Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Minun vanhempani eivät pärjännet hullummin, ottaen huomioon että elin lapsuuteni 60-luvulla ja että harmittaa vieläkin ne kerrat kun vanhemmat antoivat tukkapöllyä. Isäni vetäytyi arjen kysymyksistä ja äitini puolestaan oli vähän manipuloiva.
On ollut vapauttavaa miettiä heidän virheittänä kriittisesti, ja antaa heille anteeksi - ja pärjätä itse vanhempana ja puolisona paljon paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kymmenen vuotta sitten, kun kävin terapiassa,otin asioita puheeksi minua kaltoin kohdelleen vanhemman kanssa. Ei siitä oikein mitään tullut, hän ei pystynyt ottamaan sanomaani vastaan, vaan mitätöi kokemustani.
Muutama vuosi sitten, vähän ennen kuolemaansa, hän pyysi anteeksi..Se merkitsi mulle paljon. Mutta ei siihen voi oikein pakottaa. On mahdollista, ettei sitä vastuunottoa ja anteeksipyyntöä koskaan saa.
Mä en edes odota äidiltäni anteeksipyyntöä.
Riittäisi että hän myöntäisi lapsuudessani tapahtuneita asioita.
Mutta mitäpä voi odottaa narsistilta, jonka elämä pyörii vain hänen ympärillään.😔
Miksi hänen niitä pitäisi enää myöntää?
Etkö ilman sitä pääse eteenpäin?
Olet hänestä vieläkin riippuvai
Miksi sinä keskityt siihen, että uhri on "väärin" uhri, etkä siihen, että vanhempi on narsisti, joka on hankaloittanut lapsensa elämää.
Tässäkin keskustelussa on juuri heitä jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi. He jumittavat lapsuudessaan ja käyttäytyvät kun lapsi äitinsä seurassa jankaten anteeksipyyntöä.
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa on juuri heitä jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi. He jumittavat lapsuudessaan ja käyttäytyvät kun lapsi äitinsä seurassa jankaten anteeksipyyntöä.
Jos äiti ei ole pystynyt luomaan kuin anteeksipyyntöön jumittavan lapsen, katsokoon peiliin. Jokin on mennyt vikaan eikä se ole se, että "lapsi on hankala"'
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Kun ne vanhemmat pyrkivät kontrolloimaan vielä aikuisten lastensa muistoja lapsuudestaan vaatimalla hyväksymään menneet. Kun sillä lapsella ei aikuisenakaan saa olla omia tunteita, tahtoa, kokemuksia tai mielipiteitä.
Ihan samanlaista kontrollointia, lyttäämistä, mitätöintiä ja vallankäyttöä kuin lapsena.
Tarvitseeko siitä aikuisena enää välittää? Antaa mennä kuin vesi hanhen selästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näinpä, heti kun täytät 18 voit vain päättää olla terve aikuinen."
Vastuu tervehtymisestä on itselläsi, vaikka tarvitset ja toivottavasti saat siihen apua. Kukaan ei oleta, että muuttuisit kun täytät 18. Vanhemmilla ei ole enää valtaa kun täytät 18. Vain se tunne-elämän valta, jonka itse annat, jos kieriskelet vääryyksissä.
Vääryyksien paino kasvaa kun niitä hellästi hoivaa ja kantaa sydämellä. Paino vähenee, jos et enää ota taakkaa kannettavaksi, pyristelet irti. Mahdollinen psykiatri ei tätä sano, koska et vielä pysty ottamaan vastaan. Pitää itse oivaltaa jotakin. Pitää oppia, vaikka oppiminen sattuu aikuisena.
On turvallista muhia niissä tunteissa, katkeruudessa ja uhrina olossa, jotka ovat tuttuja. Palstoilla ihmiset sanovat aika suoraan, mitä itse ovat elämästä oppineet. Miten itse ovat kasvaneet ihmisinä. Tulleet onnelliseksi. Onni lähtee aikuisella itsestä, ei toiset sitä voi antaa.
Tunne-elämän saa päivitettyä aikuisen tunne-elämäksi jos uskaltaa yrittää. ÄLÄ ota itseäsi niskasta kiinni. Opettele mieluummin rakastamaan itseäsi. Olemaan armollinen itselle ja toisille. Äitisi ei ehkä pystynyt tai osannut, mutta se EI ole sinun vikasi. Nyt on sun vuorosi kasvattaa itseäsi. Kasvaa, kuten kaikki muutkin joutuvat tekemään myös aikuisena. Myös kaikki ne, jotka saivat kotoa huonot eväät.
Kukaan palstalla ei muutu sinulle lapsuuden turvalliseksi äidiksi vaikka angstaisit loputtomiin. Se ei ole kiusaamista, vaikka et ymmärrä mitä toinen sanoo. Myötätuntoa on, mutta mitäs sillä teet, niin kauan kuin vellot? Et edes huomaa sitä. Näet jokaisessa lapsuudestaan selviytyneessä p@sk@mutsin, joka arvostelee ja kyykyttää sinua. Onko se sinusta reilua itseäsi kohtaan? Etkö ansaitsisi parempaa? Ne jotka ovat olleet samassa tilanteessa, TIETÄVÄT omasta kokemuksesta, että sinullakin on mahdollisuus. Tartu siihen, kasva ihmiseksi joka sinusta oli tarkoitus tulla. Älä jää puolitiehen matkalla vain siksi, ettet uskalla mennä perille.
"Moni aikuinen lapsi on ihan aikuinen vanhempiensa kanssa."
Aika moni myös heittäytyy vähän lapseksi vanhempiensa kotona. Passuuttavat itseään kuin lapsina ikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen aikuisia keski-ikäisiä jotka yhä velloo lapsuuden vääryyksissä. Ymmärtämättä että vanhemmat on oman kasvatuksen tuloksia, usein sotatraumatisoituneiden jälkeläisiä. Ei ole pysytyneet parempaan. Moni voi olla kirjolla tai mieleltään kipeä, ei ennen tehty diagnoosia ja saatu tukea. Piti vain pärjätä vaikka oli kuinka kuutamolla. Varmasti on toimittu väärin. Mutta se mikä monelta unohtuu on että kun jotkut on olevinaan niin täydellisiä vanhempia, ei lapset heitäkään tule kaikesta kiittämään. Aina he traumatisoituu jostakin ja kokee kärsineensä vääryyttä. Onnellinen on se joka hyväksyy vanhempien epätäydellisyyden ja itsenäistyy heistä myös henkisesti. Aikuinen ihminen voi elää jo omaa elämää ja jättää lapsuus taakse kipuineen ja vääryksinneen. Tämä hetki on tässä ja siihen ei enää vanhempien valta ylety. Vastuu oma
Eihän terveillä ole äitiongelmaa. Terveet elävät omaa aikuisen elämäänsä.
Terapeutit elää teidän hölmöydellänne, kuinka taannoin olikaan muotia että terapeuttien "avustuksella" kaikki alkoivat jo "muistaa" että heitähän on ihan käytetty sexuaaalisesti hyväksi ja muuta huuhaata saivat syötettyä asiakkaillensa ...just just. Mitä jos hankkisitte mieluummin elämän kuin diagnoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen aikuisia keski-ikäisiä jotka yhä velloo lapsuuden vääryyksissä. Ymmärtämättä että vanhemmat on oman kasvatuksen tuloksia, usein sotatraumatisoituneiden jälkeläisiä. Ei ole pysytyneet parempaan. Moni voi olla kirjolla tai mieleltään kipeä, ei ennen tehty diagnoosia ja saatu tukea. Piti vain pärjätä vaikka oli kuinka kuutamolla. Varmasti on toimittu väärin. Mutta se mikä monelta unohtuu on että kun jotkut on olevinaan niin täydellisiä vanhempia, ei lapset heitäkään tule kaikesta kiittämään. Aina he traumatisoituu jostakin ja kokee kärsineensä vääryyttä. Onnellinen on se joka hyväksyy vanhempien epätäydellisyyden ja itsenäistyy heistä myös henkisesti. Aikuinen ihminen voi elää jo omaa elämää ja jättää lapsuus taakse kipuineen ja vääryksinneen. Tämä hetki on tässä ja siihen ei enää vanhempien valta ylety. Vastuu oma
Ei ole hänellä sairasta tekstiä eikä narsistista. Raatorehellistä vain. Älä lue rivien välistä. Henkilö ei ole äitisi, eikä hän yritä painaa sinua alas. Sinä käyt henkilöön, otat kaiken eri mieltä olemisen moitteena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa on juuri heitä jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi. He jumittavat lapsuudessaan ja käyttäytyvät kun lapsi äitinsä seurassa jankaten anteeksipyyntöä.
Jos äiti ei ole pystynyt luomaan kuin anteeksipyyntöön jumittavan lapsen, katsokoon peiliin. Jokin on mennyt vikaan eikä se ole se, että "lapsi on hankala"'
Niin, onko se äidin syy? Normaali nuori pyristelee kotoa pois ja kodin vaikutuspiiristä muuttaen elämänsä ja arvonsa mieleisekseen. Hankalistakin oloista, vrt korpimökeistä teineinä kauas töihin lähteneet.
En ole psykiatrin tuntija miksi jotkut jäävät jumittamaan lapsuuteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näinpä, heti kun täytät 18 voit vain päättää olla terve aikuinen."
Vastuu tervehtymisestä on itselläsi, vaikka tarvitset ja toivottavasti saat siihen apua. Kukaan ei oleta, että muuttuisit kun täytät 18. Vanhemmilla ei ole enää valtaa kun täytät 18. Vain se tunne-elämän valta, jonka itse annat, jos kieriskelet vääryyksissä.
Vääryyksien paino kasvaa kun niitä hellästi hoivaa ja kantaa sydämellä. Paino vähenee, jos et enää ota taakkaa kannettavaksi, pyristelet irti. Mahdollinen psykiatri ei tätä sano, koska et vielä pysty ottamaan vastaan. Pitää itse oivaltaa jotakin. Pitää oppia, vaikka oppiminen sattuu aikuisena.
On turvallista muhia niissä tunteissa, katkeruudessa ja uhrina olossa, jotka ovat tuttuja. Palstoilla ihmiset sanovat aika suoraan, mitä itse ovat elämästä oppine
Mikä sinäkin oikein kuvittelet olevasi 🤣
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen aikuisia keski-ikäisiä jotka yhä velloo lapsuuden vääryyksissä. Ymmärtämättä että vanhemmat on oman kasvatuksen tuloksia, usein sotatraumatisoituneiden jälkeläisiä. Ei ole pysytyneet parempaan. Moni voi olla kirjolla tai mieleltään kipeä, ei ennen tehty diagnoosia ja saatu tukea. Piti vain pärjätä vaikka oli kuinka kuutamolla. Varmasti on toimittu väärin. Mutta se mikä monelta unohtuu on että kun jotkut on olevinaan niin täydellisiä vanhempia, ei lapset heitäkään tule kaikesta kiittämään. Aina he traumatisoituu jostakin ja kokee kärsineensä vääryyttä. Onnellinen on se joka hyväksyy vanhempien epätäydellisyyden ja itsenäistyy heistä myös henkisesti. Aikuinen ihminen voi elää jo omaa elämää ja jättää lapsuus taakse kipuineen ja vääryksinneen. Tämä hetki on tässä ja siihen ei enää vanhempien valta ylety. Vastuu oman elämän valinnoista ja onnellisuudesta on jo sinulla koska olet aikuinen. Itsekkin olen monella tavoi
Ei kyse olekaan siitä, että syyttely veisi eteenpäin. Minulla olisi halu keskustella, tulla kuulluksi omien vanhempieni taholta, niin että he ymmärtäisivät miten olen lapsuuteni johdosta kärsinyt monista ongelmista elämässä. Mutta tämä ei onnistu. Yritin aikani, lopulta katkaisin välit. Nykyään voin paremmin, kun emme ole tekemisissä. Silti mielestäni parempi vaihtoehto olisi ollut pysyä väleissä, jos toisella osapuolella olisi ollut kykyä/tahtoa keskustella ja kohdata minut. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että he ovat liian sairaita siihen, joten en satuta itseäni enää enempää vaan annan olla. Eikä tässä ole kyse nyt tosiaan mistään yksittäisistä tukkapöllyistä tai etten saanut jotain tavaraa mitä halusin, vaan paljon isommista asioista mikä oli pielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, tämä on ihan oikea ilmiö. Itsessänikin tunnistan sen. Huomaan myös että äitini puhuu minulle kuin ala-asteikäiselle kun jouluna käydään.
***
Niin. Kuvailet, miten äitisi yrittää pitää sinua lapsena, ei ole päästänyt irti. Lapsi yleensä sopeutuu ja mukautuu, kunnes terapiassa löytää oman selkärankansa ja irrottautuu väkisin.
Ei aina. Moni irrottautuu itse. Huomaa käyttäytyvänsä kuin teini ja muuttaa käytöksensä. Ei enää roiku, uskaltaa itse päästää irti. Saattaa jopa luoda terveemmän suhteen itsensä ja vanhempiensa välille.
Vanhemman tehtävähän se olisi alkaa pitämään lastaan aikuisena, vaikka lapsi taantuisikin kylässä ollessaan. Vaatìi sekin aika paljon, kohdella kaikesta huolimatta lastaan aikuisena.
Ei se aikuinen lapsi siitäkään tykkää. Mutta. Lintuemokin työntää poikaset pesästä, jos ne eivät uskalla itse siipiään levittää. Samalla tavalla vanhemman on pakko repäistä napanuora irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Näinpä, heti kun täytät 18 voit vain päättää olla terve aikuinen."
Vastuu tervehtymisestä on itselläsi, vaikka tarvitset ja toivottavasti saat siihen apua. Kukaan ei oleta, että muuttuisit kun täytät 18. Vanhemmilla ei ole enää valtaa kun täytät 18. Vain se tunne-elämän valta, jonka itse annat, jos kieriskelet vääryyksissä.
Vääryyksien paino kasvaa kun niitä hellästi hoivaa ja kantaa sydämellä. Paino vähenee, jos et enää ota taakkaa kannettavaksi, pyristelet irti. Mahdollinen psykiatri ei tätä sano, koska et vielä pysty ottamaan vastaan. Pitää itse oivaltaa jotakin. Pitää oppia, vaikka oppiminen sattuu aikuisena.
On turvallista muhia niissä tunteissa, katkeruudessa ja uhrina olossa, jotka ovat tuttuja. Palstoilla ihmiset sanovat aika suoraan, mitä itse ovat elämästä oppine
No. Tässä sinulle yksi kokemus.
Kun muutin pois kotoa, helpotuin siitä, miten mukavaa elämä voikaan olla. Olin tyytyväinen ja onnellinen. Opettelin ihmissuhdetaitoja. Aloin nähdä sen, että minussa ei ole mitään vikaa. Olen aina suhtautunut vanhempien vääryyksiin ymmärryksellä ja anteeksiantavasti. Silloin harvoin, jos jollekin kerroin jotain lapsuudestani, minulle todettiin aina, miten kiva ja tasapainoinen minusta on tullut, vaikka olosuhteet olivat niin kohtuuttomat.
Ihmissuhteissa olin ymmärtäväinen ja pitkämielinen. Osasin käyttäytyä oikein ja olla olematta paskapää. En kuormittanut ketään. Minusta pidettiin töissä, sain ylennyksiä. Minusta pidettiin jopa pomona.
Keski-iässä sinkkuna seurustelin hetken. Osasin itse taas käyttäytyä oikein. Olin tasapainoinen. Osasin keskustella suoraan asioista. Kun ilmeni, että mies on lapsuusolojensa vuoksi narsistinen sekopää, muistutin itseäni siitä, että ketään ei voi rakastaa ehjäksi ja lopetin suhteen, vaikka sattui.
Olin tasaisen hyväntuulinen ja pidetty edelleen. En kuormittanut muita ongelmillani.
Voisi kuulostaa siltä, että hyvin meni. No. Ei mennyt. Tuli hetki, jolloin tuli maksun aika. Mielenterveys romahti täydellisesti. Oli alettava perkaamaan lapsuutta, vaikka olin kuvitellut muiden tavoin selvinneeni siitä. Nyt sitten olen työllistänyt armadaa mielenterveysammattilaisia, kun yritän saada itseni terveeksi. Jokainen kohtaamani ammattilainen on sitä mieltä, että lapsuusoloni olivat liian kuormittavat. Sekin kuvannee jotain, että "läpäisin" kriteerit "varhain vakavasti traumatisoituneiden" ryhmään.
Joku onnistuu siinä, että sysää asiat sivuun ja pääsee niin tsägällä kuolemaansa asti. Osalla on muuri edessä eikä sen läpi pääse sillä, että kuvittelee, ettei sitä ole. Se pitää purkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa on juuri heitä jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi. He jumittavat lapsuudessaan ja käyttäytyvät kun lapsi äitinsä seurassa jankaten anteeksipyyntöä.
Jos äiti ei ole pystynyt luomaan kuin anteeksipyyntöön jumittavan lapsen, katsokoon peiliin. Jokin on mennyt vikaan eikä se ole se, että "lapsi on hankala"'
Niin, onko se äidin syy? Normaali nuori pyristelee kotoa pois ja kodin vaikutuspiiristä muuttaen elämänsä ja arvonsa mieleisekseen. Hankalistakin oloista, vrt korpimökeistä teineinä kauas töihin lähteneet.
En ole psykiatrin tuntija miksi jotkut jäävät jumittamaan lapsuuteensa.
Jos olisit yhtään perehtynyt psykiatriaan ja trauman aivoille aiheuttamiin muutoksiin, tietäisit miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miksi sinä keskityt siihen, että uhri on "väärin" uhri.."
1. Kommentoija kehotti päästämään jo irti uhriutumisesta, menemään eteenpäin. Miksi kukaan aikuinen haluaisi enää olla ahdistunut uhri, joka odottaa passiivisena loppuikänsä, että äiti huomaa pipin ja puhaltaa sen pois? Voisiko itse nousta ylös, putsata haavan ja jatkaa matkaa?
Miksi ronkkia haavaa likaisilla sormilla ja haluta muidenkin kaivelevan? Samalla kimpassa haukkuen tyhmää äitiä, joka ei näe lapsensa hätää ja pahaa oloa? Mitä sillä saavuttaa? Vain tulehtuneen haavan, joka ei parane koskaan. Olisi julmaa osallistua ronkkimiseen. Mieluummin antaa vetyperoksidia ja laastarin, sitten auttaa ylös maasta.
2. Todellisuus on se, että vanhempi ei nyt ole se keskustelukumppani. Kommentoija keskittyi siihen, jonka kanssa puhui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sota ainoa asia, josta on luvallista traumatisoitua?
On. Muut voivat valita, traumatisoituvatko, sotilaiden lapset ovat vaan uhreja.
Minä olen sotilaan lapsi. Isä oli taatusti traumatisoitunut sodasta ja ryyppäsi koko loppuikänsä. Kyllä meille lapsillekin traumoja tuli siitä lapsuuden kaaoksesta. Traumatisoitua voi niin monella tapaa, ei pelkästään kokemalla sodan. Minä en juurikaan niitä asioita enää vatvo. Omia kokemuksiaan ja mielenmaisemaansa ei vaan oikein voi jakaa omien lasten kanssa ja se välillä surettaa. Lapsuus, jonka he saivat, on minusta kuin paratiisi, heille taas itsestäänselvyys. He eivät koskaan voi ymmärtää, millaisista palikoista minut on rakennettu.
Onko heillä jotain kehitysvammaa, jos eivät voi ymmärtää
Lapseni tarkastelevat maailmaa ehjempinä ihmisinä kuin minä. Ei toisen kipua voi koskaan ymmärtää, kun sitä ei tunne, oli se kipu nilkassa tai mielessä. Älyllisellä tasolla sitä voi pohtia, mutta voimakkaita traumoja on vaikea ymmärtää sivusta, kuten myös sitä, miten ne vaikuttavat ihmisen mieleen. Lapseni eivät olleet paikalla, kun isäni hakkasi äitiäni, he eivät olleet paikalla, kun isäni hakkasi vasaralla kissan kuoliaaksi lastensa edessä tai löi meitä lapsia vyöllä. Ne ovat vain sanoja heille, eivät pelottavia kokemuksia, joita lapsena käy läpi voimatta tehdä mitään. Heille koti tarkoitti lapsena rauhallista paikkaa, jossa isä ja äiti rakastivat toisiaan ja heitä, minulle koti oli lapsena jotain ihan muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miksi sinä keskityt siihen, että uhri on "väärin" uhri.."
1. Kommentoija kehotti päästämään jo irti uhriutumisesta, menemään eteenpäin. Miksi kukaan aikuinen haluaisi enää olla ahdistunut uhri, joka odottaa passiivisena loppuikänsä, että äiti huomaa pipin ja puhaltaa sen pois? Voisiko itse nousta ylös, putsata haavan ja jatkaa matkaa?
Miksi ronkkia haavaa likaisilla sormilla ja haluta muidenkin kaivelevan? Samalla kimpassa haukkuen tyhmää äitiä, joka ei näe lapsensa hätää ja pahaa oloa? Mitä sillä saavuttaa? Vain tulehtuneen haavan, joka ei parane koskaan. Olisi julmaa osallistua ronkkimiseen. Mieluummin antaa vetyperoksidia ja laastarin, si
Tunneäly valitettavasti ei välity viestistäsi mitenkään.
Uskon, että paras puhdistus ja laastari kirjoittajalle olisi ollut se, että edes joku tässä maailmassa näkee hänen kipunsa ja validoi sen. Koska vanhempi ei sitä omista syistään pysty tekemään, se tarvitaan joltain toiselta ihmiseltä. Ymmärrät kai, ettei ole tervettä tehdä sitä täysin yksin, koska silloin ei oikeastaan ole realiteeteissa vaan luo omaa yksittäistä maailmaansa, joka on sellainen kuin itse haluaa (mm. narsisti tekee näin).
Eli sinä sanoit, ettei koko haavaa ole olemassakaan, joten elämää voi jatkaa siitä välittämättä. Et suinkaan hoitanut sitä.
Lapsi ei kaivannut huomiota äidille (haukutaan tyhmää äitiä) vaan itselleen ja omalle kokemukselleen (olet arvokas ja sinua on kohdeltu väärin).
Kyllä, tämä on ihan oikea ilmiö. Itsessänikin tunnistan sen. Huomaan myös että äitini puhuu minulle kuin ala-asteikäiselle kun jouluna käydään.
***
Niin. Kuvailet, miten äitisi yrittää pitää sinua lapsena, ei ole päästänyt irti. Lapsi yleensä sopeutuu ja mukautuu, kunnes terapiassa löytää oman selkärankansa ja irrottautuu väkisin.