Häät tulossa ja en enää sittenkään halua lapsia :(

Häät = mennyt maailma

Sä paksuna= ukko varmasti pettää sua

Häät ja lapset = elämän suurin moka.. 

Huom! Tinder on vaarallinen.

Häät, vauvat, Tinder pysy kaukana näistä asioista, jos haluat kivan elämän.

Tunnen pari tuollaista ”seikkailijamiestä”. Toinen meni omissa kiipeily- ym. harrastuksissaan kuin ennenkin, ero tuli sanoihin aikoihin kun lapsi täytti vuoden. Isäviikonloppuja on silloin tällöin, mutta muuten menee vanhaan malliin reissaten, kiipeillen jne. Jopa näin korona-aikaan kotimaassa kun ulkomaille ei pääse. Ja ex-vaimo huolehtii lapsen arjesta.

Toinen selitti perheenäideille kuinka lapset eivät ole este matkustelulle ja vaellusreissuille, onhan hänelläkin lapsia. Joo, todellakin. Siinäkin tapauksessa lapset jäivät eron jälkeen äidin hoidettaviksi ja mies mennä porskuttaa, eikä tajua että äiti huolehtii lasten arjen niitä muutamaa viikonloppua ja paria kesälomaviikkoa lukuunottamatta.

Ai niin, kolmas tapaus. Miehen äiti huolehti isäviikonloput yms. hakemalla lapset mummolaan, kun iskä päätti muuttaa eron jälkeen ulkomaille opiskelemaan. Ja Suomeen palattua asui sen verran kauempana, että äitinsä huolehti lapset silti.

Ap, mieti vielä kahdesti. Miehesi tod.näk. jatkaa tuota samaa elämäntyyliä ja sinä olet se vastuunkantaja, joka hoitaa lapsiarjen.

Vierailija kirjoitti:

Häät = mennyt maailma

Sä paksuna= ukko varmasti pettää sua

Häät ja lapset = elämän suurin moka.. 

Huom! Tinder on vaarallinen.

Häät, vauvat, Tinder pysy kaukana näistä asioista, jos haluat kivan erakon elämän.

Minulla oli paljolti samankaltainen tilanne aikanaan ja niinhän siinä sitten kävi, että minähän se sitten olin kuitenkin se joka huolehti kaikista lapseen liittyvistä käytännön asioista ja jouduin taistelemaan oman ajan saamisen kanssa. Erohan siitä sitten tuli lopulta.

Mies oli ja on kyllä hyvä isä sinänsä, rakastaa lastamme ja haluaa hänelle hyvää, ja itse koen että lapsi on parasta mitä elämässäni on tapahtunut ja äitiys on suuri siunaus jne... mutta siis hyvin yksin olin kyllä kaiken kanssa. Ei ollut miehestä sellaiseen tasapuoliseen vastuunottoon kuin kuvittelin kun kerran hän nimenomaan perheen halusi.

Eli kannattaa miettiä nyt tarkkaan koko homma. Joka tapauksessa reiluuden nimissä keskustelu käytävä ennen häitä, se on selvä. Itseksesi voit tietysti miettiä onko oma vastahankasi nyt yleisesti lapsenhankintaa koskevaa, vai vain siksi että aavistat ettei miehesi tule jakamaan vastuuta? Oletteko ts. oikeat ihmiset toisillenne jne. Vakavan pohdinnan ja keskustelun paikka todellakin. Tsemppiä.

Ei kannata tehdä lasta tuon miehen kanssa ollenkaan, mies ei selkeästi halua lasta minkään muun kun kun statuksen takia ja "koska se olisi ihan kiva"

Vastuu lapsesta olisi pelkästään sinulla, eli kannattaa kertoa miehelle, miksi sinua ei kiinnosta hankkia hänen kanssaan lasta. Saattaa herättää miehen tajuamaan, ettei lapsen hankkiminen ole täysin välttämätöntä nykypäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Mies tottakai tuntuu minulle oikealta ja vietämme yhdessä aivan upeaa elämää kaikinpuolin. Olemme samanlaisia, mutta valitettavasti hyvin itsenäisiä ja oman tien kulkijoita. Olemme tottuneet tekemään päätöksiä itse kysymättä toiselta.

Olen kysellyt mieheltä että miten hän on suunnitellut järjestävänsä nuo reissunsa ja muut tekemisensä jos olisi lapsi. Miehen asenne "katsotaan sitten, kyllä mä sit rauhoitun" ei vakuuta minua. Pelkään että jään itse vastentahtoisesti kotiin hoitamaan lasta jota en halua ja elämään elämää jota en halua.

Miehen muutamalla hyvällä ystävällä on lapset, mutta myös vaimot jotka viihtyvät kotona ja eivät harrasta mitään. Mä olen päinvastainen ja olen aina harrastanut, kilpa urheillut ja tehnyt työtä joka vaatii reissaamista. En todellakaan sitä kotirouva-ainesta.

-ap

Vastaa sille, että "rauhoitu eka ja katotaan sitten."

Ap, tämä koko tarina kuulostaa niin tutulta!

Minulle alkoi tulla noita fiiliksiä vähän häiden jälkeen. Niitä kesti vuoden ajan, vaikka koko ajan aktiivisesti lasta yritettiin... Oli todella ahdistavaa samaan aikaan katsoa miehen innostusta (ja pettymystä, kun ei tärpännyt) ja itse iltaisin painiskella niiden ajatusten kanssa, että voinko todella toimia näin pahasti itseäni vastaan. Tai mikä pahinta, voinko ikinä kertoa miehelle ja joko rikkoa hänen haaveensa tai rikkoa oman elämäni.

En ole ikinä ollut sellainen vauvahaaveilija, että olisin odottamalla odottanut, milloin se oma aika koittaa. Olen vaan jotenkin aina ajatellut, että kai se lapsi sitten kuuluu asiaan. Siksi oli tosi outoa tajuta yhtäkkiä, että ei se muuten välttämättä kuulukaan. Enkä yhtäkkiä osannutkaan kuvitella meidän ympyröihin ylimääräistä mukulaa pyörimään.

Pelkäsin, että oma ura murenee alta, töihin palatessani tilalleni on jo palkattu uusi (kuten meillä on tapana), mies jatkaa harrastamista, minä homehdun kotona huutavan muksun kanssa ja kaikki omat menot katoavat. Puhuin tästä puhumasta päästyäni, ja mies kuunteli ja yhdessä mietittiin, miten saataisiin homma toimimaan tasapuolisesti (sitten kun joskus jos ikinä tulen raskaaksi).

Kriiseilin itseni kanssa tosiaan vuoden, kunnes jotenkin ajatukseni alkoivat pehmetä ja tällä hetkellä olen taas kallistunut siihen, että kyllähän se lapsi olisi ihan kiva. Tässä kun raskautuminen ei olekaan onnistunut sormia napsauttamalla, on alkanut miettiä minkälaista lapseton elämä todella on. Yhtäkkiä tuntuukin tosi pahalta ajatella, että mitä jos lapsen saaminen jääkin kiinni siitä, ettei pysty tulemaan raskaaksi eikä siitä, että päätän olla hankkimatta niitä.

Pitkä jaarittelu jonka pointtina on se, että älä tee hätiköityjä päätöksiä vaan kuuntele itseäsi. Tulit sitten kumpaan lopputulokseen tahansa.

Miehet yleisemmin haluavat itselleen pojan, joidenka kanssa voivat esim jakaa harrastuksia. Oma sukulaiseni on tälläinen. Hänellä on tyttäriä, mutta aina vain touhuaa pelkästään poikansa kanssa ja puhuu pelkästään poikaansa liittyvissä asioissa. Sääliksi käy tyttäriä.

Sääli. Toisaalta ei tiedä mitä menettää, jos ei sitä koskaan koe. Anna miehesi mennä ja tulla onnelliseksi jonkun oikean ihmisen kanssa. Olet selvästi sen verran itsekäs, että ehkä parisuhde ei oikein vaan sovi sulle.

Ei niitä lapsia kannata tehdä jos ei halua. Minä halusin ja teinkin ne miehen kanssa, joka ei huolehtinut lapsista edes 20/80. Ei kaduta yhtään koska ei lasten hoito tunnu minusta pahalta. Ja kyllä meillä ihan hyvin sujuu kaikki minun mieleni mukaan menemiset, pieninä otin lapset vaan mukaan kaikkialle ja vaati tottakai paljon enemmän suunnittelua kuinka hoidan käytännön asiat. Suunnittelua meneminen vaatii monesti muutenkin, joten ei lapset sinänsä sitä lisää mitenkään 100-kertaisesti vaan jonkun verran vain. Mutta on tietenkin ollut hyvä tuuri siinä, että lapset on terveitä ja heidän kanssa voi tehdä kaikkea mitä haluaa ja ovat ihan huipputyyppejä, empaattisia ja ihania. Ei lasten isällä varmasti ihan huonot geenit olleet. Tää nyt on ihan eri juttu sillä lailla kun minulle oli lähtökohtaisesti ok, että minä hoidan lapsia enemmän ja teen asioita paljon lasten kanssa. Silloin lapset voi tehdä sellaisenkin miehen kanssa, joka ei todennäköisesti tee yhtä paljon lasten kanssa. Jos toive on olla lapsista tasapuolisesti erossa niin sitten pitää jättää tekemättä tai löytää helmi, jota naisten enemmistö etsii isähommiin. Mun lasten isä on lapsille kuitenkin rakastava ja kyllä aika luotin, että jos mulle jotain kävisi niin mies hoitaisi homman. Kunhan ei joudu tekemään vastentahtoisesti asioita, se olisi hyvä lähtökohta, jaettuun lastenhoito sitten 50/50 tai 100/0. Jos ei ole itse se, joka ottaisi enemmän kasvatusvastuuta mielellään niin sitten ei tietenkään niitä lapsia välttämättä halua tehdä ollenkaan, ainakaan naisena joka yleensä aina saa vastuuta eniten kantaa.

AP saisi hävetä. Hyi, miten itsekäs ajattelutapa! No, et todellakaan voi mennä naimisiin. Miksi edes mennä, jos et lapsia halua. Mun mielestä miehellä pitää olla oikeus hankkia lapsi ainakin jonkun kanssa, joka myös haluaa sitä.

Meillä sattuu olemaan aika samanlainen tilanne, eli olemme myös molemmat olleet aktiivisia ja jos nyt ei extreme-lajien niin ainakin suurten seikkailujen ystäviä. Olimme puhuneet perheen perustamisesta, kumpikin koki tosin suurta ristiriitaa lapsen tuomien muutosten ja yhteisten harrastustemme vapauden välillä Menimme naimisiin viime syksynä. Minulle lääkäri oli antanut hyvin heikon ennusteen koskaan saada lasta kroonisen sairauteni vuoksi, jonka vuoksi oletimme, että sellaista ei meille myöskään yrittämisestä huolimatta tule.

Jätimme siis ehkäisyn pois, koska ajattelimme, ettei lasta saada, mutta hedelmöityshoitoihinkaan meitä ei huolita jos emme ole ensin "luomuna" yrittäneet ainakin vuoden verran. Kuinka ollakaan, vastoin kaikkia odotuksia tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kerrasta ilman ehkäisyä. Positiivinen raskaustesti kuitenkin kertoi lopulta meille ehkä varmimmin sen, mitä halusimme, sillä molemmat kiljuimme riemusta. Toki shokki tuli sitten jälkeenpäin, kipuilimme päätöstä pitääkö lapsi vai ei ja kuinka käy vapautemme ja seikkailujen. Päätimme kuitenkin pitää lapsen ja nyt olemme jo odotusajan puolivälin yli ja vauva syntyy alkukesästä. 

Olemme puhuneet todella paljon siitä, mitä lapsen saaminen käytännössä tarkoittaa. Olen myös painottanut miehelleni, että paitsi lapsen tarpeet, myös minun vointini raskausaikana ja synnytyksestä toipuminen voi asettaa pahimmillaan hyvinkin paljon rajoitteita ihan arjen sujumiseen, saati siihen, minkälaisia yhteisiä reissuja voimme tehdä. Onneksi kuitenkin raskausaika on sujunut hyvin ja olemme pääsääntöisesti voineet elää entisenlaista elämää, joskin esim. hiihtoreissuilla minun on ollut viime kuukauden aikana pakko hidastaa vauhtia, sillä raskaampi rasitus saa aikaan ikävän tuntuisia harjoitussupistuksia.

Olemme jo suunnitelleet ensi syksylle pyörävaellusta ja keväälle yhteistä häämatkaa Alpeille, jonne on tarkoitus hommata myös vauvalle hiihtoahkio/pyöräkärry, jotta pääsemme kaikki liikkumaan vuorilla. Eli toisinsanoen olemme jutelleet ummet ja lammet ja päättäneet sopeuttaa oman elämäntyylimme vauva-arkeen sopivaksi ja toisaalta ajattelemme myös, että vauva tulee osaksi meidän elämäämme, sen näköisenä kuin me sitä elämme. Mieheni kanssa on myös sovittu, että pikkulapsiaikanakin hän pääsee kerran vuodessa 2 viikon laskureissulle ja minä vastaavasti myös sitten kunhan vauva ei ole enää riippuvainen rintaruokinnasta. Tämän koimme kumpikin sopivaksi kompromissiksi.

Muut reissut suunnittelemme niin, että lapsikin voi tulla mukaan ja kasvaa nauttimaan samasta elämäntyylistä, jota itse elämme. Olemme myös varautuneet siihen, että yllätyksiä voi tulla, jolloin joudumme ehkä lapsen vuoksi tinkimään ainakin muutamaksi vuodeksi kunnianhimoisimmista suunnitelmistamme, mutta se on kaiken ajatukseen totuttelun jälkeen myös ok. Meillä on vielä vuosia pikkulapsiajan jälkeen, jolloin on mahdollista myös jättää lapsi hoitoon vaikka isovanhemmille hurjempien seikkailujen ajaksi. Vanhempana hän voi itse tulla mukaan, jos on kiinnostunut.

Tämä on siis vain meidän kokemus, mutta toivottavasti sait tästä jotain perspektiiviä. En siis sano, että teille välttämättä oikea ratkaisu. Puhumaan sen sijaan kehoitan ja miettimään myös hyvin käytännönläheisesti, mitä lapsen tulo voisi tarkoittaa. Se on iso muutos, mutta lapsi myös tuo elämään uutta ja ihanaa, vaikka toki myös muuttaa tai rajoittaa toisia asioita. Onnea teille ja toivottavasti löydätte yhteisen ymmärryksen ja päädytte juuri teille parhaaseen ratkaisuun! 

Tämä juttu tuntuu tutulta. Toisessa aloituksessa kirjoittanut varmaankin. Epäkypsä äidiksi. Anna miehen mennä ja hakea sopivampi kumppani.

Tärkein esitieto aloituksesta puuttuu eli kuinka vanhoja olette?

Jos vasta 20-28 niin voitte huoletta vielä seikkailla muutaman vuoden. Mikäli aloittaja on kuitenkin jo yli 30 niin lapsipäätös alkaa pikkuhiljaa olemaan joko tai. Lapsia et voi saada kuin tiettyyn rajaan asti mutta seikkailla voit taas kun lapset ovat vähän vanhempia.

Teet miehellesi selväksi ennen häitä, että et aio hankkia lapsia hänen kanssaan, ja jätät tämän jälkeen pallon hänelle miten jatkatte. On selvää, että mies ei halua lapsia näiden itsensä takia, vaan koska pitää ajatuksen tasolla siitä että on omaa jälkikasvua, ilman että niihin täytyy kuitenkaan panostaa mitään. Eli nainen hyysää kotona lasten kanssa, samalla kun mies Seikkailee ja Toteuttaa Itseään, kuitenkin toki niin että miehen sukunimi periytyy lapsille ilman että hän on kantanut tikkuakaan ristiin perheensä eteen, koska Niin Se Vain Menee. Oikeasti - juokse. Suosittelen myös miettimään tarkkaan, oletko aidosti lasten hankkimista vastaan, vai onko ongelma vain nykyisessä kumppanisi. Tarkoituksellinen lapsettomaksi jääminen on todella iso ratkaisu elämässä joka saattaa kaduttaa myöhemmin, joten jos yhtään tuntuu että haluaisit jälkikasvua vastuuntuntoisen miehen kanssa, saattaisi ero olla hyvä ratkaisu tässäkin tilanteessa. Jos haluatte vain mennä ja seikkailla yhdessä ilman perhettä, ja miehesi aidosti käsittää tämän eikä oleta mielesi muuttuvan, niin siinä tapauksessa nykyinen järjestely varmaan on toimiva jatkossakin.

Vierailija kirjoitti:

Tärkein esitieto aloituksesta puuttuu eli kuinka vanhoja olette?

Jos vasta 20-28 niin voitte huoletta vielä seikkailla muutaman vuoden. Mikäli aloittaja on kuitenkin jo yli 30 niin lapsipäätös alkaa pikkuhiljaa olemaan joko tai. Lapsia et voi saada kuin tiettyyn rajaan asti mutta seikkailla voit taas kun lapset ovat vähän vanhempia.

Tämä on mustakin tosi tärkeä seikka! Unohtui omasta postauksesta, minä siis olin jo iänkin puolesta melkein ns. jatkoajalla: ikää 36v. ja lisäksi tosiaan hedelmällisyyttä heikentävä sairaus ja lääkityskin. Niinpä me oltiin vähän pakkoraossa lapsia-vai-ei päätöksen suhteen. Jos olette alle 30v. ehdottaisin että puhut miehen kanssa selväksi, että odotatte vielä pari vuotta ja sanot myös, ettet sittenkään ehkä silloinkaan halua lopulta kuitenkaan lasta. Kannattaa myös puhua auki se, että odottelu voi viedä teiltä mahdollisuuden omiin biologiisiin lapsiin ja selvittää, onko se molemmille lopulta ok. Jos on, voitte toki odottaa vielä muutaman vuoden lisääkin.

T. kirjoittaja 63

Menimme naimisiin. Halusimme lapsen ja hänet saimme. Oho, heti perään, vuoden sisällä toinen.

Ekasta kahdesta vuodesta ei mitään muuta muistikuvaa kuin vaipanvaihtoa, yövalvomista ja syöttömistä. Miehestä ei sitten mitään apuja, oli vuorotöissä, joka seitsemäs viikonloppu vapaa.

Kun naperot olivat 3 ja 4 vuotiaat, saimme kolmannen. Hän meni jo rutiinilla, oli ns. helppo vauva.

Nyt jälkeenpäin kaikkea muistellessa ei se aika niin auvoista ollut. Mutta naperot nyt jo aikuisia, poikia kaikki, tullaan hyvin juttuun heidän kanssa. Ikinä ollut mitään ongelmaa tai muutakaan huolenaihetta.

Elikkä: aikapaljolti naperot olivat minun hellässä hoivassa pienenä. Ja sitten isompana isänsä parhaassa huomassa. Silloin minä olen päässyt vähällä, hoidellut lähinnä ruokapuolen ja kotihommat. Onneksi jaksoin silloin koska nyt me molemmat olemme saaneet kaiken takaisin hyvänä elämänä satakertaisena.

Äidit tekevät kodin. Miehet tekevät talon.

Vierailija kirjoitti:

En usko että meistä kummastakaan on vanhemmaksi ja en ole valmis luopumaan omasta elämästäni ja suunnitelluista seikkailuistani.

Millaisia seikkailuja olet suunnitellut?

Mun mutsi sanoi, että naisen kannattaa hankkia lapsia ainoastaan, jos kykenee elättämään ja hoitamaan lapsensa tarvittaessa ykdin, sillä mies voi ihan milloin vaan todeta, että tämä oli tässä eikä halua tekemisissä lapsensa kanssa vaikka sitä olisi itse halunnutkin alunperin.

Itsekin tunnen monta tapausta, jossa mies on yhtäkkiä lähtenyt kalppimaan.

Tietenkin kerrot miehellesi, että et ehkä haluakaan lapsia. Tai että et ainakaan nyt. 

Mietitte sitten miten teette. Voihan ne häät peruakin. Tai menette suunnitelman mukaan naimisiin ja hankitte lapsia tai ette. Tai ehkä eroatte, joko tämän asian takia tai muuten vain. Miehesi kyllä hetii hankkia kaipaamansa lapset myöhemminkin ja jonkun muun kanssa.

Jos miehelläsi on se kiipeilyreissukin varattuna, niin onko hän kaavaillut, että sinä sen ajan kiltisti istut kotona lapsenhoitajana?