Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin kävi niin, että ongelmien mittakaava paljastui vasta lasten jälkeen, siihen asti eleltiin vieraskoreasti.
No kyllä oli kiire niitä muksuja alkaa pukkaamaan pinnallisen tuntemisen perusteella.
Lasten saaminen ja joku muu iso elämänmuutos voi myös laukaista pinnan alla piilevän käyttäytymismallin. Voi olla että on jo opeteltu pois siitä, tai sitä ei ole koettu tarvitsevan kun elämä on ollut helppoa ja miellyttävää, mutta iso muutos laukaisee vanhat tavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin kävi niin, että ongelmien mittakaava paljastui vasta lasten jälkeen, siihen asti eleltiin vieraskoreasti.
No kyllä oli kiire niitä muksuja alkaa pukkaamaan pinnallisen tuntemisen perusteella.
Tuntuu kyllä oudolta, että "vieraskoreassa" suhteessa ruvetaan lapsia laittamaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Ei mutta jos menee narsistin kanssa yhteen siksi että tämä hivelee itsetuntoasi kehumalla ja muilla sellaisilla "romanttisilla" keinoilla, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, miksi meni niin halpaan.
Minun mieheni hivelee itsetuntoani kehumalla ja muilla romanttisilla keinoilla, mutta hän ei ole narsisti. Ei normaali tervejärkinen ihminen oleta toisten ihmisten olevan narsisteja siksi että he ovat mukavia ja kehuvia. Parisuhteessa romanttisuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä siihen "uskominen" tee tarvetta katsoa peiliin halpaan menemisen vuoksi.
Usein vain narsistin kynsiin jääneet kuvailevat, miten ihana se mies oli alussa. Minusta tässä olisi kohta, jossa ihminen voisi paeta.
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Teineillä on monestikin vielä hakusessa omat ja toisenkin rajat, sekä valtava kuvitelma omasta oikeassaolemisestaan. Kuuluu ihan ikään. Minäkin olin tuollainen, mutta kun kasvoin ja aikuistuin opin paremmat mallit. En tarvinnut terapiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Osaatko sanoa, miksi toimit niin alun perin ja miten pääsit siitä irti?
Äitini oli psyykkisesti hyvin epävakaa, ja tämä rajattomuus oli yksi hänen yleisimmistä toimintatavoistaan. Tämän vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta oppia lapsena sitä, miten ihmissuhteet toimivat. En tiennyt mitään esimerkiksi toisten ihmisten rakastamisesta tai kunnioittamisesta, koska en ollut näitä asioita itse kokenut. Teini-ikäisenä aloin toistaa oman äitini toimintatapoja. En ymmärtänyt, että äiti tekee väärin, enkä sitä kautta ymmärtänyt tekeväni itsekään väärin. En osannut yhdistää omaa hirvittävän pahaa oloani siihen, miten sairas perhedynamiikka meillä oli.
Terapiaan päädyin masennuksen vuoksi. Vasta siellä opin, miten väärin lapsuuteni kodissa oli toimittu ja miten kieroutuneet ajatusmallit olin perinyt. Oli järkyttävää huomata, miten kamala ihminen olen ollut tajuamatta sitä itse ollenkaan. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä monta vuotta, mutta yritän ajatella asiaa niin, että ainakin nyt tiedän, miten toisia ihmisiä pitää kohdella ja millaiseen kohteluun olen itsekin oikeutettu.
On omanlaisensa työmaa opiskella, kuinka muilla on rajat joista he saavat itse päättää, ja joita normaalit ihmiset kunnioittavat, kun on itse oppinut aivan muuhun. Kuukautisteni alkaessa äitini olisi halunnut auttaa työntämällä tamponin sisälleni. Äiti sanoi minun ollessa 25-v., että minun pitäisi hankkia hänelle lapsenlapsi. Se olisi hänestä niin mukavaa. Koulutyöni olivat hänen tekemiään ja kotini ovat olleet hänen sisustamiaan. Jos hän kysyy, mitä haluaisin tehdä, ja vastaan mitä itse haluaisin enkä sitä, mitä äiti olettaa minun tahtovan, saan yleensä vihat niskaani. Äiti toivoo minun uhraavan työni ja koulutukseni, että minä "vanhapiika" voisin pitää hänestä huolta työttömyystuella... Olen alle kolmikymppinen, korkeasti kouluttautunut ja oman alani töissä. Mutta kun äitini on uhrannut minun eteeni niin *paljon*, niin varmastikin minä uhraan hänen eteensä *kaiken*, kerron hänelle kaiken ja osallistun kaikkeen mitä hän haluaakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antakaa nyt hyvät rajattomuus-teorian asiantuntijat jokin linkki jossa tätä järkevästi määritellään. Tuntuu että jokainen määrittelee sen tavallaan mikä onkin nykyajan tapa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Anteeksi nyt vaan, mutta olen samaa mieltä tuon nro 2 kanssa, että kyse on ollut vilpittömästä halusta auttaa ja tehdä toinen (kerrankin?) onnelliseksi, mutta sille nro 1:lle ei vaan mikään näytä kelpaavan ja aivan kaikki tulee tehdä juuri kuten hän haluaa.
Jatkan vielä, että ongelma kuulostaa olevan enemmänkin kommunikoinnissa kuin jonkun terapian tarpeessa.
Mikäli haluat hoitaa asiat itse, älä sano sille toiselle että ne pitäisi tehdä, kun kerran tiedät että toinen tekee kuitenkin parhaansa auttaakseen ja tulkitsee ne sanasi pyynnöksi toimia.
Oikeassa rajattomuudessa ei ole kyse kommunikaatio-ongelmasta. Ulospäin samantyyppisiä "väärinkäsityksiltä" vaikuttavia tilanteita voi tulla, jos viestintä tökkii.
Persoonallisuushöiriöihin liittyvä rajattomuus on kontrolloinnin ja vallan halua. Kyse ei ole viestintäkatkoksesta vaan siitä, että rajaton oikeasti, koska on häiriintynyt) kuvittelee tietävänsä toisen ajatukset, tunteet, mieltymykset, tarpeet paljon paremmin kuin toinen itse.
Jos rajattoman kanssa kauan joutuu olemaan (esim. oma vanhempi), uhri voi lupulta kokea, ettei hänellä ole mitään omaa persoonaa vaan rajaton ajattelee ja tuntee hänen puolestaan. Kuin aivot olisivat kaapattu, sanovat jotkut.
Ja koska rajattomat ovat pers. häiriöisiä, mikään järkipuhe ei heihin tehoa.
Tämä on syy miksi lapsen puolesta ei saisi koskaan sanoittaa tunteita. "ymmärrän että olet väsynyt" "tiedän että sinua kiukuttaa tämä" jne. Ei välttämättä lapsi ole väsynyt, ei vanhempi voi tietää lapsen tunteita riittävästi niitä sanoittaakseen. Lapsen kanssa voi keskustella siitä miten lapsi kokee väsymyksen tai kiukutuksen silloin kun kyseinen tunne ei ole päällä, mutta tilanteessa jossa lapsella on jokin tunne, on se lapsen oma tunne, ei aikusen tietämä jatko aikuiselle itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko kyseessä olla myös puolison lapsuudenkodistaan oppima tapa? Tunnistan tuota jatkuvaa vastuun kantamisen tarvetta vähän itsestäni. Vanhemmat raivosiivosivat kaikki tuollaiset hiivanliotuskulhot ja tuolin päällä suihkun aikana odottavat vaatteet pois kysymättä mitään ja odottivat samaa minulta. Lahjatoiveet oli myös asia jota opin välttämään, sekin oli vanhemmille stressin ja raivoamisen aihe jonka lopuksi sai vaikkapa uuden repun sijaan sukkia ja kynän.
Ap täällä, ehdottomasti on juuri näin, puolison toisella vanhemmalla on vielä näkyvämpiä ongelmia tällä alueella. Silti se ei ole puolisolle pelkkä tapa, vaan hänen koko todellisuutensa on ihan erilainen kuin muilla ihmisillä. Se on siis selvää mistä tämä ongelma "tulee", mutta harmi vaan se ei tunnu auttavan sen käsittelyssä yhtään.
Muutamien ehdottama persoonallisuushäiriö ei ole poissuljettu, itsekin ajattelen että jos ei ole persoonallisuushäiriötä, riittävillä toistoilla pitäisi alkaa ymmärtää että miksi juttu ei toimi.
Ai että oliko varoitusmerkkejä? Jälkikäteen ajateltuna kyllä. On kuitenkin kyseessä elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, ja tosiaankaan ennen todella tiivistä yhteiselämää on helpompi "antaa anteeksi" tällaisia kun toinen tekee pyytämättä vähän kömpelösti romanttisia eleitä. Silloin jää näkemättä se marttyyrivaihdekin, josta vasta oikeasti ilmenee, että miten se puoliso tilanteesta ajattelee.
Puolisoni kyllä yrittää välillä tosi kovasti korjata välejämme pahempien riitojen jälkeen. Se näkyy niin, että hän tuo kukkia, tekee IHAN KAIKEN mitä kuvittelee minun haluavan, tarjoutuu hoitamaan lapsia että pääsen joka ilta yksin lenkille, ja sitten parin päivän päästä marttyyriräjähtää kun ei koe saaneensa riittävästi kiitosta. Eikä vieläkään yhtään mitenkään hahmota, että se rajattomuus on ongelma, ei kukkien tuomattomuus eikä mikään muukaan tehtävä jonka voi suorittaa. Hän ei jotenkin tunnu hahmottavan, että mitä ne rajat ovat ja missä niitä pitäisi olla.
Tämä kuulostaa ihan minun puolisoltani. Hänellä on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö.
Eli puolisosi on ollut mielisairaalassa hoidossa jostain muusta syystä? Se on käytännössä katsoen ainoa paikka jossa annetaan nasistinen persoonallisuushäiriö dg. Siksi koska narsisti ei itse koskaan myöntäisi olevansa narsisti, ellei hän sitten saa jotain etua sen myöntämisestä. Tuolloinkaan hän ei silti itse oikeasti uskoisi diagnoosiinsa. Ja kun hlö saa tuon dg:n psyk osastolla "väkisin", hän ei todellakaan kertoisi sitä kenellekään, ellei hän sitten saisi siitä jotain hyötyä itselleen. Tässä valossa "tietosi" puolisostasi kuulostavat mielenkiintoisilta.
Onpa kummallinen käsitys. Minun puolisollani on persoonallisuushäiriödg, eikä hän todellakaan ole ikinä ollut mielisairaalassa. Mutta sikäli diagnoosien metsästäminen ja pohtiminen on turhaa, ei sillä ole mitään väliä. Jos käytös on häiritsevää niin se on sitä, olipa diagnoosi tai ei. Ja tokihan ph-diagnoosin omaavakin ihminen voi muuttaa käytöstään, ei se mitään kiveen hakattua ole. He ovat kuitenkin ihan älykkäitä ja pystyviä ihmisiä. Toki persoonan muokkaaminen ei ole helppoa tai nopeaa.
Ei tämä ole käsitys, tämä on totuus. Narsisti ei koe tekevänä väärin, eikä olevansa sairas, joten miten hän saisi diagnoosin? Kerro toki miten miehesi dg:n sai.
Myös narsistille voi tulla ns. tavallisempiakin mt-ongelmia, kuten unettomuus, masennus yms. Nämä voivat olla syynä psykiatrin vastaanotolle menoon.
Jos lääkäri kartalla, käyntejä järjestetään useampi. Pers.häiriö dg:tä ei kösittääkseni tehdä yhden köynnin perusteella.
Näin on muutama lähipiirin narsisti diagnoosinsa saanut.
Itsekin olen unettomuuden ja masennuksen vuoksi hoitoon hakeutunut, mutta lääkäri ei pers. häiriöön viittaavaa löytänyt, useammalla käynnilläkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Ei mutta jos menee narsistin kanssa yhteen siksi että tämä hivelee itsetuntoasi kehumalla ja muilla sellaisilla "romanttisilla" keinoilla, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, miksi meni niin halpaan.
Minun mieheni hivelee itsetuntoani kehumalla ja muilla romanttisilla keinoilla, mutta hän ei ole narsisti. Ei normaali tervejärkinen ihminen oleta toisten ihmisten olevan narsisteja siksi että he ovat mukavia ja kehuvia. Parisuhteessa romanttisuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä siihen "uskominen" tee tarvetta katsoa peiliin halpaan menemisen vuoksi.
Usein vain narsistin kynsiin jääneet kuvailevat, miten ihana se mies oli alussa. Minusta tässä olisi kohta, jossa ihminen voisi paeta.
Miten niin yleensä VAIN narisitin kynsiin jääneet? Kyllä minä ja jokainen tuntemani parisuhteessa eläjä voi sanoa ihan rehellisesti että su kumppani oli aivan ihana alussa. Jos kaikki olisivat paenneet ja etsineen kumppanin joka ei koskaan kehu, he tuskin olisivat yhtä onnellisissa suhteissa mitä nyt ovat.
Olisi hyvin typerää oman arvonsa tuntevana, mukavana ja kivana ihmisenä etsimällä etsiä joku jok kohtelee huonosti jo heti alussa vain siksi, että pääsisi sitten sanomaan että eipähän kehunut, niin ei tarvinut paeta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tajusin tän ketjun myötä, että tälle toiminnalle meidän perheessä on nimikin.
Aluksi se tuntui kivalta, huomioonottavalta "ompa kiva, kun toinen siivoaa niin innolla, että heittää roskiin pilkkomani sipulit leikkuulaudalta sillä aikaa, kun vastasin puhelimeen". Aluksi käytöksestä tuli kiitettyäkin, koska se tuntui mahtavalta edellisen elämäni kokemuksiin nähden ja että joku huolehti, joku halusi tehdä puolestani asioita.
Pikkuhiljaa tuli olo, että olen täysin kyvytön, enkä osaa enää mitään itse. Päätäntävalta kaikista pikkuasioistakin katosi jotenkin, kun kaikki tehtiin mun puolesta. Pahimmillaan mies saattoi tulla syrjäyttämään mut jostain tekemisestä, esim. leikkasin ruohoa ja kävin välillä juomassa, mies olikin jo jatkamassa. Tai jos ostin kukkia, jotka haluan istuttaa johonkin paikkaan X, mies oli saattanut laittaa ne paikkaan Y kysymättä ja ihmetteli sitten miksi en ylistäkään häntä taivaisiin. Tai otin pakastettavasta isosta laatikosta mansikoita kulhoon jääkaappiin lapsen kakkua varten ja kun alan tehdä kakkua, nekin on pakastettu.
Meillä tilanne on kuitenkin korjaantunut sellaiseksi, että vain jos puolisolla on vaikeaa (esim. kun oli lomautettuna) tää tämmönen toiminta valtaa alaa. Jonkinlainen selviytymiskeino ilmeisesti. Tähän on päästy niinkin epärakentavasti, että muutaman kerran sain ihan hirveän raivarin asiasta. Että en jaksa tätä, että mun edestä tehdään koko ajan asioita joita en edes pyydä. En halua olla jatkuvasti passattavana ja haluan itse päättää juonko aamulla kahvia vai teetä.
Sitä eroa huomaivuuden ja tällaisen käytöksen välillä on vaikea erottaa, jos sitä ei ole kokenut itse.
Tässä näkee, että kyse on kontrollista. Kun hän on lomautettuna, hänellä ei ole elämäänsä sillä kohta kontrollia, ja hän alkaa kontrolloida kaikkea ympärillään.
Anxiety eli ahdistuneisuus, asiat ahdistavat ja ahdistusta yritetään lievittää kontrolloimalla. Puoliso parka, ja lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Osaatko sanoa, miksi toimit niin alun perin ja miten pääsit siitä irti?
Äitini oli psyykkisesti hyvin epävakaa, ja tämä rajattomuus oli yksi hänen yleisimmistä toimintatavoistaan. Tämän vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta oppia lapsena sitä, miten ihmissuhteet toimivat. En tiennyt mitään esimerkiksi toisten ihmisten rakastamisesta tai kunnioittamisesta, koska en ollut näitä asioita itse kokenut. Teini-ikäisenä aloin toistaa oman äitini toimintatapoja. En ymmärtänyt, että äiti tekee väärin, enkä sitä kautta ymmärtänyt tekeväni itsekään väärin. En osannut yhdistää omaa hirvittävän pahaa oloani siihen, miten sairas perhedynamiikka meillä oli.
Terapiaan päädyin masennuksen vuoksi. Vasta siellä opin, miten väärin lapsuuteni kodissa oli toimittu ja miten kieroutuneet ajatusmallit olin perinyt. Oli järkyttävää huomata, miten kamala ihminen olen ollut tajuamatta sitä itse ollenkaan. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä monta vuotta, mutta yritän ajatella asiaa niin, että ainakin nyt tiedän, miten toisia ihmisiä pitää kohdella ja millaiseen kohteluun olen itsekin oikeutettu.
On omanlaisensa työmaa opiskella, kuinka muilla on rajat joista he saavat itse päättää, ja joita normaalit ihmiset kunnioittavat, kun on itse oppinut aivan muuhun. Kuukautisteni alkaessa äitini olisi halunnut auttaa työntämällä tamponin sisälleni. Äiti sanoi minun ollessa 25-v., että minun pitäisi hankkia hänelle lapsenlapsi. Se olisi hänestä niin mukavaa. Koulutyöni olivat hänen tekemiään ja kotini ovat olleet hänen sisustamiaan. Jos hän kysyy, mitä haluaisin tehdä, ja vastaan mitä itse haluaisin enkä sitä, mitä äiti olettaa minun tahtovan, saan yleensä vihat niskaani. Äiti toivoo minun uhraavan työni ja koulutukseni, että minä "vanhapiika" voisin pitää hänestä huolta työttömyystuella... Olen alle kolmikymppinen, korkeasti kouluttautunut ja oman alani töissä. Mutta kun äitini on uhrannut minun eteeni niin *paljon*, niin varmastikin minä uhraan hänen eteensä *kaiken*, kerron hänelle kaiken ja osallistun kaikkeen mitä hän haluaakin?
Tästä tulikin mieleeni että yksi red flag rajattomasta äidistä on se miten hän puhuu lapsistaan muille. Kun lapsi onnistuu tai on hyvä jossain, se on äidiltä peritty, ja hänen erinomaisten kasvatustaitojensa tulosta, jos lapsi äidin mielestä epäonnistuu, syy on lapsessa itsessään, tai tämän isän puolen suvussa. Eli äidin mielestä mikään mitä lapsi osaa ei ole lapsen omaa ansiota, ja tapahdu äidistä huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko kyseessä olla myös puolison lapsuudenkodistaan oppima tapa? Tunnistan tuota jatkuvaa vastuun kantamisen tarvetta vähän itsestäni. Vanhemmat raivosiivosivat kaikki tuollaiset hiivanliotuskulhot ja tuolin päällä suihkun aikana odottavat vaatteet pois kysymättä mitään ja odottivat samaa minulta. Lahjatoiveet oli myös asia jota opin välttämään, sekin oli vanhemmille stressin ja raivoamisen aihe jonka lopuksi sai vaikkapa uuden repun sijaan sukkia ja kynän.
Ap täällä, ehdottomasti on juuri näin, puolison toisella vanhemmalla on vielä näkyvämpiä ongelmia tällä alueella. Silti se ei ole puolisolle pelkkä tapa, vaan hänen koko todellisuutensa on ihan erilainen kuin muilla ihmisillä. Se on siis selvää mistä tämä ongelma "tulee", mutta harmi vaan se ei tunnu auttavan sen käsittelyssä yhtään.
Muutamien ehdottama persoonallisuushäiriö ei ole poissuljettu, itsekin ajattelen että jos ei ole persoonallisuushäiriötä, riittävillä toistoilla pitäisi alkaa ymmärtää että miksi juttu ei toimi.
Ai että oliko varoitusmerkkejä? Jälkikäteen ajateltuna kyllä. On kuitenkin kyseessä elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, ja tosiaankaan ennen todella tiivistä yhteiselämää on helpompi "antaa anteeksi" tällaisia kun toinen tekee pyytämättä vähän kömpelösti romanttisia eleitä. Silloin jää näkemättä se marttyyrivaihdekin, josta vasta oikeasti ilmenee, että miten se puoliso tilanteesta ajattelee.
Puolisoni kyllä yrittää välillä tosi kovasti korjata välejämme pahempien riitojen jälkeen. Se näkyy niin, että hän tuo kukkia, tekee IHAN KAIKEN mitä kuvittelee minun haluavan, tarjoutuu hoitamaan lapsia että pääsen joka ilta yksin lenkille, ja sitten parin päivän päästä marttyyriräjähtää kun ei koe saaneensa riittävästi kiitosta. Eikä vieläkään yhtään mitenkään hahmota, että se rajattomuus on ongelma, ei kukkien tuomattomuus eikä mikään muukaan tehtävä jonka voi suorittaa. Hän ei jotenkin tunnu hahmottavan, että mitä ne rajat ovat ja missä niitä pitäisi olla.
Tämä kuulostaa ihan minun puolisoltani. Hänellä on diagnosoitu narsistinen persoonallisuushäiriö.
Eli puolisosi on ollut mielisairaalassa hoidossa jostain muusta syystä? Se on käytännössä katsoen ainoa paikka jossa annetaan nasistinen persoonallisuushäiriö dg. Siksi koska narsisti ei itse koskaan myöntäisi olevansa narsisti, ellei hän sitten saa jotain etua sen myöntämisestä. Tuolloinkaan hän ei silti itse oikeasti uskoisi diagnoosiinsa. Ja kun hlö saa tuon dg:n psyk osastolla "väkisin", hän ei todellakaan kertoisi sitä kenellekään, ellei hän sitten saisi siitä jotain hyötyä itselleen. Tässä valossa "tietosi" puolisostasi kuulostavat mielenkiintoisilta.
Onpa kummallinen käsitys. Minun puolisollani on persoonallisuushäiriödg, eikä hän todellakaan ole ikinä ollut mielisairaalassa. Mutta sikäli diagnoosien metsästäminen ja pohtiminen on turhaa, ei sillä ole mitään väliä. Jos käytös on häiritsevää niin se on sitä, olipa diagnoosi tai ei. Ja tokihan ph-diagnoosin omaavakin ihminen voi muuttaa käytöstään, ei se mitään kiveen hakattua ole. He ovat kuitenkin ihan älykkäitä ja pystyviä ihmisiä. Toki persoonan muokkaaminen ei ole helppoa tai nopeaa.
Ei tämä ole käsitys, tämä on totuus. Narsisti ei koe tekevänä väärin, eikä olevansa sairas, joten miten hän saisi diagnoosin? Kerro toki miten miehesi dg:n sai.
Myös narsistille voi tulla ns. tavallisempiakin mt-ongelmia, kuten unettomuus, masennus yms. Nämä voivat olla syynä psykiatrin vastaanotolle menoon.
Jos lääkäri kartalla, käyntejä järjestetään useampi. Pers.häiriö dg:tä ei kösittääkseni tehdä yhden köynnin perusteella.
Näin on muutama lähipiirin narsisti diagnoosinsa saanut.
Itsekin olen unettomuuden ja masennuksen vuoksi hoitoon hakeutunut, mutta lääkäri ei pers. häiriöön viittaavaa löytänyt, useammalla käynnilläkään.
Tiedän tämän, ja sen takia narisisti saakin yleensä diagnoosin vasta osastolla ollessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjuun kommentoi ihmisiä, jotka eivät ole eläneet rajattoman ihmisen kanssa joko kotona tai työelämässä.
Nämä tietämättömät ihmiset sitten ehdottavat ratkaisuksi, että rajatonta ihmistä säälitään, ymmärretään ja ollaan kiitollisia tämän "avusta".
Etenkin kun ap:n tapauksessa rajaton ihminen on mies, tietämättömät ehdottelevat, että hän vain on tumpelo mies, joka haluaa auttaa vaimoaan omalla tavallaan.
Ei. Rajattomuus ei ole sitä, että toista vilpittömästi autetaan. Tai että osallistutaan, vaikka kaikki meneekin lopulta mönkään.
Ihan päinvastoin. Rajattomat ihmiset pyrkivät hallitsemaan ja kontrolloimaan toisia. He eivät suostu myöntämään, että toiset ovat heistä erillisiä ihmisiä. He suoraan sanottuna ter rorisoivat toisia ihmisiä ja ajavat nämä ennen pitkää hulluiksi. He tekevät tämän arjen pieninä tekoina.
Annan yhden esimerkin rajattomasta ihmisestä. Rajaton oli mökillä ja pyysi, että puoliso lähettäisi lapset sinne kaukoliikenteen bussilla. Sovittiin, että rajaton hakee lapset tietyltä seisakkeelta. Vielä bussiasemalta soitettiin rajattomalle, että hän varmasti menee sinne lapsia vastaan. Kuitenkin kun bussi noin tuntia myöhemmin tuli tuolle seisakkeelle, rajaton ei ollutkaan siellä. Bussin kuljettaja ja matkustajat selvittelivät asiaa lasten kanssa. Ilmeni että rajaton olikin n. 25 km päässä sijaitsevassa kaupungissa.
Jotkut bussin matkustajat alkoivat jupista, että miten puoliso onkin voinut käskea lasten jäädä seisakkeella pois, kun kaupunkiinhan heidän piti mennä. Huomaatteko, mitä tapahtui? Uhrit syyllistettiin. Tämä on tyypillistä. Rajattoman ihmisen hulluus on hulluksi tekevää. Sivullisetkaan eivät voi uskoa sitä todeksi vaan alkavat etsiä syitä uhrista.
Rajattomat eivät noudata yhteisiä suunnitelmia eivätkä lue tilanteita. Kaikki tapahtuu heidän oikkujensa mukaan. Anteeksi he eivät pyydä koskaan. Eivätkä muutu.
Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki, mutta ei tämä mielestäni kerro rajattomuudesta vaan väärinymmärryksestä ja ehkä hajamielisyydestä. Rajattomuus on sitä, että päättää asioita toisten puolesta ja toimii oman mielensä mukaan, tuossahan mies oli selkeästi käsittänyt väärin, tai ehkä ei ollut kuunnellut, missä lasten oli määrä jäädä pois.
Jotkut ihmettelevät, miksi kukaan alkaa suhteeseen rajattoman kanssa. Kuten vaikka sairaalloisen mustasukkaisen kanssa.
Yksittäiset teot menevät tuoreessa suhteessa ensin väärinkäsitysten piikkiin. Kuka nyt rakkaastaan haluaa uskoa, että se ilkeä tai häiriintynyt on.
Alussa rajattomien paljon harrastama väkisin auttaminenkin voi imarrella. Kuten lievä mustasukkaisuuskin. Ja kun on jo rakastunut ja kiintynyt ja valmis kohtaamaan vaikeuksiakin.
Rajattomuus pahenee. Toinen huomaa, että teot toistuvat ja pahenevat. Kyse on nimenomaan toistuvasta käytöksestä, joka ei mene enää kommunikaatio-ongelmien piikkiin. Toinen tajuaa, että rajaton osapuoli jotenkin alkaa kävellä täysin yli. Se, mikä meni alussa ilahduttamisen ja auttamisen piikkiin (vaikka lopputulos olisikin ollut sekasotku), ei enää mene. Toinen alkaa ihmetellä, että miten rajaton aina noin tekee, ettei kuuntele toiveita eikä tarpeita vaan aina tietää paremmin kuin ihminen itse.
Eivät ole mustavalkoisia asioita. Jos tuoreessa suhteessa puoliso lyö paistinpannulla päähän, muuttoauto on kohta pihassa. Henkinen väkivalta ja rajoja rikkova käytös tulee kuvaan vähitellen ja/tai naamioituu ensin joksikin muuksi.
Ja kun pitäisi olla sitä pitkämielisyyttä ja anteeksiantamista, niin missä se raja kulkee?
Olen itsekin irti päässyt puolisosta, jolla myöhemmin todettiin pers. häiriö. Pitkään näin hänen minua hajottavan käytöksen rakkauslasien läpi.
Ja näissä suhteissa voi olla paljon hyvää ja kausivaihteluita. Ainahan sitä ulkopuolisten mielestä joko eroaa liian helposti tai liian myöhään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laittakaa nyt linkkiä johonkin taustateoriaan tästä rajattomuudesta niin asia selvenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjuun kommentoi ihmisiä, jotka eivät ole eläneet rajattoman ihmisen kanssa joko kotona tai työelämässä.
Nämä tietämättömät ihmiset sitten ehdottavat ratkaisuksi, että rajatonta ihmistä säälitään, ymmärretään ja ollaan kiitollisia tämän "avusta".
Etenkin kun ap:n tapauksessa rajaton ihminen on mies, tietämättömät ehdottelevat, että hän vain on tumpelo mies, joka haluaa auttaa vaimoaan omalla tavallaan.
Ei. Rajattomuus ei ole sitä, että toista vilpittömästi autetaan. Tai että osallistutaan, vaikka kaikki meneekin lopulta mönkään.
Ihan päinvastoin. Rajattomat ihmiset pyrkivät hallitsemaan ja kontrolloimaan toisia. He eivät suostu myöntämään, että toiset ovat heistä erillisiä ihmisiä. He suoraan sanottuna ter rorisoivat toisia ihmisiä ja ajavat nämä ennen pitkää hulluiksi. He tekevät tämän arjen pieninä tekoina.
Annan yhden esimerkin rajattomasta ihmisestä. Rajaton oli mökillä ja pyysi, että puoliso lähettäisi lapset sinne kaukoliikenteen bussilla. Sovittiin, että rajaton hakee lapset tietyltä seisakkeelta. Vielä bussiasemalta soitettiin rajattomalle, että hän varmasti menee sinne lapsia vastaan. Kuitenkin kun bussi noin tuntia myöhemmin tuli tuolle seisakkeelle, rajaton ei ollutkaan siellä. Bussin kuljettaja ja matkustajat selvittelivät asiaa lasten kanssa. Ilmeni että rajaton olikin n. 25 km päässä sijaitsevassa kaupungissa.
Jotkut bussin matkustajat alkoivat jupista, että miten puoliso onkin voinut käskea lasten jäädä seisakkeella pois, kun kaupunkiinhan heidän piti mennä. Huomaatteko, mitä tapahtui? Uhrit syyllistettiin. Tämä on tyypillistä. Rajattoman ihmisen hulluus on hulluksi tekevää. Sivullisetkaan eivät voi uskoa sitä todeksi vaan alkavat etsiä syitä uhrista.
Rajattomat eivät noudata yhteisiä suunnitelmia eivätkä lue tilanteita. Kaikki tapahtuu heidän oikkujensa mukaan. Anteeksi he eivät pyydä koskaan. Eivätkä muutu.
Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki, mutta ei tämä mielestäni kerro rajattomuudesta vaan väärinymmärryksestä ja ehkä hajamielisyydestä. Rajattomuus on sitä, että päättää asioita toisten puolesta ja toimii oman mielensä mukaan, tuossahan mies oli selkeästi käsittänyt väärin, tai ehkä ei ollut kuunnellut, missä lasten oli määrä jäädä pois.
Jotkut ihmettelevät, miksi kukaan alkaa suhteeseen rajattoman kanssa. Kuten vaikka sairaalloisen mustasukkaisen kanssa.
Yksittäiset teot menevät tuoreessa suhteessa ensin väärinkäsitysten piikkiin. Kuka nyt rakkaastaan haluaa uskoa, että se ilkeä tai häiriintynyt on.
Alussa rajattomien paljon harrastama väkisin auttaminenkin voi imarrella. Kuten lievä mustasukkaisuuskin. Ja kun on jo rakastunut ja kiintynyt ja valmis kohtaamaan vaikeuksiakin.
Rajattomuus pahenee. Toinen huomaa, että teot toistuvat ja pahenevat. Kyse on nimenomaan toistuvasta käytöksestä, joka ei mene enää kommunikaatio-ongelmien piikkiin. Toinen tajuaa, että rajaton osapuoli jotenkin alkaa kävellä täysin yli. Se, mikä meni alussa ilahduttamisen ja auttamisen piikkiin (vaikka lopputulos olisikin ollut sekasotku), ei enää mene. Toinen alkaa ihmetellä, että miten rajaton aina noin tekee, ettei kuuntele toiveita eikä tarpeita vaan aina tietää paremmin kuin ihminen itse.
Eivät ole mustavalkoisia asioita. Jos tuoreessa suhteessa puoliso lyö paistinpannulla päähän, muuttoauto on kohta pihassa. Henkinen väkivalta ja rajoja rikkova käytös tulee kuvaan vähitellen ja/tai naamioituu ensin joksikin muuksi.
Ja kun pitäisi olla sitä pitkämielisyyttä ja anteeksiantamista, niin missä se raja kulkee?
Olen itsekin irti päässyt puolisosta, jolla myöhemmin todettiin pers. häiriö. Pitkään näin hänen minua hajottavan käytöksen rakkauslasien läpi.
Ja näissä suhteissa voi olla paljon hyvää ja kausivaihteluita. Ainahan sitä ulkopuolisten mielestä joko eroaa liian helposti tai liian myöhään.
Aamen.
Alkuun minäkin otin sen särmien hiomisena, että kommunikaatiossa on parantamisen varaa. Käytös paheni aina stressitilanteessa, ja helpotti hyvissä elämänvaiheissa. Erossakin, kun lähdin etsimään itselleni asuntoa, mies yritti tulla mukaan ”auttamaan”.
Eron jälkeen tilanne vain paheni. Minä tajusin, että minulla on oikeus elää omanlaista elämää, mutta mies ei sitä tajunnut. Hänhän, miten minun pitää elämäni elää. Kontrollointikeinona ei ollut tässä ketjussa mainittu loukkaantuminen, vaan syyllisyyden herättäminen. Kuulin olevani huono ihminen ja vielä huonompi äiti.
Kun kyse ei ole selkeästä persoonallisuushäiriöstä, niin sitä on vaikea huomata. On hyviä hetkiä, jolloin tämä unohtui.
Vierailija kirjoitti:
Laittakaa nyt linkkiä johonkin taustateoriaan tästä rajattomuudesta niin asia selvenee.
Googlaa narsismi.
En pyytänyt teoriaa narsismista, vaan rajattomuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Ei mutta jos menee narsistin kanssa yhteen siksi että tämä hivelee itsetuntoasi kehumalla ja muilla sellaisilla "romanttisilla" keinoilla, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, miksi meni niin halpaan.
Rakastuneena terveetkin toimivat näin eikä siinä ole mitään pahaa. Alussa ei voi tietää, millaisia piirteitä myöhemmin paljastuu. Monesti paljastuu vasta ekan lapsen synnyttyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Ei mutta jos menee narsistin kanssa yhteen siksi että tämä hivelee itsetuntoasi kehumalla ja muilla sellaisilla "romanttisilla" keinoilla, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, miksi meni niin halpaan.
Minun mieheni hivelee itsetuntoani kehumalla ja muilla romanttisilla keinoilla, mutta hän ei ole narsisti. Ei normaali tervejärkinen ihminen oleta toisten ihmisten olevan narsisteja siksi että he ovat mukavia ja kehuvia. Parisuhteessa romanttisuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä siihen "uskominen" tee tarvetta katsoa peiliin halpaan menemisen vuoksi.
Usein vain narsistin kynsiin jääneet kuvailevat, miten ihana se mies oli alussa. Minusta tässä olisi kohta, jossa ihminen voisi paeta.
Miten niin yleensä VAIN narisitin kynsiin jääneet? Kyllä minä ja jokainen tuntemani parisuhteessa eläjä voi sanoa ihan rehellisesti että su kumppani oli aivan ihana alussa. Jos kaikki olisivat paenneet ja etsineen kumppanin joka ei koskaan kehu, he tuskin olisivat yhtä onnellisissa suhteissa mitä nyt ovat.
Olisi hyvin typerää oman arvonsa tuntevana, mukavana ja kivana ihmisenä etsimällä etsiä joku jok kohtelee huonosti jo heti alussa vain siksi, että pääsisi sitten sanomaan että eipähän kehunut, niin ei tarvinut paeta.
Sori epäselkeä sananvalinta. En tarkoittanut, että "vain" narsistit kehuisivat kumppaneitaan. Mutta narsisti valehtelee. Miten nainen ei huomaa epäaitoutta?
Minun mieheni hivelee itsetuntoani kehumalla ja muilla romanttisilla keinoilla, mutta hän ei ole narsisti. Ei normaali tervejärkinen ihminen oleta toisten ihmisten olevan narsisteja siksi että he ovat mukavia ja kehuvia. Parisuhteessa romanttisuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä siihen "uskominen" tee tarvetta katsoa peiliin halpaan menemisen vuoksi.