Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta taas kuulosta siltä että sinä pullapelle et mitään muuta tee kun syyttelet ihmisiä tyyliin, itse olet paha, oma vika, sinussa vika, itse olet...
-eri
En syyttele ketään. Mutta sanonpahan vaan, että peiliin katsominen voi joskus auttaa, jos toistuvasti on samanlaisia ongelmia ihmisten kanssa.
Siitä peiliinkatsomisestahan sen johtuu, että näistä suhteista ei lähdetä nollatoleranssilla. Yritetään ymmärtää toista, antaa uusia mahdollisuuksia ja miettiä omaa osuutta tapahtumiin. Jos koko peili unohdtettaisiin, olisi paljon helpompi suojella itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin kävi niin, että ongelmien mittakaava paljastui vasta lasten jälkeen, siihen asti eleltiin vieraskoreasti.
No kyllä oli kiire niitä muksuja alkaa pukkaamaan pinnallisen tuntemisen perusteella.
Miksi v*tussa ei puhuta suoraan kontrolloinnista vaan rajattomuudesta, kuulostaa keksityltä ja hankalalta uudissanalta. Tämä kukkasipulihenkilö olisi voinut vaan sanoa menevänsä hoitamaan asioitaan, miksi siitä piti hyvissä ajoin tiedottaa, että pyyhkijänsulat on vaihdettava ja kukkasipuleita ostettava. Harvaa miestä mitkään sipulit kiinnostaa. Sitten tiedoksi, että joskus voi olla parisuhteessa henkilöiden toimintamallit hiotuneet sellaiseksi, että se toinen minkä pitäisi asioita tehdä, joko omiaan tai yhteisiä, ei saa juuri mitään aikaisiksi ja saattaa stressata itsekin, että joku asia pitäisi hoitaa. Ei haluaisi, että joku toinen joutuu vaivautumaan, mutta itsekään ei jaksaisi. Silloin on ihan hyvä, että ottaa jeesiä vastaan ja koska miehet ei ole ajatustenlukijoita, niin selvittää itse mitä haluaa ja onko sitä siellä kaupassa ja voi laittaa toisen noutamaan ne. Tossa suhteessa vaan vaikuttaa olevan pahoja ongelmia jos saa aikaan riidan tuollaisesta, jos toinen taas tekee yllättäviä temppuja kiusallaan niin sitten siitä sanotaan sille henkilölle suoraan ja tehdään selväksi, ettei haluta toisen toimivan näin ja hyvä sanoa vielä syy siihen. Sitten on mahdollisuus edes johonkin keskusteluun asiasta. Tuo koko kukkasipulihomma oli sen kokoluokan juttu, että ei olis tarvinnut avautumista aiheesta tänne, sulat tais mennä oikein ja on noista kahdesta tärkeempi asia ja kukkasipulit voit käydä vaihtamassa itse jos ei luota miehen kykyyn hoitaa asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Tällainen ap:n ja monen muun kuvaama ”rajaton henkilö” on kyllä mielestäni ihan vaan perinteisen tyhmä. Käy vajaalla sosiaalisen kanssakäymisen taitojen kanssa ja luultavasti monella on älykkyysosamäärä myös suht. alhainen. Ovat niitä jota aikoinaan kutsuttiin imbesilleiksi, ”harmittomaksi” hulluiksi (harmiton = ei halua tahallaan pahaa mutta ei vaan ymmärrä käytöksensä seurauksia), mutta nyt tietenkin pitää kaikelle olla joku hieno uusi nimitys.
Mun entinen puoliso on persoonallisuushäiriöinen (dg tehty), johon osana kuuluu rajattomuus.
Rajattomuutta esiintyi vain oman perheen parissa, ja siellä paljon!
Töissä ja kaveriporukassa hän on suht. sosiaalisesti älykäs. Älykkyysosamäärä on korkea, hänellä on tohtorin tutkinto ns. kovan tieteen alalta.
Eli rajattomuus ei ole tyhmyyttä. Poikkeuksellisen tyhmillä voi esiintyä ulospäin samalta vaikuttavaa käytöstä, mutta silloin takana on eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tää rajaton joku oikea termi, koskaan kuullutkaan. Mun mielestä moni puhuu itsekkäistä, ajattelemattomista, hajamielisistä, ja ehkä narsistisista ihmisistä. Onko tää sitä rajattomuutta sitten?
Mun mielestä on hyvin kuvaava termi, olipa siellä taustalla käytöksen syynä sitten mitä tahansa muutakin. Rajaton henkilö ei välitä toisten rajoista, tunkeutuu toisten rajojen sisälle ajatellen tekevänsä hyvää, mutta se hyvän teko lähtee siitä, mikä HÄNEN mielestään on hyvää sille toiselle, ei siitä mitä se toinen haluaa, ja lopuksi kerjää martyyrin viitta harteilla kiitosta "hyvistä" teoistaan. Jos et ole kiitollinen, olet itsekäs, kiittämätön ja hankala.
Itsekään en tiennyt tätä termiä ennen kuin täällä oli joskus ketju rajattomista anopeista. Olin vuosikausia tuntenut syyllisyyttä, kun en tullut miehen vanhempien kanssa toimeen. Anoppi oli pääjehu, mutta appi peesasi sujuvasti. Mielestäni heidän toimintansa oli väärin, mutta samalla kuitenkin tunsin olevani epämääräisesti syyllinen ja kiittämätön, kun en osannut arvostaa heidän "hyviä" tekojaan. En saanut kenellekään tutulle avattua tunnettani siitä, että jokin ei tässä mene oikein, en edes miehelleni. Mies kuittasi aina kaiken sillä, että äitinsä haluaa vain auttaa ja minä olen hysteerinen, vainoharhainen ja ymmärrän tilanteet väärin. Tunsin siis olevani turhasta nillittäjä, mutta samalla joku kaihersi sisällä, että eihän tällainen voi olla normaalia ja hyväksyttävää.
Hän esimerkiksi kulki meillä omalla avaimellaan silloin kun ei oltu kotona. Käydessään tiskasi altaaseen jätetyt aamiaistiskit tai pyyhki pölyt tai kasteli kukat tai keräsi puolikäytettyjä vaatteita pyykkiin, viikkasi puhtaita kaappiin jne. Minusta hänellä ei ollut MITÄÄN ASIAA meidän kotiin, mutta hänhän vain kävi "auttamassa". Melkoisen riitelyn jälkeen miehen kanssa hän sai pyydettyä äidiltään meidän avaimen pois, mutta eipä tämä tähän päättynyt, appivanhemmat olivat teettäneet siitä vara-avaimesta vara-avaimen siltä varalta että hukkaa tuon vara-avaimeksi annetun (vanha Abloy, jonka voi kopioida kuka vaan).
Hän osti meille tavaroita, joita ajatteli meidän tarvitsevan. Esimerkiksi meillä ei ollut perinteisiä yöpöytiä vaan niiden virkaa toimitti tuolit. Tämä oli ihan sisustuksellisesti harkittu juttu ja tarpeeksi toimiva, ei kaivattu laatikollisia perinteisiä yöpöytiä. Tuolit toimivat myös vierastuoleina kun oli enemmän syöjiä. Mutta eikös van anoppi ja appi ostaneet meille yöpöydät, koska sellaiset PITÄÄ OLLA ja yöpöydässä PITÄÄ OLLA laatikko, "jossa säilyttää nenäliinoja ja käsirasvaa ja muuta pientä henkilökohtaista".
Tässä nyt vain pari isompaa esimerkkiä, mutta lisäksi paljon viikottaista pientä ylikävelyä erilaisissa asioissa ja tilanteissa. Saatan vain kuvitella minkälaista se on, kun se rajaton henkilö on oma puoliso, jonka kanssa yhdessä asumisen myötä tilanteita tulee päivittäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Ei mutta jos menee narsistin kanssa yhteen siksi että tämä hivelee itsetuntoasi kehumalla ja muilla sellaisilla "romanttisilla" keinoilla, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, miksi meni niin halpaan.
Jaa, minua kyllä on kehunut suhteessa myös tasapainoiset ja normaalit ihmiset eli vähän hankalaksi menee...
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Anteeksi nyt vaan, mutta olen samaa mieltä tuon nro 2 kanssa, että kyse on ollut vilpittömästä halusta auttaa ja tehdä toinen (kerrankin?) onnelliseksi, mutta sille nro 1:lle ei vaan mikään näytä kelpaavan ja aivan kaikki tulee tehdä juuri kuten hän haluaa.
Jatkan vielä, että ongelma kuulostaa olevan enemmänkin kommunikoinnissa kuin jonkun terapian tarpeessa.
Mikäli haluat hoitaa asiat itse, älä sano sille toiselle että ne pitäisi tehdä, kun kerran tiedät että toinen tekee kuitenkin parhaansa auttaakseen ja tulkitsee ne sanasi pyynnöksi toimia.
Oikeassa rajattomuudessa ei ole kyse kommunikaatio-ongelmasta. Ulospäin samantyyppisiä "väärinkäsityksiltä" vaikuttavia tilanteita voi tulla, jos viestintä tökkii.
Persoonallisuushöiriöihin liittyvä rajattomuus on kontrolloinnin ja vallan halua. Kyse ei ole viestintäkatkoksesta vaan siitä, että rajaton oikeasti, koska on häiriintynyt) kuvittelee tietävänsä toisen ajatukset, tunteet, mieltymykset, tarpeet paljon paremmin kuin toinen itse.
Jos rajattoman kanssa kauan joutuu olemaan (esim. oma vanhempi), uhri voi lupulta kokea, ettei hänellä ole mitään omaa persoonaa vaan rajaton ajattelee ja tuntee hänen puolestaan. Kuin aivot olisivat kaapattu, sanovat jotkut.
Ja koska rajattomat ovat pers. häiriöisiä, mikään järkipuhe ei heihin tehoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tää rajaton joku oikea termi, koskaan kuullutkaan. Mun mielestä moni puhuu itsekkäistä, ajattelemattomista, hajamielisistä, ja ehkä narsistisista ihmisistä. Onko tää sitä rajattomuutta sitten?
Mun mielestä on hyvin kuvaava termi, olipa siellä taustalla käytöksen syynä sitten mitä tahansa muutakin. Rajaton henkilö ei välitä toisten rajoista, tunkeutuu toisten rajojen sisälle ajatellen tekevänsä hyvää, mutta se hyvän teko lähtee siitä, mikä HÄNEN mielestään on hyvää sille toiselle, ei siitä mitä se toinen haluaa, ja lopuksi kerjää martyyrin viitta harteilla kiitosta "hyvistä" teoistaan. Jos et ole kiitollinen, olet itsekäs, kiittämätön ja hankala.
Itsekään en tiennyt tätä termiä ennen kuin täällä oli joskus ketju rajattomista anopeista. Olin vuosikausia tuntenut syyllisyyttä, kun en tullut miehen vanhempien kanssa toimeen. Anoppi oli pääjehu, mutta appi peesasi sujuvasti. Mielestäni heidän toimintansa oli väärin, mutta samalla kuitenkin tunsin olevani epämääräisesti syyllinen ja kiittämätön, kun en osannut arvostaa heidän "hyviä" tekojaan. En saanut kenellekään tutulle avattua tunnettani siitä, että jokin ei tässä mene oikein, en edes miehelleni. Mies kuittasi aina kaiken sillä, että äitinsä haluaa vain auttaa ja minä olen hysteerinen, vainoharhainen ja ymmärrän tilanteet väärin. Tunsin siis olevani turhasta nillittäjä, mutta samalla joku kaihersi sisällä, että eihän tällainen voi olla normaalia ja hyväksyttävää.
Hän esimerkiksi kulki meillä omalla avaimellaan silloin kun ei oltu kotona. Käydessään tiskasi altaaseen jätetyt aamiaistiskit tai pyyhki pölyt tai kasteli kukat tai keräsi puolikäytettyjä vaatteita pyykkiin, viikkasi puhtaita kaappiin jne. Minusta hänellä ei ollut MITÄÄN ASIAA meidän kotiin, mutta hänhän vain kävi "auttamassa". Melkoisen riitelyn jälkeen miehen kanssa hän sai pyydettyä äidiltään meidän avaimen pois, mutta eipä tämä tähän päättynyt, appivanhemmat olivat teettäneet siitä vara-avaimesta vara-avaimen siltä varalta että hukkaa tuon vara-avaimeksi annetun (vanha Abloy, jonka voi kopioida kuka vaan).
Hän osti meille tavaroita, joita ajatteli meidän tarvitsevan. Esimerkiksi meillä ei ollut perinteisiä yöpöytiä vaan niiden virkaa toimitti tuolit. Tämä oli ihan sisustuksellisesti harkittu juttu ja tarpeeksi toimiva, ei kaivattu laatikollisia perinteisiä yöpöytiä. Tuolit toimivat myös vierastuoleina kun oli enemmän syöjiä. Mutta eikös van anoppi ja appi ostaneet meille yöpöydät, koska sellaiset PITÄÄ OLLA ja yöpöydässä PITÄÄ OLLA laatikko, "jossa säilyttää nenäliinoja ja käsirasvaa ja muuta pientä henkilökohtaista".
Tässä nyt vain pari isompaa esimerkkiä, mutta lisäksi paljon viikottaista pientä ylikävelyä erilaisissa asioissa ja tilanteissa. Saatan vain kuvitella minkälaista se on, kun se rajaton henkilö on oma puoliso, jonka kanssa yhdessä asumisen myötä tilanteita tulee päivittäin!
Juuri tällaista se on. Tulee tavaroita ja sisustusratkaisuja, aina täysin lahjoittajan itsensä omista lähtökohdista. Ja itselle tule niistä vain paha mieli, kun on kiittämätön lahjasta, jota ei pyytänyt eikä halunnut, ja joka vain sotkee. Samalla huomaa aiheuttavansa toiselle pahan mielen - ja kaikelta olisi vältytty, jos sitä tavaraa/lahjaa ei olisi annettu. Kaikelta.
Ja kun siellä kotona voi olla vaikka viinilasit tiskipöydällä, tyhjä kaljakori pihatalkoista, aikuisten leluja pesun jäljiltä peilikaapissa, raskaustestin paketti roskiksessa... Mitä vaan normaalia, mikä ei kuulu vieraan silmiin, joka lappaakin kylään kutsumatta "pyyhkimään pöydän".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Osaatko sanoa, miksi toimit niin alun perin ja miten pääsit siitä irti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Ei mutta jos menee narsistin kanssa yhteen siksi että tämä hivelee itsetuntoasi kehumalla ja muilla sellaisilla "romanttisilla" keinoilla, kannattaa mennä itseensä ja miettiä, miksi meni niin halpaan.
Jätä se sika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjuun kommentoi ihmisiä, jotka eivät ole eläneet rajattoman ihmisen kanssa joko kotona tai työelämässä.
Nämä tietämättömät ihmiset sitten ehdottavat ratkaisuksi, että rajatonta ihmistä säälitään, ymmärretään ja ollaan kiitollisia tämän "avusta".
Etenkin kun ap:n tapauksessa rajaton ihminen on mies, tietämättömät ehdottelevat, että hän vain on tumpelo mies, joka haluaa auttaa vaimoaan omalla tavallaan.
Ei. Rajattomuus ei ole sitä, että toista vilpittömästi autetaan. Tai että osallistutaan, vaikka kaikki meneekin lopulta mönkään.
Ihan päinvastoin. Rajattomat ihmiset pyrkivät hallitsemaan ja kontrolloimaan toisia. He eivät suostu myöntämään, että toiset ovat heistä erillisiä ihmisiä. He suoraan sanottuna ter rorisoivat toisia ihmisiä ja ajavat nämä ennen pitkää hulluiksi. He tekevät tämän arjen pieninä tekoina.
Annan yhden esimerkin rajattomasta ihmisestä. Rajaton oli mökillä ja pyysi, että puoliso lähettäisi lapset sinne kaukoliikenteen bussilla. Sovittiin, että rajaton hakee lapset tietyltä seisakkeelta. Vielä bussiasemalta soitettiin rajattomalle, että hän varmasti menee sinne lapsia vastaan. Kuitenkin kun bussi noin tuntia myöhemmin tuli tuolle seisakkeelle, rajaton ei ollutkaan siellä. Bussin kuljettaja ja matkustajat selvittelivät asiaa lasten kanssa. Ilmeni että rajaton olikin n. 25 km päässä sijaitsevassa kaupungissa.
Jotkut bussin matkustajat alkoivat jupista, että miten puoliso onkin voinut käskea lasten jäädä seisakkeella pois, kun kaupunkiinhan heidän piti mennä. Huomaatteko, mitä tapahtui? Uhrit syyllistettiin. Tämä on tyypillistä. Rajattoman ihmisen hulluus on hulluksi tekevää. Sivullisetkaan eivät voi uskoa sitä todeksi vaan alkavat etsiä syitä uhrista.
Rajattomat eivät noudata yhteisiä suunnitelmia eivätkä lue tilanteita. Kaikki tapahtuu heidän oikkujensa mukaan. Anteeksi he eivät pyydä koskaan. Eivätkä muutu.
Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki, mutta ei tämä mielestäni kerro rajattomuudesta vaan väärinymmärryksestä ja ehkä hajamielisyydestä. Rajattomuus on sitä, että päättää asioita toisten puolesta ja toimii oman mielensä mukaan, tuossahan mies oli selkeästi käsittänyt väärin, tai ehkä ei ollut kuunnellut, missä lasten oli määrä jäädä pois.
Tai sitten ei. Mieheni rajaton sukulainen halusi lapsen mökilleen. Se sopi meille, koska lapsi pitää hänestä. Teroitimme rajattomalle, että meillä on lomamatkalle lähtö päivänä x. Lapsen on oltava kotona päivää aiemmin. Kun aloimme kaksi päivää aiemmin kyselemään moneltako rajaton tuo lapsen seuraavana päivänä, kävi ilmi, että rajaton on poistunut maasta (onneksi vaan risteilylle) lapsen kanssa eikä lapsella ole mitään mahdollisuutta ehtiä kotiin ajoissa.
Vahinko? Väärinkäsitys? Voin kertoa, että otti päähän järjestellä reissua uudelleen.
Lisään vielä, että tietenkin rajaton pahoitti mielensä ja itki kaikille kuinka kiittämättömiä olemme. Hänhän vain halusi tarjota lapselle kuvan reissun. Lapselle, jonka oltiin kerrottu lähtevän reissuun heti mökkeilyn jälkeen.
Onko toinen varmasti kuullut mitä on sanottu? Onko sovittu tarkasti eikä vain ohimennen, että silloin ja silloin tulemme hakemaan/tuot lapsemme kotiin? Sovittu siis niin, että toinen on sanonut "Selvä, asia sovittu"? Ja jos on sovittu, niin millä perustelee ettei ole pitänyt kiinni sopimuksesta?
Tunnen pari adhd:ta jotka käyttäytyvät rajattomasti, syynä se etteivät oikeasti ole kuunnelleet/ jaksaneet keskittyä siihen, mitä ollaan sovittu. Heillä ei siis ole muistikuvaa mistään sopimisesta..
Exälläni ei ollut muistikuvaa mistään sopimisesta yleensä silloin, kun asia oli minulle tärkeä mutta hänelle ei. Muulloin kyllä pystyi keskittymään. On varmaan ADHD myös, mutta tuo ilmiö on ihan itsekkyyttä ja k*sipäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Osaatko sanoa, miksi toimit niin alun perin ja miten pääsit siitä irti?
Äitini oli psyykkisesti hyvin epävakaa, ja tämä rajattomuus oli yksi hänen yleisimmistä toimintatavoistaan. Tämän vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta oppia lapsena sitä, miten ihmissuhteet toimivat. En tiennyt mitään esimerkiksi toisten ihmisten rakastamisesta tai kunnioittamisesta, koska en ollut näitä asioita itse kokenut. Teini-ikäisenä aloin toistaa oman äitini toimintatapoja. En ymmärtänyt, että äiti tekee väärin, enkä sitä kautta ymmärtänyt tekeväni itsekään väärin. En osannut yhdistää omaa hirvittävän pahaa oloani siihen, miten sairas perhedynamiikka meillä oli.
Terapiaan päädyin masennuksen vuoksi. Vasta siellä opin, miten väärin lapsuuteni kodissa oli toimittu ja miten kieroutuneet ajatusmallit olin perinyt. Oli järkyttävää huomata, miten kamala ihminen olen ollut tajuamatta sitä itse ollenkaan. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä monta vuotta, mutta yritän ajatella asiaa niin, että ainakin nyt tiedän, miten toisia ihmisiä pitää kohdella ja millaiseen kohteluun olen itsekin oikeutettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska oletettavasti pihaan mahtuu myös ne miehen tuomat kukkasipulit, niin miksi se oli niin paha juttu kun mies niitä ilman lupaasi toi? Olisit kiittänyt ja sanonut, että kyllä näille paikka löytyy.
Voithan mennä itse sitten omassa rauhassa katselemaan ja ostaa mitä itse tykkäät.
Jos eivät olleet edes kalliita ja rahasta asia ei ole kiinni.Olin itse tuollainen, että oman mielen mukaiset poikkeamat miehen toiminnassa nostivat joskus vahvojakin tunteita pintaan, vaikka jälkeenpäin ajatellen olivat kuitenkin pikkujuttu ja olisin voinut ohittaa. Riitelimme turhaan pikkuasioista.
Kun meitä oli kuitenkin suhteessa kaksi ihmistä niin tietenkin on myös kaksi näkökulmaa.
Kaksi ei voi toimia kuin yksi, kuin yhdestä puusta aina.
Parisuhteessa pitää olla kyky joskus myös sulkea silmänsä.
Jos asiasta ei aiheudu suurta haittaa, muuta kuin oma mieli sanoo niin, että kuinka tuo nyt taas noin teki.Olen nyt jälkeenpäin ajatellut, että kannattaa valita sotansa.
Myös, että haluaako olla onnellinen vai oikeassa.
Harmittaa, koska parisuhde muuten oli hyvä, mies vain toimi ja ajatteli joissain asioissa eri tavalla kuin minä.
Mutta miksi ne minun ajatukseni ja toimeni olisivat olleet ne ainoat oikeat.Omituista että tämä hyvin ajateltu ja syvällinenkin näkemys sai kahdeksan alapeukkua. Taitaa olla nuoria naisia linjoilla jotka eivät ymmärrä vielä parisuhteen dynamiikkoja kun ei ole elämänkokemusta eikä ajallista perspektiiviä.
Taidatpa olla itse tuon lainaamasi tekstin kirjoittaja, etkä ymmärrä että keskutelupalstoilla ihmisillä on oma mielipide, jopa ylitse sinun. Omituista että joku viitsii.
Hohhoijaa, en ole niin lapsellinen, olen jo 64 v. Mutta olen pitkässä liitossa, 40 vuotta, ja kyllä siinä jotain miehen ja naisen suhteesta oppii jos haluaa. Tuon naisen kirjoituksessa oli jotain elementtejä siitä, mitä olen itse pitkässä avioliitossa kokenut ja oppinut. Tunnistin sen.
Mutta nykyajan nuoret naiset ei tule koskaan näitä miehen ja naisen yhteys -asioita ymmärtämään, koska te karkaatte vaikeuksien tullen liitosta ja petätte antamanne lupauksen. Petättekö muutkin lupaukset yhtä herkästi?
Huoh sentään. Jos olisit oikeasti 64v, niin elämänkokemusta olisi kyllä jo sen verran karttunut, että tietäisi ettänuoret naiset eivät ole tuollaisia. Jokaiseen ikäryhmään mahtuu kaikenlaista vipeltäjää, mutta että oikein tietää että kyllä ne nuoret naiset lupauksensa pettää. Just juu niinpä niin :D Trolli mikä trolli, ja vielä tosi läpinäkyvä sellainen ;)
Tilastot osoittavat sen aika selvästi, turha sitä alkaa kiistelemään.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Onhan se sen "normaalin" ihmisen vika, että on mennyt semmoisen kanssa naimisiin. Yleensä normaalit löytävät normaalin, jos semmoisen haluavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Osaatko sanoa, miksi toimit niin alun perin ja miten pääsit siitä irti?
Äitini oli psyykkisesti hyvin epävakaa, ja tämä rajattomuus oli yksi hänen yleisimmistä toimintatavoistaan. Tämän vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta oppia lapsena sitä, miten ihmissuhteet toimivat. En tiennyt mitään esimerkiksi toisten ihmisten rakastamisesta tai kunnioittamisesta, koska en ollut näitä asioita itse kokenut. Teini-ikäisenä aloin toistaa oman äitini toimintatapoja. En ymmärtänyt, että äiti tekee väärin, enkä sitä kautta ymmärtänyt tekeväni itsekään väärin. En osannut yhdistää omaa hirvittävän pahaa oloani siihen, miten sairas perhedynamiikka meillä oli.
Terapiaan päädyin masennuksen vuoksi. Vasta siellä opin, miten väärin lapsuuteni kodissa oli toimittu ja miten kieroutuneet ajatusmallit olin perinyt. Oli järkyttävää huomata, miten kamala ihminen olen ollut tajuamatta sitä itse ollenkaan. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä monta vuotta, mutta yritän ajatella asiaa niin, että ainakin nyt tiedän, miten toisia ihmisiä pitää kohdella ja millaiseen kohteluun olen itsekin oikeutettu.
Aivan ihanaa, että löysit sinulle oikean terapeutin, joka sai autettua sinua kiinni normaaliin elämään! Toivottavasti paha olosi on helpottanut, kun olet nyt aikuinen ja omassa kodissasi.
Minun kotini oli myös omanlaisensa perhehelvetti, valitettavasti minun terapeuttini ei ollut sellainen, mistä olisi ollut apua. Siellä ei kerrottu mitään vaan minä puhuin, puhuin ja puhuin... Meidän perheessä ei ollut ongelmaa, että olisi astuttu toisten rajojen yli, koska meillä oli jokainen perheenjäsen valovuosien päässä toisistaan, ihmisiä saman katon alla. Osa kokonaan mykkiä, osa emotianaalisista asioista mykkiä. Minä annan edelleen kaikille aivan liikaa tilaa, varon ja väistän, kaipaan lähelle, mutta kuvittelen ettei kukaan halua lähelleni. En vahingossakaan astu varpaille tai puutu toisten asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan itsestäni tällaisia ns. rajattomuuden piirteitä teini-ikäisenä. Parhaiten muistan tunteen, mikä tuli, kun minua ei kehuttukaan siitä, miten hienosti olin asiat tehnyt ja hoitanut toisten puolesta. Se tuntui suunnattomalta henkilökohtaiselta loukkaukselta, tavalta viestittää minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä kelpaa. Siksi reagoin siihen aina syvästi loukkaantumalla ja tein sen niin voimakkaasti syyllistäen, että lopulta minulta pyydettiin anteeksi.
Terapia auttoi tähänkin. En tämän asian takia sinne mennyt, mutta se tuli hoidettua muiden asioiden mukana.
Osaatko sanoa, miksi toimit niin alun perin ja miten pääsit siitä irti?
Äitini oli psyykkisesti hyvin epävakaa, ja tämä rajattomuus oli yksi hänen yleisimmistä toimintatavoistaan. Tämän vuoksi minulla ei ollut mahdollisuutta oppia lapsena sitä, miten ihmissuhteet toimivat. En tiennyt mitään esimerkiksi toisten ihmisten rakastamisesta tai kunnioittamisesta, koska en ollut näitä asioita itse kokenut. Teini-ikäisenä aloin toistaa oman äitini toimintatapoja. En ymmärtänyt, että äiti tekee väärin, enkä sitä kautta ymmärtänyt tekeväni itsekään väärin. En osannut yhdistää omaa hirvittävän pahaa oloani siihen, miten sairas perhedynamiikka meillä oli.
Terapiaan päädyin masennuksen vuoksi. Vasta siellä opin, miten väärin lapsuuteni kodissa oli toimittu ja miten kieroutuneet ajatusmallit olin perinyt. Oli järkyttävää huomata, miten kamala ihminen olen ollut tajuamatta sitä itse ollenkaan. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä monta vuotta, mutta yritän ajatella asiaa niin, että ainakin nyt tiedän, miten toisia ihmisiä pitää kohdella ja millaiseen kohteluun olen itsekin oikeutettu.
Aivan ihanaa, että löysit sinulle oikean terapeutin, joka sai autettua sinua kiinni normaaliin elämään! Toivottavasti paha olosi on helpottanut, kun olet nyt aikuinen ja omassa kodissasi.
Minun kotini oli myös omanlaisensa perhehelvetti, valitettavasti minun terapeuttini ei ollut sellainen, mistä olisi ollut apua. Siellä ei kerrottu mitään vaan minä puhuin, puhuin ja puhuin... Meidän perheessä ei ollut ongelmaa, että olisi astuttu toisten rajojen yli, koska meillä oli jokainen perheenjäsen valovuosien päässä toisistaan, ihmisiä saman katon alla. Osa kokonaan mykkiä, osa emotianaalisista asioista mykkiä. Minä annan edelleen kaikille aivan liikaa tilaa, varon ja väistän, kaipaan lähelle, mutta kuvittelen ettei kukaan halua lähelleni. En vahingossakaan astu varpaille tai puutu toisten asioihin.
Kiitos :)
Voin nykyään jo ihan kohtuullisen hyvin. Nautin elämästäni enkä ole enää ns. menneisyyteni vanki. Oikeanlaisen terapeutin etsiminen voi tosiaan olla äärimmäisen vaikeaa. Kaikkien kanssa ei kemiat pelaa, vaikka kyseeessä olisikin ammattitaitoinen ja kokenut terapeutti. Ei sellaiselle ihmiselle halua asioistaan puhua, jonka kanssa ei synkkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska oletettavasti pihaan mahtuu myös ne miehen tuomat kukkasipulit, niin miksi se oli niin paha juttu kun mies niitä ilman lupaasi toi? Olisit kiittänyt ja sanonut, että kyllä näille paikka löytyy.
Voithan mennä itse sitten omassa rauhassa katselemaan ja ostaa mitä itse tykkäät.
Jos eivät olleet edes kalliita ja rahasta asia ei ole kiinni.Olin itse tuollainen, että oman mielen mukaiset poikkeamat miehen toiminnassa nostivat joskus vahvojakin tunteita pintaan, vaikka jälkeenpäin ajatellen olivat kuitenkin pikkujuttu ja olisin voinut ohittaa. Riitelimme turhaan pikkuasioista.
Kun meitä oli kuitenkin suhteessa kaksi ihmistä niin tietenkin on myös kaksi näkökulmaa.
Kaksi ei voi toimia kuin yksi, kuin yhdestä puusta aina.
Parisuhteessa pitää olla kyky joskus myös sulkea silmänsä.
Jos asiasta ei aiheudu suurta haittaa, muuta kuin oma mieli sanoo niin, että kuinka tuo nyt taas noin teki.Olen nyt jälkeenpäin ajatellut, että kannattaa valita sotansa.
Myös, että haluaako olla onnellinen vai oikeassa.
Harmittaa, koska parisuhde muuten oli hyvä, mies vain toimi ja ajatteli joissain asioissa eri tavalla kuin minä.
Mutta miksi ne minun ajatukseni ja toimeni olisivat olleet ne ainoat oikeat.Omituista että tämä hyvin ajateltu ja syvällinenkin näkemys sai kahdeksan alapeukkua. Taitaa olla nuoria naisia linjoilla jotka eivät ymmärrä vielä parisuhteen dynamiikkoja kun ei ole elämänkokemusta eikä ajallista perspektiiviä.
Taidatpa olla itse tuon lainaamasi tekstin kirjoittaja, etkä ymmärrä että keskutelupalstoilla ihmisillä on oma mielipide, jopa ylitse sinun. Omituista että joku viitsii.
Hohhoijaa, en ole niin lapsellinen, olen jo 64 v. Mutta olen pitkässä liitossa, 40 vuotta, ja kyllä siinä jotain miehen ja naisen suhteesta oppii jos haluaa. Tuon naisen kirjoituksessa oli jotain elementtejä siitä, mitä olen itse pitkässä avioliitossa kokenut ja oppinut. Tunnistin sen.
Mutta nykyajan nuoret naiset ei tule koskaan näitä miehen ja naisen yhteys -asioita ymmärtämään, koska te karkaatte vaikeuksien tullen liitosta ja petätte antamanne lupauksen. Petättekö muutkin lupaukset yhtä herkästi?
Huoh sentään. Jos olisit oikeasti 64v, niin elämänkokemusta olisi kyllä jo sen verran karttunut, että tietäisi ettänuoret naiset eivät ole tuollaisia. Jokaiseen ikäryhmään mahtuu kaikenlaista vipeltäjää, mutta että oikein tietää että kyllä ne nuoret naiset lupauksensa pettää. Just juu niinpä niin :D Trolli mikä trolli, ja vielä tosi läpinäkyvä sellainen ;)
Tilastot osoittavat sen aika selvästi, turha sitä alkaa kiistelemään.
-ohis
Avioliiton voi päättää myös se henkilö, joka ei hae avioeroa. Miehillä tämä tietynlainen "saamattomuus" on ainakin omassa lähipiirissä yleisempää. Esim. eräs tuttu mies petti ja oli jo kimpassa uuden naisensa kanssa, mutta eron hakeminen jäi vaimolle. Kumpi petti lupauksen ja päätti avioliiton, se joka jätti kumppaninsa toisen takia vai se, joka toimitti paperin maistraattiin? Tilastoissa ei näy koko totuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastatakseni aloittajan kysymykseen: ei, en usko että on toivoa muutoksesta. Ihmiset eivät yleensä näy muuttuvan, jollei lasketa alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän raitistumista.
Ainakaan mies ei muutu, jos et omalla toiminnallasi ja peilaamisellasi näytä hänelle, mikä on pielessä. Itse sain aviomieheni lopettamaan raivarit noin 30 vuodessa. Tai sitten sen teki testosteronin lasku. :)
Samaa mieltä. Ihmiset muuttuvat vain ani harvoin tällaisissa kuvioissa, koska tällöin tarvittaisiin aktiivista muuttumista ja halua muuttua ihmiseltä, joka on tottunut kontrolloimaan muita käytökseltään. Aika harva tällainen ihminen on valmis muuttumaan tai edes myöntämään, että jotain muutettavaa on.
Avioliittoon kun menee, pitäisi olla ymmärrys että kompromissejä on tehtävä ja oltava valmis muuttumaan toisen edun eli rakkauden vuoksi. Ja kun ei ymmärretä, niin selittää osan lukuisista eroista :/
Avioliitto-koulua kyllä olisin ajamassa, ilman sen läpikäymistä ja perusjuttujen (kuten kommunikaation haastavuus, menneisyyden merkitys ja miehen ja naisen osittainen erilaisuus) ymmärtämistä ei olisi asiaa elinikäiseen liittoon!
Ei. Kenelläkään, yhtään kenelläkään, edes fundamentalistiuskovaisella ei ole velvollisuutta elää avioliitossa saman katon alla luonnehäiriöisen, väkivaltaisen, päihdeongelmaisen tms. kanssa. Ja se ei ole sen normaalin ihmisen epäonnistuminen tai vika.
Onhan se sen "normaalin" ihmisen vika, että on mennyt semmoisen kanssa naimisiin. Yleensä normaalit löytävät normaalin, jos semmoisen haluavat.
Sinulla on outo kuva epänormaaleista ihmisistä. Monella ne ongelmallisimmat piirteet tulevat esille vain läheisissä ihmissuhteissa (vanhemmat, parisuhde, lapset) ja niissäkin vasta, kun suhde on riittävän kiinteä. Minä en mennyt naimisiin epänormaalin ihmisen kanssa, koska onneksi homma alkoi lähteä pahemmin ja pahemmin lapasesta mitä lähemmäs naimisiinmeno alkoi tulla. En kuitenkaan syyllistäisi ketään, joka on naimisiin asti mennyt.
Jälkikäteen minunkin on helppo nähdä, että ensimmäinen red flag tuli aika aikaisin, mutta koska ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea sen jälkeen voi vielä tulla, sitä yritti jotenkin ymmärtää toista, sitähän oltiin vasta tutustumassa.
Ai että ihan etsivät? Saiko tuosta kuvan, että suhde jatkuu edelleen? Eiköhän se ole niin päin, että luonnehäiriöiset etsivät vanhempiensa vaurioittamia pareikseen, jotta on edes suuremmat mahdollisuudet onnistua saada heidät jäämään pidemmäksi aikaa suhteeseen. Ja suurin osa vanhempansa ja kumppaninsa rääkkäämistä oppivat sitten myöhemmässä elämässä varomaan näitä tyyppejä.
Todella alhaista tässä ketjussa, että lyötyjä lyödään ja uhreja syyllistetään. Hienoa sinänsä, että joku kuvittelee olevansa niin näppärä ja fiksu, ettei kukaan koskaan pysty tekemään hänelle mitään. Väärin. Sinut voidaan ryöstää, raiskata, tappaa tms. ihan mikä päivä hyvänsä. Et ole erinomainen etkä ole turvassa hulluilta.