Mikä itsestäänselvä asia sinulle selvisi aivan liian myöhään?

Kaikki mitä koulussa opetetaan on automaattisesti totta.

Lisäksi luulin, että ihminen on kehittynyt vähitellen simpanssista, gorillasta tai muusta yhä olemassa olevasta apinalajista. Oikeasti ihmisillä ja esim. simpansseilla ja gorilloilla on ollut yhteinen esi-isä josta eri lajit vain ovat vähitellen kehittyneet omiksi lajeikseen.

Vierailija kirjoitti:

Että kerran pettänyt pettää aina.

Tunnetuimman sarjapettäjän tietävät kaikki paitsi kyseellisen tahon palvoma kansa, maamme uusin eliitti.

Vierailija kirjoitti:

Naisista tulee ikääntyessään vittuimaisia lihavia ämmiä

Ja miehet näin mukavia hehkuvia ja leppoisia persoonia kuin tämä esimerkki. 

Käyn kohta kohti 50 vuoden ikärajaa ja vasta nyt alan oikeasti ymmärtää ja tajuta miten itsekkäitä ihmiset lopulta ovat. Edelleenkin silti tulee hämmennyksen hetkiä ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Naisista tulee ikääntyessään vittuimaisia lihavia ämmiä

Osa jää laihoiksi...

-Kapanteri.- kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naisista tulee ikääntyessään vittuimaisia lihavia ämmiä

Osa jää laihoiksi...

todella harva a niiden vittuimaisuus onkin sitten erityisen kitkerää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OIetin, että lihavat ovat oikeasti leppoisia. Käsitykseni muuttui välittömästi, kun menin tiedustelemaan lihavalta naiselta, että mihin pohjautuu väite, että lihavat ovat leppoisia. Ensin tuli nyrkistä ja sitten lauseita, joita en voi tähän lainata bannien pelossa.

Mäkin luulin vielä hiljattain ihan samaa. Luulin, että lihavilla on mukava luonne ja he ovat aina helposti lähestyttäviä ja äidillisiä sekä suvaitsevaisia ja hyväntuulisia. Järkytyin suuresti, kun kohtasinkin lihavan, jolla olikin todella ilkeä ja ihmisvihamielinen luonne. Edelleenkin olen epäuskoinen, miten/miksi pullukka voi olla vihainen tai ilkeä.

Hieman ohiksena, mutta eipä kai sitä välttämättä positiivisena pysy, jos koko ajan tulee lokaa niskaan ja dissausta vain siitä syystä, että on lihava (tunnetusti myös lääkkeet voivat lihottaa, mikä näin ollen ei ole sekään oma syy), ja ei tule hyväksytyksi omana itsenään. Eihän se hyvästä varsinkaan sairaalloinen lihavuus ole, mutta kyllä sitä armeliaisuutta toisille ja itselleen toivoisi enemmän tähän maailmaan. Kukaanhan kun ei muutenkaan ole täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Yleisiä havaintoja:

- posti tuleekin vain arkisin. (Olin jo kouluikäinen kun tajusin tuon)

-telkkarin sisällä ei ole niitä hahmoja, jotka sieltä näen.

- "än yy tee nyt" se än yy tee = nyt. 🤦‍♀️

Itseäni koskevia havaintoja:

-olen elänyt väkivaltaisen lapsuuden (tajusin tämän viime syksynä terapiassa, järkyttävä kokemus. Olen keski-iän kynnyksellä)

-en olekaan niin kiltti ja hyväkäytöksinen mitä olen kuvitellut, vaan olen oikea moukka

-olen vastenmielinen

-en tule ikinä saamaan parisuhdetta

Posti tuli joskus aijemmin kahdesti arkena ja kerran lauvantaina.

Kuuskajaskari selvisi minulle tästä ketjusta. Olen syntynyt 60-luvulla :D. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

OIetin, että lihavat ovat oikeasti leppoisia. Käsitykseni muuttui välittömästi, kun menin tiedustelemaan lihavalta naiselta, että mihin pohjautuu väite, että lihavat ovat leppoisia. Ensin tuli nyrkistä ja sitten lauseita, joita en voi tähän lainata bannien pelossa.

Mäkin luulin vielä hiljattain ihan samaa. Luulin, että lihavilla on mukava luonne ja he ovat aina helposti lähestyttäviä ja äidillisiä sekä suvaitsevaisia ja hyväntuulisia. Järkytyin suuresti, kun kohtasinkin lihavan, jolla olikin todella ilkeä ja ihmisvihamielinen luonne. Edelleenkin olen epäuskoinen, miten/miksi pullukka voi olla vihainen tai ilkeä.

Miksi ihmeessä kuvittelet että ihmisen persoonallisuus määrittyisi hänen painonsa mukaan? Kuinka vanha olet?

Kotoa saadun vanhanaikaisen kasvatuksen myötä niin pitkään luulin, että puolison saaminen on elämän tärkein juttu. Nyt vanhempana tajuan, että minulle syötettiin ajatusmallia, että nainen ei voi olla mitään ilman miestä.  Miehen tulee olla hyvästä suvusta ja varakas, luonteella ei väliä. No nyt olen kaksi kertaa eronnut ja molemmat exäni täyttävät nämä kriteerit, mutta miehet ovat olleet todella inhottavia puolisoina, petollisia ja itsekkäitä.

Olisi näiden avioliittojen sijaan kannattanut panostaa opiskeluun ja ammattiin enemmän.

Toinen oivallus, joka on tullut aikuisella iällä, että ihmiset joilla on komea titteli ammattinsa puolesta eivät välttämättä ole fiksuja tai älykkäitä.

Uskoin romanttisten elokuvien rakkauteen, ja sellaiseen rakkauteen että mies rakastaa, kävi mitä tahansa. Synnytysten myötä maha ja rinnat löpsähti. No, ei rakasta enää. Puhuu, että ei muut ole noin rupsahtaneita.

Vierailija kirjoitti:

Aivan pikkupoikana, alle kouluikäisenä kävelin isoäitini kanssa meidän kotiimme. Välimatkaa näiden kahden kerrostalon välillä oli ~ 600 metriä. Vanhempani olivat ilmeisesti menneet aikaisemmin.

Isoäitini liukastui liukkaalla jalkakäytävällä noin matka puolessa välissä, eikä päässyt nousemaan ylös. Hänellä oli dementia sekä erittäin paha nivelreuma, ja lisäksi useita haavaumia jaloissa, jotka eivät parantuneet ja jotka ilmeisesti johtuivat siitä reumasta.

Olin niin pieni etten pystynyt auttamaan häntä ylös, joten pysäytin lähes paniikissa ohiajavan auton. Siellä oli kuskin paikalla joku alle kolmekymppinen nainen ja matkustajana joku mies jota en muista tarkemmin. Pyysin heitä auttamaan isoäitini jaloilleen, mutta se nainen ei suostunut vaan naureskeli ja vitsaili asialla.

Naisella ja sillä miehellä ei ollut aikaa tulla auttamaan kaatunutta vanhusta talvipakkasella, mutta heillä oli aikaa seistä siinä paikallaan vitsailemassa monta minuuttia, kunnes he lopulta ajoivat pois. Sitten isäni tuli autolla, ehkä 20 - 30 minuutin päästä, kun olivat alkaneet ihmetellä missä me viivymme.

Olin tuohon hetkeen asti ollut aina tekemisissä vain vastuullisten ja hyvien ihmisten kanssa. Isäni, äitini, tarhan tädit, seurakunnan ihmiset, naapurit. Kaikki vastuullisia ihmisiä, ja sellaisia jotka tulevat auttamaan ihmisiä hädässä. Minulle tuli silloin yllätyksenä että kaikki ihmiset eivät olleet sellaisia.

Toki tiesin että on olemassa rikollisia, mutta luulin että he jäävät aina kiinni ja heidät laitetaan vankilaan, kuten Mikki Hiiri ja poliisimestari Sisu tekivät Aku Ankka -sarjakuvissa. Mutta en tiennyt silloin sitä että suuri osa ihmisistä on sellaisia että he eivät ole rikollisia tai mitään, mutta joita ei voisi vähempää kiinnostaa joku hankeen kaatunut mummo.

Mulla on samantapainen kokemus, mutta siinä oma lähipiiri paljastui tällaisiksi itsekkäiksi psykoiksi. Ajoimme autolla ohi talvella maahan kaatuneen miehen. Olisin halunnut pysähtyä, mutta mieheni heti oletti, että kyseessä on joku juoppo, joten ei suostunut. Päästyämme määränpäähän, joka oli parin sadan metrin päässä sijaitseva äitini koti, pyysin vielä kerran miestäni lähtemään katsomaan ja auttamaan kaatunutta (olin itse silloin viimeisilläni raskaana). Äitini aloitti heti kovan kaakottamisen, ettei todellakaan kannata mennä auttamaan tuntematonta. Mieheni yhtyi kuoroon, ja minulle selvisi kerta heitolla, millaisia ihmisiä sekä äitini että mieheni, molemmat uskovaisia ihmisiä, ovat.

Elämä on jatkuvaa piilokamerassa olemista.

Etanadynamiitti. Ihmettelin miksi ihmeessä joku haluaisi räjäyttää etanoita? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin lapsena ja nuorena reality tv-ohjelmien olevan täysin rehellisesti totta.

Nykyään se teennäisyys näkyy hyvin ruudun läpi.

Minä olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että erilaisissa elokuva- ja tv-sarja-genreissä ei ole yleensä tarkoituskaan keksiä mitään uutta tai spontaania, vaan ne luodaan sen tietyn kaavan ukaan. Enkä tarkoita pelkästään niitä yksittäisiä kliseitä vaan ylipäätään sitä ydintarinan luomista. Luulin esimerkiksi tykkääväni kauhuelokuvista, kun katselin niitä harvakseltaan. Nyt Netflixin aikakautena kun niitä saa katsottua useampia putkeen, huomaa, että katson sitä samaa elokuvaa uudelleen ja uudelleen. Vai hahmot ja paikat muuttuvat. Sama juttu useimpien nordic noirien kanssa. Kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt ne kaikki. 

Sama täällä. Luin jonkun jutun käsikirjoittamisesta ja silmät avautui. Kaava eli ns. draaman kaari on aina se, että päähenkilö on ikään kuin esteradalla, ja mutkia tulee matkaan monta kertaa, kunnes lopulta päästään lopputulokseen. Päähenkilöllä on myös pari heikkoutta, johon samaistua. Sivujuonia on myös yleensä ja kertomusta sivuhenkilöistä, mutta nämä tukevat vain tuota draaman kaarta eli päähenkilön/-henkilöiden etenemistä esteradalla.

Nordic noir / rikosdraamat toimii ihan samalla sapluunalla, niissä vain on lisänä se, että lukijaa/katsojaa hämätään eri vaihtoehdoilla ennen kuin yllätyksellisellä  tavalla salapoliisi lopulta ratkaisee rikoksen.

Mustaajavalkoista kirjoitti:

Vanhoista valokuvista johtuen luulin pienenä, että "ennen vanhaa" kaikki oli maailmassa väriltään mustavalkoista. Maailmani mullistui, kun rohkenin kysyä isovanhemmiltani, että miltä se mustavalkoinen elämä nyt sitten tuntui ja missä vaiheessa he oppivat näkemään nämä nykyajan värit.

Itse luulin samoin vanhojen mustavalkoisten elokuvien takia.

Opettaja kusi seisaaltaan! Koulussa oltiin retkellä luonnossa ja miesopettaja kävi kusella,varmaan kädelläkin,kun kesti. Vai pitikö sitten houkutella?

Disneymäiset mielikuvat rehellisyydestä, avoimuudesta ja parisuhdeonnesta ovat karisseet tavattuani monta vuotta sitten naisen, jonka repertuaariin kuului valehtelu, manipulaatio, ja kaikenlainen kikkailu ja jonka syy ei ikinä mikään ollut ja joka seisoi (ja edelleen seisoo) tuhoamiensa ihmisten ja asioiden keskellä täysin viattomana, puhtaana ja enkelimäisenä vakuuttaen viattomuuttaan. Jos on terävä katse pystyy näkemään pirunsarvet hänen päässään mutta valitettavasti itselläni ei ollut niin hyvää näköä ja ne sarvet peittyivät kauneuden, seksikkyyden ja yliaktiivisen seksuaalisuuden alle ja vasta vuosien ja lukemattomien unettomien öiden jälkeen olen tullut ymmärtäneeksi, että minua on vedätetty ja kunnolla. Noh, kaikesta oppii.

Eli minkä itsestäänselvyyden olen oppinut? Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.

Että ammattia valitessaan pitäisi ajatella myös työllistymistä eikä vain sitä, mikä tuntuu kivalta.