Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?

Lukiovuosina ajauduin huonompaan seuraan joka käytti huumeita paljon. Tapoin elämäni rakkauden ja siinä vaiheessa kun olin vankilassa viilensin välit lopullisesti näihin vanhoihin teinivuosien kamuihin joista oli tullut poliisien vanhoja tuttuja, sossuluukulla ravaavia huumeita piikittäviä varkaita, mielenterveysongelmaisia alkoholisteja ja väkivaltarikollisia. Haluan suojella rakkaimpiani moiselta.

Arvomaailmat eivät kohdanneet eikä meillä ollut enää mitään yhteistä

Vierailija kirjoitti:

Rajattomasta tulee itsellä mieleen henkilö, joka tuo itseään aivan liikaa tykö eikä ymmärrä toisen rajoja. Yhtäkkiä alkaa puolituttua pyytelemään kahville ja jos vastaan 2 päivän päästä että ei kiitos, en välitä kahvittelusta, hän kysyy, entä leffaan, entä kävelylle, entä shoppailemaan. Eli ei tajuta ettei toinen ole kiinnostunut.

Miten on tarkoitus koittaa ystävystyä ihmisen kanssa, joka vaikuttaa mukavalta ja samanhenkiseltä, jos kahville pyytäminen on ihan rajatonta toimintaa? Ymmärrän kyllä sen jos toinen jankkaa ja jankkaa eikä ymmärrä että jos toistuvasti kieltäytyy ihan kaikesta pitkän ehdottelun jälkeen, silloin voi vetää johtopäätöksiä, mutta miksi se on lähtökohtaisesti väärin koittaa ehdottaa jotain yhteistä tekemistä jos haluaisi tutustua?

Onpas täällä paljon ihmisiä, joita ei kiinnosta muihin tutustuminen... No mutta eihän se väärin ole. Itsekin olen introvertti, mutta musta on ihanaa, että mulla on paljon ystäviä. Oon aina valmis tutustumaan uusiin tyyppeihin.

Yhden kanssa ei natsannut aaltopituus, jopa sillä tasolla missä tykättiin käydä kahvilla. Tuntui teeskentelyltä, ja oli siksi tosi kuluttavaa. Hän halusi myös heti pitkiä tapaamisia.

Pari yli-innokasta on isommassakin porukassa liimautuneet juuri minuun ja alkaneet kysellä esim. TV-sarjoista. En seuraa. Aivan erilaiset kiinnostuksen kohteet siis.

Nämä siis opiskeluajoilta.

Aikuisena olen ollut työn puolesta usein sellaisessa roolissa, jossa tehtävänäni on pitää keskustelua yllä niidenkin kanssa jotka katselee maata ja hihittää hihaan. Se on aivan ok ja niissäkin ihmisissä on ollut tosi mukavia tyyppejä, mutta vapaa-ajalla en välttämättä jaksaisi samaa. Töissä siitä kuitenkin maksetaan. Sosiaalinen työrooli on myös aika kuluttava, niin vapaa-ajalla kavereiden on oltava sellaisia joiden kanssa on helppo olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rajattomasta tulee itsellä mieleen henkilö, joka tuo itseään aivan liikaa tykö eikä ymmärrä toisen rajoja. Yhtäkkiä alkaa puolituttua pyytelemään kahville ja jos vastaan 2 päivän päästä että ei kiitos, en välitä kahvittelusta, hän kysyy, entä leffaan, entä kävelylle, entä shoppailemaan. Eli ei tajuta ettei toinen ole kiinnostunut.

Miten on tarkoitus koittaa ystävystyä ihmisen kanssa, joka vaikuttaa mukavalta ja samanhenkiseltä, jos kahville pyytäminen on ihan rajatonta toimintaa? Ymmärrän kyllä sen jos toinen jankkaa ja jankkaa eikä ymmärrä että jos toistuvasti kieltäytyy ihan kaikesta pitkän ehdottelun jälkeen, silloin voi vetää johtopäätöksiä, mutta miksi se on lähtökohtaisesti väärin koittaa ehdottaa jotain yhteistä tekemistä jos haluaisi tutustua?

Joo mulle se on kyse just tosta jankkaamisesta. Menee heti hirveän raskaaksi!

Omasta mielestä, jos kerran kysyy vaikkapa kahville ja toinen kieltäytyy ja/tai selvästi vitkuttelee asian kanssa, ei enää kukaan selväjärkinen siinä vaiheessa kysele vielä muita tapaamisvaihtoehtoja. Jos sitä toista kiinnostaa tavata, hän kyllä sit varmasti itsekin osaa ehdottaa vastavuoroisesti.

Jotkut on sellaisia ettei ne vaan tajua, ja niistä nousee heti se olo että kannattaa pysyä kaukana.

Minulla varmasti se vaikuttaa paljon jos en koe oloani hyväksi jonkun kanssa ja saa miettiä liikaa sanomisiaan. Jos toinen ihminen on liian helposti esim suuttuva tai puhuu toisista ilkeästi ja en saa lainkaan puheenvuoroa, kun toinen on aina äänessä. Samalla se, että ei pysty luottamaan ja pelkää toisen puhuvan pahaa on myös asia joka vaikuttaa. Minä olen kokenut myös paljon kiusaamista ja tämän takia on muutenkin vaikeaa tutustua ja luottaa sekä en heti pysty kertomaan kaikkea juttuja elämästäni ja mietin tarkkaan mitä puhun. Tulee senkin takia tarkkaan mietittyä minkälainen ihminen olisi se johon uskaltaisi tutustua.

Muuten en kaipaa paljon ainakaan monen ihmisen seuraa ja koen monesti tilanteen niin, että parempi on olla yksin kuin väkisin jonkun kanssa, vaikka toisaalta yksinäisyys on myös vaikeakin asia aina välillä. Arvostan myös ihmisiä, jotka ovat rauhallisempi sekä vähän hiljaisiakin ja uskon, että vähän itseni kaltainen seura on parempi minulle kuin ihan toisenlainen. Tässäkin  tosin se asia, että pitäisi silti molempien uskaltaa vähitellen tutustua ja puhua asioista, ettei menisi siihen, että molemmat vain hiljaa. Minulle tärkeää olisi myös se, että omaisimme edes jotain yhteistä ja että elämäntilanne olisi vähän samanlainen. En myöskään halua tehdä kenenkään elämästä raskasta ja jos itsellä on vähän vaikea tilanne niin silloin ei jotenkin jaksa yrittää tutustua muihin ja pelkään, että asiat menisivät liian synkiksi toisen kannalta.

Samalla kuitenkin toinen tahtoo olla osa elämää ja hänellä pitäisi kertoa asioita ja jos itse vähän häpeät elämääsi ja sinulla on huonoja kokemuksia ja muistoja niin niitä ei helposti halua paljastaa ainakaan jos toiselle on tuttua vaan hyvin erilainen elämä. Mietin aina välillä sitä, että jos elämäni olisi tähän mennessä mennyt toisin niin olisi helpompaa tutustua muihin. Nyt tavallaan kannan niitä kokemuksia mukanani ja monet asiat hyvin vaikeita. Tähän vielä lisättynä vähän sellainen hiljaisempi luonne ja noiden ikävien kokemusten tuoma epävarmuus niin ei ole helppoa enää tutustua muihin.  Monesti sekin ajatus juuri mielessä, että miksi toinen haluaisi juuri minun seuraani ja pystyisinkö olemaan se hyvä ystävä, kun elämässäni on omat vaikeutensa.  Näiden kaikkien asioiden takia löydän aika harvoin sellaisen ihmisen johon olisi ehkä helpompaa tutustua. En siis muuten valikoi ihmisiä, mutta en moniin vain jotenkin uskalla tutustua.  Vaikeaa tosin näitä on selittää ja minussa on paljon vikaa, vaikka en mikään ilkeä ihminen olekaan.

Mulla on monta sellaista kaveria, jotka haluavat olla aina illan päätähtiä hulluilla jutuillaan. He polkevat muut oman egonsa alle, eivätkä anna toisille minkäänlaista puheenvuoroa. Se on äärettömän epäkohteliasta ja saa muut ihmiset ympärilä tylsistyneeksi. Ajattelin jättää nämä seuraavalla kerralla kutsumatta illanistujaisiin.

Eikö ystävyyssuhteissa kuulu olla vastavuoroinen?

Miksi kukaan olisi kaveri sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa tunkea itsensä estradille muista välittämättä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rajattomasta tulee itsellä mieleen henkilö, joka tuo itseään aivan liikaa tykö eikä ymmärrä toisen rajoja. Yhtäkkiä alkaa puolituttua pyytelemään kahville ja jos vastaan 2 päivän päästä että ei kiitos, en välitä kahvittelusta, hän kysyy, entä leffaan, entä kävelylle, entä shoppailemaan. Eli ei tajuta ettei toinen ole kiinnostunut.

Miten on tarkoitus koittaa ystävystyä ihmisen kanssa, joka vaikuttaa mukavalta ja samanhenkiseltä, jos kahville pyytäminen on ihan rajatonta toimintaa? Ymmärrän kyllä sen jos toinen jankkaa ja jankkaa eikä ymmärrä että jos toistuvasti kieltäytyy ihan kaikesta pitkän ehdottelun jälkeen, silloin voi vetää johtopäätöksiä, mutta miksi se on lähtökohtaisesti väärin koittaa ehdottaa jotain yhteistä tekemistä jos haluaisi tutustua?

Edellinen kirjoittaja puhui puolitutuista. Tilanne on ihan eri, jos olet ollut esim työpaikassasi vuoden verran ja jutellut työkavereidesi kanssa joka päivä. Sitten kysyt joltain, huvittaisiko tätä lähteä vaikka kesällä työpäivän jälkeen terassille. Tai jos on käynyt työpaikalla jo ilmi, että joku pohtii kuntoilun aloittamista ja itsekin olet harkinnut samaa, voit ehdottaa toiselle, että alkaisitte käydä joulun jälkeen kerran viikossa työpaikan lähellä olevalla kuntosalilla yhdessä. Ja kun olette jonkin aikaa käyneet yhdessä kuntosalilla, voit jo ehdottaa, että mentäiskö kuntosalilta käymään jossain kahvilassa ennen kotiin menoa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen lähtökohtaisesti huono tutustumaan uusiin ihmisiin, mutten kärsi siitä. Uusia ystävyyksiä syntyy, jos on syntyäkseen.

Iän karttuessa olen entistä tarkemmin ja kriittisemmällä silmällä tarkastellut myös olemassa olevia ystävyyssuhteita ja itsekkäästi karsinut muutamia sellaisia, jotka eivät tue minun hyvinvointiani.

Esimerkkinä nokittaja. Siis ihminen, jolla on ollut ainakin 50 astetta kuumetta, jos mainitset olleesi kipeä lähiaikoina. Ei ole aihetta, johon hänellä ei ole parempaa tarinaa, taitoa, jossa hän ei olisi parempi, tai elämän vaikeaa tilannetta, joka hänellä olisi ollut tuplasti hankalampi. Emme ole koskaan olleet sydänystäviä, vaan pyörineet samassa naisporukassa, joten hänen kanssaan välien viilentäminen ei ollut hankalaa.

Vaikea tilanne sen sijaan oli erään aiemmin hyvin läheisen lapsuudenystäväni kanssa, jonka mm. olen aikanaan pyytänyt lapseni kummiksi. Hän läpikävi melko pahan burnoutin ja selvisi siitä kuiville kokemalla jonkinlaisen valaistumisen ja voimaantumisen, joiden seurauksena hänelle ilmestyi ylimaallinen kyky analysoida kaikkien muiden ihmisten elämät, ihmissuhteet, ongelmat, persoonallisuudet ka ylipäätään kaikki, erehtymättömällä tarkkuudella. Huomioitaan hän jakaa myös avokätisesti ja pyytämättä, omasta mielestään vain kertoo totuuden ja tähän hänellä on omasta mielestään täysin poikkeuksetta oikeus ajasta tai paikasta riippumatta. Heräsin parin vuoden kärvistelyn jälkeen huomaamaan, että kun en halua hänelle kertoa enää pienintäkään asiaa omasta elämästäni, ei tämä vaikea pelleily ole ystävyyttä nähnytkään, eikä aikani arvoista. Katkaisin välit häneen noin 6kk sitten ja valtava taakka putosi harteilta.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea tilanne sen sijaan oli erään aiemmin hyvin läheisen lapsuudenystäväni kanssa, jonka mm. olen aikanaan pyytänyt lapseni kummiksi. Hän läpikävi melko pahan burnoutin ja selvisi siitä kuiville kokemalla jonkinlaisen valaistumisen ja voimaantumisen, joiden seurauksena hänelle ilmestyi ylimaallinen kyky analysoida kaikkien muiden ihmisten elämät, ihmissuhteet, ongelmat, persoonallisuudet ka ylipäätään kaikki, erehtymättömällä tarkkuudella. Huomioitaan hän jakaa myös avokätisesti ja pyytämättä, omasta mielestään vain kertoo totuuden ja tähän hänellä on omasta mielestään täysin poikkeuksetta oikeus ajasta tai paikasta riippumatta. Heräsin parin vuoden kärvistelyn jälkeen huomaamaan, että kun en halua hänelle kertoa enää pienintäkään asiaa omasta elämästäni, ei tämä vaikea pelleily ole ystävyyttä nähnytkään, eikä aikani arvoista. Katkaisin välit häneen noin 6kk sitten ja valtava taakka putosi harteilta.

Lyhensin lainausta. Minua kiinnostaa tässä, että loppuiko ystävyyssuhteen myötä ko. kaverin kummisuhde lapseesi samalla?

Oliko lapsi läheinen kumminsa kanssa, onko kysellyt miksei enää näe tms.

Kuinka olet selittänyt tilanteen lapsellesi?

Töksäyttelevät ihmiset. Tai liian nopeasti liian lähelle tulevat ihmiset, eli voisi kääntää että myös positiivisesti töksäyttelevät ihmiset. Sellaiset jotka puhuvat heti suoraan ja sanovat mielipiteensä kaikesta hyvässä ja pahassa, jotenkin se ahdistaa. Niin miehissä kuin naisissa. Vastakohtana ilmeisesti pidän sitten hienotunteisista ja tilannetajuisista ihmisistä. Ei siis pidä olla mikään isokaan juttu.

Olen ehkä  aavistuksen autismispektri-piirteinen, en ymmärrä vihjeitä, ja luulen multa menneen ohi useita ystävätarjokkaita tämän vuoksi, siis että en vaan ole ymmärtänyt, että joku tuttu haluaisi enemmän. Äkkiseltään muistan kaksi, joista itse tajusin selvästi, että haluaisivat olla ystäviäni. 

Ensimmäinen oli ikäiseni nainen, jonka kanssa meillä oli samanlainen elämäntilanne eli lapsettomia sinkkuja oltiin. Hän ei myöskään ollut esimerkiksi liian tyhmä tai ujo. Hänen luonteensa vain oli ärsyttävä. Parhaiten sitä voisi ehkä kuvailla sanomalla, että hän oli uskomattoman, maksimaalisen epäkäytännöllinen, eikä tajunnut sitä itse vaan luuli olevansa pullantuoksuinen muidenkin tarpeista huolehtiva äitisielu. Lopputulos oli höpsähtänyt todella rasittava hössöttäjä. Hän olisi voinut olla hauskaa seuraa jos olisi luopunut noista emäntäharhoistaan ja alkanut elää taiteellista boheemielämää. :D

Toinen oli naimisissaoleva lapseton ikäiseni nainen. Omaan elämäntilanteeseeni kuului silloin sellainen pitkittynyt tapailu sitoutumiskammoisen miehen kanssa (tämä päättyi btw hyvin, olemme vieläkin yhdessä). Nainen oli hauska, fiksu ja avoin, mutta siinä missä minä painin näiden miesongelmieni kanssa, hänellä oli masennusta ja vaikeuksia keksiä, mitä haluaisi tehdä "isona". Itselläni ei ollut kumpaakaan vaan olin päinvastoin unelma-ammatissani. Kun hän tilitti ongelmiaan, tunsin ikäänkuin syyllisyyttä omasta hyvästä tilanteestani, ja omia ongelmiani en viitsinyt jakaa hänelle ollenkaan, kun tunsin itseni täydeksi luuseriksi naimisiinpääseen naisen rinnalla. Näin ollen suhteemme ei koskaan syventynyt ystävyydeksi.

Ai niin, nyt keksin vielä kolmannenkin. Kyseessä oli lapseton parikymppinen sinkkunainen, ja minäkin olin silloin parikymppinen lapseton sinkku. Tapasimme sellaisella 3kk kestävällä kansanopistokurssilla, jossa olimme molemmat viettämässä välivuotta lukion jälkeen. Olin tosi hukassa identiteettini kanssa, koska olin juuri päässyt muuttamaan pois alkoholisti-isäni luota, ja minulla oli vasta silloin voimavaroja miettiä että kuka olen ja mitä haluan ja miten ihmisten kanssa ollaan jne. Päästäkseni mukaan porukkaan omaksuin sitten siellä kansanopistossa lähinnä sympaattisen pellen roolin. Kaikki naureskelivat minulle hyväntahtoisesti ja pitivät minusta kovasti. Tämän yllämainitun naisen kanssa päädyttiin sitten samaan opiskelukaupunkiin seuraavana vuonna. Itsetuntemukseni kasvoi vauhdilla ja luovuin pellen roolista, mutta hän ei koskaan oppinut olemaan kanssani ilman sitä hyväntahtoista naureskelua. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä  aavistuksen autismispektri-piirteinen, en ymmärrä vihjeitä, ja luulen multa menneen ohi useita ystävätarjokkaita tämän vuoksi, siis että en vaan ole ymmärtänyt, että joku tuttu haluaisi enemmän. Äkkiseltään muistan kaksi, joista itse tajusin selvästi, että haluaisivat olla ystäviäni. 

Ensimmäinen oli ikäiseni nainen, jonka kanssa meillä oli samanlainen elämäntilanne eli lapsettomia sinkkuja oltiin. Hän ei myöskään ollut esimerkiksi liian tyhmä tai ujo. Hänen luonteensa vain oli ärsyttävä. Parhaiten sitä voisi ehkä kuvailla sanomalla, että hän oli uskomattoman, maksimaalisen epäkäytännöllinen, eikä tajunnut sitä itse vaan luuli olevansa pullantuoksuinen muidenkin tarpeista huolehtiva äitisielu. Lopputulos oli höpsähtänyt todella rasittava hössöttäjä. Hän olisi voinut olla hauskaa seuraa jos olisi luopunut noista emäntäharhoistaan ja alkanut elää taiteellista boheemielämää. :D

Toinen oli naimisissaoleva lapseton ikäiseni nainen. Omaan elämäntilanteeseeni kuului silloin sellainen pitkittynyt tapailu sitoutumiskammoisen miehen kanssa (tämä päättyi btw hyvin, olemme vieläkin yhdessä). Nainen oli hauska, fiksu ja avoin, mutta siinä missä minä painin näiden miesongelmieni kanssa, hänellä oli masennusta ja vaikeuksia keksiä, mitä haluaisi tehdä "isona". Itselläni ei ollut kumpaakaan vaan olin päinvastoin unelma-ammatissani. Kun hän tilitti ongelmiaan, tunsin ikäänkuin syyllisyyttä omasta hyvästä tilanteestani, ja omia ongelmiani en viitsinyt jakaa hänelle ollenkaan, kun tunsin itseni täydeksi luuseriksi naimisiinpääseen naisen rinnalla. Näin ollen suhteemme ei koskaan syventynyt ystävyydeksi.

Ai niin, nyt keksin vielä kolmannenkin. Kyseessä oli lapseton parikymppinen sinkkunainen, ja minäkin olin silloin parikymppinen lapseton sinkku. Tapasimme sellaisella 3kk kestävällä kansanopistokurssilla, jossa olimme molemmat viettämässä välivuotta lukion jälkeen. Olin tosi hukassa identiteettini kanssa, koska olin juuri päässyt muuttamaan pois alkoholisti-isäni luota, ja minulla oli vasta silloin voimavaroja miettiä että kuka olen ja mitä haluan ja miten ihmisten kanssa ollaan jne. Päästäkseni mukaan porukkaan omaksuin sitten siellä kansanopistossa lähinnä sympaattisen pellen roolin. Kaikki naureskelivat minulle hyväntahtoisesti ja pitivät minusta kovasti. Tämän yllämainitun naisen kanssa päädyttiin sitten samaan opiskelukaupunkiin seuraavana vuonna. Itsetuntemukseni kasvoi vauhdilla ja luovuin pellen roolista, mutta hän ei koskaan oppinut olemaan kanssani ilman sitä hyväntahtoista naureskelua. 

Kiitos! Samaistun sinuun!

En halua lisää kavereita ja haluan entistäkin eroon, mutta sinusta lukisin mielelläni etänä jotain juttuja, jos sinulla olisi vaikka blogi.

-Vielä muutaman vuoden kaveruudenkin jälkeen puhuimme vain hänestä itsestään, säästä ja yhteisistä työkavereista, sellaista syvempää yhteyttä, mitä ystävyydeltä yleensä tarvitaan, ei koskaan syntynyt.

-Huumorintajumme eivät kohdanneet, vaan lähinnä ärsyttivät ja hämmensivät toisiamme, joten läheisten välinen sisäpiirinhöpöttely ei koskaan saanut tulta alleen

-Keskinäinen kanssakäymisemme oli pääasiassa minun johdateltavissani ja yhteiset puheenaiheet todella suppeat. Jos en keksinyt jatkuvasti sanottavaa, istuimme kiusallisessa hiljaisuudessa, joten pyörittelin niitä samoja aiheita läpi yhä uudelleen ja uudelleen.

-Jos emme puhuneet hänestä itsestään, kaveri ei jaksanut kuunnella, kuin muutaman sanan lauseita ennen, kuin kiirehti vastaamaan/keskeyttämään. Arvatkaa, onko raskasta ja epäreilua joutua olemaan itse vastuussa keskustelun ylläpitämisestä, kun ainoa aihe, mistä kumppani suostuu kunnolla keskustelemaan, on hän itse

-Ei se ole molemminpuoleista kaveruutta, että kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen minä tiedän hänen mummonsa nuoruuden ihastusten nimet, mutta hän ei tiedä, montako sisarusta minulla on, koska ei ole koskaan kuunnellut tarpeeksi muistaakseen sellaisia asioita.

Oli sitten lopulta pakko viilentää välit, kun tajusin, että aina tämän tyypin kanssa hengatessani mietin vain, että kuinka pian on kohteliasta häipyä ja jo kahden tunnin tapaamisen jälkeen olin ihan puhki (muiden ystävien kanssa 12 tuntia saattaa mennä hujauksessa). On äärimmäisen raskasta olla seremoniamestarina niin aneemiselle yleisölle

Joten ei, ei riitä, että olemme molemmat kivoja, saman ikäisiä ja jaamme jonkun yhteisen kiinnostuksenkohteen, vaan avainsana on hyvät vuorovaikutustaidot ja keskeinen kemia.

Koska ne he ovat täysiä mulukkuja

Paljon lapsia. Minussa on vikaa ja saimme hoitojen avulla lopulta lapsen.

Kotivuosina oli kiva olla puistossa ja tutustua muihin äiteihin. Yhden kanssa oli erityisen kivaa, mutta olin kateellinen hänen hedelmällisyyteen.

Yhtenä päivänä alkoi puhumaan menkat oli silloin, eli nyt ovuloin. Jos tänään peitot heiluu, syntyy lapsi tiettynä kuukautena ja alkoi puhumaan mitä hyvää on tietyssä kuukaudessa jne.

No, sitten peitot heilui ja 10 kk päästä oli vauva puistossa. Silloin kertoi haluaa nyt töihin ja sitten parin vuoden päästä vielä 2 lasta putkeen.

FB.n mukaan näin juuri tapahtui,

On vielä alalla, jossa on aina työntekijöistä pulaa.

Hän yritti pitää yhteyttä, mutta en vaan pystynyt .

Pisarana oli se, kun lapsellani on oppimisvaikeukeuksia. Sanoi minun olisi pitänyt tehdä lapset aikaisemmin. Kysyi parikin kertaa olisitko tehnyt aborttia, jos olisit tiennyt.

Hänen lapset ovat tietty fiksuja ja kauniita .

Parhaat ystäväni ovat lapsettomia .

Yritän olla kaveri kaikille, mutta ystäväksi kutsun vain muutamia. Ystävä on se, kenen seurassa on helppo olla ja kenen kanssa pystyy jakamaan ilot ja surut = samalla aaltopituudella.

Yleensä koitan kohteliaasti vältellä liian uteliaita ja päällepäsmärityyppejä. Joillakin on tarve tunkea terapeutiksi ja opastajaksi, mutta haluan itse päättää sen, mitä ja miten teen ja kenelle asioissani uskoudun. ;)

En ole kiinnostunut ystävystymään ihmisen kanssa, joka on

-sellainen henkilö, joka täyttää koko tilan vahvalla persoonallaan, eikä anna muille tilaa

-minä olen aina oikeassa ja sanon viimeisen sanan-ihminen

-joka kritisoi, mutta ei siedä sitä itse

-tilannetajuton

Minulle dealbreaker on pahan puhuminen ja juoruilu. Sellaiseen ihmiseen ei voi luottaa.

Uusi työkaveri, 19-vuotias tyttö, kertoi meille muille, että oli ollut kaveriton oikeastaan koko nuoruutensa. Koska työpaikkamme väki koostui lähinnä 20-27-vuotiaista naisista, annoimme tälle uudelle tytölle heti mahdollisuuden olla meidän jokaisen kaveri.

Kävi ilmi että tämä uusi tuttavuus oli todella läheisriippuvainen, ylitunteellinen ja ekstrovertti. Hän ripustautui meistä jokaiseen niin tiukasti, että sai itku- ja paniikkikohtauksia, jos joutui olemaan erossa meistä hetkeäkään. Oli ikään, kuin meillä muilla olisi ollut päivystysvuorot, jolloin jokainen meistä oli tämän tytön kanssa, sillä muuten tälle tuli "ikävä", eikä hän pystynyt nukkumaan. Silloin, kun joku ei hänen kanssa ollut, tuli häneltä jatkuvalla syötöllä viestejä ja soittoja.

Tämä 19v nainen oli ikään, kuin joku hylätty pikkulapsi, joka nyt ahnehti läheisyyttä kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Halusi meiltä muilta turvaa, suojelua ja kuuluvuuden tunnetta, joista ehkä tunsi jääneensä paitsi. Lisäksi hän ei vaikuttanut olevan täysin ikäisensä tasolla, joten yhteistä säveltä oli jo siksi vaikeahkoa löytää.

Töissä kaveri ei keskittynyt muuhun, kuin ystävien näkemiseen, joten pomo ei tehnyt jatkosopparia. Hänen lopetettuaan työnsä jokainen meistä viilensi häneen välinsä, sillä olimme yksinkertaisesti väsyneitä häneen, hän oli todellakin vienyt meiltä koko käden, kun tarjosimme pikkusormea.

Varmaan ex-kaveri tälläkin hetkellä ihmettelee, miksi häntä sorretaan, harvoin kai ihminen huomaa niitä vähemmän ilmiselviä syitä omalle kuormittavuudelleen