Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Yhden mukavan ja selkeästi yksinäisen henkilön ystävystymisyrityksen olen torjunut siksi, että olin elämässäni silloin niin masentunut, etten yksinkertaisesti jaksanut sitä alkuystävystymistä, jolloin vielä ollaan tutustumisvaiheessa. Tiedän, että loukkasin tätä ihmistä syvästi, ja ole edelleen todella pahoillani siitä.
Useimmiten syynä on se, että minulla on muutama hyvin läheinen kaveri,joiden kanssa voin puhua aivan kaikesta. Välitän heistä todella paljon. Tälläiset intiimit ystävyyssuhteet vievät kuitenkin energiaa, enkä sen vuoksi jaksa tutustua ihmisiin, jotka pitävät vain pinnallisemmasta rupattelusta. Pidän ystävyyssuhteissani juurikin syvällisyydestä, ja siitä että niissä voidaan jakaa sekä ilot että surut aidosti. Aikani ja jaksamiseni eivät vain siis riitä kaikille.
Kolmas tekijä on sitten täysin erillainen elämänkatsomus ja arvot. Myös esimerkiksi se, että ystävyyssuhde on yksipuolinen ja ystävä puhuu vain omista asioistaan on liian raskasta minulle. Jos tiedän henkilön olevan oikeasti kovin yksinäinen, saatan kyllä tavata häntä, mutta hyvin harvakseltaan.
Täytyy myöntää, että eräs orastava ystävyyssuhde kaatui hänen ADHD:hensa. Hän oli mukava ja avoin ihminen, mutta en vain yksinkertaisesti kestänyt sitä puheen määrää ja impulsiivisia raivokohtauksia, jotka hänen kertomansa mukaan lukeutuivat hänen ADHD oireikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleisestiottaen en varsinaisesti seulo ystäviäni vaan minulla on hyvinkin erilaisia ystäviä ja kavereita.
Yksi ketjuun vastanneista voisi silti olla tuttavani. Mukava nainen, mutta meillä ei ole kertakaikkiaan mitään muuta yhteistä kuin että olemme molemmat äitejä. Tunsimme erään järjestön kautta toisemme.
Joka kerta kun keskustelemme tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta jos hän sanoo pitävänsä ruusuista ja minä suunnilleen inhoan niitä. (Keksitty esimerkki). Hänen itsetuntonsa on niin alhaalla että en myöskään voi väitellä hänen kanssaan koska en halua loukata häntä ja hänen reaktionsa olisi tyyliin: oikeastaan ruusun piikit onkin vaarallisia ja ne ovatkin mauttomia.
Tunnen vain oloni hänen seurassaan erittäin vaivautuneeksi. Että joo, tiedän että hänellä ei ole paljon ystäviä ja mielelläni olisin hänen ystävänsä. Totuus vaan on että en kestäisi sitä että joka hetki miettisin mitä uskallan sanoa loukkaamatta häntä.
Hyvin erilainen elämä, vaikka kyseessä oli mukava ja iloinen ihminen. Hän oli työaikana työpaikan koneella Twitterissä etsimässä miesseuraa. Teko oli mielestäni moraaliton ja nolo. En ole kiinnostunut iltapäivälehtien lukijoista tai siteeraajista, joihin hän kuului.
-Pinnalliset tyypit, joiden kanssa keskustelu on small talk-tasoista. Haluan big talk!
-Loukkaantujat. Sellaiset jotka vetävät herneet nenään mitättömyyksistä ja joiden kanssa pitää olla puhuessa tosi varuillaan. En jaksa sitä, että joku pahastuu jostain ihan lempeästi ja hyvissä aikeissa sanotusta asiasta. En ole tavannut onneksi montaa näitä, mutta kaksi sitäkin ihmeellisempää ihmistä.
-Eläinihmiset, jotka raahaavaat aina tavatessa mukaan jotain Rekkua. Tai jotka pitävät eläintä lapsen sijassa elämässään ja puhuvat koko ajan niistä kuin vastasyntyneen vauvan äiti vauvastaan.
-Ohari-ihmiset
-Lisäki yksi ystävyys meinasi jäädä syntymättä, koska toinen oli minua kohtaan liian antelias. Hän on asemassa, jossa pystyy tarjoamaan minulle ”kivoja juttuja” (muutama eri juttu) usein ja paljon ja en halua olla hyötysuhteessa sillä lailla. Olin aivan häkeltynyt kun noita kivoja juttuja vaan tuli ja tuli. Ja tuli. Vähän kuin joltain rakastuneelta mieheltä voisi tulla huomionosoituksia. Sanoin siitä pari kertaa ja otin etäisyyttä ja nyt ollaan saatu tämä niin, että saan edelleen säännöllisesti häneltä kivoja juttuja, mutta en överisti ja tilanne on vastavuoroisempi. Edelleen hän on aika antelias, mutta sellaisissa rajoissa, jotka käyvät minulle. Kyseessä on sellaiset asiat, joita aivan rakastan, joten sikäli hassua että piti alkaa rajoittamaan.
Minulla on monelaisia ja eri ikäisiä ystäviä. Olen itse sellainen ihminen, joka on monille vähän punainen vaate ja toiset tykkäävät.
Ettei taas sattuisi.
En ole kiinnostava kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhden kerran olen joutunut laittamaan stopin ystävystymiselle. Kaveri oli ihan liian ripustautuva, lähes joka päivä olisi pitänyt kahvitella tuntikausia tai puhua puhelimessa. Viestejä satoi, jos en istunut kahvilla tai ollut puhelinessa hänen kanssa.
Muuten olen sitä mieltä, että kavereita ei ole koskaan liikaa, eikä erilaiset elämäntilanteet/taustat ole ongelma vaan ennemminkin rikkaus.
Opiskeluaikana torppasin erään samalla vuosikurssilla olleen ystävystymisyritykset, koska hänestä ei ottanut selvää, pitikö minusta aidosti vai halusiko vain saada jonkun, jonka rinnalla voi tuntea itsensä paremmaksi. Toisinaan tuntui olevan hyvinkin kiinnostunut minusta, saattoi kysyä neuvoani johonkin asiaan liittyen ja kertoi avoimesti asioistaan, myös vaikeista sellaisista. Välillä taas tiuski ja tirskui sanomisilleni, kikatti, että "kun sä oot vähän tommonen...outo" ja huomautteli milloin mistäkin pikkuasiasta, vaikka siitä, että oikea paidanhihani oli kääritty jonkin verran vasenta ylemmäksi. Sain hänestä epämääräisen ja arvaamattoman kuvan enkä siksi halunnut viedä tuttavuutta pidemmälle. Tämä vaikuttaa olevan kuitenkin yllättävän yleinen käyttäytymismalli, että ystävää kohdellaan välillä normaalin arvostavasti ja välillä aletaan dissata aivan puun takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan kaikki nämä tulleet jo esiin, mutta:
- katkera tyyppi. Itselläkin ollut pahoja vaikauksia, läheisiä kuollut. Tajuan tämän kuuluvan elämään ja etsin valoa mistä voin. Niillä korteilla pelataan mitkä on saatu.
- kerskuja, uhoaja. Naapurilla tapana joka toiseen lauseeseen ujuttaa hyvän uransa, urheilijalapsensa, tehokkaan pihanhoitonsa, komeat exänsä.
- liian sulkeutunut tyyppi. Nämä ovat usein herttaisia, mutta puhe jää pintatasolle, eikä mielipidettä uskalleta sanoa edes päivänpolttavista kysymyksistä. Ja ei, en ole etsimässä mitään likapyykkiä, ihan tavallinen miltä musta siinä elämänvaiheessa tuntui tai mikä mua innostaa ihan oikeasti pohdiskelu riittää. "Kaikki on ok"tyypit on vähän pliisuja.
- dissaaja. Näitä on ollut lähinnä sukulaisissa. " sä olet niin hiljainen kuten isäsi" , " sulle ei nää huivit sovi kun sulla lyhyt kaula"... Kiitos vaan sukulaistädit.
- liian erilaiset ja joustamattomat toiveet siitä miten viestitellään ja mitä tehdään yhdessä. Yksi tykkäsi vaan käydä baareissa. Toinen taas ei tykännyt yhtään viestitellä, itse olen innokas viestittelijä( tosin vain kerran/ pari viikossa, mutta jotkut inhoaa "turhia" viestejä)
- puuttuja/ neuvoja. Olen selvinnyt 45- vuotiaaksi ihan omien päätösteni avulla ihan ok. Pyytämättömät ura/ tyyli/ kasvatus ja mitkä vaan neuvot ärsyttää. Joskus kysyn neuvoakin,mutta se on eri asia.
Varmaan se että nykyisetenkin ystävyyssuhteiden ylläpitämisessä on tekemistä. Ehkä olen myös vaativampi siinä, että haluan että meillä oikeasti klikkaa enkä ehkä viettäisi aikaa vaivaannuttavaa ihmissuhteessa. Mutta jos joku haluaisi selvästi kaveerata mun kanssa niin tarttuisin varmasti tarjoukseen.
Jos jonkun ihmisen kanssa on tuntunut synkkaavan tosi hyvin niin olen huono aloittamaan kaverisuhdetta ja pyytämään esim. kahville. Jos kaverisuhde ei ala luonnollisesti niin, että nähdään säännöllisesti muutenkin.
Mulla on pari ihmissuhdetta jotka on väljähtäneet vaikka tykkään ja tykkäsin heistä tosi paljon. En vaan uskalla lämmitellä kaveruutta uudelleen, koska pelkään että ei olla enää samalla aaltopituudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halunnut ystävystyä koulukiusaajaan jolla joku ihme pakkomielle minusta ja vaati saada tietää missä asun että voisi tulla käymään. Vaikka olisikin koulun ulkopuolella ollut asiallinen en todella halunnut moisen paskan kanssa ystävystyä.
Myös kelvottomien "miksei sulla ole ketään kaveria, mikset ikinä käy missään"-nalkuttaja vanhempieni reaktio olisi kiukuttanut.
tässä mun lista miksi ei
Äänekkäät ihmiset, ihmiset jotka jauhavat kaikista ongelmistaan, oikeasti tyhmät että ei voi keskustella poltiikasta yms ja vielä tyypit jotka peruu kaikki tapaamiset viimetipassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vaan niin superihanaa että on omaa aikaa. Saa tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Jos sulla on kaveri niin silloin on vaan pakko tehdä kompromisseja.
Minulle riittää näin eläkkeellä omat läheiset seuraksi. En kaipaa ollenkaan ulkopuolisia ystäviä. Vaikka muistan kyllä kuinka kiva oli tehdä yhdessä ystävän kanssa kaikkea. Mutta kiitos ei, ei enää.
Miten asettaa rajat näille muidenkin mielestä paljon pakokauhua herättäville "rajattomille ihmisille" ? Minultakin löytyy pari sellaista lähipiiristä, mutta vältän heitä, koska en tiedä miten asettaa rajat. Joudun olemaan heidän kanssaan tekemisissä työn / perhesuhteiden puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhden tosi mukavan tyypin "jätin" koska hän alkoi kontrolloida minua roikkumalla. Olimme ulkona ystävieni kanssa ja ilta oli tosi hauska. Illan lopuksi tämä yksi tyyppi painosti minua lähtemään vielä hakemaan noutoruokaa kanssaan ja painostus oli niin kovaa että minä, joka yleensä osaan pitää puoleni, taivuin. En halua roikkujia tai painostajia ystäväpiiriini, vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät kun haluan lähteä kotiin klo 1 koska olen ollut töissä koko viikon. Tämä ei ollut ainoa kerta kun tämä tyyppi jotenkin onnistui manipuloimaan minut näkemään itseään tai jäämään vielä pidemmäksi aikaa, vaikka olin monta kertaa sanonut haluavani lähteä kotiin. Tavallaan häneltä puuttui ymmärrys siitä, että olen erillinen ihminen enkä velvollinen pitämään hänelle seuraa.
Hänellä oli hylätyksi tulemisen pelko, josta tuli itseään toteuttava ennustus.
Hoitakaa kaikki traumanne kuntoon ennen kuin yritätte hankkia ystäviä!
Lukiovuosina ajauduin huonompaan seuraan joka biletti rajusti. Tapasin elämäni rakkauden ja siinä vaiheessa kun perhe perustettiin viilensin välit lopullisesti näihin vanhoihin teinivuosien kamuihin joista oli tullut poliisien vanhoja tuttuja, sossuluukulla ravaavia huumeita piikittäviä varkaita, mielenterveysongelmaisia alkoholisteja ja väkivaltarikollisia. Haluan suojella rakkaimpiani moiselta.
Arvomaailmat eivät kohdanneet eikä meillä ollut enää mitään yhteistå
En ystävysty lähemmin sellaisten kanssa jotka keskustellessa alkaa puhua pahaa toisista selän takana. Miksei myöhemmin tekisi samaa minulle?
Ei osaa soittaa instrumenttia, tai ei ole ammatillisesti mitään samaa. Yhteinen projekti pitää olla.
Rajattomasta tulee itsellä mieleen henkilö, joka tuo itseään aivan liikaa tykö eikä ymmärrä toisen rajoja. Yhtäkkiä alkaa puolituttua pyytelemään kahville ja jos vastaan 2 päivän päästä että ei kiitos, en välitä kahvittelusta, hän kysyy, entä leffaan, entä kävelylle, entä shoppailemaan. Eli ei tajuta ettei toinen ole kiinnostunut.
Toinen on nämä soittelijat. Ja yleensä kun erehdyt vastaamaan puhelimeen, puheluun kuluu se tunti.
En muutenkaan pidä soittelusta, se katkaisee kaiken mitä olin/mitä olin mieheni kanssa tekemässä. Viestittely sopii paremmin sillä viestiin voi reagoida sit kun itselle sopii eikä se häiritse muita perheenjäseniä.
Itse olen tullut aika varautuneeksi uusien ystäväehdokkaiden osalta, sillä en vuosikausiin ole tavannut toista riittävän kaltaistani ihmistä jonka kanssa klikkaisi ilman kummempaa yrittämistä.
Yleensä aina vaan tuntuu olevan niitä syöppöjä jotka haluaa vaan jonkun kuuntelijan/yleisön omille jutuilleen. Ja on tosi kiusallista joutua siihen asemaan että joudut sanomaan toiselle suoraan ettei kiinnosta eikä jaksa. Mieluummin ghostaa tällaisen syöpön pikkuhiljaa, jättää vastaamatta puheluihin ja viesteihin. Vaikkei sekään oikein tietty ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutamakin ihminen on vaikuttanut täysin ns. perässävedettävältä. Jos jo tavallisessa keskustelussa minä saan jatkuvasti pitää puhetta yllä ja keksiä keskustelunaiheita, mietin, olisiko meidän tulevassa ystävyydessä sitten kaikki järjestely, yhteydenpito ym. minun harteillani, haluanko ottaa sellaista painolastia ja saanko itse siitä tarpeeksi henkisesti vastineeksi. Ja onhan se nyt kuivaa jutella tiiliseinälle, vaikka sinänsä olis mukava tyyppi.
Hyvä. Ei sua jaksakkaan kukaan kuunnella,kun puhut yksipuolisesti koko ajan. Et edes tajua lähteä kylästä ajoissa vaan istut tuntikausia.
Mun kokemuksen mukaan ne sosiaalisesti kömpelöt tuppisuut tajuavat huonommin, koska olisi sopiva aika lähteä kotia kohti. Istuvat vain tuntikaupalla osallistuen jutteluun yksisanaisesti ja ehkä luulevat, että meillähän on täällä rattoisa juttutuokio, eivätkä lue emännän/isännän kiusaantunutta tunnetilaa lainkaan. Yhden tällaisen mainitakseni kutsuin opiskeluaikana vähän ulkopuoliseksi luokalla jääneen tytön kylään. Noin kolmen tunnin hyvin vaivaantuneen katkonaisen jutustelun jälkeen hän kiskaisi kassistaan neuletyön jota syventyi sohvalla tekemään kuin kotonaan. Siinä vaiheessa muistin äkisti, että mulla oli kiireellistä kauppa-asiaa ja joudun valiettavasti lähtemään nyt, joten katsellaanpa joku toinen kerta taas... ei katseltu.
Minä olen kieltäytynyt monesta kutsusta ihan vain siksi, että olen (epäsosiaalinen) introvertti ja mukaan lähteminen vaatii suuria ponnisteluja. Yleisesti ottaen pidän monenlaisista, etten sanoisi kaikenlaisista ihmisistä. Minä vaan itse olen epäsosiaalinen ja rasitun tapaamisesta.
Onneksi on kuitenkin ihmisiä, jotka toistuvasti kutsuvat mukaan niitäkin, jotka yhtä toistuvasti vastaavat kiitos ei. Kyllä se onnistuu 1/10 tapauksissa. Ja joka kerta mukaan pyytäminen tuntuu mukavalta.