Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?

Tuli mieleen vielä  "sosiaalisesti kömpelöistä tuppisuista "  kertovasta viestistä, että kai minäkin vähän sellainen tuppisuu olen, mutta muuten yritän kyllä lukea ihmisiä ja sillä tavalla ennakoida tilanteita, vaikka monesti en vaan niin paljon uskallakaan puhua ja jännitän uusia tilanteita. Sillä tavalla en siis halua ketään ärsyttää ja yritän pysyä mukana  niissä tilanteissa kuitenkin. Tosin silti joku voi pitää minua tylsänä seurana, kun itselle todellakin riittää sellainen vähempikin. Joku voi sanoa, että puhun liian vähän ja minulle taas se hetki on ollut ihan tavallinen. Minullakaan ei ole ollut kavereita kunnolla pitkään aikaan, mutta en silti ole mikään ripustuja tai riippuvainen muista. Mieluummin olen tullut entistä enemmän sellaiseksi, että viihdyn yksin ja en edes haluaisi muiden seuraan. Tässäkin voi tulla ongelma, kun en välttämättä enää tottuisi siihen jatkuvaan yhteyden pitoon tai siihen, että joku tahtoisi nähdä usein. Jos elää sitä elämää jo nuorena vähän erilailla kuin muut ja tavallaan tottuu olemaan yksin niin aika vaikeaa on ainakin minun muuttaa sitä tilannetta myöhemmin. Ne ystävyyteen liittyvät asiat ovat vähän vieraita itselleni ja monesti varmaan miettisin, etät teinkö nyt oikein jonkun jutun kanssa. Uskon, että moni muu pystyy olemaan rennompi ja sillä tavalla luontevampi muiden kanssa jos on hyviä kokemuksia. Samalla jokainen arvostelu tai ikävä asia, kuten joku sanoo minun olevan ujo tms saa vaan aina enemmän epäilemään itseään ja se ei tunnu kivalta. Minullakin on kuitenkin omat kokemukset ja elämäntarina kiusaamisineen ja silti en halua kertoa monellekaan tästä. Ne hetket ovat vaan jättäneet jälkiä ja vaikuttavat siihen millainen olen nyt, vaikka en tahtoisikaan. En vaan pysty olemaan se rohkea kaikissa tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta minulla on oikeasti täysi työ niissä ihmissuhteissa, joita minulla jo on. Ne ovat myös hyvin palkitsevia.

Olen ambivertti. Nautin ihmisten seurasta, mutta tarvitsen myös omaa aikaa.

Olet kuin minä. Tuntuu, ettei nyt olemassa olevillekaan ystävyyssuhteille ole niin paljoa aikaa kuin haluaisin. Tosin onneksi valtaosa näistä ystävistä on kulkenut mukana niin pitkän aikaa, ettei sillä oikeastaan ole väliä, vaikka ei aikoihin toisistamme kuultaisikaan. Juttu jatkuu joka tapauksessa paussin jälkeen siitä, mihin se on viimeksi jäänyt. Ns. uusia ystäviä en kaipaa, hyvänpäiväntuttuja voi sitten olla niin paljon kuin niitä sattuu tulemaan. Minulla itselläni vaan ei ole varsinaisesti annettavaa tämän useammalle ihmiselle. 

Ja tosiaan tuo, että vaikka viihdyn seurassa, olen puhelias ja tykkään esim. reissata ystävien kanssa (no, tykkäisin jos olisi mahdollista), tarvitsisin paljon enemmän omaa aikaa, kuin tällä hetkellä voin elämäntilanteen takia saada. Tällöin voin mielummin valita sen harvinaisen yksinolon kaveritapaamisen sijasta. Monesti myös vaikka johonkin jo pitkään ennalta sovittuun tapaamiseen lähteminen voi tuntua todella uuvuttavalta, vaikka tietääkin, että lopulta on todella kivaa, parannetaan maailmaa ja saadaan olla vapaasti juuri sellaisia kuin ollaan. Onhan tämä vähän tällaista tasapainoilua. Kuitenkin tiedostan olevani todella onnekas, kun olen juuri nuo ystävät elämääni saanut, ja tiedän, että he kulkevat mukana matkankin päässä.

Yhden kaverin kanssa jäätyi homma täysin omalta puoleltani sen takia, että tuntui ettei häntä kiinnosta mun elämä ollenkaan. Ollaan osa isompaa porukkaa, joten edelleen täytyy tämän kanssa keskustella ja siten myös kutsua erinäisiin juhliin, mutta mun osalta homma on täysin platonista.

Jossain kohtaa siis alkoi tuntua siltä, että minä olen se, jota kysytään kahville sitten, kun kaikki muut on käyty läpi. Kaverilla oli aina niin jäätävän tiukat aikataulutkin, että kahvitteluun olis jäänyt suunnilleen 15 minuuttia aikaa ja yllättäen aina mukaan tuli myös tämän kaverin joku toinen kaveri, koska muuten heidän tapaamisensa ei olisi onnistunut. Ja lisäksi se, että mun asiat ei kiinnostanut sitä pätkääkään. Molemmilla oli silloin vaihe, jolloin molemmilla oli mielenterveysongelmia ja muutenkin aivan liikaa liikkuvia osia elämässä. Kuitenkin minä sentään kyselin hänen elämästään, kun kaveri ei muuhun kyennyt. Mun ongelmat oli pienempiä, mutta sapettaa edelleen, että vaikka itse annoin kaiken apuni kaverille, niin hän ei antanut mitään takaisin päin. Ja varsinkin silloin, kun koko muukin kaveriporukka auttoi ja yritti neuvoa kyseistä henkilöä, niin kuuroille korville huudettiin. Itse olen niin pitkävihainen, etten jaksa enää välittää hänestä.

Aloitimme ikäiseni nuoren naisen kanssa sijaisina uudessa työpaikassa ja hän halusi tutustua. Olimme hyvissä väleissä, mutta sitten kaveri sai vakipaikan ja pum, hän lakkasi huomioimasta minua ollenkaan, vaikka hänen työtehtävät pysyivät samoina. Toki hänen oli minun kanssaan tekemisissä oltava, mutta se oli nyt ylenkatseellista, pilkallista ja niin vähäistä, kuin mahdollista, tämä nainen halusi kaveerata vain muiden vakkareiden kanssa.

Lopulta sain toimen itsekin ja tyyppi olisi ollut valmis olemaan taas ystäviä, mutta eipä kauheasti kiinnostanut moinen perseennuolenta, sillä sitähän tämä kaveruus näytti kenen tahansa kanssa hänen osaltaan olevan. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin antanut uuden mahdollisuuden, kiintynyt häneen ja myöhemmin vaikka menettänyt työpaikkani, tai muuttunut jollain muulla tavalla statusta laskevaksi ystäväksi? En halunnut jäädä kokeilemaan

Suurin osa ihmisistä on ihan helvetin tylsiä.

265 jatkaa vielä. Olen muutaman kerran elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa, jossa on selvästi tullut ns. ystävyysaloitetta ihmiseltä, joka on kyllä ollut ihan mukava, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka kanssa haluaisin viettää vapaa-aikaani. Nämä useimmiten työkuvioista. Ja tiedän, että töissä minusta saattaa saada vähän toisenlaisen kuvan, esimiehenä minun on luonnollisesti oltava mukava ja ystävällinen kaikille, ja koska olen tiettyyn rajaan asti aika välitön ja avoin ihminen, on mahdollista että joku on lukenut signaaleja väärin. Tosin olen kyllä kaveri/ystävyyssuhteita löytänyt myös sieltä töistä, ja varsinkin silloin, kun vielä myös opiskelin, tuli vapaa-aikaa vietettyä huomattavasti enemmän työ- kuin opiskeluporukan kanssa, koska siellä nyt sattui olemaan enemmän ns. omantyylisiä ihmisiä. Joidenkin kanssa yhteydenpito on jatkunut senkin jälkeen, kun ollaan työelämässä lähdetty omiin suuntiimme. 

Joitain kaveri/ystävyyssuhteita on myös jäänyt matkan varrelle. Osa kokonaan, osan kanssa on vain yhteydenpito vähentynyt. Vaikka tunnen suurta sympatiaa mt-ongelmaisia kohtaan (eivät ole vieraita itsellenikään), on ollut esim. pakko todeta, että liian tiivis yhteydenpito diagnosoidun epävakaan kanssa on todella kuormittavaa, ja vei huonoina kausina huomattavasti enemmän energiaa kuin antoi. Toisaalta ikävöinkin joskus aikoja, kun oltiin tosi läheisiä ystäviä ja meillä oli monesti myös tosi hauskaa, mutta se mustuus, joka tästä ihmisestä niin usein hyökyy, hukuttaa myös ne ympärillä olevat. Kun omakaan elämä ei ole täysin ongelmatonta, on pakko säästellä voimiaan niihin omiinkin kriiseihin, eikä jaksamista välttämättä riitä ottamaan sitä mustuutta vastaan. Jollain tavalla miellän myös toistuvat itsetuhoisuuspuheet ym. henkiseksi väkivallaksi, koska ei kukaan oikeasti pysty sellaisia taakkoja loputtomiin kantamaan. Ja kyllä, ko. henkilö on ollut pitkään myös ammattimaisen avun parissa. Sillä on rajansa, kuinka paljon ystävyyssuhde voi sisältää toisen yksipuolista terapointia.

No jos en jotenkin vaan tykkää toisesta on yks syy, sit toinen on ihan luottamuspula, että jos toinen vaikka puhuu rumasti muista, epäilen, että samanlailla se sit puhuu minustakin. Sit yks syy on vaan ihan puhtaasti se, että ei ole aikaa edes vanhoille hyville ystäville ja sukulaisille. Tuntuu että aikaa on aina vaan vähemmän ja kaikki on aina vaikeempaa ja vaikeempaa järjestää ja sopia. Kun suhteiden ylläpitäminen on työlästä.

Sitten on vielä se, että ei ehkä ajattele, että tuo toinen olisi erityisen kiinnostunut omasta seurasta, että mikäs minä oon, niin ei tule itse aktiivisesti ehdoteltua mitään.

Ehkä pahimpana kuitenkin yleinen epäluottamus ihmisiin. Luotan ehkä vähän yllättäviinkin tahoihin, mutta sattumalla on näissä suuri merkitys ja reagointi yllättäviin tilanteisiin. Hädässä ystävä tuta.

Aidan seipäästä kirjoitti:

Yritän olla kaveri kaikille, mutta ystäväksi kutsun vain muutamia. Ystävä on se, kenen seurassa on helppo olla ja kenen kanssa pystyy jakamaan ilot ja surut = samalla aaltopituudella.

Yleensä koitan kohteliaasti vältellä liian uteliaita ja päällepäsmärityyppejä. Joillakin on tarve tunkea terapeutiksi ja opastajaksi, mutta haluan itse päättää sen, mitä ja miten teen ja kenelle asioissani uskoudun. ;)

Terapeutit ja opastajat! Minua on myös yritetty valmentaa.. mikä heidän motiivinsa on? Yritän ymmärtää. Itselläni ei ole tarvetta neuvoa muita ja jos kysytään, vastaan yleensä tosi ympäripyöreitä, ja kehotan tekemään niin kuin itse haluaa.

Ihan kiva tyyppi olisi ollut mutta epäilytti kun oli eläkkeellä.

Ei sillä että eläkkeellä olo olisi sinällään huonoa mutta kun ne työttömät ja eläkkeelläolijat rupeavat usein sitten ystävyyden varjolla passauttamaan kuten ilmaisena kuskina olo, rahan lainaaminen jne.

Kavahdan ongelmaisia ihmisiä, jotka toivovat mun olevan heille jokin Messias, joka muuttaa heidän elämänsä paremmaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Aidan seipäästä kirjoitti:

Yritän olla kaveri kaikille, mutta ystäväksi kutsun vain muutamia. Ystävä on se, kenen seurassa on helppo olla ja kenen kanssa pystyy jakamaan ilot ja surut = samalla aaltopituudella.

Yleensä koitan kohteliaasti vältellä liian uteliaita ja päällepäsmärityyppejä. Joillakin on tarve tunkea terapeutiksi ja opastajaksi, mutta haluan itse päättää sen, mitä ja miten teen ja kenelle asioissani uskoudun. ;)

Terapeutit ja opastajat! Minua on myös yritetty valmentaa.. mikä heidän motiivinsa on? Yritän ymmärtää. Itselläni ei ole tarvetta neuvoa muita ja jos kysytään, vastaan yleensä tosi ympäripyöreitä, ja kehotan tekemään niin kuin itse haluaa.

Yksi kontrollin muoto joka naamioituu pyyteettömäksi auttamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on ihan helvetin tylsiä.

Vai onko niin, että tylsälle kaikki muukin on tylsää! Pitäisi olla todella aktiivinen ettei itse ole tylsää seuraa jos siis haluaa nauttia/viihtyä toisten kanssa.

Minä huomasin olevani aina aloitteellinen viestien laittamisessa. Toinen kyllä vastaili, mutta tuntui että sisältö ja aiheet oli minulta lähtöisin. Kun en laittanut, meni kuukausi.

Eikä sinänsä harmita radiohiljaisuus, mutta ärsyttää että toinen jotenkin oli siinä peesaillen mukana eikä laittanut itseään likoon. Jos juttuni olivat tylsiä tai vääriä niin olisi sitten itse puhunut jostain paremmasta aiheesta.

Jos änkeää henkisesti liian läheiseksi nopeasti. Alkaa puhua muutaman kuukauden tuttavuuden jälkeen ystävyydestä ja haluaa puhua henkilökohtaisia juttuja. En itse kutsu ketä vaan ystäväksi. Puhun henkilökohtaisia juttuja vain kahden hyvän ystävän ja mieheni kanssa. En 2kk sitten tavatun tutun.

Ja sitten kaikki hurahtaneet, ihan sama mihin, menee kohdalleni ”ei jatkoon”-listalle. Mulla on elämässäni kaikki hyvin, en tarvitse mitään uusia jippoja eteeriseen öljyjen tai ketodieettien muodossa.

Lapsuudesta pari todella harmillista tapausta:

- Yhdelle olin niin kateellinen kauniista hiuksista ja kun hänelle ostettiin uusia hienoja harrastusvälineitä -> en kyennyt ystävystymään.

- Toinen oli sellainen, jota muut kaverit halveksivat, niin en uskaltanut olla hänen kanssa etten joutuisi itsekin hyljeksityksi. Monesti teki mieli mennä koulussa juttelemaan, kun vaikutti aina niin ystävälliseltä ja kivalta.

Aikuisena en ole halunnut ystävystyä syvemmin esimerkiksi tällaisten ihmisten kanssa:

- Kämppis, joka sai ihmeellisiä raivokohtauksia ja piti mykkäkoulua. En ymmärtänyt läheskään aina syytä niille.

- Henkilö, joka pilkkasi toisia ihmisiä kahdesti saman illan aikana. Hävetti olla hänen seurassa.

- Töissä sellainen, joka käytti tauot työasioista valittamiseen, mutta ei halunnut tehdä asioille mitään, jotta ne olisivat voineet korjaantua. Oli todella raskasta kuunneltavaa, kun olisin halunnut edes hetken rentoutua ja saada ajatukset pois töistä.

- Pari sellaista, jotka ovat tarkoituksella jättäneet jonkun porukan ulkopuolelle. (Ei siis unohduksia, vaan ihan myönsivät suunnitelmallisuutensa ja pitivät itseään älykkäinä kun onnistuivat.)

- Sellaiset, joilla on ollut liian takertuva luonne. Esim. tykittänyt viesteillä ja penännyt, miksi en vastaa heti tunnin sisään. Tai muuten niin ripustautuva, tai liian nopeasti henkilökohtaisuuksia uteleva, tai muuten tullut ahdistava olo toisen seurassa. Ystävän kanssa haluan pystyä olemaan vapautuneesti.

Vierailija kirjoitti:

Uusi työkaveri, 19-vuotias tyttö, kertoi meille muille, että oli ollut kaveriton oikeastaan koko nuoruutensa. Koska työpaikkamme väki koostui lähinnä 20-27-vuotiaista naisista, annoimme tälle uudelle tytölle heti mahdollisuuden olla meidän jokaisen kaveri.

Kävi ilmi että tämä uusi tuttavuus oli todella läheisriippuvainen, ylitunteellinen ja ekstrovertti. Hän ripustautui meistä jokaiseen niin tiukasti, että sai itku- ja paniikkikohtauksia, jos joutui olemaan erossa meistä hetkeäkään. Oli ikään, kuin meillä muilla olisi ollut päivystysvuorot, jolloin jokainen meistä oli tämän tytön kanssa, sillä muuten tälle tuli "ikävä", eikä hän pystynyt nukkumaan. Silloin, kun joku ei hänen kanssa ollut, tuli häneltä jatkuvalla syötöllä viestejä ja soittoja.

Tämä 19v nainen oli ikään, kuin joku hylätty pikkulapsi, joka nyt ahnehti läheisyyttä kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Halusi meiltä muilta turvaa, suojelua ja kuuluvuuden tunnetta, joista ehkä tunsi jääneensä paitsi. Lisäksi hän ei vaikuttanut olevan täysin ikäisensä tasolla, joten yhteistä säveltä oli jo siksi vaikeahkoa löytää.

Töissä kaveri ei keskittynyt muuhun, kuin ystävien näkemiseen, joten pomo ei tehnyt jatkosopparia. Hänen lopetettuaan työnsä jokainen meistä viilensi häneen välinsä, sillä olimme yksinkertaisesti väsyneitä häneen, hän oli todellakin vienyt meiltä koko käden, kun tarjosimme pikkusormea.

Varmaan ex-kaveri tälläkin hetkellä ihmettelee, miksi häntä sorretaan, harvoin kai ihminen huomaa niitä vähemmän ilmiselviä syitä omalle kuormittavuudelleen

En tiedä, kauanko aikaa tästä on kulunut mutta on mahdollista, että hän oppii vielä reflektoimaan omaa käytöstään ja katsomaan itseään objektiivisemmin. Olin itse 19-vuotiaana hyvin samanlainen tapaus, yksinäinen, tarvitseva ja huonosti tunteitani + motiivejani tunnistava. Ripustauduin ihmisiin ja idolisoin heitä, toisaalta olin myös ylivaativa ja anteeksiantamaton. Tämä heijastui tietenkin suoraan ystävyyssuhteisiini ja nuoren minäni kohdalla tuo otsikko sopisi paremmin käänteisenä: Minkä takia joku ei ole halunnut ystävystyä kanssasi?

Kolmenkympin korvilla aloin tajuta, että kasvaminen henkisesti ja emotionaalisesti kypsymättömän äidin, joka heijasti ja latasi omia asenteitaan ja tuntemuksiaan minuun, oli päässyt tekemään minulle temput ja siksi käytökseni oli niin arvaamatonta ja tuskaista. Kun tämän tajusin, pystyin alkaa perkaamaan käytöksestäni epäterveitä piirteitä tehokkaammin pois ja sitä mukaa ihmissuhteenikin alkoivat muuttua positiivisempaan suuntaan.

Mutta tämä tosiaan vaatii itsestä lähtevän ahaa-elämyksen. Muiden palaute voi saada tällaisen emotionaalisen raakileen entistä kovemmin puolustuskannalle.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on ihan helvetin tylsiä.

Ehkä tiellesi on vain sattunut ihmisiä, joiden kanssa sulla ei ole mitään yhteistä. Sinun mielestä he ovat tylsiä, mutta joku muu saattaa ajatella ihan toisin.

En ystävysty nykyään enää kenenkään kanssa, jonka kanssa ei ole ollut alusta alkaen ns. kemiaa. Kaikki sellaiset ystävyyssuhteet, joissa mitään kemiaa ei ole, käy lopulta raskaiksi. Parikymppisenä sitä vielä jaksoi ystävystyä ilman kemiaa. Lähes kaikki ne ystävät on lopulta unohtuneet. Ei jaksa nähdä, kun ei tapaaminen tuo oikeasti iloa ja energiaa, lähinnä väsyttää. Ei jaksa viestitellä tuntikaupalla ja kuunnella murheita, jos ei aidosti välitä sydämessään. Oikeastaan ei jaksa keskustella pelkästään siksikään, jos ei ole samalla aaltopituudella ja ymmärrä puolesta sanasta. Ei monissa ihmisissä siis mitään vikaa sinänsä, mutta kun sitä kemiaa ei vain ole.

En ole kovinkaan keskustelutaitoinen

Vierailija kirjoitti:

Uusi työkaveri, 19-vuotias tyttö, kertoi meille muille, että oli ollut kaveriton oikeastaan koko nuoruutensa. Koska työpaikkamme väki koostui lähinnä 20-27-vuotiaista naisista, annoimme tälle uudelle tytölle heti mahdollisuuden olla meidän jokaisen kaveri.

Kävi ilmi että tämä uusi tuttavuus oli todella läheisriippuvainen, ylitunteellinen ja ekstrovertti. Hän ripustautui meistä jokaiseen niin tiukasti, että sai itku- ja paniikkikohtauksia, jos joutui olemaan erossa meistä hetkeäkään. Oli ikään, kuin meillä muilla olisi ollut päivystysvuorot, jolloin jokainen meistä oli tämän tytön kanssa, sillä muuten tälle tuli "ikävä", eikä hän pystynyt nukkumaan. Silloin, kun joku ei hänen kanssa ollut, tuli häneltä jatkuvalla syötöllä viestejä ja soittoja.

Tämä 19v nainen oli ikään, kuin joku hylätty pikkulapsi, joka nyt ahnehti läheisyyttä kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Halusi meiltä muilta turvaa, suojelua ja kuuluvuuden tunnetta, joista ehkä tunsi jääneensä paitsi. Lisäksi hän ei vaikuttanut olevan täysin ikäisensä tasolla, joten yhteistä säveltä oli jo siksi vaikeahkoa löytää.

Töissä kaveri ei keskittynyt muuhun, kuin ystävien näkemiseen, joten pomo ei tehnyt jatkosopparia. Hänen lopetettuaan työnsä jokainen meistä viilensi häneen välinsä, sillä olimme yksinkertaisesti väsyneitä häneen, hän oli todellakin vienyt meiltä koko käden, kun tarjosimme pikkusormea.

Varmaan ex-kaveri tälläkin hetkellä ihmettelee, miksi häntä sorretaan, harvoin kai ihminen huomaa niitä vähemmän ilmiselviä syitä omalle kuormittavuudelleen

En ole kanssasi kaikesta samaa mieltä, mutta tuossa "hän olisi vienyt koko käden, kun tarjosimme pikku sormea", on vinha totuus ja syy, miksi toisaalta moni väsähtää ja moni taas jää yksin. Haluan nostaa muita ihmisiä, ja tarjota palan itseäni yksinäiselle, mutta monesti ihminen on niin vailla, että täysin tahtomattaan saa sinut uupuneeksi ja tuntemaan olosi hyväksikäytetyksi. Ei osata antaa ja ajatella toista, kun ei ole koskaan itse saanut. Tarvitaan niin paljon vahvistusta sille, että minä olen tärkeä, että sitä haetaan tiedostamatta vähän kuin testaamalla, miten pitkälle toinen on valmis menemään vuokseni. Ja mikään ei lopulta riitä.

Olen kuullut kun avuttomaksi heittäytynyt toteaa, ettei osannut (yliopiston käynyt) käyttää jotain laitetta, mutta "ystävä" toisesta pisteesta pyöräili 3 km auttamaan. Jokainen voi miettiä, miltä tuntuu pitkässä juoksussa olla tällainen "ystävä". Esimerkiksi nostat jonkun hiljaisen mukaan työpaikalla ja pienen ajan kuluttua tämä henkilö saattaa alkaa nähdä sinulla olevan lähinnä häntä koskevia velvollisuuksia ja itsellään taas sinua koskevia oikeuksia, olethan nyt ystävä.

Ymmärrän hiljaisia ja vaille jääneitä ja haluan sydämestäni antaa, koska ymmärrän omankin kokemuksen kautta, mitä on olla yksin. Mutta kun annat vähästäsi, koska ymmärrät mitä on olla vailla, sinulta vietäisiinkin aivan kaikki antamatta mitään.