Onko outoa, jos ei ole ystäviä?

Missä te olitte silloin kun ystäviä jaettiin? :)

On tämä varmaan outoa. Minulle ystävättömyys on kuitenkin valinta. Suurin osa ystävyyksistä on vaan kuihtunut, kun olen ollut se ainoa, jota kiinnostaa nähdä. Enkä minäkään nyt mikään koira halua, joka kerjää ja kerjää, ja toinen sitten huokaisten suostuu näkemään.

Onneksi on suku, jota nähdä.

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 13:39"]

Kyllä minusta ihmisessä on oltava jotain vikaa jos ei ole ystäviä, anteeksi vaan, ihmisiinhän tutustuu kaikkialla.. minulla on ystäviä ala-asteelta, ylä-asteelta, lukiosta, äiti-kavereita , kavereita harrastuksista, mieheni kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ym...jos ei kukaan halua sinusta ystävää /kaveria , on oltava mielestäni valmis muuttumaan...

[/quote]

Hienoa, että sinun asiasi ovat noin hyvin.

Oletko asunut koko ikäsi samalla paikkakunnalla? Itseltäni peruskoulun ja lukion kaverisuhteita on katkennut jo senkin vuoksi, että muutimme lapsuudenperheeni kanssa paljon. Perheeni oli ehtinyt asua viidellä eri paikkakunnalla peruskouluni ja lukioni aikana. Hakeuduin myös myöhemmin töiden vuoksi kolmelle muulle paikkakunnalle.

Sinänsä olen onnekas, että minulla on yksi ystävä lapsuudesta ja myöhemmiltä opiskeluvuosilta jäi myös pari ystävää. He kaikki asuvat kuitenkin muualla kuin minä nyt. Muut aikuisiän ihmissuhteet eivät ole enää tulleet samalla tavoin läheisiksi.

Kuinka ehdottaisit, että muuttuisin?

Olisi mukava kuulla sellaisenkin kommentti, jolla ei ole ollut kovinkaan paljon ystäviä, mutta on myöhemmin onnistunut ystävyyssuhteita solmimaan.

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 12:43"]

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 01:24"]Oon huomannut sellaisen jännän seikan, että minun ainoalla kaverillani on aika monta kaveria, mutta hän ei ole mielestäni silti aina kovinkaan hyvä ystävä. Esimerkiksi hän usein ehdottaa tapaamista silloin kun voi itse hyötyä siitä jotenkin (kuten jotkut tupperware kestit, lapsen hoitaminen...) ja muutenkin töksäyttelee joskus aika ilkeitäkin asioita, on sellainen aika ajattelematon sanoissaan. Itse taas olen mukava ja kohtelias kaikille, en tykkää ilkeilystä saati muusta huonosta kohtelusta, en valehtele tai ole muutenkaan sellainen ns. "huono" ystävä. Siltikin minä olen se jolla ei ystäviä ole, mutta tuolla kaverillani niitä kyllä riittää... En tiedä sitten, ovatko kaikki ne hänen kaverinsa samankaltaisia kuin hän mutta ihmetyttää vaan... Ehkä sitten vaadin ihmisiltä jotenkin liikaa, kun en jaksa sellaisten seuraa kovin kauan jos minulle vaikka ilkeillään tai kohdellaan muuten huonosti? En kuitenkaan niin seurankipeä ole, että jaksaisin huonoa käytöstä mieluummin kuin olisin yksin, harmittaa vain tämä tilanne. Miehenikin aina kehuu minua ja jaksaa kannustaa, että kyllä minä löydän ystäviä kun lähden johonkin harrastuksiin tai muuten, mutta pelkään jo että niin ei käy:/ Kun en tähänkään mennessä ole niin hyvin onnistunut, niin pelottaa että jos en jatkossakaan onnistu. Onneksi on tuo ihana mies, joka sanoo että olisin hyvä ystävä jollekin kun sellaisen löydän ja että jos ihmiset tietäisivät miten mukava olen, he haluaisivat olla ystäviäni. Toivottavasti jonain päivänä:)

[/quote]

Täällä myös yksi ystävätön, jolla on muutama kaveri, ja kaksi näistä muutamasta ovat juuri tällaisia kuin sinä kuvailit. Minä olen kohtelias ja muut huomioonottava, mutta myös huumorintajuinen ja iloinen ihminen. Ei tulisi mieleenkään dissata toisten mielenkiinnon kohteita, ja olen oikein opetellut siihen, ettei minun tarvitse sanoa kaikkea ääneen ja mielipidettäni joka kerta. En siis tarkoita, että aikaisemmin olen laukonut ajatuksiani sinne tänne, vaan että joskus on niitä hetkiä kun vaan kannattaa antaa toisen puhua ja itse olla hiljaa. 

Mutta siis, minulla on myös kaksi tällaista kaveria jotka eivät ole kauhean tahdikkaita eivätkä syvällisiä. He eivät kysele kuulumisiani myöhemmin, jos en pääse juurikin jonnekin kutsuille koska olen vaikka sairaana. He saattavat kommentoida jotakin outoa kodistani vaikka, jota en ikinä itse sanoisi kenellekään. He ovat itse herkästi loukkaantuvia (tämän olen saanut tuntea nahoissani) mutta silti heillä ne lukuisat kaverit ja ystävät pysyy ja minä jään yksin.

En ymmärrä.

[/quote]

Olisiko tässä kyseessä se halu sosialisoida eikä taito? Noilla tyypeillä on jaksamista ja halua kysellä ihmisiä ja ehdottaa että he tulisivat kylään.

Tämä ketju lohduttaa paljon välillä yksinäiseksi itsensä tuntevaa erakkoa, jolla kuitenkin on yksi hyvä ystävä ja ihana avomies. Useimmiten nautin yksinäisyydestä, joskus taas tuntuu musertavan masentavalta.

ei sitä tarvitse kokonaan toiseksi ihmiseksi muuttua, mutta pitää olla aidosti kiinnostunut muista ihmisistä , kykyä asettaa itsensä toisen asemaan, kyky ymmärtää erilaisuutta, säilyttää siltin omat mielipiteensä tyrkyttämättä niitä..ja positiivisuus sekä kyky nauraa itselleen ovat myös hyviä taitoja...

Minulla ei ole paljon.

Mutta itse olen valinnut näin.

Perhe tuo jo aika paljon velvollisuuksia ja ystävyyteen kuuluu velvollisuudet joten en jaksa kovin paljon ystäviä.

70-luvulla en kyllä tiedä, että kenelläkään perheen äidillä olisi ollut ystäviä. Perhe riitti ja töiden jälkeen otettiin päikärit.

Ihana kuulla, etten ole ainoa. Olen vieläpä samanikäinenkin kuin sinä. 

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 18:31"]

Olen 35-vuotias nainen ja tilanne on se, että minulla ei ole oikeasti yhtään ystävää. Onneksi on sentään avomies, muuten olisin todella yksinäinen. Olen luonteeltani ujo ja hiljainen, joten en helposti tutustu uusiin ihmisiin. En ole siis sosiaalinen ihminen, mutta olisi kiva edes pari kertaa kuukaudessa viettää aikaa muidenkin kuin vain avomieheni kanssa. Ihan turhaan minulla on puhelinkin, koska eivät minulle muut soita kuin lehtimyyjät. Tykkään sisustaa, mutta ei meillä koskaan käy kukaan kylässä.

[/quote]

Onhan se aika outoa. Mutta ikävämpää tässä tietysti on se, että itse sanavalintojesi perusteella selvästi kärsit tilanteestasi. Onnellisiakin erakkoja on, mutta et kuulu heihin. Surullista ja ikävää. Teetkö mielelläsi jotain käsitöitä? Voisit yrittää neulekerhopiireihin tms.

kai se outoa on. Itse olen 33 v nainen eikä minulla ole yhtään ystävää.

mies ja lapset on, mutta kipeästi kaipaisin sitä luottoystävää jonka kanssa ei edes tarvitse aina puhua, vaan joka ymmärtää sinua puolesta sanasta.

lähes kaikilla sellainen tuntuu olevan ja joskus olen miettinyt, tajuavatko he, miten jumalattoman onnekkaita ovat??!

Mä olen 36 -vuotias, eikä mulla ole ystäviä saati edes sitä miestä.

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 18:42"]

kai se outoa on. Itse olen 33 v nainen eikä minulla ole yhtään ystävää.

mies ja lapset on, mutta kipeästi kaipaisin sitä luottoystävää jonka kanssa ei edes tarvitse aina puhua, vaan joka ymmärtää sinua puolesta sanasta.

lähes kaikilla sellainen tuntuu olevan ja joskus olen miettinyt, tajuavatko he, miten jumalattoman onnekkaita ovat??!

[/quote]

Olet tainnut mystifioida ystävyyden. Minullakaan ei ole nyt mitään varsinaista "sielun sisarta" eikä ole koskaan ollutkaan. Olen vain oppinut ystävystymään erilaisten ihmisten kanssa ja tarvittaessa neuvottelemaan ja joustamaan. Mielestäni erilaisuus on rikkaus, välillä joku on enemmän kaveri ja välillä enemmän ystävä. 

Opin tämän onneksi nuorena aikuisena. Vielä lukiossa olin aika ehdoton sen suhteen, että vietin aikaani vain sellaisten likimain kaltaisteni kanssa. Olikin aika pienet piirit. Nykyään Facebook-aikakautena olen huomannut, että ne minun välttelemäni bilettävät luokkakaveritkin ovat oikeasti ihan fiksuja ihmisiä, todennäköisesti olivat sitä jo silloin joskus.

Ei mun äidilläkään ole ystäviä. Onhan se kai aika outoa mutta äitini on tyytyväinen.

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 18:47"]

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 18:42"]

kai se outoa on. Itse olen 33 v nainen eikä minulla ole yhtään ystävää.

mies ja lapset on, mutta kipeästi kaipaisin sitä luottoystävää jonka kanssa ei edes tarvitse aina puhua, vaan joka ymmärtää sinua puolesta sanasta.

lähes kaikilla sellainen tuntuu olevan ja joskus olen miettinyt, tajuavatko he, miten jumalattoman onnekkaita ovat??!

[/quote]

Olet tainnut mystifioida ystävyyden. Minullakaan ei ole nyt mitään varsinaista "sielun sisarta" eikä ole koskaan ollutkaan. Olen vain oppinut ystävystymään erilaisten ihmisten kanssa ja tarvittaessa neuvottelemaan ja joustamaan. Mielestäni erilaisuus on rikkaus, välillä joku on enemmän kaveri ja välillä enemmän ystävä. 

Opin tämän onneksi nuorena aikuisena. Vielä lukiossa olin aika ehdoton sen suhteen, että vietin aikaani vain sellaisten likimain kaltaisteni kanssa. Olikin aika pienet piirit. Nykyään Facebook-aikakautena olen huomannut, että ne minun välttelemäni bilettävät luokkakaveritkin ovat oikeasti ihan fiksuja ihmisiä, todennäköisesti olivat sitä jo silloin joskus.

[/quote]

Ja tällä en halua siis luoda käsitystä, että lukisin nykyään Facebook-ihmiset ystävikseni (vaikka osa ystävistäni on myös Facebookissa). Lähinnä vähän kaduttaa, miksen aikoinani tutustunut paremmin niihin bilettäjiinkin. Ystävystymisjuna meni heidän kohdaltaan jo, kun lokeroin silloin aikoinani liian tiukasti.

Toivottavasti olen väärässä, mutta minusta muutamista viesteistä huokuu syyllistävä henki. Eli että olisi pelkästään oma vika, ettei ole ystäviä. Ei se kyllä ainakaan aina niin mene. Kuulun myös noihin ystävättömiin, olen kuulunut nuoresta aikuisesta asti. Alkuun se oli vaikeaa. Ei tee itsetunnolle hyvää, että huomaa olevansa kelpaamaton. Tai siis kelpaa vain silloin, kun halutaan hyötytä: pitää siivota, tiskata, kuskata jne. Nykyään kieltäydyn jollakin syyllä moisista "ystävyydenosoituksista", sillä samaiset henkilöt eivät seuraavana päivänä välttämättä edes tervehdi kaupungilla.

Aina ehdotetaan harrastuspiireihin menemistä, koska niistä muka saa ystäviä tai edes hyviä tuttavia. Olen aikaisemmin liikkunut paljonkin erilaisissa harrastuksissa ja havainnut, että niihinkin tullaan yhdessä ystävän kanssa. Siellä saatetaan kyllä jutella ja vaihtaa mielipiteitä, mutta siihen se sitten jääkin, kun on jo se ystävä, niin ei haluta uusia. Sama tilanne toistui myös ammattiyhdistystoiminnassa, jossa olin pitkään mukana, koska olen todella kiinnostunut niistä asioista. Sielläkin ihmisillä oli omat kaverinsa ja ystävänsä, uudet jäivät helposti ulkopuolisiksi.

Olen ehtinyt paljonkin pohtia, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa, mutta mitään yksiselitteistä vastausta en ole löytänyt. Yksi syy lienee se, että minulta puuttuu kepeän seurustelun geeni, en ole varsinaisesti tosikko, mutta en osaa heittää vapaalle. Vai olisiko se sittenkin periytyvää, sillä äidillänikään ei ollut aikuisena ystäviä ja vain harvoja tuttaviakaan, mutta toki perhe, jota minulla ei ole. Emme koskaan keskustelleet asiasta, sillä emme olleet sillä tavalla läheisiä, että olisimme tuoneet esille syvimpiä tuntojamme. Äidin sisaren kanssa joskus pohdiskelin asiaa, sillä hänellä oli monia ystäviä, jotka hänellä oli ollut lapsuudesta asti. Ei hänkään tuntenut sisartaan niin syvällisesti, että olisi osannut kertoa, mistä kiikasti.

Puhelin soi harvoin ja vielä harvemmin siellä on nykyään edes joku tuttava, jonka kanssa juteltaisiin tovi. Sähköpostin hankkimista harkitsin varsin pitkään, sillä tiesin, ettei siihen juurikaan tulisi viestejä. Työkuviot kuitenkin vaativat sitä, joten olihan se sitten hankittava. Vähänlaiseen viestejä tipahtelee, ennemminkin roskapostia kuin jotain henkilökohtaista. Facebookiin ja muihin sellaisiin en ole edes lähtenyt mukaan. Säästän sillä itseäni, kun ei tarvitse todeta, ettei siellä ole ensimmäistäkään kaveria tai kaveripyyntöä.

Nyt on ikää kertynyt jo sen verran, että olen tottunut, useimmiten tyytyväinenkin tähän sosiaalisen erakon elämään. Olen todellakin sosiaalinen ja puhelias, mutta oma reviirini on ehkä tavallista laajempi eli en helposti päästä ketään kovin lähelle. Sitoutuminen toiseen ihmiseen on alkanut tuntua rasittavalta. Yksin saa päättää itse menemisistään ja tekemisistään ja ennen muuta tekemättä jättämisistään.

Ei kai se outoa ole, lähinnä surullista. Onneksi kumminkin mulla muutama ystävä on. Eikö ap ole töissä, sieltä kautta luulisi seuraa löytyvän taikka sitten lasten kautta kellä niitä on?

Vierailija kirjoitti:

AP vastaa: Olen kyllä töissä, mutta en ole sieltäkään onnistunut saamaan ystäviä, vaan ovat jääneet vain työkavereiksi, joiden kanssa jutellaan käytännössä vain työasioista, eikä henk.kohtaisista asioista. Jos syystä tai toisesta jäisin joskus sinkuksi, niin en usko, että olisi ongelma etsiä itselleni miestä, koska huomattavasti helpompi tutustua miehiin vaikka netin kautta ja treffata kuin saada naispuolinen ystävä jostakin. Sama juttu äidilläni, ei hänelläkään ole ystäviä, mutta olemme molemmat ujoja ja hiljaisia, joten siitähän tämä yksinäisyys lähinnä johtuu. Oishan se joskus mukava lähteä vaikka lenkille, harrastuksiin tai kahville jonkun kanssa, mutta minkäs teet.. on lähdettävä joko yksin tai avomiehen kanssa, ei ole paljon vaihtoehtoja.

Lähde sen äitisi kanssa, hänkin yksinäisenä varmaan kaipaa seuraa.

Olen vapaaehtoisesti ystävätön. Viime vuonna tuli vaan stoppi ja halusin katkaista välit kaikkiin. En. ole katunut. Viihdyn omassa seurassani.

Tottakai se on outoa. Minäkin tiedän olevani outo, kun minulla ei ole ystäviä ja tuttujakin on vain muutama. Koska viihdyn kuitenkin parhaiten itsekseni ja voin niin olla, olen onnellinen!

Mulla oli pitkään ystävä, jonka en tajunnu käyttävän vaa hyväkseen.

Lopulta kun aikuistuin, ymmärsin ettei se musta välitä yhtään ja lemppasin tämän loisen, se puhui musta valheita ja paskaa kaikille jotka jaksoi kuunnella. Ihan mein äiteellekin. (No se ny usko ku kerroin miten asiat kulkee) Sen takia ei oo enää oikeen ketään kaveria. Oon kuulemma pumminu rahaa ja maksattanu ruokia ja vaan ulissu omista asioista ja miesjutuista, vaikka asiat meni pitkään tasan päinvastoin.

Nyt on paska fiilis hinnasta mitä maksan kun kyllästyin oleen kynnysmatto.