Onko outoa, jos ei ole ystäviä?

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 22:32"]

Minusta ne joilla on paljon "ystäviä" käyttävät ihmisiä hyväkseen, erinäisiin tarkoituksiin. Olen huomannut.

[/quote]

Huomannut saman asian. Mutta ihminenhän on laumaelälin, tai useimmat ihmiset. Ilmiö perustuu siihen. Ihminen auttaa ja jeesaa sitä joka kehtaa pyytää ja jota muutkin auttavat, eli jos omat vanhemmat aktiivisesti jeesaavat niin sen jälkeen ne ystävät ja kun sitten jo noin moni muukin jeesailee, niin tututkin valjastetaan.

esimerkiksi miehellä kaveri, joka rakentanut talon vanhempiensa lähelle ja lapsia tehty monta ja näitä hoitavat isovanhemmat, jotka auttavat päivittäin arjessa ja myös muulta suvulta molemmin puolin pyydetään apua, samoin ystäviltä ja tutuilta, jokaielta sen mukaan mikä ammatti henkilöillä, mutta omakotitalon talkoisiin voi pyytää kaikkia. talo tehty oikeastaan talkootyönä

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 07:14"]

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 22:32"]

Minusta ne joilla on paljon "ystäviä" käyttävät ihmisiä hyväkseen, erinäisiin tarkoituksiin. Olen huomannut.

[/quote]

Huomannut saman asian. Mutta ihminenhän on laumaelälin, tai useimmat ihmiset. Ilmiö perustuu siihen. Ihminen auttaa ja jeesaa sitä joka kehtaa pyytää ja jota muutkin auttavat, eli jos omat vanhemmat aktiivisesti jeesaavat niin sen jälkeen ne ystävät ja kun sitten jo noin moni muukin jeesailee, niin tututkin valjastetaan.

esimerkiksi miehellä kaveri, joka rakentanut talon vanhempiensa lähelle ja lapsia tehty monta ja näitä hoitavat isovanhemmat, jotka auttavat päivittäin arjessa ja myös muulta suvulta molemmin puolin pyydetään apua, samoin ystäviltä ja tutuilta, jokaielta sen mukaan mikä ammatti henkilöillä, mutta omakotitalon talkoisiin voi pyytää kaikkia. talo tehty oikeastaan talkootyönä

[/quote]

Ja mitään vastavuoroista tässä ei ole, nämä ovat yleensä aina niitä, joiden kotiin ei lasten kaverit pääse. Kotona pitää olla siistiä ja jokainen tavara paikallaan. Ja toisinpäin eivät tee mitään palveluksia kenellekään, lapsia on yleensä 4 kappaletta. Lomamatkoilla yöpyvät kavereillaan/sukulaisilltaan ympäri suomea, tietenkään näillä ei käy kukaan yöpymässä.

Ei minullakaan ole juuri ystäviä, mies sentään on. Olen kyllä tosi sosiaalinen, mutta sosiaaliset tarpeeni saan toteutettua työpaikallanikin, jossa kahvipöydässä on aina juttuseuraa ja asiakkaiden kanssa tulee jutusteltua kanssa pakollista enemmän jos on hiljaista ja sattuu seurankipeä tyyppi.

Ei minullakaan ole juuri ystäviä, mies sentään on. Olen kyllä tosi sosiaalinen, mutta sosiaaliset tarpeeni saan toteutettua työpaikallanikin, jossa kahvipöydässä on aina juttuseuraa ja asiakkaiden kanssa tulee jutusteltua kanssa pakollista enemmän jos on hiljaista ja sattuu seurankipeä tyyppi.

Kotikasvatus näyttää puolet ja geenit toisen puolen. Itse olen huomannut, että ihmiset joilla ei ole ystäviä eivät osaa arvostaa muita ihmisiä, ovat itsekkäitä eivätkä siedä minkäänlaista kritiikkiä.

Ja samaiset ihmiset ihmettelevät kyllä, miten muut nelilapsiset perheet eivät muka pärjää opintorahalla ja osa-aikatyöllä ja maksa samalla talolainaa ja miten heillä on paikat ojennuksessa ja pölytöntä.44

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 07:33"]

Kotikasvatus näyttää puolet ja geenit toisen puolen. Itse olen huomannut, että ihmiset joilla ei ole ystäviä eivät osaa arvostaa muita ihmisiä, ovat itsekkäitä eivätkä siedä minkäänlaista kritiikkiä.

[/quote]

Komppaan tätä, sillä omakohtaisiin kokemuksiin on pakko myöntää sen olevan ainakin osin hyvinkin totta. Olen (yksinäinen) mies, minulla on kavereita, mutta ei varsinaista ystävää. Harrastan paljon, tapaan harrastusten kautta paljon ihmiisä, suomalaisia ja ulkomaisia, mutta ystävyysasteelle näiden kanssa en ole päätynyt. Olen asiaa monesti miettinyt, loppujen lopuksi sen täytyy johtua minusta itsestäni, tavalla tai toisella en päästä ihmisiä lähelleni, tai sitten en osaa tulkita ihmisten pyrkimyksia oikein?

Olen aina ollut se jolle viimeksi soitetaan, silloin kun muualta avun saanti on loppu, silloin kelpaan. Jos tuttuni ovat lähdössä jonnekin, minua pyydetään mukaan vain jos on tarvetta päästä autokyydillä, siis minun vuokseni ei pyydetä vaan kyydin.

Olen joskus miettinyt, että monenko elämä on vastaavaa, onko kaikkien "ystävät" ja ystävyys-suhteet samanlaisia? Nykyisin en enää kaipaa tuonkaltaisia ystävyydenosoituksia (hyväksikäyttöä).

Kännisten yöllisiin yhteydenottoihin olen se ensimmäinen, kuskiksi tai muuten kuuntelemaan kännisen örinää, ei kiinnosta.

Koska ystävyys on kohdallani minun hyötykäyttöä, pidän mieluummin oman reviirini tyhjänä.

EI ole vaimoakaan, eikä tällä hetkellä naisystävääkään. Naistenikin kanssa olen ollut aina se ulkopuolelle jätetty, yhdenkään elämään en ole saanut päästä sisään, se mitä meillä on ollut, on ollut vain se mitä minä olen pystynyt antamaan ja järjestämään.

Jossakin vaiheessa lanka katkeaa ja se on sitten siinä.

Eihän aikuisilla ole mitään sydänystäviä. Itse pidän sitä bestis vaihetta teini-ikään kuuluvana.

Minä olen kunnon erakko!

Opiskeluajalta ei jäänyt yhtään kaveria sillä muut meni töihin tai jatkoi opintoja, itse sain pari lasta ja jäin kotiin. Minut unohdettiin pian kun en päässyt enää baariin mukaan (=halunnut ylipäätään sinne enää).

Kotiäitivuosina kävin kyllä kerhoissa yms. mutta kaikki äidit oli niin paljon mua vanhempia, niillä oli miehet ja asuntolainat joten en oikein tuntenut oloa kotoisaksi heidän seurassaan.

Lähdettyäni töihin menin miesvaltaiselle työpaikalle jossa olen nyt useamman vuoden tehnyt lähinnä keikkatyötä. Porukkaan kuuluu yksi ainoa nainen lisäkseni, hän on jo mummu. Miehet ovat keski-iässä joten ei paljoa yhteistä ole :(

Itse huolisin mielellään todella epäsosiaalisen miehen! Voitaisi käydä yhdessä lenkillä, tehdä ruokaa ja katsella leffoja, siis sellaista kotikeskeistä. Nyt yritän seurustella sosiaalisen miehen kanssa ja on vaikeaa, mä en halua käydä missään ja toinen kärsii siitä. Ei ikinä voitaisi asua yhdessä sillä hänellä ramppaa ihmisiä ympärillä koko ajan, paljon sukua ja kavereita. tosi ahdistavaa! Kumpikin nyt kärsii tästä kun toinen on "vääränlainen".

Olen siis alle kolmekymppinen nainen.

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 01:34"]

Kuinka monta ns. itsehankittua ystävää sinulla on jotka eivät ole nuoruuden kouluajoilta peräisin? Tai no, älä vastaa, sinähän olet poikkeus joka näkee vaivaa ystävien eteen ja pitää heitä tärkeinä, toisin kuin muut ihmiset.

[/quote]

Miksi kysyt, jos et halua kuulla vastausta? Tosiasia on, että näen vaivaa ihmissuhteiden solmimiseksi ja ylläpitämiseksi. Jokaiselta kurssilta, jokaisesta työstä ja jokaisista juhlista koetan löytää jonkun kiinnostavan ihmisen, jonka kanssa vaihtaa yhteystietoja. Näistä sitten voi poikia tapaaminen, kaveruus ja lopulta ystävyys, jos niin on käydäkseen. Vanhan sanonnan mukaan ystäviä ei synny tuntemattomista vaan tuttavista. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja aikaa.

En ole sosiaalisesti taitava tai ekstrovertti. Olen vain oppinut ne muutamat keinot, joilla vuorovaikutuksen saa käyntiin. Sitten ystävyyden muodostuminen on enemmän kiinni kummankin arvoista ja persoonallisuudesta.

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 22:32"]

Minusta ne joilla on paljon "ystäviä" käyttävät ihmisiä hyväkseen, erinäisiin tarkoituksiin. Olen huomannut.

[/quote]

Olen osittain samaa mieltä.

Tuttavapiirissäni on ollut pari laajan ystäväpiirin omaavaa. Hyvä puoli heidän tuttavuudessaan oli, että he tavallaan olivat seurankipeitä ja haalivat mukaan porukkaan muitakin kuin sydänystäviä. Muutamaan heidän tuttavapiirin jäseniin tutustuin hetkeksi itsekin.

Toisaalta tähän tuttavuuteen sitten saattoi liittyä mm. muutoissa ja juhlissa auttamista, tavaroiden ja rahan lainaamista heille tai muuten heidän ehdoillaan tapahtuvaa toimintaa. Vastaavasti jos heille itselleen jotain ehdotti, ei pääsääntöisesti sopinut.

Molempiin on välit viilenneet omalta puoleltani. Kyllästyin siihen, että vastavuoroisuutta ei ollut. Minut otettiin mielellään kuluja jakamaan tai kaikenlaisiin heitä hyödyttäviin asioihin mukaan. 

Toinen heistä saattoi käyttäytyä oudosti tai käsittämättömällä tavalla minulle tärkeiden ihmisten läsnäollessa. Ehkä kyse oli siitä, että hän ei itse ollut huomion keskipisteenä. Esimerkiksi kerran olimme käymässä  sukulaiseni luona syömässä. Tuttavani ei sanonut kylässä juuri mitään, vaan näytti kyllästyneeltä. Sukulaiseni lähti käymään toisessa huoneessa. Sinä aikana tuttavani meni keittiön lavuaarin äärelle ja kaatoi lasissaan olevan viinin viemäriin. Poistuttuamme hän haukkui muutkin tarjoilut. Tilanne oli minusta sekä ahdistava, että absurdi. Häpesin, että olin tälläisen vieraan ottanut mukaani sukulaiseni luo, vaikkei sukulaiseni viiniepisodia nähnytkään. Ja oikeasti: tarjoilut olivat olleet hyvät ja tuo tuttavani käytös aika käsittämätöntä.

Tällä kokemuksella olen mieluummin seurassa, jossa on sitä paljon puhuttua vastavuoroisuutta, ystävyyttä ja arvostusta molemmin puolin. Yksipuoliseksi talkooavuksi tai tarvittaessa esiin kaivettavaksi seuraneidiksi en enää aio ryhtyä.

Mä ehkä ihmettelen enemmin ihmisiä, joilla on kamalan paljon ystäviä. Jos vaikka monta kertaa viikossa tapaavat ystäviä (kavereita, tuttavia tms)... niin milloin he ehtivät olla yksin? Ja eivätkö he ihan oikeasti kaipaa yksinäisyyttä? Mulle tuo on niin suuri mysteeri, että en vaan ymmärrä. Eikö jatkuva sosiaalisuus ala särkeä päätä, väsytä. Pelkäävätkö tällaiset ihmiset yksinäisyyttä ja tuntuuko heistä sitten pahalta, jos ovat esim. työpäivän jälkeen yksin. Tai viikonlopun. Onko toisten mahdotonta viettää viikonloppua yksin?

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 01:24"]Oon huomannut sellaisen jännän seikan, että minun ainoalla kaverillani on aika monta kaveria, mutta hän ei ole mielestäni silti aina kovinkaan hyvä ystävä. Esimerkiksi hän usein ehdottaa tapaamista silloin kun voi itse hyötyä siitä jotenkin (kuten jotkut tupperware kestit, lapsen hoitaminen...) ja muutenkin töksäyttelee joskus aika ilkeitäkin asioita, on sellainen aika ajattelematon sanoissaan. Itse taas olen mukava ja kohtelias kaikille, en tykkää ilkeilystä saati muusta huonosta kohtelusta, en valehtele tai ole muutenkaan sellainen ns. "huono" ystävä. Siltikin minä olen se jolla ei ystäviä ole, mutta tuolla kaverillani niitä kyllä riittää... En tiedä sitten, ovatko kaikki ne hänen kaverinsa samankaltaisia kuin hän mutta ihmetyttää vaan... Ehkä sitten vaadin ihmisiltä jotenkin liikaa, kun en jaksa sellaisten seuraa kovin kauan jos minulle vaikka ilkeillään tai kohdellaan muuten huonosti? En kuitenkaan niin seurankipeä ole, että jaksaisin huonoa käytöstä mieluummin kuin olisin yksin, harmittaa vain tämä tilanne. Miehenikin aina kehuu minua ja jaksaa kannustaa, että kyllä minä löydän ystäviä kun lähden johonkin harrastuksiin tai muuten, mutta pelkään jo että niin ei käy:/ Kun en tähänkään mennessä ole niin hyvin onnistunut, niin pelottaa että jos en jatkossakaan onnistu. Onneksi on tuo ihana mies, joka sanoo että olisin hyvä ystävä jollekin kun sellaisen löydän ja että jos ihmiset tietäisivät miten mukava olen, he haluaisivat olla ystäviäni. Toivottavasti jonain päivänä:)

[/quote]

Täällä myös yksi ystävätön, jolla on muutama kaveri, ja kaksi näistä muutamasta ovat juuri tällaisia kuin sinä kuvailit. Minä olen kohtelias ja muut huomioonottava, mutta myös huumorintajuinen ja iloinen ihminen. Ei tulisi mieleenkään dissata toisten mielenkiinnon kohteita, ja olen oikein opetellut siihen, ettei minun tarvitse sanoa kaikkea ääneen ja mielipidettäni joka kerta. En siis tarkoita, että aikaisemmin olen laukonut ajatuksiani sinne tänne, vaan että joskus on niitä hetkiä kun vaan kannattaa antaa toisen puhua ja itse olla hiljaa. 

Mutta siis, minulla on myös kaksi tällaista kaveria jotka eivät ole kauhean tahdikkaita eivätkä syvällisiä. He eivät kysele kuulumisiani myöhemmin, jos en pääse juurikin jonnekin kutsuille koska olen vaikka sairaana. He saattavat kommentoida jotakin outoa kodistani vaikka, jota en ikinä itse sanoisi kenellekään. He ovat itse herkästi loukkaantuvia (tämän olen saanut tuntea nahoissani) mutta silti heillä ne lukuisat kaverit ja ystävät pysyy ja minä jään yksin.

En ymmärrä.

Joku kysyi miten yksinäiset ovat hankkineet lapsia. Minulla oli kavereita ja ystäviä ennen lapsen saamista.  Nykyään heistä on tullut hyvänpäiväntuttuja, vaikka kuinka olen yrittänyt pysyä kontaktissa, olla puhumatta lapsesta lapsettomien seurassa. Silti jätettiin ulkopuolelle. Ihmiset on näin kivoja. 

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 12:47"]

Joku kysyi miten yksinäiset ovat hankkineet lapsia. Minulla oli kavereita ja ystäviä ennen lapsen saamista.  Nykyään heistä on tullut hyvänpäiväntuttuja, vaikka kuinka olen yrittänyt pysyä kontaktissa, olla puhumatta lapsesta lapsettomien seurassa. Silti jätettiin ulkopuolelle. Ihmiset on näin kivoja. 

[/quote]

Ihmettelin samaa kysymystä. Minä olen yksinäinen, tai siis minulla ei ole laajaa kaveriverkostoa, mutta en sosiaalisesti lahjaton tai syrjäytynyt tai ongelmainen. MIKSI en saisi "hankkia" lapsia, kun minulla on kuitenkin hyvä mies, ammatti, talous kunnossa, ihana koti jne? Hassu, absordikin kysymys. 

Ei minullakaan ole ystäviä ollut sitten teinivuosieni. Olen nyt 36 vuotias. VIihdyn ihan mainiosti omissa oloissani ja ahdistun liiasta sosiaalisuudesta ja "joutavien puhumisesta". Perhe minulla on. Teen työtä ihmisten parissa (pidän työstäni), mutta minulle on tärkeää vaalia yksityisyyttäni ja omaa tilaani. En kaipaa muuta sosiaalista kanssakäymistä vapaa-ajallani. 

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 12:43"]

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 01:24"]Oon huomannut sellaisen jännän seikan, että minun ainoalla kaverillani on aika monta kaveria, mutta hän ei ole mielestäni silti aina kovinkaan hyvä ystävä. Esimerkiksi hän usein ehdottaa tapaamista silloin kun voi itse hyötyä siitä jotenkin (kuten jotkut tupperware kestit, lapsen hoitaminen...) ja muutenkin töksäyttelee joskus aika ilkeitäkin asioita, on sellainen aika ajattelematon sanoissaan. Itse taas olen mukava ja kohtelias kaikille, en tykkää ilkeilystä saati muusta huonosta kohtelusta, en valehtele tai ole muutenkaan sellainen ns. "huono" ystävä. Siltikin minä olen se jolla ei ystäviä ole, mutta tuolla kaverillani niitä kyllä riittää... En tiedä sitten, ovatko kaikki ne hänen kaverinsa samankaltaisia kuin hän mutta ihmetyttää vaan... Ehkä sitten vaadin ihmisiltä jotenkin liikaa, kun en jaksa sellaisten seuraa kovin kauan jos minulle vaikka ilkeillään tai kohdellaan muuten huonosti? En kuitenkaan niin seurankipeä ole, että jaksaisin huonoa käytöstä mieluummin kuin olisin yksin, harmittaa vain tämä tilanne. Miehenikin aina kehuu minua ja jaksaa kannustaa, että kyllä minä löydän ystäviä kun lähden johonkin harrastuksiin tai muuten, mutta pelkään jo että niin ei käy:/ Kun en tähänkään mennessä ole niin hyvin onnistunut, niin pelottaa että jos en jatkossakaan onnistu. Onneksi on tuo ihana mies, joka sanoo että olisin hyvä ystävä jollekin kun sellaisen löydän ja että jos ihmiset tietäisivät miten mukava olen, he haluaisivat olla ystäviäni. Toivottavasti jonain päivänä:)

[/quote]

Täällä myös yksi ystävätön, jolla on muutama kaveri, ja kaksi näistä muutamasta ovat juuri tällaisia kuin sinä kuvailit. Minä olen kohtelias ja muut huomioonottava, mutta myös huumorintajuinen ja iloinen ihminen. Ei tulisi mieleenkään dissata toisten mielenkiinnon kohteita, ja olen oikein opetellut siihen, ettei minun tarvitse sanoa kaikkea ääneen ja mielipidettäni joka kerta. En siis tarkoita, että aikaisemmin olen laukonut ajatuksiani sinne tänne, vaan että joskus on niitä hetkiä kun vaan kannattaa antaa toisen puhua ja itse olla hiljaa. 

Mutta siis, minulla on myös kaksi tällaista kaveria jotka eivät ole kauhean tahdikkaita eivätkä syvällisiä. He eivät kysele kuulumisiani myöhemmin, jos en pääse juurikin jonnekin kutsuille koska olen vaikka sairaana. He saattavat kommentoida jotakin outoa kodistani vaikka, jota en ikinä itse sanoisi kenellekään. He ovat itse herkästi loukkaantuvia (tämän olen saanut tuntea nahoissani) mutta silti heillä ne lukuisat kaverit ja ystävät pysyy ja minä jään yksin.

En ymmärrä.

[/quote]

Samoja huomioita.

Olen joskus ajatellut tätä puolta siten, että ehkä joustavuuteni on ollut liiallistakin. Ihmiset eivät lopulta arvosta sellaisia, jotka ovat liiankin myötäileviä toisten suhteen. Heidän näkökulmastaan nämä kohteliaat ja huomioonottavat ihmiset ovat ilmeisesti niitä, joita he voivat hyvin käyttää omiin tarjoituksiinsa.

Aiemmin pidin aina kohteliaan ihmisen merkkinä, mikäli joku tarjoutui ystävällisesti tekemään jotain. Käyttäydyin itsekin siten. Juhlissa saatoin kysyä emännältä, että voinko auttaa jotenkin, mikäli emäntä vaikutti kiireiseltä. Yleensä apuni otettiin vastaan mielellään. Muut vieraat sen sijaan vain juttelivat keskenään. Tämän seurauksena olikin, että minua kyllä pyydettiin juhliin, mutta kohta vakioroolinani olikin tulla ennen muita vieraita ja auttaa sekä ruokien valmistamisessa että pöytien kantamisessa ja varmistaa, että tarjottavaa on riittävästi juhlissa... Eräskin auttamani juhlien emäntä hehkutti juhlapäivänä apuani ja vannoi, että voisin milloin vain pyytää häntä mihin vain ja nopeallakin varoitusajalla. Ehdotin hänelle hieman myöhemmin leffassa käymistä - nainen ei vastannut viestiini ja soitettuani sopersi puhelimessa olevansa tosi kiireinen tulevat viikot.

Erään kurssin alussa huomasin opettajan olevan pulassa kurssitarvikkeidensa kanssa ja tarjosin apuani. Sen jälkeen olin koko kurssin ajan se, jota opettaja pyysi jotain ylimääräistä tekemään.

Muutamilta tutuilta olen huomannut myös sen tavan, että he vuolaasti kertovat, kuinka joku toinen oli tarjonnut heille esimerkisi ravintolassa juomat tai ruoat. Jostain syystä heille itselleen ei tule mieleenkään tarjota seuraavalla kerralla.

Nyttemmin olen opetellut, etten enää tarjoa apuani, ellen jo entuudessan tunne toista ihmistä niin hyvin, että tiedän hänen toimivan samoin myös minua kohtaan.

Numero 55 vastaa 59:lle: 

Minulla on vähän toisin tuon auttamisen kanssa, jo senkin takia että saan hirveän vähän kutsuja minnekään juhliin. Jossain miehen puolen suvun juhlissa olen kyllä usein keittiössä mutta olen siellä siksi, että en enää osaa olla heidän kanssaan. Heidänkin suhteen minulla on sama ongelma: ihan kuin ihmiset eivät osaisi jutella minulle mitään. 

Minä siis itse olen kiinnostunut monista asioista ja voisin keskustella vaikka mistä! Lempiaheitani ovat historia ja politiikka, ja siihen varmaan tämä aina kosahtaakin sitten - ketään kun ei kiinnosta. Mutta huomaan sen, että minun kanssani kukaan ei edes yritä näytellä kiinnostunutta. Itse kuuntelen kun toinen kertoo hevosharrastuksestaan, mutta jos itse kerron tulevista yliopiston pääsykokeista, keskustelu tyssää siihen. Ja sitten jään miettimään, että tyssääkö se siksi että kukaan ei uskoisi minun pääsevän minnekään vai siksi, että kellää ei ole samoja kiinnostuksen kohteita? 

Sen tiedän, että mietin liikaa :/ Mutta joku tässä ketjussa esitti väitteen, että yksinäinen olisi herkästi loukkaantuva tai ei kestäisi kritiikkiä. Minä väitän, että enemmän näin on niillä joilla on kavereita ja tuttuja liuta ja kalenterit täynnä. Minä tosiaan olen törmännyt tilanteisiin, joissa minuun on loukkaannuttu (ja on puhuttu jostakin aiheesta aivan yleisesti) ja jälkeen päin kuulen sanoneeni jotakin "todella pahasti" ja haukkuneeni toisia "paskoiksi äideiksi". Todellisuudessa olen saattanut sanoa, että kaupunki voisi tarjota virikkeitä muussakin muodossa kuin pelkästään päivähoidon kautta, kun jonot on sinne jo muutenkin pitkät jne... 

En ymmärrä, en. Olen myös harrastanut kaikenlaista, kokeillut uusia juttuja jne. mutta mistään en saa haalittua itselleni edes Facebook- tuttuja. En ole mikään variksenpelätinkään, enkä haise :D Jokin minussa vain on. Miestä ei ole ollut minunkaan vaikea löytää, aviomieheni on todella hyvä mies ja hyviä ovat olleet ne pari eksääkin. 

Kyllä minusta ihmisessä on oltava jotain vikaa jos ei ole ystäviä, anteeksi vaan, ihmisiinhän tutustuu kaikkialla.. minulla on ystäviä ala-asteelta, ylä-asteelta, lukiosta, äiti-kavereita , kavereita harrastuksista, mieheni kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ym...jos ei kukaan halua sinusta ystävää /kaveria , on oltava mielestäni valmis muuttumaan...

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 13:39"]

Kyllä minusta ihmisessä on oltava jotain vikaa jos ei ole ystäviä, anteeksi vaan, ihmisiinhän tutustuu kaikkialla.. minulla on ystäviä ala-asteelta, ylä-asteelta, lukiosta, äiti-kavereita , kavereita harrastuksista, mieheni kavereiden vaimoja/tyttöystäviä ym...jos ei kukaan halua sinusta ystävää /kaveria , on oltava mielestäni valmis muuttumaan...

[/quote]

Minulla ei ole yhtään ystävää. Kouluajoilta ei ole ystäviä, koska asun eri maassa kuin asuin lapsen ja nuorena. Kodin ulkopuolisia harrastuksia ei ole, en kaipaa sellaisia. Miehelläni ei ole kavereita, joten ei heidän vaimoistaankaan ole ystäviä minulle. Työkaverini ovat kaikki miehiä, eikä työpaikallani ole tapana puhua muuta kuin työasiaa. 

Ei sillä, että en minä kaipaakaan ystäviä, olen hyvin introvertti ja yksin viihtyvä koti-ihminen. Mutta jos olisi minun historiallani joku ystäviä kaipaava ekstrovertti niin aika haastavaa se olisi kun tosiaan on puolessavälissä elämää katkennut maan vaihdon takia kaikki entiset ystävyyssuhteet.