Onko outoa, jos ei ole ystäviä?

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 13:26"]

Numero 55 vastaa 59:lle: 

Minulla on vähän toisin tuon auttamisen kanssa, jo senkin takia että saan hirveän vähän kutsuja minnekään juhliin. Jossain miehen puolen suvun juhlissa olen kyllä usein keittiössä mutta olen siellä siksi, että en enää osaa olla heidän kanssaan. Heidänkin suhteen minulla on sama ongelma: ihan kuin ihmiset eivät osaisi jutella minulle mitään. 

Minä siis itse olen kiinnostunut monista asioista ja voisin keskustella vaikka mistä! Lempiaheitani ovat historia ja politiikka, ja siihen varmaan tämä aina kosahtaakin sitten - ketään kun ei kiinnosta. Mutta huomaan sen, että minun kanssani kukaan ei edes yritä näytellä kiinnostunutta. Itse kuuntelen kun toinen kertoo hevosharrastuksestaan, mutta jos itse kerron tulevista yliopiston pääsykokeista, keskustelu tyssää siihen. Ja sitten jään miettimään, että tyssääkö se siksi että kukaan ei uskoisi minun pääsevän minnekään vai siksi, että kellää ei ole samoja kiinnostuksen kohteita? 

Sen tiedän, että mietin liikaa :/ Mutta joku tässä ketjussa esitti väitteen, että yksinäinen olisi herkästi loukkaantuva tai ei kestäisi kritiikkiä. Minä väitän, että enemmän näin on niillä joilla on kavereita ja tuttuja liuta ja kalenterit täynnä. Minä tosiaan olen törmännyt tilanteisiin, joissa minuun on loukkaannuttu (ja on puhuttu jostakin aiheesta aivan yleisesti) ja jälkeen päin kuulen sanoneeni jotakin "todella pahasti" ja haukkuneeni toisia "paskoiksi äideiksi". Todellisuudessa olen saattanut sanoa, että kaupunki voisi tarjota virikkeitä muussakin muodossa kuin pelkästään päivähoidon kautta, kun jonot on sinne jo muutenkin pitkät jne... 

En ymmärrä, en. Olen myös harrastanut kaikenlaista, kokeillut uusia juttuja jne. mutta mistään en saa haalittua itselleni edes Facebook- tuttuja. En ole mikään variksenpelätinkään, enkä haise :D Jokin minussa vain on. Miestä ei ole ollut minunkaan vaikea löytää, aviomieheni on todella hyvä mies ja hyviä ovat olleet ne pari eksääkin. 

[/quote]

Hei 55! Kiinnostava näkökulma kommentissasi keskustelutilanteet ja ehkä spesifitkin kiinnostuksenkohteet. Pitäisiköhän tässä kehittää jotain "yleisiä" keskustelunaiheita, jotka sopisivat kaikille? Toisaalta olisi mukavaa saada keskustelua aikaan myös itseä kiinnostavista asioista.

Tuo on mielenkiintoista, että sinun on kuvattu sanoneen "todella pahasti". Minun on mainittu olleen kriittinen. Onkohan tässä sitten kyse siitä, että tietämättämme sanomme asiat liian suoraan? Vaiko siitä, että toisen mielestä vain hänen mielipiteensä on se oikea? Tai onko viestintämme jotenkin vääränlaista, mikäli toiset tulkitsevat sen täysin eri tavoin kuin se on tarkoitettu?

Olen myös kokenut muilta epäkohteliasta käyttäytymistä, johon en osaa antaa takaisin siinä kohdassa kun pitäisi. Kotiani, ulkonäköäni tai persoonaani ovat jotkut kommentoineet ikävään sävyyn, mutta olen laittanut ne tilanteet vitsiksi tai en ole sanonut mitään, vaikka harmittanut onkin. Ehkä pitäisikin seuraavalla kerralla kysyä, että mitä sanoja kommentillaan tarkoittaa. En vaan osaa ottaa paikkaani ryhmässä oikealla tavalla.

Ihmiset ovat erilaisia eri aloilla. Olen vaihtanut alaa jokin vuosi sitten ja nykyisessä ammatissani kollegani ovat enemmänkin matemaattisesti suuntautuneita. Monelta osin olen tyytyväisempi verrattuna entiseen. Keskustelunaiheet voivat liittyä päivänpolitiikkaan tai johonkin ajankohtaiseen asiaan, kun entisellä alallani kollegat puhuivat lähinnä omaan itseensä tai omiin tekemisiinsä liittyviä asioita.

Pitänee jatkaa harjoittelemista, jotta niitä hyviä ihmissuhteita muodostuisi enemmän! Eiköhän me molemmat vielä paikkamme löydetä!

(59)

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 10:34"]

Mä ehkä ihmettelen enemmin ihmisiä, joilla on kamalan paljon ystäviä. Jos vaikka monta kertaa viikossa tapaavat ystäviä (kavereita, tuttavia tms)... niin milloin he ehtivät olla yksin? 

[/quote]

Joka ilta tunnin, pari. Välillä sitten pidempiä mökki- tai muita rauhoittumisviikonloppuja.  Introversio ei tosiaankaan estä ystävien seurasta nauttimista. -52

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 13:39"]

.jos ei kukaan halua sinusta ystävää /kaveria , on oltava mielestäni valmis muuttumaan...

[/quote]

Muuttumaan miksi? Joksikin toiseksi ihmiseksi? Muuttamaan persoonallisuutensa aivan vastakkaiseksi? Yritäpä sitä itse ja näet, miten helppoa se on.

Nimim. walk a mile in my shoes

MINULLA EI OLE YHTÄÄN YSTÄVÄÄ

En ole tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa, ei ole ystäviä, ei tuttavia. Minulle ei koskaan soita kukaan tai lähetä viestejä. Ei kukaan käy kylässä enkä minä käy missään kylässä. Olen joutunut kiusatuksi pienellä paikkakunnalla työpaikassani. Vaihdoin isommalle paikkakunnalle ja teen keikkatyötä, joka sopii minulle. Mies minulla on. Hän on paras ystäväni. Viihdyn yksin ja omissa oloissani. En kaipaa enään ketään, enkä osa ollakaan enään ihmisten kanssa. Tykkään paljon vaatteista, koruista, laukuista, kengistä, koriste-esineistä, tavaroista, huonekaluista, sisustamisesta, järjestyksestä sekä katsella kaikkea kauneuteen ja muotiin liittyviä asioita. Viihdyn niiden kanssa. Nautin rauhasta ja erakkoelämästäni. olen huomannut, että se onkin täysin minun juttuni, onnellinen erakkous.

Olen 30-vuotias, käytännössä ystävätön nainen. On viihtyisä koti, mies ja poika onneksi, muuten en tiedä miten pärjäilisin. Olen muuten ihan "normaali" ja mielestäni mukavakin ihminen, humoristinen ja mielipiteitä piisaa. Valitettavasti kärsin tosi pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ihmispelostakin, jotka juontanee juurensa aina nuoruuteen koulukiusaamisineen. Ihmisiin luottaminen on vaikeaa ja ylipäätään ihmisten kanssa tekemisissä oleminen hankalaa. Terapiassa olen käynyt vuosia ja lääkityskin on, mut tilanne on silti tämä. Vanhoihin ystäviin en osaa, enkä uskalla enää olla yhteydessä, vaikka kaipaan heitä. On kuitenkin levollista tietää, että siellä he edelleen ovat ja ehkä ymmärtävätkin. Äitiä tapaan kerran viikossa ja siskoani, vaikka jopa siskon kanssa ollessa saatan saada voimakkaita ahdistuneisuustunteita. Onneksi on tää perhe, muuten en varmaan juttelisikaan kuin terapeutin kanssa. Arkiset askareet tuo voimaa ja ainakin terapeutti sanoo, että tällaisia samanlaisia tapauksia on vaikka kuinka paljon. Toivon voimia kaikille muille yksinäisille, ootte arvokkaita.

Minä olen 50 ja olen hyväksynyt sen, ettei minusta oikein pidetä. En ala muuttua saadakseni ystäviä, sillä monella ilkeälläkin ihmisellä on laaja kaveripiiri. Mulla on varmaan ärsyttävä ääni tai olen ärsyttävän näköinen, luonteeltani olen aika tavallinen. Tai sitten, minun kaveruuteni kelpaa niille, joilla on sata entistäkin kaveria ja 20 ystävää, eli ihmisille, jotka tulevat kaikkien kanssa toimeen. Kun ei kelpaa sellaisena kuin on, niin ei. Olen antanut itselleni luvan olla yksin ja hakeudun ihmisten ilmoille muuten vaan. Mulla ei ole työkavereitakaan ja olen miesvaltaisella alalla, opiskeluaikojen toinen tyttö oli aivan eri maailmoista. Jossain määrin vaativa olen itsekin, tiedän, eli toivoisin jotain yhteistä, jos vietän vapaa-aikaa ihmisten kanssa. 

Minusta on kyllä vähän outoa, ettei ole ystäviä. Minulle on elämäni aikana kertynyt vähän joka vaiheessa ystäviä. Lapsuuden naapuri ja leikkikaveri, koulukaveri, opiskeluajoilta ystäviä, jotkut entiset työkaverit ovat jääneet ystäviksi, nykyisessä työpaikassa on tullut pari ystävää...En tiedä miksi noita ystäviä saan. Olen kyllä iloinen ja aito, en teeskentele ja todellakaan kaikkien kanssa en halua ystävystyä, en edes yritä. Mutta jostain noita vaan tulee.

[quote author="Vierailija" time="31.03.2014 klo 18:09"]

Minulla ei ole paljon.

Mutta itse olen valinnut näin.

Perhe tuo jo aika paljon velvollisuuksia ja ystävyyteen kuuluu velvollisuudet joten en jaksa kovin paljon ystäviä.

70-luvulla en kyllä tiedä, että kenelläkään perheen äidillä olisi ollut ystäviä. Perhe riitti ja töiden jälkeen otettiin päikärit.

[/quote]

No jaa. Äitini on tyttökoulun kasvatti, ja hän ystävystyi eestaas missä ikinä kulkikin, vaikka oli aika erikoinen persoona. Siihen aikaan myös käytiin kylässä, ja lapset tutustuivat myös naapureiden ystäviin, kun koko muksulauma pakattiin mukaan laskematta liian tarkkaan, olivatko kaikki omia.

Säälin lapsia, joiden äidiltä tuttava- ja ystäväpiiri puuttuu. Siinä jää oma maailmankuva ohueksi,vaikka omia ystäviä olisikin, kun ei näe aikuisia toimimassa keskenään. Olen itse hyvinkin sosiaalinen ja pidän ihmisistä, vaikka olen hyvin introvertti sitten kuitenkin. Äitinikin on, ja nykyisin hän on valtaosan ajastaan erakko, kunnes taas lähtee "lenkille" ja kummasti on juttuseuraa ja iästä häviää monta vuotta silmissä.

Sen sijaan olen kiinnittänyt huomiota äitini siivellä aikani roikuttuani, että ne perhekeskeiset monen lapsen äidit ovat vuosikymmenien jäljiltä samaan aikaan nuorekkaita ja virkeitä hoitaessaan lapsenlapsia, mutta jotenkin hengeltään rajoittuneita. Heillä kun tosiaan se huomio on rajoittunut pitkälti sinne perheen sisälle.

Pari huomiota keskustelusta:

Ensinnäkin, ystävyys ei lopultakaan ole palkkio moraalisesta elämästä, vaan tunnetason vuorovaihtoa. Se ei onnistu liian kohteliaan ja etäisen ihmisen kanssa. Kaikki eivät pelkää negatiivisia tunteita, päinvastoin niiden näkyminen tuo turvallisuutta suhteeseen, koska ne opettavat vastaansanomattomasti, kuka toinen on. On vaikea luottaa konemaisen hyvätapaiseen ihmiseen. Sitä varten on tuttavia.

Toiseksi, ystäväpiiristä hyötyminen ei ole paha asia, vaikka itsekeskeiset pyörittäjät käyttävätkin sitä hyväkseen. Heillä sitäpaitsi ihan aidosti ei sitä aikaa ehkä ole juuri silloin kun vastapalvelusta tarvittaisiin. Suosittelisin kuitenkin haukkumaan toisen päin naamaa ennen välien rikkomista, voihan sen tehdä leikillisestikin jos ei tykkää tapella. Puhdistaa hyvässä tapauksessa ilmaa, ja huonossa tapauksessahan suhde on teidän heittämänänne romukopassa jo valmiiksi. Huonompikin ystävyys on silti yleensä win-win, jos ei pidä niin tarkkaa lukua tasajaosta. Edes kantilaisessa etiikassa, jota pidetään jyrkkänä ja hyvin vaativana, ei kielletä hyötymästä toisista ihmisistä. Siinä vain muistutetaan, ettei toista saa pitää pelkästään välineenä.

Kertokaahan, oletteko älykkäitäkin vai muutenko vain elätte teoreettisella tasolla? Molemmat kun tietysti ovat sosiaalisia suhteita rajoittava asia, mistä tiedän jotain omasta kokemuksesta. Koska minunkin on ollut vaikea löytää opiskeluvaiheessa tai työympäristössä nörttimäisellä alalla ystäviä, onnistuminen perustuu perhosmaiseen hajuaistiin. Samanhenkisiin tartutaan, kun sellainen kerran löytyy. Iän myötä ystäväpiiriini myös pääsee helpommin, koska oma taitoni kehittyy ja pystyn rakentamaan mielekkäitä suhteita aika monenlaisten ihmisten kanssa. 

Miten ihmeessä te olette saaneet miehen, mut ette ystäviä? Mun kokomuksen mukaan ystäviä tarttuu mukaan mistä vaan, miestä ei mistään.

9. kommentin olisin voinut kirjoittaa minä itse.

Mullekin tulee yhteydenottoja kun jotain tarvitaan. Useammastakin tämmöisestä olen itse halunnut luopua. On käynyt muutaman kanssa siten, että ovat esim. tarvinneet yösijaa, kun pääkaupunkiseudulla on ollut jotain heitä kiinnostavaa. Kyläkutsua sitten sinne Keski-Suomeen tms. ei tulekaan. Eräs tuttu kävi viime keväänä parina viikonloppuna, muttei nykyisin hän ei näköjään minua tarvitse, kun on jättänyt viesteihin / pariin puheluun vastaamatta. Ne harvat ystäväni ovat siis lähinnä toisilta paikkakunnilta tai toisesta maasta.

Totta, yksinäisille aina sanotaan, että harrasta sitä tai tätä. Mulla olikin vuosia sitten useampi tuttu, joiden kanssa kävin jumpassa. Nyt moni heistä on muuttanut muualle. Uusiin ihmisiin en siellä ole tutustunut.

Monesti olen mennyt esim. keikoille yksin. Kerrankin sanoin jotakin baaritiskillä vieressäni olevalle naiselle. Hän kommentoi suunnilleen siten, että hänelle on kyllä kohta seuraa tulossa. Suomessa on siis aika vaikea tutustua kehenkään samaa sukupuolta olevaan ainakaan baarissa.

Sitten olen pariin otteeseen lähtenyt matkalle jonkun yhdistyksen järjestämänä. Yllätys onkin ollut, että muut osallistujat ovat olleet reilusti vanhempia, jolloin nelikymppisenä olen voinut olla koko porukan nuorin.

Joskus nuorempana oli ystäviä tai tuttavia, mutta muuttuneet perhetilanteet ovat etäännyttäneet. Asun yksin, eikä lapsia tai miestä ole.

Tilanteessa harmittaa se, ettei tunnu olevan ihmisiä, jotka haluaisivat tavata silloin kun minä ehdotan. Eräs vasta äidiksi tullut tuttu tulee mieluusti käymään luonani poiketessaan keskustassa, sillä kuulemma vierastaa kauppojenja ravintoloiden lastenhoitohuoneita. Jos taas ehdotin hänelle aiemminkaan tapaamista, oli hänellä aina sillon mökkireissua tms. meneillään.

Kävin kokeeksi myös jossain kansalaisopiston kurssillakin, mutta harmillisesti sieltäkään ei uusia tuttavuuksia syntynyt. No, kyllä tämä elämä menee näinkin, mutta olisi kiva viettää viikonloppuja muutenkin kuin omassa seurassa.

On se epätavallista, mutta ei se mielestäni mitenkään tuomittavaa tai paheksuttavaa ole. Jokaisella on vapaus päättää haluaako pitää ystäviä vai ei. Mutta onko se outoa, riippuu miten outous määritellään.

Minusta se on outoa, koska en itse haluaisi olla ilman ystäviä. Ystävät ovat minulle tavattoman tärkeitä, ja yleisestikin on todettu hyvien ystävyyssuhteiden lisäävän ihmisen onnellisuutta todella paljon. Siksi haluankin nähdä vaivaa ihmissuhteiden ylläpitoon. Tällä viikolla olen esimerkiksi tavannut yhteensä neljää ystävääni, vaikka olen introvertti, joka tarvitsee myös yksinoloa.

AP vastaa: Olen kyllä töissä, mutta en ole sieltäkään onnistunut saamaan ystäviä, vaan ovat jääneet vain työkavereiksi, joiden kanssa jutellaan käytännössä vain työasioista, eikä henk.kohtaisista asioista. Jos syystä tai toisesta jäisin joskus sinkuksi, niin en usko, että olisi ongelma etsiä itselleni miestä, koska huomattavasti helpompi tutustua miehiin vaikka netin kautta ja treffata kuin saada naispuolinen ystävä jostakin. Sama juttu äidilläni, ei hänelläkään ole ystäviä, mutta olemme molemmat ujoja ja hiljaisia, joten siitähän tämä yksinäisyys lähinnä johtuu. Oishan se joskus mukava lähteä vaikka lenkille, harrastuksiin tai kahville jonkun kanssa, mutta minkäs teet.. on lähdettävä joko yksin tai avomiehen kanssa, ei ole paljon vaihtoehtoja.

[quote author="Vierailija" time="30.03.2014 klo 20:30"]Minusta se on outoa, koska en itse haluaisi olla ilman ystäviä. Ystävät ovat minulle tavattoman tärkeitä, ja yleisestikin on todettu hyvien ystävyyssuhteiden lisäävän ihmisen onnellisuutta todella paljon. Siksi haluankin nähdä vaivaa ihmissuhteiden ylläpitoon. Tällä viikolla olen esimerkiksi tavannut yhteensä neljää ystävääni, vaikka olen introvertti, joka tarvitsee myös yksinoloa.

[/quote]

Olen samaa mieltä, että ystävyyssuhteet lisäävät onnellisuutta. Viikon aikana olen silti tavannut vain yhtä harrastuksen kautta tullutta tuttavaporukkaa vapaa-ajalla.

Yritin olla yhteydessä myös pariin ns. ystäväksi ajattelemaani. Toinen kieltäytyi tapaamisesta sovittuun menoon vedoten ja toinen ei vastannut eikä soittanut takaisin. En tiedä kehtaanko heitä enää tapaamisehdotuksilla vaivata.

(12)

Ei ole outoa. Minulla on joitakin kavereita ja tuttavuuksia, mutta ystäviä ei yhtään.

Olen väsynyt ja pettynyt ihmisiin. Olen ihan sosiaalinen, ystävällinen ja helposti lähestyttävää sorttia, mutta ystäviä en saa tai jään aina tärkeyslistan häntäpäähän. Olen oikeasti luonteeltani superantelias ja kiltti, mutta nykyään vedän törkeästi jarrut pohjaan, jos tilanne vähänkään haiskahtaa siltä että joku yrittää taas kerran hyötyä minusta.

Olen kiinnostunut vähän kaikesta ja keskustelen mielelläni mistä vaan. Usein käy niin, että kaverini ei ole kiinnostunut oikein mistään mistä puhun, vain omista jutuistaan. Tai sitten ei yksinkertaisesti tiedä mitään, vaikka olisi kuinka koulutettu tai harrastanut. Tylsää.

Mielummin yksin kuin heikkotasoisessa seurassa.

Ei se minusta ole outoa, koska ei minullakaan ole ystäviä. En tosin niitä haluakaan. En jaksa olla ihmisten seurassa, työssä saan ihan liian kanssa sosiaalisisuutta. Töiden jälkeen haluan tulla kotiin ja olla rauhassa. Perheeni on iso, siinäkin on jo liikaa ihmisiä. Onneksi mies on samanlainen erakko, eli haluamme elämältä samoja asioita.

Tai sanotaan, että tavallaan minulla on ystäviä, ne kouluaikaiset vanhat bestikset, eivät ne mihinkään ole hävinneet. Mutta en vain ole tavannut heitä vuosiin, ainakaan viiteen vuoteen. Enkä halua tavata. Silti he ovat minun ystäviäni.

En kutsu ketään meille kylään enkä käy itse kylässä, haluan olla rauhassa.

Jollet kärsi asiasta, niin onko sillä niin väliä? Jos kaipaat ystäviä, sitten voi olla haasteellisempaa. Mulla on ystäviä, mutta ongelma se, että en jaksa ottaa nykyisin yhteyttä kehenkään. Viihdyn tavattoman hyvin itsekseni, ja en vain kaipaa seuraa. Naisten välisiin ystävyyksiin valitettavasti liittyy se, et jollei yhteyttä pidä (suhdettahan tulee hoitaa, eikö totta?), siitä suututaan. 

Miksi te yksinäiset olette hankkineet lapsia?

Miten yksinäisyys ja lasten teko liittyy toisiinsa?

Minulla ei ole kuin muutama kaveri. Heitä näen pari kertaa vuodessa jonkun asian tiimoilta. Viestitän joskus ja laitan mailia. En osaa päästää ihmisiä lähelleni. Enkä kaipaakaan.