Lue keskustelun säännöt.
Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?
Miten teidän mielestänne pitäisi suhtautua lapsen tai teinin melko epärealistisiin unelmiin? Siis toistuviin puheisiin siitä, että haaveilee jalkapalloammattilaisuudesta ulkomailla tai kansainvälisestä youtubetähteydestä tai rock-tähteydestä?
En haluaisi lapsen tai nuoren haavepuheita tyrmätä, mutta toisaalta kun 12-vuotias höntsälätkän pelaaja puhuu NHL-ammattilaisuudesta, niin ajattelen, että hiukan realismia ei olisi pahitteeksi.
Miten aikuisen pitäisi näihin suhtautua?
Kommentit (680)
Olen kohta 30v ja olen lapsesta lähtien haaveillut, että saisin elantoni käsitöilläni. Vanhempani ovat aina tyrmänneet tämän haaveen. No, en koskaan lopettanut käsitöiden tekemistä ja tänä vuonna olen vihdoin myynyt ensimmäiset käsityöni! En aio lopettaa koskaan, vaikkei kukaan enää ikinä ostaisi yhtäkään käsityötäni. Todennäköisesti ostaa, mutta en lannistu, vaikka ei ostaisikaan, kun kerran tämä on se mun juttu ja tätä haluan tehdä.
Älkää murskatko muiden haaveita. Ei se haaveilu tarkoita sitä, että lapsi sitten hylkää kaikki muut vaihtoehdot, ei kouluttaudu jne. Omaa haavettaan kohti voi kulkea siinä perinteisen palkkatyön tai koulutuksen sivussakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka sanoo että haave on epärealistinen!
Sinä.
Anna lapsen haaveilla,panostaa kouluun,harrastukseen. Työtä on tehtävä,on se haave mikä vaan!
Siitä haaveesta voi tulla hyvä harrastus,joka kantaa läpi elämän!
Saa kai sitä haaveilla, mutta pitää olla myös realistinen suunnitelma B. tai tässä tapauksessa ehkä D.
Itselläkin oli koulukavereina näitä haaveilitjoita, joilla jäi koulutkin käymättä ihan vain siksi kun eivät päässeet opiskelmaan riittävän hyville aloille. Eikä löytynyt myöskään parisuhdetta, kun ei löytynyt riittävänä hyvää kumppania. Harhailivat pääsykokeiden ja eri koulujen välillä kolmekymppisiksi asti ja nyt ovat marketissa vartioina yms.
Nykynuoret on pilalla, eikä niistä suurimmasta osasta tule enää samanlaisia kuin meistä tolkun ihmisistä. Mielelläni muuttaisin näkemystäni.
12v on vielä pieni. Anna haaveilla. Minusta piti 12-vuotiaana tulla salapoliisi. Kuusi vuotta myöhemmin hain oikikseen opiskelemaan, koska se oli mielestäni lähimpänä lapsuuden unelma-ammattia. Olen lakimies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki 12 v höntsääjät heittää juttua kuinka ne pelaa änärissä isona. Saattaa olla että jossain vaiheessa höntsä muuttuu tavoitteelliseksi ja jos kykyjä on niin pääsy ylöspäin ei ole mahdotonta. Molemmat poikani pelasivat kiekkoa, kyllä se valkeni ihan itsestään ettei heistä mitään gretskyjä tule. Toisen joukkueesta yksi pelaa nyt liigassa ja se paras pelaa nyt änärissä! Kyllä hienolta tuntuu katsoa tvstä kun tuttu poika siellä pelaa. Että unelmat voi käydä toteen!
Sanoisin, että ne joilla potentiaalia, on vakavasti lätkän ottaviata perheistä, jossa myös rahaa ja vähintään toisella vanhemmalla aikaa ja halua kestää sitä junttiskeneä homofobioineen ja sovinismeineen ja heräillä viikonloppuna viideltä viemään lapsia pelaamaan. Tossa iässä pitää olla jo tosi hyvä, tosi hyvä siinä ihan fyysisesti ja se kai yleensä tulee sillä, että kasvuiässä jo aika pienenä luistelee koko ajan. Ainakin mun tutut lätkäperheet sellaisia, että pojat (joo aina vaan pojat ainakin heillä) oppii luisteleen samaan aikaan ku kävelee, oikeesti ja mailan kanssa pari vikkkoo sen jälkeen. Koululaisina ne on jo selkeesti ikäisiäön parempia. Silti kaikki se voi kaauanyhteen loukkaantumiseen tai jos esim polvet tms ei kestä, kovia leikkauksia teineillä.
Eli voi olla tosi lahjakas, tosi panostava ja kannustava ja rakastava perhe ja silti se tyssää. Sitten on kasvatettu lapsi, joka ei tiedä mistään muusta mitään, sillä lätkä vie kaiken ajan, ei siinä paljon muuta maailmanmenoo koulun lisäksi ehdi harrastaa.
Lätkässä on kyllä toi, että se vie kaiken ajan ja osittain se kulttuuri on aika kielteinen, ainakin joissain joukkueissa/seuduilla.
Esimerkki: lapsuudenystäväni poika. Hyvin pienenä innokkaan lätkäperheen (siis lajin faneja ja höntsäpelaajia, ei ammattilaisia) vesana jäälle, kolmivuotiaana ei pelkästään pelannut sujuvasti lätkää vaan oli harvinaisen hyvä siinä jo. Perheen yhteinen harrastus, siihen käytettiin mielellään aikaa ja rahaa, Se oli hyvää yhdessäoloa ja läheisiä ystävyys- ja tuttavuussuhteita. Silloin kun ei pelattu tai treenattu, katsottiin otteluita joko paikan päällä tai telkasta.
Poika oli kuitenkin lahjakas myös sen lisäksi muilla tavoilla. Vietin hänen kanssaan paljon aikaa alle kouluikäisenä ja alakoululaisena. Erittäin lahjakas ja innokas kuvataiteellisesti, piirtäminen ja maalaus, ja myös spatiaalinen hahmotuskyky. Kaikki lapset tietty rakentelevat, mutta pojan tapa kehittää ja rakentaa palikoista ja legoista ja kärsivällisesti testata ratkaisuja, esimerkiksi erilaisia kattorakenteita. Nautti tästä ja kuinka ollakaan, juuri minun kanssa halusi rakennella, koska minä osasin puhua muustakin kuin lätkästä Ja lähdin tähän leikkiin mukaan, ostin synttäriksi rakennussarjaa yms. Oli myös hyvin kiinnostunut eläimistä ja luonnosta, tieteellinen ote, halusi kovasi tietää luonnon kiertokulusta, puiden elämästä, eläinten kaikista jutuista. Myös kielellinen lahjakkuus, sujuva tarinan kuuntelunja tuottaminen ja oppi minun toista äidinkieltäni ihan kun vain kuuli mun puhuvan äitini kanssa!
Yritin puhua, että otetaan joku muukin kerho harrastukseksi. Selvästi nautti taidejutuista ja noista muista. Että joku yks kuviskerho myös. Ei. Lätkää, lätkää ja lätkää. Hyvä harrastus sekin, mutta kävi kuten kai aika monelle käy, että polvi piti leikata 13-vuotiaana eikä koskaan oikein parantunut sellaiseksi, että huipulla pelataan. Kävelee ja luistelee ihan, mutta verottaa nopeudessa ja liikkeissä ja kipuilee toisinaan rasituksen jälkeen. Eli se NHL-ura on taputeltu. Hyvä peruskiekkoilija, mutta ei tähti. Perhe tosissaan oli suunnitellut jotain, kuinka asuntolaina maksetaan sitten kunnolla, kun poika menee NHL:ään.
No, heidän joukkuessaan oli sellainen mentaliteetti, että koulu on pa..kaa. Koulu on tytöille jne. Nynnyjen hommaa. Tän lahjakkaan lapsen keskiarvo huitelee jossain kutosen ja seiskan välillä, ruotsikin on ho..ojen kieli, kukaan ei lue ruotsia yms. Nyt vanhemmat hieman hädissään ja kääntyvät taa smun puoleen, koska olen kasvatusalan ammattilainen, että miten kouluinti nousuun. Poika on nuuskaa vetävä hieman persuiluun kallellaan oleva hahmo. Meidän yhteinen aika hävisi, kun kaikki päivät meni lätkätreeneissä ja viikonloput peleissä ja lomat leireillä Ja muutenkaan teinit ei ykköspaljon vietä äitien ystävien kanssa aikaa. On kivaa Aina kun nähdään, mutta vaikea pojan nyt ysillä alkaa etsiä sitä kouluintoa, kun kaikki on hänelle vaikeeta, kun ei ole thenyt läksyjö ja on ihan pihalla koko yläkoulun oppimääristä, lukioon ei pääse ellei kovaa työtä tapahdu ja se työ ei motivoi. Myöskään amis ei kiinnosta, koska NHL. Minkään opiskeleminen ei kiinnosta. Ei varmaan, kun tulee epöonnistumisen tunne, kun ei ole oppinut opettelemaan mitään muuta kuin lätkää. Eikä ole kontaktia kuuhun kulttuuriin, ei seuraa mitään muuta.
Pojassa menetettiin esimerkiksi arkkitehdin alku tai mikä vain, vaikka eläinlääkäri. Olen ollut paljon lapsten kanssa, omiakin on, joten kun arvioin hänet lahjakkaaksi, tiedän mihin vertaan. Olen etsinyt nyt keskusteluyhteyttä, että läksyjä vaan, ei muukaan auta. Ja muita harrastuksia. Toki toi on kova isku toi polvil mutta siitä on jo pari vuotta.
Ongelma se, että pahimmillaan se kulttuuri sulkee kaiken muun elämästä. Ei kaikilla, mutta monilla.
Nyt jotain rajaa näihin satuilujuttuihin. Jollakin on nyt tarinointi oikein kunnolla päällä ja joku vielä uskoo tämän. Hohhoijaa sentään miten väsynyttä jääkiekon mollaamista taas.
Aina on näitä ihmisiä, joille pitkä teksti on ongelma. Herne vedetään nenään, koska ei pysty käsittelemään informaatiota kuin kahden rivin verran.
Kirjoittaja ei kyllä mollannut lätkää. Vaan kirjoitti kauniisti, miten hyvä harrastus perheelle se oli.
Mutta jos itse lätkää harrastat, tiedät, että se vie valtaosan teinin ajasta, varsinkin jos asuu vähänkin kauempana halleilta, niin matkat.En jaksa ihmisiä, joille keskustelu on kaksi lausetta per henkilö. Minusta oli kiva lukea tuo juttu juuri siksi, että hän perusteli niin hyvin. Tarina on täysin uskottava. Vastaavaa mulla suvun kahdessa pojassa, miinus toi polvijuttu, toisella kyllä tullut pelissä hammasvamma, jota oli kurja korjata.
Oon samaa mieltä kuin kirjoittaja, että lätkän ongelma harrastuksena on se aikaavievyys, myös perheeltä. Ei kaikkien työt ja oma terveystilanne mahdollista sitä. Juuri tuota että viikonloput aina kiinni lapsen harrastuksessa.
Olen eri, mutta olihan tuossa kirjoituksessa monta kohtaa mistä sen huomaa trollikirjoitukseksi missä halutaan vaan pilkata jääkiekonpelaajia. Lueppa kirjoitus uudelleen.
Tuntuu pahalta kommenttisi. Minä kirjoitin sen tekstin. Itselläni on sellaista ongelmaa, että minun on vaikea "päästä asiaan" eli kirjoittaa ytimekkäästi, toiminnanohjauksen häiriö.
Sanon siksi sitten tavallaan kaiken asiasta, koska minulta menisi paljon aikaa alkaa editoida, että mikä asia on painoarvoltaan tärkeämpi kuin toinen.
Tarina on täysin tosi ja myös täysin looginen. Omien kokemusteni mukaan ei myöskään kauhean harvainen. Ärsyttää, että kommentoit ihmisten elämää valeeksi vain siksi, ettet ole kohdannut itse ehkä samaa.
Kyllä jääkiekossa on treenit yleensä 3-4 krt viikolla ja viikonloput pelejä, matkat päälle tosiaan. Se 1-2 vapaailta kuluu läksyjä tehdessä ja kavereita tavatessa helposti. Treenien jälkeen teini on aina vähän väsynyt, treenihän on tietysti fyysistä ja usein kovinkin rankkaa. Ei siinä kauhean paljon ehdi harrastaa muita asioita varsinkin jos on pitkää matkaa harrastukseen, joillakin on.
En kirjoittanut pahaa sanaa jääkiekosta. Harmittaa vähän, kun joku tahallaan vääntää asian sellaiseksi. Ei ole kohtuutonta sanoa, että joillakin lätkänpelaajilla on koulutusvastainen asenne, kaikilla tietenkään ei. (Nämä asuivat maalla, missä paljon sellaista kyräilevää ja vähän lapsellista esimerkiksi helsinkiläisten vihaamista.)
Ei ole minun idea eikä syy, että lätkään liittyy loukkantumisen riski ja että se on aikaavievää eikä kaikista lahjakkaistakaan tule ammattilaisia saati sitten supertähtiä. Kuitenkin on monia, jotka saa siitä ammatin jossain Suomessa, vaikkei heistä megatähtiä tulekaan.
Äh, anteeks jos loukkasin jotakuta. Kerroin tositarinan.
Minulle lässytettiin että sinusta voi tulla MITÄ VAIn jos vain käyt koulusi hyvin.
No minä kävin. Vanhemmillani ei ollut aikanaan siihen mahdollisuutta, siksi he kannustivat koulutuksen hankkimisessa.
Mitä he eivät osanneet kertoa, oli se, ettei peruslahjakas laulaja tai piirtäjä ole vielä käytännössä mitään, koska sellaisia on tosi paljon. Että ne ammattilaisiksi ja varsinkin tähdiksi päätyvät harrastavat aktiivisesti, menevät jo lukioon erityislukioonm esim Sibeliuslukio ja tutustuvat siellä kaikkiin. Että kun aikuisena muutat maakunnista Helsinkiin himassa laulelleena ja luulet, että maailmma ottaa sinut laulajana avosylin, kumarrellen vastaan, niin yllätys on kova. Koska sen tason kaunisäänisiä laulajia on älytön määrä.
Ja että on aina näitä vauraan perheen lapsia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat ja siskot ja sedät ja tädit ovat alalla tunnettuja ja he pääsevät niihin teatterikorkeoihin ja kuvataideakatemioihin ja heillä on varaa vuokrata niitä työhuoneita ja asua keskustassa suvun sijoitusasunnoissa siinä missä itsellä kaikki aika menee alepan kassalla saadksesi soluasunnon vuokran maksettua eikä siellä oikein voi treenata laulalmista tosissaan. Ja se haave roikkuu ja roikkuu ja etenee välillä vähän ja plääh.
Olisin toivonut että ei ehkä vielä 12-vuotiaana mutta yläkoulussa joku olisi kertonut minulle, että jos oikeasti aiot ammattilaulajaksi, polku on tämä ja tämä ja harjoituksen määrä viikossa vähintään tämä ja siltikin kilpailet tosi suuren joukon kanssa opiskelupaikoista, rooleista, esiintymisistä. Mun kontakti alaan oli haastattelut ja artikkelit ja koska en aidosti tuntenut ketään läheltäkään alaa ja olen siis sitä ikäluokkaa, ettei ollut nettiä saati somea, niin mulla oli sellainen harha, että ei ole niin paljon samasta haaveilevia. Vaan luin jonkun laulajan haastattelun ja miten hän aloitt nuorena enkä tajunnut että joo, joku onnistuu ja sata muuta ei onnistu monesta eri syystä ja sattumasta ja väärään aikaan väärässä paikassa väärässä seurssa olemisesta myös.
Haaveeni ja siihen valmistautuminen oli ihan epärealistinen. Se olisi ollut realistinen, jos koko suomessa olisi ollut kolme muuta laulajan urasta haaveilevaa eikä kukaan tule muusikkoperheestä, missä jo lapsuudessa oppii ihan arjessa alasta enemmän kuin mä osaan vieläkään ja aina voi soittaa vaikka tädille, jolta saisi ammattilaisneuvoja ja vinkkejä.
Kulltturiperheiden lapset ansaitsevat oikeuden omaan uraansa myös, mutta joskus suretti. Ymmärrän että se menee monesti niin ja ymmärrän, ettei ole koko totuus, mutta oli. Täysin valmistautumaton todellisuuteen, koska sain epärealistista kannustusta. Kaikki tarkoittivat sillä hyvää.
Sittemmin älysin asian ja hankin muun järkevän ammatin. Elämä ihan ok, mutta meni vuosia hukkaan kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen kyllä ymmärtää jossain vaiheessa sen mihin rahkeet riittää -hyvällä tavalla j varsinkin silloin kun on kannustettu niissä vähän epärealistisissakin haaveissa.
Tärkeintä minusta kuitenkin olisi oppi siitä, että ei tarvitse olla huippumenestyjä jotta voi elää hyvin - kaikki meistä ei voi lentää raketilla kuuhun, perustaa pörssiyhtiötä, olla YouTube-julkkis tai rikas ja se on ihan ok! Nykypäivän masentuneisuus johtuu varmasti osittain siitä, että media maalailee kaikille näitä näennäisiä mahdollisuuksia - ”sinäkin voit olla elon musk”! Eikä tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä puhuta mitään, kaikki on vaan säihkettä ja rahaa ja julkisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Tai miten suhtautua ystävän, jolla on ADD ja muita kroonisia sairauksia, joka elää köyhyysrajalla ja on 45-vuotias tukityöllistetty. Ja joka puhuu siitä, kuinka saa lapsia ja omistaa talon Helsingissä, vaikka aikookin "isona" olla opettajana Etelä-Amerikassa.
Minä suhtaudun niin, että nyökyttelen, enkä siis mitenkään tuo esiin, että suunnitelma on epärealistinen. Olen vuosien saatossa kuullut tältä ystävältä muitakin suunnitelmia, jotka vain unohtuvat matkan varrelle.
No tuossa on selvästi kyseessä henkilö, jolla on älyllisiä haasteita. Eipä sellaisen kanssa kannatakaan tuoda realismia esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 38-vuotias nainen, ja kävin viime syksynä hakemassa itselleni ilmaisen pianon. Maksoin vain auton vuokrasta ja pianon virityksestä. Soittotunneille en ole vielä koronan vuoksi päässyt, mutta osaan jo aika paljon.
Ensimmäinen kommentti mitä pianosta tuli, oli seuraavanlainen:
"Mikä järki enää tossa iässä?"
Seuraavat kommentit naureskelivat sille, että ei kannata jättää päivätyötä, sillä ammattia tuosta et saa, ja sitten pari kommenttia siitä, miten tuolla ei tienaa.
Täytyy sanoa, että kun nuo kommentit näin listaa ja kirjoittaa näkyville, niin aika sanattomaksi vetää. Mutta oma onnistumisen ilo kyllä korvaa sen mennen tullen.
Haaveilin lapsena omasta pianosta, mutta kun en sitä saanut, ostin sen sitten nyt itse. Jostain syystä tämä huvittaa aikuisia ihmisiä, lapset taas on olleet ihan että wau, mekin halutaan, ja että äiti, opettele se ja se kappale 🤩
Kumpikohan meistä antaa lapselleen paremman mallin elämään: minä, joka näytän että aikuisenakin saa toteuttaa itseään vai se, joka möllöttää sohvan nurkassa ja nurisee, että ei tosta mitään tule, kun toinen vasta opettelee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
15 v kuvittelee että pääsee johonkin pelialan töihin vain sillä että pelailee tietokonepelejä, koulua ei ole kiinnostusta hoitaa kunnialla :O en tiedä millä tuon saisi realiteetteihin ja tekemään töitäkin unelmansa suhteen.
Kaiva esiin minkälainen olisi pelialan koulutuspolku ja juttele siitä lapsesi kanssa: eli joku voi päästä pitkälle tuurilla ja luonnonlahjakkuudella MUTTA yliopistossa on tämä "xyz"-koulutus mistä kerrotaan näin "mmmm..." - siinähän sulle tavoitetta. Sitten vaan pitäisi nyt päästä lukioon ja ottaa siellä matematiikkaa ja xyz. Ja onhan noita IT -linjojakin lukioissa, kannattaa varmaan tutustua ja hakeutua ehkä sellaiseen..." jne.
Mene siis tavallaan mentoriksi (mikä ON vanhempien tehtävä) ja kannusta. Jos hänen mielenkiintonsa muuttuu, onhan ainakin jollain polulla kohti 'järkevää aikuisuutta'.
Kannattaa kertoa ettei kokiksi tulla pelkästään syömällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se totuus tulee lapsellekin eteen jossakin vaiheessa.Ymmärrys kasvaa iän lisääntyessä.Joten anna haaveilla.
Vierailija kirjoitti:
Anna haaveilla, voitte käydä yhdessä läpi joidenkin NHL tähtien urakehityksen lapsesta aikuisuuteen ihan että tulee selväksi mitä se vaatii. You Tube tähteyteen ei välttämättä tarvitse kuin sen todella hyvän idean ja pitkäjänyeisyyttä.
Joku sinne huipulle aina pääsee, miksi ei siis sinun lapsesi?
Jos lapsella on ala-asteella huono koulumenestys, kannattaa syy selvittää, se on useimmiten jotakin muuta kuin alhainen älykkyysosamäärä. Lukihäiriö, adhd, huonot kotiolot, koulukiusaaminen, luokassa liikaa häiriötä tai opettajalla ei ole tarpeeksi aikaa, jne. Lapsuudessa rakennetaan pohjaa loppuelämää varten, älkää jättäkö niitä mukuloita yksin ongelmiensa kanssa.
Aika helposti voidaan lätkäistä lapselle tai nuorelle diagnoosiksi laaja-alaiset oppimisvaikeudet sen sijaan, että katsottaisiin kokonaistilannetta. Masennus ja mahdollisesti koulukiusattuna oleminenkin voivat johtaa tuollaisiin diagnooseihin. Silloin kannattaa vaatia lisää tutkimuksia, ettei turhaan saa tyhmän identiteettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On aivan turhaa lässyttää lapselle, etenkin jos hän on jo nuori aikuinen, että mieti vielä rauhassa. Ei kenenkään elämä olen lillumista haaveissa. Niihin haaveiden toteutumisiin tarvitaan rajusti töitä. Vaikka valmistut mihin hyvänsä ammattiin , se on jokapäiväistä puurtamista. Jos sitä viitsii tehdä, silloin voi nauttia sen tuloksista ja pitää niitä ihania hetkiä.
Ihmisen on tajuttava ,että elämä on sitä. Osa lapsista ja lapsenlapsista ahersi vielä peruskoulussa , tavoitteet oli terveellä pohjalla. Nyt on pari-kolme heistä , joita mikään ei kiinnosta. Olisin mieluusti tukenut heitä rahallisesti vaikka minkä ammatin/työn saavuttamiseksi, ” mutta ku minua ei kiinnosta se”.
Eikä kiinnosta mikään. Oksettavaa katsella. Asioista on rauhallisesti keskusteltu.
Annan rahani ahkerille, vaikka ihan vieraille nuorille, mutta en laiskoille makaajille.
Vierailija kirjoitti:
On aivan turhaa lässyttää lapselle, etenkin jos hän on jo nuori aikuinen, että mieti vielä rauhassa. Ei kenenkään elämä olen lillumista haaveissa. Niihin haaveiden toteutumisiin tarvitaan rajusti töitä. Vaikka valmistut mihin hyvänsä ammattiin , se on jokapäiväistä puurtamista. Jos sitä viitsii tehdä, silloin voi nauttia sen tuloksista ja pitää niitä ihania hetkiä.
Ihmisen on tajuttava ,että elämä on sitä. Osa lapsista ja lapsenlapsista ahersi vielä peruskoulussa , tavoitteet oli terveellä pohjalla. Nyt on pari-kolme heistä , joita mikään ei kiinnosta. Olisin mieluusti tukenut heitä rahallisesti vaikka minkä ammatin/työn saavuttamiseksi, ” mutta ku minua ei kiinnosta se”.
Eikä kiinnosta mikään. Oksettavaa katsella. Asioista on rauhallisesti keskusteltu.Annan rahani ahkerille, vaikka ihan vieraille nuorille, mutta en laiskoille makaajille.
Mikä saa sinut ajattelemaan, että rahasi kelpaisivat niille ahkerille? Itse olen aina tehnyt kovasti töitä, varmaan taustatekijänä ylpeys. Se ylpeys ilmenee myös siten etten tosiaankaan ottaisi rahaa vastaan vanhukselta, jota omat sukulaiset ”oksettavat”.
Toivottavasti saat välit sukulaisiisi kuntoon, mutta se varmasti vaatii asennemuutosta myös itseltäsi.
Toimii myös toiseen suuntaan. Itse tavoittelin aivan liian vähää ja kouluttauduin erittäin käytännönläheiselle amisalalle, eikä siitä tullut yhtään mitään järkevää, koska olen suorastaan tuskallisen epäkäytännöllinen ajattelija ja pohtija, yliopistomaailmassa parhaiten pärjäävä, en mikään tekijä. Omalla vastuullanihan tämä on ollut, mutta olisi kyllä päässyt helpommalla, jos minut parhaiten tuntevat ihmiset olisivat sanoneet suoraan, että mietippäs nyt uudemman kerran vielä tätä.
Vierailija kirjoitti:
Minulle lässytettiin että sinusta voi tulla MITÄ VAIn jos vain käyt koulusi hyvin.
No minä kävin. Vanhemmillani ei ollut aikanaan siihen mahdollisuutta, siksi he kannustivat koulutuksen hankkimisessa.
Mitä he eivät osanneet kertoa, oli se, ettei peruslahjakas laulaja tai piirtäjä ole vielä käytännössä mitään, koska sellaisia on tosi paljon. Että ne ammattilaisiksi ja varsinkin tähdiksi päätyvät harrastavat aktiivisesti, menevät jo lukioon erityislukioonm esim Sibeliuslukio ja tutustuvat siellä kaikkiin. Että kun aikuisena muutat maakunnista Helsinkiin himassa laulelleena ja luulet, että maailmma ottaa sinut laulajana avosylin, kumarrellen vastaan, niin yllätys on kova. Koska sen tason kaunisäänisiä laulajia on älytön määrä.
Ja että on aina näitä vauraan perheen lapsia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat ja siskot ja sedät ja tädit ovat alalla tunnettuja ja he pääsevät niihin teatterikorkeoihin ja kuvataideakatemioihin ja heillä on varaa vuokrata niitä työhuoneita ja asua keskustassa suvun sijoitusasunnoissa siinä missä itsellä kaikki aika menee alepan kassalla saadksesi soluasunnon vuokran maksettua eikä siellä oikein voi treenata laulalmista tosissaan. Ja se haave roikkuu ja roikkuu ja etenee välillä vähän ja plääh.
Olisin toivonut että ei ehkä vielä 12-vuotiaana mutta yläkoulussa joku olisi kertonut minulle, että jos oikeasti aiot ammattilaulajaksi, polku on tämä ja tämä ja harjoituksen määrä viikossa vähintään tämä ja siltikin kilpailet tosi suuren joukon kanssa opiskelupaikoista, rooleista, esiintymisistä. Mun kontakti alaan oli haastattelut ja artikkelit ja koska en aidosti tuntenut ketään läheltäkään alaa ja olen siis sitä ikäluokkaa, ettei ollut nettiä saati somea, niin mulla oli sellainen harha, että ei ole niin paljon samasta haaveilevia. Vaan luin jonkun laulajan haastattelun ja miten hän aloitt nuorena enkä tajunnut että joo, joku onnistuu ja sata muuta ei onnistu monesta eri syystä ja sattumasta ja väärään aikaan väärässä paikassa väärässä seurssa olemisesta myös.
Haaveeni ja siihen valmistautuminen oli ihan epärealistinen. Se olisi ollut realistinen, jos koko suomessa olisi ollut kolme muuta laulajan urasta haaveilevaa eikä kukaan tule muusikkoperheestä, missä jo lapsuudessa oppii ihan arjessa alasta enemmän kuin mä osaan vieläkään ja aina voi soittaa vaikka tädille, jolta saisi ammattilaisneuvoja ja vinkkejä.
Kulltturiperheiden lapset ansaitsevat oikeuden omaan uraansa myös, mutta joskus suretti. Ymmärrän että se menee monesti niin ja ymmärrän, ettei ole koko totuus, mutta oli. Täysin valmistautumaton todellisuuteen, koska sain epärealistista kannustusta. Kaikki tarkoittivat sillä hyvää.
Sittemmin älysin asian ja hankin muun järkevän ammatin. Elämä ihan ok, mutta meni vuosia hukkaan kyllä.
Jos mietitään niitä harvoja kevyen musiikin laulajia, jotka itsensä ovat pystyneet työllään elättämään, niin taitaa suurin osa olla lähtöisin tavisperheistä.
Enemmänkin kysymys on siitä, että tarvitaan hirvittävä määrä sinnikkyyttä. Siinä vaiheessa kun muuttaa Helsinkiin ja huomaa toisten olevan edellä, pitäisi reaktion olla juuri päinvastainen kuin sinulla. Silloin pitäisi ottaa ne toiset kiinni ja rakentaa ne verkostot, tehdä itsestään osa systeemiä.
Mutta musiikki on hieno harrastus joka tapauksessa, eikä kukaan varmastikaan kadu sen harrastamista, vaikka suurin osa harrastajaksi jääkin.
Tämänkö takia suomalaiset harvemmin menestyy kun ei mistään saa edes haaveilla? Hyvänen aika anna nyt edes yrittää jos on intoa, kyllä se itse tajuaa jossain vaiheessa jos ei lähde etenemään
Tuli muutamasta tämän ketjun kommentista mieleen, että suomalaisilla on hassu tapa laittaa ainut painoarvo koulutukselle. Koulutus ja siihen panostaminen on tietysti tärkeää, mutta ei se yksinään riitä haaveiden toteutumiseen.
Esimerkiksi monella luovalla alalla (kirjallisuus, musiikki, kuvataide, näytteleminen) ei kyllä todellakaan riitä, että opiskelee kunnolla ja saa sitten siitä kyseisestä, mielenkiintoon liittyvästä aineesta kiitettäviä. Asiaa on aivan pakko harjoitella tuntitolkulla myös vapaa-ajalla, jos mielii rautaiseksi ammattilaiseksi.
"Susta voi tulla mitä vaan, kunhan hoidat koulun kunnialla" ja "ei susta ole tuohon, ei kannata edes yrittää" ovat molemmat aika kehnoja ohjenuoria lapselle/nuorelle. Mielestäni parasta olisi kannustaa lasta tavoittelemaan haavettaan, mutta kertoa jo aikaisessa vaiheessa, mitä sen haaveen toteutuminen vaatii. Kuvataiteilijuudesta haaveileva laitetaan kuviskerhoon, ostetaan hänelle joululahjaksi hyvät maalit yms., viedään taidenäyttelyihin jne. Kannustetaan ja annetaan eväitä toteuttaa sitä omaa intohimoa, mutta samalla kerrotaan, että hommaa pitää treenata rutkasti, jos siitä haluaa ammatin.
Juuri näin. Suurimmalle osalle tärkeintä on se koulu kuitenkin ja aina saa haaveilla, tai siis aina pitää haaveilla jostain. Miten ihmiset ovat tänä päivänä niin tosikkoja. Moni harrastaa samalla myös soittamista, partiota, jalkkista, tennistä, golfia, sählyä, korista jne. Aina saa haaveilla ihan mistä vaan.
Minusta hyvä esimerkki on Aarni Talvitie. Monilla on varmaan sama mentaliteetti kuin hänellä ja ei haittaisi vaikka omat lapseni hänestä mallia ottaisivat 😊