Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

Vierailija kirjoitti:

Tuli muutamasta tämän ketjun kommentista mieleen, että suomalaisilla on hassu tapa laittaa ainut painoarvo koulutukselle. Koulutus ja siihen panostaminen on tietysti tärkeää, mutta ei se yksinään riitä haaveiden toteutumiseen.

Esimerkiksi monella luovalla alalla (kirjallisuus, musiikki, kuvataide, näytteleminen) ei kyllä todellakaan riitä, että opiskelee kunnolla ja saa sitten siitä kyseisestä, mielenkiintoon liittyvästä aineesta kiitettäviä. Asiaa on aivan pakko harjoitella tuntitolkulla myös vapaa-ajalla, jos mielii rautaiseksi ammattilaiseksi.

"Susta voi tulla mitä vaan, kunhan hoidat koulun kunnialla" ja "ei susta ole tuohon, ei kannata edes yrittää" ovat molemmat aika kehnoja ohjenuoria lapselle/nuorelle. Mielestäni parasta olisi kannustaa lasta tavoittelemaan haavettaan, mutta kertoa jo aikaisessa vaiheessa, mitä sen haaveen toteutuminen vaatii. Kuvataiteilijuudesta haaveileva laitetaan kuviskerhoon, ostetaan hänelle joululahjaksi hyvät maalit yms., viedään taidenäyttelyihin jne. Kannustetaan ja annetaan eväitä toteuttaa sitä omaa intohimoa, mutta samalla kerrotaan, että hommaa pitää treenata rutkasti, jos siitä haluaa ammatin.

Näinhän se menee.

Maija ja Matti haaveilevat molemmat kirjailijan urasta. Molemmat saavat kiitettäviä numeroja äidinkielen ainekirjoituksista, kehuja opettajalta ja vanhemmiltaan. Vapaa-ajallaan kumpikin käyttää aikaa kirjallisuusharrastukseensa. Matti lukee muutaman lempigenrensä romaanin vuodessa ja kirjoittaa silloin tällöin päiväkirjaansa. Maija taas lukee jo yläkoulu- ja lukioaikoinaan kymmeniä romaaneja vuodessa, laidasta laitaan, klassikoista nuortenkirjoihin ja sarjakuviin. Hän kirjoittaa runoja, novelleja, ehkä jopa ensimmäistä romaaniaan, osallistuu kirjoituskilpailuihin ja luovan kirjoittamisen kurssille.

Molemmat satsaavat äidinkieleen ja kirjoittamiseen koulussa yhtä paljon, mutta kummalla on suuremmat todennäköisyydet saavuttaa haaveensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle lässytettiin että sinusta voi tulla MITÄ VAIn jos vain käyt koulusi hyvin.

No minä kävin. Vanhemmillani ei ollut aikanaan siihen mahdollisuutta, siksi he kannustivat koulutuksen hankkimisessa.

Mitä he eivät osanneet kertoa, oli se, ettei peruslahjakas laulaja tai piirtäjä ole vielä käytännössä mitään, koska sellaisia on tosi paljon. Että ne ammattilaisiksi ja varsinkin tähdiksi päätyvät harrastavat aktiivisesti, menevät jo lukioon erityislukioonm esim Sibeliuslukio ja tutustuvat siellä kaikkiin. Että kun aikuisena muutat maakunnista Helsinkiin himassa laulelleena ja luulet, että maailmma ottaa sinut laulajana avosylin, kumarrellen vastaan, niin yllätys on kova. Koska sen tason kaunisäänisiä laulajia on älytön määrä.

Ja että on aina näitä vauraan perheen lapsia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat ja siskot ja sedät ja tädit ovat alalla tunnettuja ja he pääsevät niihin teatterikorkeoihin ja kuvataideakatemioihin ja heillä on varaa vuokrata niitä työhuoneita ja asua keskustassa suvun sijoitusasunnoissa siinä missä itsellä kaikki aika menee alepan kassalla saadksesi soluasunnon vuokran maksettua eikä siellä oikein voi treenata laulalmista tosissaan. Ja se haave roikkuu ja roikkuu ja etenee välillä vähän ja plääh.

Olisin toivonut että ei ehkä vielä 12-vuotiaana mutta yläkoulussa joku olisi kertonut minulle, että jos oikeasti aiot ammattilaulajaksi, polku on tämä ja tämä ja harjoituksen määrä viikossa vähintään tämä ja siltikin kilpailet tosi suuren joukon kanssa opiskelupaikoista, rooleista, esiintymisistä. Mun kontakti alaan oli haastattelut ja artikkelit ja koska en aidosti tuntenut ketään läheltäkään alaa ja olen siis sitä ikäluokkaa, ettei ollut nettiä saati somea, niin mulla oli sellainen harha, että ei ole niin paljon samasta haaveilevia. Vaan luin jonkun laulajan haastattelun ja miten hän aloitt nuorena enkä tajunnut että joo, joku onnistuu ja sata muuta ei onnistu monesta eri syystä ja sattumasta ja väärään aikaan väärässä paikassa väärässä seurssa olemisesta myös.

Haaveeni ja siihen valmistautuminen oli ihan epärealistinen. Se olisi ollut realistinen, jos koko suomessa olisi ollut kolme muuta laulajan urasta haaveilevaa eikä kukaan tule muusikkoperheestä, missä jo lapsuudessa oppii ihan arjessa alasta enemmän kuin mä osaan vieläkään ja aina voi soittaa vaikka tädille, jolta saisi ammattilaisneuvoja ja vinkkejä.

Kulltturiperheiden lapset ansaitsevat oikeuden omaan uraansa myös, mutta joskus suretti. Ymmärrän että se menee monesti niin ja ymmärrän, ettei ole koko totuus, mutta oli. Täysin valmistautumaton todellisuuteen, koska sain epärealistista kannustusta. Kaikki tarkoittivat sillä hyvää.

Sittemmin älysin asian ja hankin muun järkevän ammatin. Elämä ihan ok, mutta meni vuosia hukkaan kyllä.

Jos mietitään niitä harvoja kevyen musiikin laulajia, jotka itsensä ovat pystyneet työllään elättämään, niin taitaa suurin osa olla lähtöisin tavisperheistä.

Enemmänkin kysymys on siitä, että tarvitaan hirvittävä määrä sinnikkyyttä. Siinä vaiheessa kun muuttaa Helsinkiin ja huomaa toisten olevan edellä, pitäisi reaktion olla juuri päinvastainen kuin sinulla. Silloin pitäisi ottaa ne toiset kiinni ja rakentaa ne verkostot, tehdä itsestään osa systeemiä.

Mutta musiikki on hieno harrastus joka tapauksessa, eikä kukaan varmastikaan kadu sen harrastamista, vaikka suurin osa harrastajaksi jääkin.

Kiinnitin huomiota samaan. Ensimmäinen kommentoija vaikuttaa katkeroituneelta, mikä on tietysti täysin ymmärrettävää.

"Elämä ihan ok, mutta meni vuosia hukkaan kyllä." Ei musiikkiharrastukseen panostaminen ole hukkaan heitettyä aikaa, ei varsinkaan, jos asia on intohimosi ja lempijuttusi maailmassa. Sitten se tosiaan voi tuntua hukkaan heitetyltä ajalta, jos havitteli levyttävän artistin uraa lähinnä kuuluisuuden, arvostuksen ja rahan takia. En kuitenkaan usko, että ensimmäisen kommentoijan kohdalla asia on näin. Toivottavasti ilo ja into musiikkiin löytyy uudelleen, jos se on alan raadollisuuden vuoksi nyt lopahtanut.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen kyllä ymmärtää jossain vaiheessa sen mihin rahkeet riittää -hyvällä tavalla j varsinkin silloin kun on kannustettu niissä vähän epärealistisissakin haaveissa.

Tärkeintä minusta kuitenkin olisi oppi siitä, että ei tarvitse olla huippumenestyjä jotta voi elää hyvin - kaikki meistä ei voi lentää raketilla kuuhun, perustaa pörssiyhtiötä, olla YouTube-julkkis tai rikas ja se on ihan ok! Nykypäivän masentuneisuus johtuu varmasti osittain siitä, että media maalailee kaikille näitä näennäisiä mahdollisuuksia - ”sinäkin voit olla elon musk”! Eikä tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä puhuta mitään, kaikki on vaan säihkettä ja rahaa ja julkisuutta.

Tämä kommentti on täyttä asiaa. Kannustakaa lapsianne! Kyllä he itse sitten huomaavat, mihin rahkeet riittävät. Älkää myöskään opettako lapsillenne typerää ääripääajattelua, että olet epäonnistuja, jos et ole siellä huippumenestyjien joukossa. Että vain se äärimmäinen menestys kelpaa ja takaa hyvän elämän. Jos oma unelma ei yrityksistä huolimatta natsaa, niin asia voi jäädä harrastukseksi. Voit hankkia jonkin läheltä liippaavan ammatin, vaikket kuuluisuudeksi ja alan kermaksi nousekaan. Et ole epäonnistuja ja tuomittu paskaan elämään.

Olen itse esimerkki sellaisesta ihmisestä, jota ei kannustettu. Minua lytättiin eikä kykyihini uskottu. Vasta lähes 30-vuotiaana tajusin, että minusta on moneen sellaiseen asiaan, joihin en uskonut minusta olevan. Olisi ollut kiva tajuta omat kykyni ja potentiaalini jo teini-iässä eikä elää 20 vuotta itseään vähätellen, joskus jopa säälien ja inhoten. Yhä edelleenkin alemmuuskompleksi ja itseäni vähättelevät ajatukset nousevat pintaan, mutta osaan jo kamppailla niitä vastaan.

Kannustusta saaneet lapset kestävät ne pettymyksetkin, kun taas ainaista mollausta kuunnelleet lapset eivät uskalla edes yrittää mitään uuden henkisen löylytyksen pelossa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lasta kannattaa kannustaa löytämään sellainen työ minkä työnkuva hänelle sopii. Vanhempana varmasti osaat sitä vähän arvioida, vaikka toki ei tuossa iässä mitenkään valmiita olla.

Ottaisin siis selvää mitä lastani kiinnostavilla aloilla siihen työhön kuuluu ja mitä työn aloittamista edeltävästi pitää tehdä.

Parin vuoden päästä pitäisi kuitenkin olla jo päättämässä jatko-opinnoista. Vaikeimmistakin yliopiston opinnoista ja pääsykokeistakin yleensä selviää kyllä kun niitä edeltävästi nostaa keskiarvon lähelle kymppiä ja lukee 40-60 tuntia viikossa ennen koetta eli kun motivaatio on kohdallaan. Ja muuallekin sama.. osa sitten yrittää suosituimmille aloille 5 vuotta, ja joskus se tyrmäys tulee sitten sitä kautta. Pari kertaa yrittäminen on yleensä ihan ok. Tai soittaa bändissä 50 vuotta odottaen maailmanvalloitusta, se on ihan ok, bändissä soittaminen ja musiikin tekeminen, vaikka koko elämänsä.

Tässä on se huono puoli, ettei vanhemmilla ole aina realistista käsitystä siitä, mikä heidän lapselleen sopii ja mikä ei. He ovat ihmisiä, joten tekevät inhimillisiä virheitä ja peilaavat omia kykyjään ja persoonaansa lapseen.

Äitini jankkasi koko peruskouluajan, että ei meidän perheessä ole matikkapäätä, kun ollaan enemmän kieli-ihmisiä. Perusti tämän siihen, mitä itse on ja mitä isäni on. Ei tajunnut, että matematiikka todellakin on minun juttuni, vaikka ei hänen ja isäni juttu olisikaan.

Tuon ikäinen lapsi on vielä primäärinarsistinen ja omnipotentti ja hänellä on vielä peter pan-fantasiamaailmaa jäljellä.

Vasta päälle parikymppisenä nuoren persoonallisuus on sen verran rakentunut, että hänellä on realistiset käsitykset omista kyvyistään ja vahvuuksistaan.

Tällaisten nuorten primäärinarsismia ja suuruuskuvitelmia käytetään häikäilemättä hyödyksi kaikenmaailman idols-sun muissa nöyryyttämiseen perustuvissa tosi-TV- formaateissa tai jopa anarkistisissa järjestöissä.

Tutkimusten mukaan, 50% yläasteikäisistä nuorista haaveilee julkisuudesta ammattina. "some-influencer" on "kova sana".

Periaatteessa olisi "tervettä", että tuon ikäiset lapset saisivat pitää fantasiamaailmansa, ikäkauteen kuuluvat roolileikkinsä ja unelmansa mutta totuus on, että moni ala on raakaa bisnestä, ja usein lapsia aletaan rääkkäämään jo alle kouluikäisinä ja lapsuus "katkeaa".

Täytyy varmaan pohtia, kuinka pitkäkestoinen ja intohimoinen suhde lapsella on harjoitteluun ja kuinka lahjakas hän on. Ehkä valmentaja voisi antaa mielipiteensä.

Täytyy muistaa, että lapsi tarvitsee taustajoukoikseen myös aktiiviset vanhemmat, joilla on hyvä olla myös pätäkkää, intoa ja paljon vapaa-aikaa. Varusteet, lisenssit, harjoitusleirit, myyjäiset... lista on loputon. Siinä on pian koko perhe valjastettu yhden jäsenen harjoitteluun.

Tässä näkee eron varsinkin suomalaisten ja amerikkalaisten välillä. Amerikkalaisessa kasvatuksessa lapsia kannustetaan itseilmaisuun ja omiin kykyihin uskotaan. Jo pienet lapset uskaltavat kertoa näkemyksiään, vaikka ymmärrys olisi kuinka rajallinen.

Suomessa on kunnia-asia ottaa turhat luulot pois mahdollisimman nuorena.

Koululla sijaisuuksia tehneenä tiedän, että noin 12-vuotiaana suurimmalla osalla on haaveissa jokin supertähteys. Pikkuhiljaa koulu, kaverit ja elämä heidät sieltä haaveista kiskoo maan päälle ja toiveissa on rekkakuski ja kampaaja.

Älä sinä torppaa lapsesi unelmia, kyllä elämä sen jossain vaiheessa tekee!

Esikoiseni kummitäti on lääkäri.

Näkee lääkärin ammatissa vain työasun ja ison palkan.

Kyllä hän panostaa nyt mm matikkaan ja meni kansalaisopistoon opiskelemaan latinaa.

En usko tippaakaan olisi hyvä vst työssä, mutta esim patologi on myös lääkäri.

Olen maksamassa fysiikan kesäkurssin hänelle.

Kyllä minä pidän äitiä tärkeimpänä kannustajana.

Helsinki.

Tuohon NHL-haaveiluun liittyen voisin kertoa tuttavastani, johon siis tutustuin kun oltiin jo yli kolmekymppisiä. Tämä kaveri oli teini-iässä Teemu Selänteen seuratoveri Espoossa. TS:n esimerkin voimasta useampikin ihan lahjakas teinipoika tuolta päätti tosissaan tavoitella ammattilaisjääkiekkoilijan uraa. Eipä lopulta kenenkään taidot ja motivaatio riittäneet, mutta opintojen kannalta äärimmäisen tärkeät ikävuodet lukiosta parikymppiseksi oli hukattu turhassa urheilu-uran tavoittelussa. Niinpä näistä kaikista tuli sitten jotain hanttihommailijoita, on ainakin automyyjä, kiinteistönvälittäjä, kodinkonehuoltaja, joku alkoholisoitunut työtön yms.

Vierailija kirjoitti:

Tuohon NHL-haaveiluun liittyen voisin kertoa tuttavastani, johon siis tutustuin kun oltiin jo yli kolmekymppisiä. Tämä kaveri oli teini-iässä Teemu Selänteen seuratoveri Espoossa. TS:n esimerkin voimasta useampikin ihan lahjakas teinipoika tuolta päätti tosissaan tavoitella ammattilaisjääkiekkoilijan uraa. Eipä lopulta kenenkään taidot ja motivaatio riittäneet, mutta opintojen kannalta äärimmäisen tärkeät ikävuodet lukiosta parikymppiseksi oli hukattu turhassa urheilu-uran tavoittelussa. Niinpä näistä kaikista tuli sitten jotain hanttihommailijoita, on ainakin automyyjä, kiinteistönvälittäjä, kodinkonehuoltaja, joku alkoholisoitunut työtön yms.

Tämän takia kannattaa vain hymyillä nätisti kun lapsi kertoo NHL-haaveista ja antaa rauhassa pelata höntsälätkää sen sijaan että alkaa vaatimaan hampaat irvessä harrastamista. Kuukauden päästä se muksu haaveilee jo jostain muusta.

Mulla ei ole oikeastaan muuta sanottavaa tähän kuin että ihmiset jotka haaveilee tähteydestä ei ansaitse sitä. Yleensä ne oikeasti tähteyden ansaitsevat ovat jollain muulla asialla liikkeellä. Heillä on jokin syvempi sanoma, oli kyse sitten kirjallisuudesta tai musiikista tai politiikasta. Ne jotka haluaa rusinoita pullasta eivät ole niiden arvoisia.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Heitä, jotka kutsuvat itseään realisteiksi ja lyttäävät omat ja muiden unelmat.

On myös heitä, jotka uskovat unelmiinsa ja tekevät kovasti töitä niiden eteen.

Kummatkohan ovat onnellisempia?

Mikään tavoite ja siihen pyrkiminen ei ole pois mistään. Sinnikkyyttä tarvitaan myöhemminkin, vaikka sitten siinä realistisemmassa ammatissa myöhemmin jos plan a ei toimi.

Kun lapsi tulee luoksesi haaveensa kanssa, on sinulla tilaisuus opettaa mitä unelman tavoittelu vaatii: työtä ja sisua. Voit auttaa häntä ja lähentää suhdettanne.

Tai voit tietenkin aina nauraa haaveelle ja sanoa, ettei tule onnistumaan. Että etsi ammatti, joka työllistää paremmin. Tämä tapa ei pelkästään lyttää unelmia vaan viestii lapselle, ettei kannata edes yrittää.

Pari työkaveria haaveilee joka viikko, että kimppalottoon osuu lauantaina. Todennäköisempää on lukihäiriöisen tulla lääkäriksi. Ihminen nyt vaan tarvitsee unelmia. En romuttaisi lapsen haaveita. Meillä kyllä löytyy tästä maasta tarvittaessa kyynisiä ja alakuloisia ihan tarpeeksi.

Sitten käy kuten Quetin Tarantinon äidille, jolle Tarantino ei antanut mitään omaisuudestaan, kun äiti oli väheksynyt , että mitä tuostakin tulee.

Riittävän voimakas potku palleaan.

Unelmia ja haaveita pitää olla! Unelmointi on ilmaista ja unelmat vievät eteenpäin.

Suomessakin on elävä esimerkki nyrkkeilijästä, joka aloitti vasta 28 vuotiaana kuntonyrkkeilyn ja josta tuli mestari. Vieläpä kaikkien aikojen vanhin olympiamitalisti.

Ei pidä vanhempien asennetta "susta ei tule mitään", siirtää tuleviin sukupolviin.

Kannustakaa, tukekaa, myötäeläkää, olkaa ylpeitä, unelmoikaa yhdessä mutta älkää koskaan olko pettyneitä lapsiinne! Mahdollisuuksia pitää antaa toista lyttäämättä.

Lasten parissa työtä tekevänä täytyy todeta, että anna unelmoida. Suomi on täynnä ostareilla, asemilla ja lähiöissä notkuvia lapsia joiden unelmia on: "elää kolmekymppiseksi, juoda viikonloppuna kännit, tulla huumekauppiaaksi..."

Näitä riittää. Joten?

Mä halusin lapsena lääkäriksi mutta tiesin etten pääse lääkikseen kun nuo matikka, kemia ja fysia ei olleet mun vahvimpia aineita koulussa. No pääsin lähihoitajaksi opiskelemaan peruskoulun jälkeen. Lähihoitajan työ on kuitenkin se mun juttu. Ja matikkaa tässä työssä tarvii. Lääkkeissä. Ja lääkelaskut sujuu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole oikeastaan muuta sanottavaa tähän kuin että ihmiset jotka haaveilee tähteydestä ei ansaitse sitä. Yleensä ne oikeasti tähteyden ansaitsevat ovat jollain muulla asialla liikkeellä. Heillä on jokin syvempi sanoma, oli kyse sitten kirjallisuudesta tai musiikista tai politiikasta. Ne jotka haluaa rusinoita pullasta eivät ole niiden arvoisia.

Mä ainakin haluan rusinat (yäk) pois mun pullaani pilaamasta. Jos ne joku haluaa, niin senku ottaa vaan.