Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsi joka on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Yhteen aikaan kaikki aineet olivat yksilöllistettyjä. Nyt hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Keskiarvo on yli neljän ( 5 max).

Tämä nyt kertoo vain sen minkä useimmat jo tietää - Amis"korkea"koulun voi suorittaa erinomaisin arvosanoin vaikka olisi heikkolahjainen 🤣. Se kertoo vain ko koulun heikosta tasosta.

Lapseni ei ole heikkolahjainen vaan hänellä on cp-vamma. Ei ole lapsen vika, että opettejat yksilöllistävät aineet koulussa, koska eivät ole valmiit tai eivät pysty opettamaan yleissuunnitelman mukaan ja sen vuoksi karsivat opetusta ilman perusteita. Lapseni on lahjakas omalla alallaan. Moni ns normaali on jättänyt saman koulun kesken. Motivaatio ratkaisee paljon.

Tuo on aivan naurettavaa kun opettajat kehtaa edes ehdottaa erityisluokkaa ja yksilöllistämistä lapselle vain pyörätuolin takia. Juuri näin kävi oman lapsen kohdalla mutta sanoin suoraan, ettei lapsellamme ole mitään heikkolahjaisuutta tai älyllistä vammaa lisänä ja harvoin liikuntavammaisella on häikkää oppimisessa. Eri asia jos lapsellamme olisi ollut häiriökäytöstä tai suuria vaikeuksia oppia, olisi tilanne ollut eri. Tutustuimme itse asiassa lähimpään erityiskouluunkin, jossa oli fyysisesti vammaisia oppilaita. Näki siitä luokasta, että lahjakkaamman oloiset turhautui kun mentiin heikompien ehdoilla. Ei olisi ollut lapseni paikka. Lapsi suoritti hyvillä arvosanoilla peruskoulun ja jatkoi lukioon. Pähkäili lukiossa ollessaan ammattikorkeakoulun ja ylipiston välillä ja psykologia alkoi vetää puoleensa, jonne yliopiston ovet aukesikin. Kehtasi koulun opo ehdottaa "uravaihtoehdoksi" eläkettä vaikka lapsella yläkoulussa oli selkeä haave mennä lukioon, joka oli hänelle mietintäpaikka ja samalla paikka hankkia yleissivistystä. Tällä lapsella on enemmän ollut halua oppia ja tietää asioista verrattuna tuohon fyysisesti terveeseen lapseen, joka kyllä sai C:n paperit ja samalla ammatin. Peruskoulussa tämä vammaton ei tahtonut millään panostaa, kun taas vammainen lapsi oli paljonkin nenä kiinni kirjassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää, miksi nämä lapsiaan lannistavat vanhemmat ovat edes hankkineet lapsia.

Tosi monissa tunnepitoisissa tilanteissa ihmiset toistavat edelliseltä sukupolvelta saatua mallia, ehtimättä ajatella mitä ovat tekemässä. Jos on itse joutunut lytätyksi, niin voi ekana refleksinä olla lytätä omaakin lastaan vaikkei sitä mitenkään etukäteen suunnittelisi. Näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä itse töitä jotta ei viedä samoja mokia sukupolvesta toiseen.

Juu, parasta onkin rientää suoran siihen toiseen äärilaitaan ja vakuuttaa lapselle silmät tähtinä että sinusta voi tulla ihan mitä vaan jos haluat tarpeeksi kovasti. Siinä sitten onkin mukava katsella kun puna-vihersokea haluaa tulenpalavasti liikelentäjäksi tai tuki- ja liikuntaelinongelmainen haaveilee poliisin urasta. Hähää, oma vikasi kun et pääsekään. Jos olisit halunnut riittävästi niin olisi onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Tässä näkee eron varsinkin suomalaisten ja amerikkalaisten välillä. Amerikkalaisessa kasvatuksessa lapsia kannustetaan itseilmaisuun ja omiin kykyihin uskotaan. Jo pienet lapset uskaltavat kertoa näkemyksiään, vaikka ymmärrys olisi kuinka rajallinen.

Suomessa on kunnia-asia ottaa turhat luulot pois mahdollisimman nuorena.

Ja niinpä jenkeissä onkin saatu aikaan maailmanhistorian ehkä narsistisin ja henkisesti haurain sukupolvi, jolle tuottaa vaikeuksia hyväksyä oma keskinkertaisuutensa ja se että kaikki eivät tosielämässä saakaan palkintoa pelkästään osallistumisesta, ja jotka saavat hirveän vamman egoonsa joka kerta kun heidän panoksensa ei kohtaa pelkkää ylistystä. Kannattaa joskus seurata mitä siellä erityisesti nämä keskiluokka+ nykyiset nuoret aikuiset puuhaavat ja ajattelevat, ja miettiä sitten mikä on mennyt pieleen.

No niin ei saa masentaa negatiivisella asenteella . Pitää tukea harrastuksia minkä pystyy . Oma tie löytyy sitten aikanaan. Kunnon harrastus välineet auttaa myös itsetuntoa nostavasti .

Moni on kuitenkin päässyt siihen ammattiin mistä haaveili . Pitää tukea oli mitä tahansa .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle lässytettiin että sinusta voi tulla MITÄ VAIn jos vain käyt koulusi hyvin.

No minä kävin. Vanhemmillani ei ollut aikanaan siihen mahdollisuutta, siksi he kannustivat koulutuksen hankkimisessa.

Mitä he eivät osanneet kertoa, oli se, ettei peruslahjakas laulaja tai piirtäjä ole vielä käytännössä mitään, koska sellaisia on tosi paljon. Että ne ammattilaisiksi ja varsinkin tähdiksi päätyvät harrastavat aktiivisesti, menevät jo lukioon erityislukioonm esim Sibeliuslukio ja tutustuvat siellä kaikkiin. Että kun aikuisena muutat maakunnista Helsinkiin himassa laulelleena ja luulet, että maailmma ottaa sinut laulajana avosylin, kumarrellen vastaan, niin yllätys on kova. Koska sen tason kaunisäänisiä laulajia on älytön määrä.

Ja että on aina näitä vauraan perheen lapsia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat ja siskot ja sedät ja tädit ovat alalla tunnettuja ja he pääsevät niihin teatterikorkeoihin ja kuvataideakatemioihin ja heillä on varaa vuokrata niitä työhuoneita ja asua keskustassa suvun sijoitusasunnoissa siinä missä itsellä kaikki aika menee alepan kassalla saadksesi soluasunnon vuokran maksettua eikä siellä oikein voi treenata laulalmista tosissaan. Ja se haave roikkuu ja roikkuu ja etenee välillä vähän ja plääh.

Olisin toivonut että ei ehkä vielä 12-vuotiaana mutta yläkoulussa joku olisi kertonut minulle, että jos oikeasti aiot ammattilaulajaksi, polku on tämä ja tämä ja harjoituksen määrä viikossa vähintään tämä ja siltikin kilpailet tosi suuren joukon kanssa opiskelupaikoista, rooleista, esiintymisistä. Mun kontakti alaan oli haastattelut ja artikkelit ja koska en aidosti tuntenut ketään läheltäkään alaa ja olen siis sitä ikäluokkaa, ettei ollut nettiä saati somea, niin mulla oli sellainen harha, että ei ole niin paljon samasta haaveilevia. Vaan luin jonkun laulajan haastattelun ja miten hän aloitt nuorena enkä tajunnut että joo, joku onnistuu ja sata muuta ei onnistu monesta eri syystä ja sattumasta ja väärään aikaan väärässä paikassa väärässä seurssa olemisesta myös.

Haaveeni ja siihen valmistautuminen oli ihan epärealistinen. Se olisi ollut realistinen, jos koko suomessa olisi ollut kolme muuta laulajan urasta haaveilevaa eikä kukaan tule muusikkoperheestä, missä jo lapsuudessa oppii ihan arjessa alasta enemmän kuin mä osaan vieläkään ja aina voi soittaa vaikka tädille, jolta saisi ammattilaisneuvoja ja vinkkejä.

Kulltturiperheiden lapset ansaitsevat oikeuden omaan uraansa myös, mutta joskus suretti. Ymmärrän että se menee monesti niin ja ymmärrän, ettei ole koko totuus, mutta oli. Täysin valmistautumaton todellisuuteen, koska sain epärealistista kannustusta. Kaikki tarkoittivat sillä hyvää.

Sittemmin älysin asian ja hankin muun järkevän ammatin. Elämä ihan ok, mutta meni vuosia hukkaan kyllä.

Jos mietitään niitä harvoja kevyen musiikin laulajia, jotka itsensä ovat pystyneet työllään elättämään, niin taitaa suurin osa olla lähtöisin tavisperheistä.

Enemmänkin kysymys on siitä, että tarvitaan hirvittävä määrä sinnikkyyttä. Siinä vaiheessa kun muuttaa Helsinkiin ja huomaa toisten olevan edellä, pitäisi reaktion olla juuri päinvastainen kuin sinulla. Silloin pitäisi ottaa ne toiset kiinni ja rakentaa ne verkostot, tehdä itsestään osa systeemiä.

Mutta musiikki on hieno harrastus joka tapauksessa, eikä kukaan varmastikaan kadu sen harrastamista, vaikka suurin osa harrastajaksi jääkin.

Eli sinun vastauksesi edelliselle kirjoittajalle on, että oma vikasi kun et ollutkaan seuraava Anna Abreu: jos olisit vain ollut sinnikkäämpi niin olisit onnistunut. Tämä jos mikä on sitä täysin aivotonta, epärealistista tsemppaamista jolla loppupeleissä ainoastaan pilataan jonkun elämä, kun häntä kannustetaan tavoittelemaan kuuta taivaalta. Juu, onhan meillä Antti Tuiskut ja muut, jotka eivät todellakaan kovin korkealla laulutaidolla aloittaneet, mutta taitojen, miellyttävän äänen, ulkonäön, yhteistyökyvyn ja lavakarisman lisäksi tarvitaan myös iso määrä tuuria. (Lisäksi auttaa, jos on jo valmiiksi julkkis.) Tämän "kuka vaan voi olla mitä vaan jos haluaa tarpeeksi!1!!" -hössötyksen nurja puoli onkin se, että jokainen on itse syyllinen omaan epäonnistumiseensa, koska ei "halunnut tarpeeksi".

Mitäs sitten? Anna unelmoida. Kai itsekin haaveilit nuorena ties miksi? Näyttelijäksi, laulajaksi, taitoluistelijaksi jne. Minusta ihana kuulla, että lapsi on innokas jonkun asian suhteen ja tähtää johonkin. Oli se sitten realistista tai ei. Ihmiset elää haaveista.

Olisin paljon huolestuneempi, jos mikään ei kiinnosta ja ei halua tehdä mitään.

Minä halusin sirkustaiteilijaksi, minusta tuli kirjanpitäjä. Vain hullu 12-vuotias unelmoi kirjanpitäjän työstä. Jos esiteini ei saa unelmoida niin aikuistenkin olisi syytä lopettaa Loton pelaaminen.

Kannattaa heti torpata haihattelut, ettei vaan kuvittele itsestään liikoja. Pask@nen nauru tehoaa hyvin, oppiipahan nulikka paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Mitäs sitten? Anna unelmoida. Kai itsekin haaveilit nuorena ties miksi? Näyttelijäksi, laulajaksi, taitoluistelijaksi jne. Minusta ihana kuulla, että lapsi on innokas jonkun asian suhteen ja tähtää johonkin. Oli se sitten realistista tai ei. Ihmiset elää haaveista.

Olisin paljon huolestuneempi, jos mikään ei kiinnosta ja ei halua tehdä mitään.

Juuri näin. Unelmat ja haaveet kantavat.

Ihan kauheeta, jos vanhemmat lyttää ne.

Meilläkin lapsi haaveili lukiosta. Yläluokalla tuli järkiinsä ja meni amiskaan. Yritettiin vihjailla jo aiemmin ettei hänestä ole suvun ensimmäiseksi lukiolaiseksi. Mutta hyvä että ymmärsi itse rajoitteensa.

miksi ei lapsesta voisi tulla vaikka jalkapallo tähteä??? minusta ainakin tulee.

Sanoisin, että jos on tuollaisia haaveita, niin niiden eteen pitää tehdä työtä.

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Tunnen yhden lukihäiriöisen pojan, joka valmistui lääkäriksi. Enemmän työtä se tietysti vaati.

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäinen lapsi on vielä primäärinarsistinen ja omnipotentti ja hänellä on vielä peter pan-fantasiamaailmaa jäljellä.

Vasta päälle parikymppisenä nuoren persoonallisuus on sen verran rakentunut, että hänellä on realistiset käsitykset omista kyvyistään ja vahvuuksistaan.

Tällaisten nuorten primäärinarsismia ja suuruuskuvitelmia käytetään häikäilemättä hyödyksi kaikenmaailman idols-sun muissa nöyryyttämiseen perustuvissa tosi-TV- formaateissa tai jopa anarkistisissa järjestöissä.

Tutkimusten mukaan, 50% yläasteikäisistä nuorista haaveilee julkisuudesta ammattina. "some-influencer" on "kova sana".

Periaatteessa olisi "tervettä", että tuon ikäiset lapset saisivat pitää fantasiamaailmansa, ikäkauteen kuuluvat roolileikkinsä ja unelmansa mutta totuus on, että moni ala on raakaa bisnestä, ja usein lapsia aletaan rääkkäämään jo alle kouluikäisinä ja lapsuus "katkeaa".

Täytyy varmaan pohtia, kuinka pitkäkestoinen ja intohimoinen suhde lapsella on harjoitteluun ja kuinka lahjakas hän on. Ehkä valmentaja voisi antaa mielipiteensä.

Täytyy muistaa, että lapsi tarvitsee taustajoukoikseen myös aktiiviset vanhemmat, joilla on hyvä olla myös pätäkkää, intoa ja paljon vapaa-aikaa. Varusteet, lisenssit, harjoitusleirit, myyjäiset... lista on loputon. Siinä on pian koko perhe valjastettu yhden jäsenen harjoitteluun.

Minun ikäni lähentelee jo 60 ikävuotta ja minulla on vielä peter pan -fantasiamaailma jäljellä. Koen, että se antaa hyvän vastapainon raskaalle työelämälle. Pidän kylläkin fantasiani oman pään sisällä enkä oikeasti edes ajattele, että fantasiani olisivat toteuttamiskelpoisia. Mutta aina saa haaveilla.

Älä ainakaan lyttää 12-vuotiaan haaveita! Hän ei hei vasta esiteini! Mistäs sitä tietää, vaikka moiset "utopistiset haaveet" vielä toteutuisi? Tai kyllä hän ennemmin tai myöhemmin, aikuistuessaan, tajuaa itsekin haaveen saavuttamattomuuden, alkaa suunnitella jotain muuta uraa.

Ohiksena, mites sitten kun tolla lapsella on ikää vaikka 24v ja pyrkinyt haluamaansa opinahjoon jo tyyliin neljättä kertaa - pääsemättä sisään, koska vois alkaa vihjailemaan nuorelle, että josko jotain muuta?

Lähipiirissä kyseinen tapaus, nuori ei edes käy missään töissä, asuu kotona ja pänttää kohta viidettä vuotta pääsykokeisiin.... Jotenkin surullista.

Vierailija kirjoitti:

Älä ainakaan lyttää 12-vuotiaan haaveita! Hän ei hei vasta esiteini! Mistäs sitä tietää, vaikka moiset "utopistiset haaveet" vielä toteutuisi? Tai kyllä hän ennemmin tai myöhemmin, aikuistuessaan, tajuaa itsekin haaveen saavuttamattomuuden, alkaa suunnitella jotain muuta uraa.

Ohiksena, mites sitten kun tolla lapsella on ikää vaikka 24v ja pyrkinyt haluamaansa opinahjoon jo tyyliin neljättä kertaa - pääsemättä sisään, koska vois alkaa vihjailemaan nuorelle, että josko jotain muuta?

Lähipiirissä kyseinen tapaus, nuori ei edes käy missään töissä, asuu kotona ja pänttää kohta viidettä vuotta pääsykokeisiin.... Jotenkin surullista.

24-vuotias on herranjumala AIKUINEN! Nuo vanhemmat tekee karhunpalveluksen hälle, jos eivät edes osa-aikatyötä sen pänttäämisen oheen pakota etsimään!

Saako udella mikä ala? Jos haluaa tyyliin eläinlääkäriksi, mutta paukut ei riitä eläinlääkikseen, voisko kouluttautua esim eläintenhoitajaksi? Tuossa menee monta vuotta hukkaan, jos ei vaikka ikinä pääsekään sinne unelma-kouluunsa sisään! Mitäs sit, kun on kykkinyt kotona kolmekymppiseksi?!?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsi joka on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Yhteen aikaan kaikki aineet olivat yksilöllistettyjä. Nyt hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Keskiarvo on yli neljän ( 5 max).

Tämä nyt kertoo vain sen minkä useimmat jo tietää - Amis"korkea"koulun voi suorittaa erinomaisin arvosanoin vaikka olisi heikkolahjainen 🤣. Se kertoo vain ko koulun heikosta tasosta.

Lapseni ei ole heikkolahjainen vaan hänellä on cp-vamma. Ei ole lapsen vika, että opettejat yksilöllistävät aineet koulussa, koska eivät ole valmiit tai eivät pysty opettamaan yleissuunnitelman mukaan ja sen vuoksi karsivat opetusta ilman perusteita. Lapseni on lahjakas omalla alallaan. Moni ns normaali on jättänyt saman koulun kesken. Motivaatio ratkaisee paljon.

Tuo on aivan naurettavaa kun opettajat kehtaa edes ehdottaa erityisluokkaa ja yksilöllistämistä lapselle vain pyörätuolin takia. Juuri näin kävi oman lapsen kohdalla mutta sanoin suoraan, ettei lapsellamme ole mitään heikkolahjaisuutta tai älyllistä vammaa lisänä ja harvoin liikuntavammaisella on häikkää oppimisessa. Eri asia jos lapsellamme olisi ollut häiriökäytöstä tai suuria vaikeuksia oppia, olisi tilanne ollut eri. Tutustuimme itse asiassa lähimpään erityiskouluunkin, jossa oli fyysisesti vammaisia oppilaita. Näki siitä luokasta, että lahjakkaamman oloiset turhautui kun mentiin heikompien ehdoilla. Ei olisi ollut lapseni paikka. Lapsi suoritti hyvillä arvosanoilla peruskoulun ja jatkoi lukioon. Pähkäili lukiossa ollessaan ammattikorkeakoulun ja ylipiston välillä ja psykologia alkoi vetää puoleensa, jonne yliopiston ovet aukesikin. Kehtasi koulun opo ehdottaa "uravaihtoehdoksi" eläkettä vaikka lapsella yläkoulussa oli selkeä haave mennä lukioon, joka oli hänelle mietintäpaikka ja samalla paikka hankkia yleissivistystä. Tällä lapsella on enemmän ollut halua oppia ja tietää asioista verrattuna tuohon fyysisesti terveeseen lapseen, joka kyllä sai C:n paperit ja samalla ammatin. Peruskoulussa tämä vammaton ei tahtonut millään panostaa, kun taas vammainen lapsi oli paljonkin nenä kiinni kirjassa.

Tiesittekö, että inkluusio kehitettiin alkujaan juuri tämän kaltaisia lapsia varten? Eli niitä, joilla on juuri liikunta- tai aistivamma, ja jotka niiden takia eristettiin omiin kouluihinsa?

 Noiden erityiskoulujen opetuksen taso oli usein niin huonoa, ja ryhmät niin hajanaisia osaamistasoltaan, että monen fiksun vammaisen ihmisen koulutie tyssäsi sen takia. Ja nimenomaan heidät oli tarkoitus saada osaksi yleisopetusta, inkluusion ei todellakaan pitänyt koskea nepsy-lapsia tai käytöshäiriösiä tms.

Jossain kohtaa inkluusio kuitenkin kääntyi ihan päälaelleen, ja tavallisiin luokkiin alettiin integroimaan nimenomaan ne, jotka hyötyivät pienryhmistä ja erityisluokista, eli nepsylapset. Ja siis tietysti osa nepsylapsistakin pärjää ja hyötyy yleisopetuksesta, esim. omani. Mutta ihan järjetöntä on tämä nykymeininki, missä väen väkisin yritetään pitää isossa luokassa lasta, jonka suurin ongelma on se iso luokka. Sitten joko jätetään vain pärjäilemään, tai yritetään tukitoimea tukitoimen perään, kun isoin ongelma ratkeaisi sillä, että lapsi saisi olla pienessä ryhmässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsi joka on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Yhteen aikaan kaikki aineet olivat yksilöllistettyjä. Nyt hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Keskiarvo on yli neljän ( 5 max).

Tämä nyt kertoo vain sen minkä useimmat jo tietää - Amis"korkea"koulun voi suorittaa erinomaisin arvosanoin vaikka olisi heikkolahjainen 🤣. Se kertoo vain ko koulun heikosta tasosta.

Lapseni ei ole heikkolahjainen vaan hänellä on cp-vamma. Ei ole lapsen vika, että opettejat yksilöllistävät aineet koulussa, koska eivät ole valmiit tai eivät pysty opettamaan yleissuunnitelman mukaan ja sen vuoksi karsivat opetusta ilman perusteita. Lapseni on lahjakas omalla alallaan. Moni ns normaali on jättänyt saman koulun kesken. Motivaatio ratkaisee paljon.

Tuo on aivan naurettavaa kun opettajat kehtaa edes ehdottaa erityisluokkaa ja yksilöllistämistä lapselle vain pyörätuolin takia. Juuri näin kävi oman lapsen kohdalla mutta sanoin suoraan, ettei lapsellamme ole mitään heikkolahjaisuutta tai älyllistä vammaa lisänä ja harvoin liikuntavammaisella on häikkää oppimisessa. Eri asia jos lapsellamme olisi ollut häiriökäytöstä tai suuria vaikeuksia oppia, olisi tilanne ollut eri. Tutustuimme itse asiassa lähimpään erityiskouluunkin, jossa oli fyysisesti vammaisia oppilaita. Näki siitä luokasta, että lahjakkaamman oloiset turhautui kun mentiin heikompien ehdoilla. Ei olisi ollut lapseni paikka. Lapsi suoritti hyvillä arvosanoilla peruskoulun ja jatkoi lukioon. Pähkäili lukiossa ollessaan ammattikorkeakoulun ja ylipiston välillä ja psykologia alkoi vetää puoleensa, jonne yliopiston ovet aukesikin. Kehtasi koulun opo ehdottaa "uravaihtoehdoksi" eläkettä vaikka lapsella yläkoulussa oli selkeä haave mennä lukioon, joka oli hänelle mietintäpaikka ja samalla paikka hankkia yleissivistystä. Tällä lapsella on enemmän ollut halua oppia ja tietää asioista verrattuna tuohon fyysisesti terveeseen lapseen, joka kyllä sai C:n paperit ja samalla ammatin. Peruskoulussa tämä vammaton ei tahtonut millään panostaa, kun taas vammainen lapsi oli paljonkin nenä kiinni kirjassa.

Kyllä normaaliälyinen liikuntavammainen lapsi kuuluu yleisopetukseen, jos ei ole mitään oppimisvaikeuksia. Ei sen lapsen menestyksen tule siitä kärsiä, että istuu pyörätuolissa. Totuus kun on se, että jos laitetaan erityiskouluun tai -luokalle vain fyysisen vamman takia, niin se vaikeuttaa tai jopa estää hakemista lukioon ja myöhemmin korkeakouluun, jos on mielessä sellainen. Myös tavalliseen amiskaan hakeminenkin voi olla poissuljettua. Vammaisena työn saaminen on jo muutenkin vaikeaa, ja koulutustodistuksella on painoarvoa. Helpottaa edes vähän, kun on todistukset tavallisesta koulusta ja sitten on myöhemmin opiskeltu tavallisessa amiksessa tai lukiossa ja ehkä myöhemmin amk:ssa tai yliopistossa. On toki selvää, ettei niitä töitä löydy edes vammattomillekaan tänä päivänä. Ymmärrette varmaan kuitenkin pointtini.

Aloitin koulupolkuni 90-luvun loppupuolella ja vanhemmat laittoi mut tavalliseen kouluun. Mua koitettiin väkipakolla saada erityisluokkaan opettajien toimesta, vaikkei tuen tarvetta ollut oppimisessa tai käytöshäiriöitä. Toiselle paikkakunnalle muuttaessa olin yläkoulussa väkipakolla erityisluokalla, josta onneksi pääsin nopeasti pois ja pääsin takaisin isoon ryhmään. Onneksi en kerinnyt olla tiedollisesti jäljessä muista. Keskiarvo oli 9, ja jatkoin lukioon ja sen jälkeen opiskelin datanomiksi. Kyllä siinä työnantajilla saattaa suut loksahtaa auki, kun huomaavat hyvät ammattikoulusta saadut datanomin paperit ja yo-todistukset :D Sitkeästi olen töitä hakenut ja puhelimessa aina kysynyt, että pääsenkö pyörätuolilla kulkemaan. En vain halua tuhlata työnantajan aikaa, jos ovat sitä mieltä että olenkin vammaisena vain hyödytön. Onneksi on kuitenkin sukulainen, joka on saman alan ihmisiä, joka yrittäjänä palkkasi mut. Aiemmin ollut työssäoppimassa hänellä ja koulujen jälkeen pääsin hänen alaiseksi.

On joitain vanhempiakin, jotka ovat tuupanneet normaaliälyisen lapsen liikuntavamman takia erityiskouluun vain kiusaamispelkojen takia, jossa valtaosa oppilaista on kehitysvammaisia eikä lahjakkaimpia liikuntavammaisia huomioda. Tämä ehkä kuitenkin jo harvinaista, toivon mukaan. Tuollainen suojelu tekee vain hallaa vammaiselle. Ja nämä samaiset vanhemmat eivät sitten vaadi lapselta mitään. Nykypäivän trendi taitaa olla se että vanhemmat tuo vammaisen lapsensa esiin (toki hyvä juttu ettei hävetä) ja korostavat lapsen "erityisyyttä". Noissa ääriesimerkeissä en olisi taatusti kasvanut tasapainoiseksi ja omia puoliaan pitäväksi aikuiseksi. Voin sanoa kokemuksestani että pahiten kiusattiin erityisluokalla käytöshäiriöisten oppilaiden osalta. Onneksi sieltä pääsin heti pois kuten mainitsin jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsi joka on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Yhteen aikaan kaikki aineet olivat yksilöllistettyjä. Nyt hän opiskelee ammattikorkeakoulussa. Keskiarvo on yli neljän ( 5 max).

Tämä nyt kertoo vain sen minkä useimmat jo tietää - Amis"korkea"koulun voi suorittaa erinomaisin arvosanoin vaikka olisi heikkolahjainen 🤣. Se kertoo vain ko koulun heikosta tasosta.

Lapseni ei ole heikkolahjainen vaan hänellä on cp-vamma. Ei ole lapsen vika, että opettejat yksilöllistävät aineet koulussa, koska eivät ole valmiit tai eivät pysty opettamaan yleissuunnitelman mukaan ja sen vuoksi karsivat opetusta ilman perusteita. Lapseni on lahjakas omalla alallaan. Moni ns normaali on jättänyt saman koulun kesken. Motivaatio ratkaisee paljon.

Tuo on aivan naurettavaa kun opettajat kehtaa edes ehdottaa erityisluokkaa ja yksilöllistämistä lapselle vain pyörätuolin takia. Juuri näin kävi oman lapsen kohdalla mutta sanoin suoraan, ettei lapsellamme ole mitään heikkolahjaisuutta tai älyllistä vammaa lisänä ja harvoin liikuntavammaisella on häikkää oppimisessa. Eri asia jos lapsellamme olisi ollut häiriökäytöstä tai suuria vaikeuksia oppia, olisi tilanne ollut eri. Tutustuimme itse asiassa lähimpään erityiskouluunkin, jossa oli fyysisesti vammaisia oppilaita. Näki siitä luokasta, että lahjakkaamman oloiset turhautui kun mentiin heikompien ehdoilla. Ei olisi ollut lapseni paikka. Lapsi suoritti hyvillä arvosanoilla peruskoulun ja jatkoi lukioon. Pähkäili lukiossa ollessaan ammattikorkeakoulun ja ylipiston välillä ja psykologia alkoi vetää puoleensa, jonne yliopiston ovet aukesikin. Kehtasi koulun opo ehdottaa "uravaihtoehdoksi" eläkettä vaikka lapsella yläkoulussa oli selkeä haave mennä lukioon, joka oli hänelle mietintäpaikka ja samalla paikka hankkia yleissivistystä. Tällä lapsella on enemmän ollut halua oppia ja tietää asioista verrattuna tuohon fyysisesti terveeseen lapseen, joka kyllä sai C:n paperit ja samalla ammatin. Peruskoulussa tämä vammaton ei tahtonut millään panostaa, kun taas vammainen lapsi oli paljonkin nenä kiinni kirjassa.

Tiesittekö, että inkluusio kehitettiin alkujaan juuri tämän kaltaisia lapsia varten? Eli niitä, joilla on juuri liikunta- tai aistivamma, ja jotka niiden takia eristettiin omiin kouluihinsa?

 Noiden erityiskoulujen opetuksen taso oli usein niin huonoa, ja ryhmät niin hajanaisia osaamistasoltaan, että monen fiksun vammaisen ihmisen koulutie tyssäsi sen takia. Ja nimenomaan heidät oli tarkoitus saada osaksi yleisopetusta, inkluusion ei todellakaan pitänyt koskea nepsy-lapsia tai käytöshäiriösiä tms.

Jossain kohtaa inkluusio kuitenkin kääntyi ihan päälaelleen, ja tavallisiin luokkiin alettiin integroimaan nimenomaan ne, jotka hyötyivät pienryhmistä ja erityisluokista, eli nepsylapset. Ja siis tietysti osa nepsylapsistakin pärjää ja hyötyy yleisopetuksesta, esim. omani. Mutta ihan järjetöntä on tämä nykymeininki, missä väen väkisin yritetään pitää isossa luokassa lasta, jonka suurin ongelma on se iso luokka. Sitten joko jätetään vain pärjäilemään, tai yritetään tukitoimea tukitoimen perään, kun isoin ongelma ratkeaisi sillä, että lapsi saisi olla pienessä ryhmässä. 

Vaikka mulla on liikuntavamma niin en kannata sokeasti inkluusiota. Ääripäät aina pahasta. Inkluusio toimii tapauskohtaisesti: jos ei ole pahoja oppimisongelmia tai häiriökäytöstä, niin voidaan harkita yleisopetusta. Jos on vain fyysinen vamma tai aistivamma, joka ehkä vaatii avustajan tai apuvälineet, muttei vie opettajan kaikkia resursseja niin joo, voi toimia. On vain lukihäiriöisen tai adhd-oppilaan kannalta ikävä juttu, jos häntä diskriminoidaan ja mennään pienluokassa sitten heikompien ehdoilla eikä sitten ole valmiuksia lukioon tai yliopistoon, jos haaveet ovat sellaisia. Lukihäiriöisestä voi tulla vaikkapa lääkäri. Jotkut lukihäiriöiset ovat voineet ihan tyhjästä luoda miljoonabisneksen. Tuskin olisi apukoulutaustalla onnistunut moinen. Tunnen yhden lukihäiriöisen, joka on ammatiltaan fyssari. Aiemmin työskenteli hierojana. Ennen oli lukihäiriö- ja dysfasia-luokat yms. joissa mentiin yleisen opetussuunnitelman mukaisesti ja näistä oli mahdollista jatkaa lukioon, jos rahkeet riitti. Nykyään kun ei tietenkään saa luokitella ketään, niin sen takia on sitten nykyään yhdet pienluokat, josta ei oikeasti tule mitään jos oppilaat ovat sekalaista seurakuntaa: joku käytöshäiriöinen, joku lukihäiriöinen ja joku heikkolahjainen. Siellä sitten käytöshäiriöiset kiusaa heikompiaan ja mahdollisesti terävä lukihäiriöinen joutuu kärsimään, kun mennään heikomman ehdoilla.