Lue keskustelun säännöt.
Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?
Miten teidän mielestänne pitäisi suhtautua lapsen tai teinin melko epärealistisiin unelmiin? Siis toistuviin puheisiin siitä, että haaveilee jalkapalloammattilaisuudesta ulkomailla tai kansainvälisestä youtubetähteydestä tai rock-tähteydestä?
En haluaisi lapsen tai nuoren haavepuheita tyrmätä, mutta toisaalta kun 12-vuotias höntsälätkän pelaaja puhuu NHL-ammattilaisuudesta, niin ajattelen, että hiukan realismia ei olisi pahitteeksi.
Miten aikuisen pitäisi näihin suhtautua?
Kommentit (680)
Vierailija kirjoitti:
Jep, älkää vaan kannustako lapsia ja torpatkaa saman tien niiden unelmat.
Etteivät vahingossakaan kuvittele liikoja itsestään.
Mun isäni muisti aina varjella ettei mulla "nouse päähän" kehut.
Joo ei noussut. Eikä musta kyllä mitään sitten tullutkaan.
Ja samaan aikaan jonkun oman puolen sukulaisen työllisyyskurssi oli kovempi sana kuin oman lapsen yliopistotutkinto, joka ei ollut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koko ketjua en lukenut, joten en tiedä ehdottiko kukaan vielä tätä: kannusta unelmissa, mutta sano että opiskelee myös oikean ammatin varasuunnitelmaksi. Niinhän monella Hollywoodtähdellä oli. Harrison Ford oli puuseppä, Rose McGowan meikkitaiteilija, Kristin Davis joogaohjaaja jne.
Kuules, tulevaisuutta ei vielä ole lyöty lukkoon edes lukioiässä. Melkein kuka vaan voi tarpeeksi motivoituneena ja oikeilla opiskelutekniikoilla päästä yliopistoon ja vaikka lääkikseen. Sinne on päässyt motivoituneita lukihäiriöisiä ja neurokirjon ihmisiäkin. Iltalehdestä löytyy esim. erään adhd-miehen tarina ja erään naisen, jolla lukihäiriö - pääsivät molemmat lääkikseen.
Itse sain 7.3 keskiarvoksi lukiosta, olin masentunut ja diagnosoimaton adhd pilasivat koulunkäynnin. Matikasta alin arvosana.
Aikuisena aloin uudelleen opiskelemaan lukion luonnontieteellisiä aineita, olen jo kolmekymppinen. Ja lääkikseen on haku. Olen jo selättänyt monta oppimisvaikeutta ja löytänyt itselleni sopivat opiskelutekniikat. Matikka alkoi avautumaan ja opiskelu tuntuu ihsn erilaiselta kuin teininä.
Nautin opiskelusta!
Älkää pilatko lastenne itsetuntoa ikinä sanomalla mihin heistä voi olla tai mihin ei. Oppia voi, kun löytää siihen sopivan rauhaisan ajan, oppiminen kiinnostaa, ja hyödyntää itselle sopivia oppimismetodeja ja työkaluja.
Netistä voi katsoa luentoja, jos aihe on vaikea. Youtubessa on paljon selitysvideoita suomeksi ja enkuksi esim. matikasta, fysiikasta, kemiasta ja biologiasta.
t. adhd, joka selätti keskittymisvaikeudet ja jaksaa innostua opiskelusta niin, että helposti pyörähtää koko päivä opiskelun parissa.
Unohdin äskeiseen mainita, että lukioon voi mennä, vaikka yläasteen arvosana olisi 6-7 paikkeilla. Etsii vain sellaisen lukion, johon pääsee sisään. 9 luokalla arvosanani oli 6.6, jonka nostin nipin napin 7. Pääsin kylämme lukioon, josta valmistuin ylioppilaaksi 7.3 keskiarvolla ja C:n papereilla. Kyllä sinne kannattaa mennä vaikka ei kovin hyvä koulussa olisikaan. Vaikka koulu ei menisikään niin hyvin kuin haluisi, elämässä voi myöhemminkin yo-todistuksen arvosanoja nostaa!
Kuitenkin lukio antaa perspektiiviä opiskeluun ja voi madaltaa kynnystä kuvitella sittenkin itseään vaikka hakemaan yliopistoon. Itse päädyin taidealalle vuosiksi, mutta kolmen kympin tienoilla koin, että voisin kerrata lukiokursseja ja alkaa hakea yliopistoon.
Lukioikäisenä en ikinä olisi kuvitellut että haluaisin yliopistoon tai suostuisin vapaaehtoisesti alkaa opiskelemaan fysiikkaa ja matikkaa! En ikinä. Mutta niin me ihmiset joskus muutetaan suuntaa, eikä meidän äidit ja isät voi koskaan tietää mihin suuntaan aikuisena kasvamme ja mistä uusista asioista kiinnostumme!!!
Artikkelit:
Lukihäiriöisen matka lääkikseen
https://www.iltalehti.fi/tyoelama/a/29f22848-2aa8-415c-bfc2-123331ead3fe
Adhd:na lääkikseen
https://www.iltalehti.fi/tyoelama/a/92d870d4-b62d-4acf-87b3-c7cb0df40233
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Lahjattomampia medisiinareita Suomen tarpeisiin kouluttaa "neljäs tiedekunta" eli ulkomaiset yliopistot. Erityisesti Tartu Ylikool + myös muut Baltian maat ja Ruotsi. Ilman pääsykoetta pääsee sisään kohtuullisella lukukausimaksulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aina sanonut lapselle, että kannattaa miettiä missä on hyvä ja suunnata sellaiseen. Vaikka johonkin jalkapalloilija haaveeseen sanoisin lapselle, että jos sellaista haveilee niin nyt tällä hetkellä pitäisi olla jo teityn tyyppisessä joukkueess ja saada paljon peliaikaa sekö pitäisi harjoitella joka päivä pari tuntia.
Olen ajatellut, että ennemmin sen kautta, että selitän, mitä joku haave vaatii lapselta. Usein sillä lailla itsekin lapsi tajuaa, ettei sittenkään ole hyvä idea. Vaikkei sitä siinä ääneen tunnustakaan.
Joistain selvistä asioista olen sanonut suoraan, että ei ole mahdollista. Esim että lentäjäksi ei voi tulla sellainen lapsi, jolle tulee vatsanväänteitä huvipuistolaitteissa.
Sitten olen myös kertonut niitä huonoja puolia niissä haaveissa. Usein käy niin, että lapsi itsekin tosissaan tajuaa asian.
Minusta ei ole oikein kannustaa lapsen epärealistisia haaveita sen takia, ettei halua pahoittaa lapsen mieltä. Pahemminhan se mieli pahoittuu sitten kun tajuaa, ettei kykene eikä pysty ja on kiinnittynyt siihen haaveeseen koko lapsuusikänsä. Elämä on kuitenkin aika pitkälti sopeutumista. Sopeutumista omiin rajoitteisiin. En yhtään ymmärrä sellaista amerikkalaishenkistä ”kenestä vaan voi tulla mitä vaan jos hurjasti yrittää” kun se ei todellakaan pidä paikkaansa ja aiheuttaa vaan sen, että tulee suuria pettymyksiä ja epäonnistumisen tunnetta sitten aikuisena.
Olen myös aktiivisesti esitellyt erilaisia vaihtoehtoja ammatinvalintaan. Useinhan se on niiin, ettei lapse edes tiedä kaikkia ammatteja, mitkä sopisivat. Sitten sitä vaan valitsee niistä mitä tietää ja moni kiva juttu voi jäädä sen takia pois.
Esimerkiksi minä piirtelin lapsena asuinalueita ja tieliittymiä jatkuvasti. Mutta en tiennyt mistään muusta suunnittelupuolen ammatista kuin arkkitehdistä ja kuvaamataidollisesti minusta ei arkkitehtiä olisi voinut tulla. Mutta kaikki muut rakennussuunnittelu ja ympäristösuunnittelu ja logistiikka-ammatit jäi harkitsematta kun en tiennyt sellaisista mitään ja äitini tuumasi, ettei naisesta voi tulle diplomi-insinööriä. Että se on haaveiden lyttäämistä eikä se, että sanoo ettei ole riittävän lahjakas jalkapalloilijaksi tai tanssijaksi. Saati lukihäiriöinen lääkäriksi.
Oma äitini piti aina huolen siitä, että en haaveile "epärealistisia". Hänestä oli epärealistista haaveilla tohtorin tutkinnosta, ylipäänsä korkeakoulutuksesta. Hänellä tai isälläni tai kenelläkään lähisuvussa ei tällaisia tutkintoja ollut ja "tavallinen perhe-elämä" on tarpeeksi hyvää ja realistista mulle, kuulemma. Ajatteli, että korkeakoulutus olisi jotenkin "erikoista" ja "hienoa".
Teen parhaillani väitöskirjaa. Ei tosin ole kannustettu sitten yhtään ja yhä äiti ihmettelee, miksi vaivaudun. Vasta sain esimiestyön ja äitini reaktio oli "eiii, älä sä sellasiin hommiin ryhdy!" Äitini heijastaa täysin omia pelkojaan ja kyvyttömyyksiään muhun. Hän ei käsitä, että se, mikä on ollut hänelle "epärealistista", ei ole mulle sitä, ja olen eri luonteinen, älykkäämpi ja paremmin varustautunut esim juuri esimiestehtäviin kuin hän.
Vanhemmat kannustakaa lapsianne. Se, mikä susta on epärealistista, voi olla ihan realistista sun lapselle. Joistakin lapsista tulee oikeasti tohtoreita, rock-tähtiä tai youtube-julkkiksia. Se voi olla myös just se sun lapses ja sä oot eri sukupolvea tai muuten vaan pihalla siitä, mikä on realistista juuri sun lapselles tulevaisuudessa. Toki suurin osa joutuu myöntämään, että heistä ei tulekaan supermenestyjiä, mutta se on osa elämää. Toivo on se, joka vie eteenpäin, vaikka ei sitten siihen unelmaan, mikä oli 12 vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aina sanonut lapselle, että kannattaa miettiä missä on hyvä ja suunnata sellaiseen. Vaikka johonkin jalkapalloilija haaveeseen sanoisin lapselle, että jos sellaista haveilee niin nyt tällä hetkellä pitäisi olla jo teityn tyyppisessä joukkueess ja saada paljon peliaikaa sekö pitäisi harjoitella joka päivä pari tuntia.
Olen ajatellut, että ennemmin sen kautta, että selitän, mitä joku haave vaatii lapselta. Usein sillä lailla itsekin lapsi tajuaa, ettei sittenkään ole hyvä idea. Vaikkei sitä siinä ääneen tunnustakaan.
Joistain selvistä asioista olen sanonut suoraan, että ei ole mahdollista. Esim että lentäjäksi ei voi tulla sellainen lapsi, jolle tulee vatsanväänteitä huvipuistolaitteissa.
Sitten olen myös kertonut niitä huonoja puolia niissä haaveissa. Usein käy niin, että lapsi itsekin tosissaan tajuaa asian.
Minusta ei ole oikein kannustaa lapsen epärealistisia haaveita sen takia, ettei halua pahoittaa lapsen mieltä. Pahemminhan se mieli pahoittuu sitten kun tajuaa, ettei kykene eikä pysty ja on kiinnittynyt siihen haaveeseen koko lapsuusikänsä. Elämä on kuitenkin aika pitkälti sopeutumista. Sopeutumista omiin rajoitteisiin. En yhtään ymmärrä sellaista amerikkalaishenkistä ”kenestä vaan voi tulla mitä vaan jos hurjasti yrittää” kun se ei todellakaan pidä paikkaansa ja aiheuttaa vaan sen, että tulee suuria pettymyksiä ja epäonnistumisen tunnetta sitten aikuisena.
Olen myös aktiivisesti esitellyt erilaisia vaihtoehtoja ammatinvalintaan. Useinhan se on niiin, ettei lapse edes tiedä kaikkia ammatteja, mitkä sopisivat. Sitten sitä vaan valitsee niistä mitä tietää ja moni kiva juttu voi jäädä sen takia pois.
Esimerkiksi minä piirtelin lapsena asuinalueita ja tieliittymiä jatkuvasti. Mutta en tiennyt mistään muusta suunnittelupuolen ammatista kuin arkkitehdistä ja kuvaamataidollisesti minusta ei arkkitehtiä olisi voinut tulla. Mutta kaikki muut rakennussuunnittelu ja ympäristösuunnittelu ja logistiikka-ammatit jäi harkitsematta kun en tiennyt sellaisista mitään ja äitini tuumasi, ettei naisesta voi tulle diplomi-insinööriä. Että se on haaveiden lyttäämistä eikä se, että sanoo ettei ole riittävän lahjakas jalkapalloilijaksi tai tanssijaksi. Saati lukihäiriöinen lääkäriksi.
Surullista, ettei luota yhtään siihen, että ihmisten ajatukset muuttuu kasvaessa ilman vanhempien opastusta. Itse olen tyytyväinen, ettei vanhempani tyrmänneet astronauttihaaveitani, vaikka varmaan tajusivat, kuinka hassuja ne oli.
On ihan eri asia, haaveileeko mahdottomia 7-vuotiaana vai 18-vuotiaana. Mikä tarve sitä on pilata alakoululaisen haaveita?
Norjan viisuedustajaa Tixiä kiusattiin koulussa neurokirjon häiriön takia. Av-palstalaiset olisi epäilemättä sanoneet, ettei sellaisesta lapsesta voi tulla mitään, mitä lopulta tuli ja pudottaneet maan pinnalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata missään nimessä tyrmätä ja dissata haaveilua! On erittäin tärkeää, että koulumotivaatio säilyy lapsella. Kun peruskoulu lähenee loppuaan, on viimeistään aika seiskalla ja kasilla alkaa pohtia avoimesti, mihin rahkeet riittävät. Jos lukuaineet eivät kertakaikkiaan onnistu, on lääkis ja vastaava poissuljettava, siitä ei päästä mihinkään. Lukiossa ei ole opettajilla aikaa eikä resursseja henkilökohtaiseen tukemiseen. Erityisopetustakaan ei ole tarjolla kaikille.
Näin mielenkiintoisen statistiikan NHL:ään päässeistä pelaajista. Viime vuosina keskimäärin 40% pelaajista on syntynyt vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana, kun taas viimeisen neljänneksen aikana syntyneitä pelaajia on vain 10%. Syntymäkuukauden ei uskoisi vaikuttavat pelaajan kykyihin enää aikuisena mutta näin käy mahdollisesti siksi, että vuoden alkupuolella syntyneet ovat nuorina lupavampia kuin lähes vuoden nuoremmat pelikaverit ja saavat enemmän vastuuta, jääaikaa, valmennusta jne.
Kannattaa ehdottomasti kannustaa, lääkikseen haaveilevan pitää vieläpä pärjätä normaaleissa kouluaineissa, joista on hyötyä melkein mille alalle tahansa pyrkimisessä, vaikka lääkiksen ovet eivät avautuisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Norjan viisuedustajaa Tixiä kiusattiin koulussa neurokirjon häiriön takia. Av-palstalaiset olisi epäilemättä sanoneet, ettei sellaisesta lapsesta voi tulla mitään, mitä lopulta tuli ja pudottaneet maan pinnalle.
Aika paljon on lukihäiriöisiä menestyjiä. Suomessa se on niin, että paheksutaan jos diangosoidulta lapselta vaaditaan kouluosaamista, koska se olisi liian vaativaa. Kuitenkin samat ihmiset valittaa, että kuluttavat syrjäytyneinä yhteiskunnan verovaroja.
Miksi lapselle pitää sanoa, ettei hänestä voisi tulla lääkäriä? En edes ymmärrä, mitä tuollaisessa on takana kuin halu pilata lapsen ajatusleikki.
Lääkikseen pääsee vain pieni osa hakijoista eikä kukaan hae sinne vielä lapsena. Mieli ehtii monta kertaa muuttua muutenkin ja vaikka ei muuttuisi, mitä pahaa voi käydä jos hakee jonnekin? Teidän kaltaiset ihmiset ei varmaan ikinä pyri mihinkään tai hae edes töitä, kun hakijoita on joka paikkaan enemmän kuin pääsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin haaveilen edelleen menestyskirjailijan urasta tai siitä että olisin kovan luokan asiantuntija, jota aidosti kuunneltaisiin. Kumpikaan haave ei tule ikinä toteutumaan, mutta sellaista se on.
Jatkan normiasiantuntijatehtävissä kunnes pääsen eläkkeelle. Järkevissä haaveissa ei ole mitään vikaa. Sen sijaan nuottikorvatonta lasta ei pidä mielestäni kannustaa esim idolsiin tms koska siitä on seurauksena vain suuri suru
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
Tässä kyllä lukihäiriö taitaa olla vähän vakavampaa luokkaa kuin monella kun lukee minkälaisia tukitoimia on käytössä.
No asiaan. Itse olen vastaavanlaisessa tilanteessa jutellut ihan avoimesti tyttären kanssa. Hän 13v iässä haaveili kovasti leipuri-kondiittorin ammatista ja koulutuksesta mutta hänellä on keliakia. Tytön ajatuksena oli että "mä perustan oman yrityksen ja teen sitten vaan gluteenittomia leivonnaisia yms". Ja siis ammattilaiseksi halusi ja käydä viralliset koulutukset. Kuitenkin vakavat ruoka-aineallergiat ovat este ko. koulutukselle joten tiesin ettei tämä tule onnistumaan. Juttelin asiasta rauhallisesti tytön kanssa ja kannustin että ihan ehdottomasti kannattaa kotioloissa jatkaa leipomisharrastusta ja kuka tietää jos siitä ajan myötä tuleekin vaikka sivutyö ja loppujan lopuksi jos asiakkaita löytyy tarpeeksi niin kokoaikainen työ. Ja ehkä löytyy myös gluteenittoman leivonnan kursseja ja sinne sitten vaan opiskelemaan jos kiinnostaa. Tyttö oli onnellinen ajatuksesta.
Ainahan teinien ja varsinkin sitä nuorempien ajatuksen muuttuvat mutta jos lapsi puhuu vuositolkulla jostain asiasta ja vanhempi tietää ettei se koskaan voi onnistua jonkun konkreettisen syyn vuoksi niin minusta on ihan asiallista jutella siitä lapsen kanssa. Ei lyttäävästi vaan toteavasti ja ehkä ap:n tapauksessa kertoen mitä se NHL ammattilaisuus vaatii (harjoittelukerrat viikoittain, kilpaileminen liigatasolla nuorena jne) jotta lapsi saa itse ymmärtää onko siihen rahkeita.
Keliakia ei ole allergia, vaan autoimmuunitauti. Ja se ei ole este leipuri-kondiittorin ammattiin tai koulutukseen.
Tukea, neuvoa ja auttaa vaikka unelmat jäisi saavuttamatta, tietenkin. Aika moni meistä aikuisista on joskus ja oikeastaan aika useinkin epäonnistunut, ja monet vanhemmaksi tultuaan joutunut jopa luopumaan omista unelmistaan. Mutta meidän silti tulee antaa sen oman lapsen unelmoida ja kokeilla siipiään, ja olla tukena, kävi miten kävi.
Mukavaa että täällä on näin paljon kannustavia kommentteja.
Oma poikani haaveili 12-13 vuotiaana jääkiekkoilijan urasta ja oli harmissaan kun meillä vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta lähteä siihen rumbaan. Toisaalta hän oli vain keskitason pelaaja ja myönsi itsekin että parempiakin löytyy. Voi olla että motivaatiokin olisi tyssännyt jossain vaiheessa.
Haaveiden kaatuminen ei tuonut traumoja eikä kysynyt terapiaa, nyt poika on 19 ja haaveilee ihan muista asioista opiskelujen lomassa. Ja tykkää katsoa lätkää enempiä itkeskelemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Norjan viisuedustajaa Tixiä kiusattiin koulussa neurokirjon häiriön takia. Av-palstalaiset olisi epäilemättä sanoneet, ettei sellaisesta lapsesta voi tulla mitään, mitä lopulta tuli ja pudottaneet maan pinnalle.
Aika paljon on lukihäiriöisiä menestyjiä. Suomessa se on niin, että paheksutaan jos diangosoidulta lapselta vaaditaan kouluosaamista, koska se olisi liian vaativaa. Kuitenkin samat ihmiset valittaa, että kuluttavat syrjäytyneinä yhteiskunnan verovaroja.
Ja olisi tuomittu avustaviin töihin tai työkeskukseen. Oltaisiinko koskaan nähty ensimmäistä animaatioelokuvaa, jonka lukihäiriöinen Walt Disney teki, ja olisimmeko koskaan koonneet Ikean huonekaluja, jos Ikean perustaja olisikin lukihäiriön takia käynyt kehitysvammaisten ja häirikkölasten kanssa samaa koulua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
Lääkikseen ja etenkin eläinlääkikseen pääseminen kyllä joka tapauksessa vaatii niitä perslihaksia ja aikaa, ihan ilman lukihäiriötäkin. Ei estä oppimista ei, mutta seurasin ystäväperheen tytärtä, jolla oli ihan hyvä koulumenestys, ei mitään oppimisvaikeuksia ja pyrki lääkikseen kolme kertaa. Eivät ovet auenneet, ahkerasta lukemisesta ja valmennuskursseista huolimatta. Noihin kahteen paikkaan on todella vaikea päästä, hyvi pieni prosentti otetaan sisään kaikista pyrkijiöstä.
Henkilö, jonka tiedän, haki lääkikseen 4 krt.
Hänen luokkakaverinsa haki kerran, sitten meni Tarttoon ja maksoi.
Tää eka sanoi ei hae kuon Helsinkiin, koska jne tekosyyt.
Tartossa opiskellut tuli Suomeen erikoistumaan ja pääsi nopeasti töihin. Helsinkiin halunnut ei ikinä päässyt Helsinkiin.
Mun luokkakaveri, yo vuosimallia 88, lähti Venäjälle. Opiskeli 3 v venäjää, sillä pärjäsi. Äkkiä oppi lisää. Helposti sai Suomesta töitä.
Teki Suomessa ehkä 5 v töitä, muutti Emiraatteihin ja sieltä Amerikkaan.
On meidän luokan menestynein.
Tuli luokkakokoukseen virtuaalisesti, sanoi työpäivät ovat pitkiä ja rikas ei saa mennä naimisiin tyhjätaskub kanssa ja erota.
Ehdotan, että alatte rakentamaa harjoitus- ja kouluttautumisohjelmaa tähän tarkoitukseen.
Jos oikeasti haluaa pärjätä on myös tehtävä kaikkensa. Joka osa-aluetta on kehitettävä. Lajiin, kuin lajiin löytyy harjoitusohjelmia.
Lisäksi löytyy harrasteleirejä, joissa voi mitata tasoaan parhaita vastaan. Leirin jälkeen saa yleensä palautetta mihin kannattaa keskittyä harjoittelussa.
Tuon ikäisenä on treenattava, joka ikinen päivä, kun on parhaat herkkyyskaudet vielä käytössä.