Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?

Eipä siinä oikein voi muuta tehdä kuin kannustaa (älä kuitenkaan kehu aiheetta) ja pitää huolta, että koulu menee läpi edes kohtuudella. Haaveita saa ja pitää olla ja vanhempana sun tehtävä on vain varmistaa, että lapsella on turvallinen koti ja riittävät eväät oppimiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs poika haki lääkikseen peruskoulupohjalta, luki vuoden päivät 8h päivässä. Pääsi.

Työkaverin veli pääsi lääkikseen 50 vuotiaana.

Jokainen rock-tähti on haaveillut olevansa alallaan. Se on vähän niin kuin edellytys.

Mun vanhemmat torppas unelmat. Nyt olen sitten kaupan kassalla. Koulutustausta on sellainen, johon oli vanhempien mukaan mentävä, muttei se minua kiinnostanut.

Nyt yritän sinne lääkikseen kolmekymppisenä ja vanhemmat vastustaa sitäkin. Surullista, koska yksityisopettajani, joka on lääkäri, on sitä mieltä, että voin päästä.

Mulla sama.

Haaveet yliopistosta torpattiin kun en ollut mikään kympin tyttö vaan keskitason oppilas. Lukio ja yliopisto oli vain erityisen lahjakkaille joilla on sitä "lukupäätä"'. Uskoin sitten olevani tyhmä enkä edes yrittänyt ja menin amikseen.

Vasta kolmekymppisenä kaikenlaisissa paskatöissä pyörineenä tajusin että potentiaalia olisi muuhunkin mutta en ole osannut sitä käyttää kun olen uskonut koko ikäni olevani vain tyhmä alisuoriutuja.

Ei tästä yksinään vanhempia voi syyttää, mutta toisenlainen kannustus nuorena olisi saattanut saada ainakin uskomaan itseensä enemmän.

Sinulla on itselläsi ihan aina vapaus valita toisin, ja mennä sinne yliopistoon tai hakea vaikka se kuu taivaalta, jos niin haluat. Voit nyt alkaa rakentamaan tietäsi sitä unelmaa kohti, jonka vanhemmat torppasivat, ja kun saavutat sen unelman, voitkin näyttää pitkää nenää vanhemmillesi ja osoittaa, että pärjäsitkin ihan ilman heitä. :-)

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Kovasti työtä tekemällä kyllä pääsee eteenpäin, meilläkin on lapsi jolta lukeminen ei kerta kaikkiaan sujunut, mutta niinpä vaan on suoriutunut maisteriksi saakka ja on erinomainen työssään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs poika haki lääkikseen peruskoulupohjalta, luki vuoden päivät 8h päivässä. Pääsi.

Työkaverin veli pääsi lääkikseen 50 vuotiaana.

Jokainen rock-tähti on haaveillut olevansa alallaan. Se on vähän niin kuin edellytys.

Mun vanhemmat torppas unelmat. Nyt olen sitten kaupan kassalla. Koulutustausta on sellainen, johon oli vanhempien mukaan mentävä, muttei se minua kiinnostanut.

Nyt yritän sinne lääkikseen kolmekymppisenä ja vanhemmat vastustaa sitäkin. Surullista, koska yksityisopettajani, joka on lääkäri, on sitä mieltä, että voin päästä.

Mulla sama.

Haaveet yliopistosta torpattiin kun en ollut mikään kympin tyttö vaan keskitason oppilas. Lukio ja yliopisto oli vain erityisen lahjakkaille joilla on sitä "lukupäätä"'. Uskoin sitten olevani tyhmä enkä edes yrittänyt ja menin amikseen.

Vasta kolmekymppisenä kaikenlaisissa paskatöissä pyörineenä tajusin että potentiaalia olisi muuhunkin mutta en ole osannut sitä käyttää kun olen uskonut koko ikäni olevani vain tyhmä alisuoriutuja.

Ei tästä yksinään vanhempia voi syyttää, mutta toisenlainen kannustus nuorena olisi saattanut saada ainakin uskomaan itseensä enemmän.

Sinulla on itselläsi ihan aina vapaus valita toisin, ja mennä sinne yliopistoon tai hakea vaikka se kuu taivaalta, jos niin haluat. Voit nyt alkaa rakentamaan tietäsi sitä unelmaa kohti, jonka vanhemmat torppasivat, ja kun saavutat sen unelman, voitkin näyttää pitkää nenää vanhemmillesi ja osoittaa, että pärjäsitkin ihan ilman heitä. :-)

Tässä näkee sen eron, minkä perhetausta muodostaa. Koulutetuissa ja varakkaissa perheissä on enemmän oletuksena, että jälkikasvu päätyy samalle tielle ja siihen on tukea saatavilla. Konkreettinen osoitus siitä, että vaikka mahdollisuudet monilta osin olisivatkin kaikille samat, on osalla paljon paremmat lähtökohdat niiden hyödyntämiseen.

On isoja eroja siinä, millaisia tulevaisuudennäkymiä vanhemmat pystyvät lapsilleen mielikuvien tasolla avaamaan. On vaikea seurata unelmia, jos niitä ei ole.

Olen ikuisesti kiitollinen isoisälleni, joka ainoana elämäni tärkeänä aikuisena uskoi unelmaani olla aikuisena veturinkuljettaja. Kaikki muut sanoivat, että minusta ei voi tulla veturinkuljettajaa, koska olen tyttö. Isoisä sanoi, että silloin kun olen aikuinen myös naisista voi tulla veturinkuljettajia.

Lapsuus 1950-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Välillä menee vähän yli tämä ”kaikki on mahdollista kunhan yrittää tarpeeksi”.

Pitää olla myös onnekas, ahkera, sitkeä, lahjakas, älykäs yms

Vierailija kirjoitti:

Eipä siinä oikein voi muuta tehdä kuin kannustaa (älä kuitenkaan kehu aiheetta) ja pitää huolta, että koulu menee läpi edes kohtuudella. Haaveita saa ja pitää olla ja vanhempana sun tehtävä on vain varmistaa, että lapsella on turvallinen koti ja riittävät eväät oppimiseen.

Älä kehu tosiaan aiheetta mutta kehu jos yrittää.

Eräs tuttu on narsisti kun äitinsä on kehunut poikansa pilalle. Tämä tuttu pitää itseään kaikkitietävänä kun äitinsä on hänet pilalle kehunut. Ei kestä pettymyksiä yhtään kun on niin ”hyvä” vaikka ei ole.

Oletpa erittäin hyvä vanhempi, lukihäiriöllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko lapsestasi tulla eläinlääkäri, opiskele asioita itse ennen, kuin lyttäät lapsesi unelmal.

Ensinnäkin kuuntele, anna toisen puhua ja haaveilla.

Sitten sanoisin jotain:  "Hyvä että sulla on tuollaiset unelmat ja  tavoitteet, nyt ei muuta kuin kovaa työtä. Ymmärrät rakas lapseni varmaankin, että kukaan ei pääse tuosta vain huipulle, vaan se vaatii ahkeraa ja periksiantamatonta uutteruutta. Voisinko auttaa sinua jotenkin tässä asiassa?"

Tuttavaperheeni lapsella (nyt jo aikuinen) on vaikea lukihäiriö. Lähti ensin opiskelemaan toista alaa, mutta myöhemmin haki ja pääsi oikeustieteelliseen, josta jo valmistuikin. Joutunut tekemään töitä monin verroin moneen muuhun nähden, kun ylioppilaspaperitkaan eivät olleet kummoiset. Vanhempien tehtävä on tukea ja kannustaa sekä tukea itsetunnon kasvamista niin vahvaksi, että lapsi kestää pettymyksen, jos se haaveiden ammatti jääkin haaveeksi. 

Koska lapsi on noin pieni vielä niin tuo on ihan harmitonta haaveilua. Ihan sama kuin olisi ihastunut Kim Kardashianiin. Tuossa iässä mielikuvitus saa lentää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Välillä menee vähän yli tämä ”kaikki on mahdollista kunhan yrittää tarpeeksi”.

Pitää olla myös onnekas, ahkera, sitkeä, lahjakas, älykäs yms

Mielestäni Suomessa ei mene ollenkaan yli tuo "kaikki on mahdollista, kunhan yrittää tarpeeksi." Amerikoissa ehkä, mutta ei täällä. Suomessa ennemmin yleensä lytätään ja ollaan pessimistejä. Ei edes viitsitä yrittää, koska ei kuitenkaan onnistuta. Unelmat kuopataan ilman että niille annettiin koskaan edes mahdollisuutta.

Monet vaikuttavat pelkäävän epäonnistumisia, vaikka epäonnistumiset ovat VÄLTTÄMÄTTÖMIÄ ja tärkeä osa menestystä. Monesti menestyneimmät tyypit eroavat vähemmän menestyneitä siinä, että he ovat epäonnistuneet useammin kuin muut. He eivät vain ole koskaan luovuttaneet ja lannistuneet epäonnistumisista vaan oppineet niistä, käyttäneet kokemusta hyödykseen jatkossa, kehittyneet. Se on tietysti kiistaton fakta, että menestyksessä on mukana myös tuuria. Monella elämän osa-alueella tuurilla on epäreilun suurikin rooli. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan jne. Mutta jälleen kerran: heillä, jotka yrittävät, yrittävät ja yrittävät aina uudelleen, on suurempi mahdollisuus olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan kuin heillä, jotka lyövät hanskat tiskiin kolmen epäonnistumisen jälkeen.

Monella vaikuttaa olevan myös sellainen "kaikki tai ei mitään" -asenne. Jos intohimosi on lääketiede tai muiden hoivaamaaminen, mutta et pääse lääkikseen, niin et ole epäonnistunut intohimossasi. Voit hakeutua eläintenhoitajaksi, sairaanhoitajaksi, lähihoitajaksi, lainata kirjastosta kaiken mahdollisen lääketieteeseen liittyvän kirjallisuusen ja opiskella alan kirjallisuutta itsenäisesti. Jos intohimosi taas on laulaminen ja musiikki, mutta sinusta ei tule levyttävää artistia, et ole epäonnistuja. Voit silti laulaa kuorossa, ottaa kitaratunteja, opetella tekemään biisejä ja ehkä jokin päivä saat sivutuloja musiikillasi, perustaa bändin ja treenailla iloksesi muiden kanssa.

Tuo "kaikki tai ei mitään" -asenne taitaa monilla kummuta siitä, että ei tosiaan edes oltu intohimoisia ja innostuneita vaikka siitä lääketieteestä tai musiikista. Ala oli ehkä ihan kiinnostava, mutta eniten siinä kiehtoi statusarvo. Se, että pääsisi näyttämään muille ja saisi muilta arvostusta. Jokaisen kannattaa ihan tosissaan mietiä, mistä nauttii ja mitä tekee silloin kun kukaan ei ole katsomassa ja kun ei tee asiaa kenenkään muun vuoksi. Innostutko luontodokkareista ja katselet niitä vapaa-aikanasi, uppoudutko luontoaiheisiin artikkeleihin, vaikkei aihe näytä muuta lähipiiriäsi kiinnostavan? Luetko kaunokirjallisuutta päivittäin etkä malta laskea kirjaa illalla kädestäsi? Piirrätkö vihkojen marginaalit täyteen, piirrät silloinkin, kun kukaan ei ole kehumassa että "sähän oot tosi taitava"? Jos tekee sellaisia asioita, joista itse aidosti nauttii ja joista saa merkityksen tunnetta elämäänsä, niin lopputuloksella ja ulkokultaisilla meriiteillä ei ole niin paljon väliä. Olet käyttänyt aikaasi asioihin, joilla on itsellesi merkitystä ja se tuntuu hyvältä. Tietysti ihanteellista olisi, että tienaisi elantonsa ykköskiinnostuksellaan. Se ei vain aina ole mahdollista. Älkää hyvät ihmiset silti torpatko intohimojanne tai kutsuko itseänne epäonnistujiksi, vaikkette ykköskiinnostuksellanne tienaisikaan tai saisi kunniaa.

Tärkeintä on, että on joku ala millä elantonsa tienaa. Harrastaa voi sitten niitä muita mielenkiinnon kohteita. Itse työskentelen hoitajana, vaikka alunperin luin ihan toisenlaisen ammatin. Töitä ei vain ollut. Hoitajana saan palkan, vapaa-ajallani teen niitä asioita joista oikeasti nautin.

En ymmärrä, mitä epärealistista on vaikkapa muotisuunnittelijan, lääkärin tai asianajajan ammateissa?

Kertooko tämä palstan sosioekonomisesta tasosta vai yleisestä matalamielisyydestä?

Toki on ammatteja (kuten ammattijalkapalloilija, rokkistara), joissa pelkkä oma työ ei välttämättä riitä, vaan pitää olla onnea ja sattumaa matkassa. Mutta miksi ei silti saisi yrittää? Parempihan se on itse oppia omat rajansa, kuin kuulla ne joltain muulta.

Toki on ammatteja, joissa voi olla ihan oikeita rajoitteita. Kuten se, että lentäjällä tulee olla hyvä näkö tai Amerikan presidentin tulee olla syntyjään amerikkalainen.

Näitä harvoja faktapohjaisia rajoitteita lukuunottamatta, en näe mitään tilannetta tai syytä, miksi missään tilanteessa pitäisi yrittää lytätä kenenkään haaveita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.

Jos keskiarvo on 6 ja lukioonkaan ei sillä taida päästä, niin miten voisi mitenkään päästä lääkikseen? Ei se minun mielipiteistäni ole kiinni.

Niin...sitä aikaa ja perslihaksia (sekä kannustusta). Tosin, jos lapsesi ei ole valmis tekemään töitä eivätkä aikuiset ympärillä usko mahdollisuuksiin, haaveen toteutuminen on vähintäänkin epätodennäköistä. Torppaamalla lapsesi haaveet noin nuorena, annat hänen ymmärtää että kaikki maailmassa annetaan valmiina eikä osaansa voi itse vaikuttaa ja hänen korttinsa nyt vaan sattuvat olemaan huonot.

Aika helposti ratsastetaan tänä päivänä diagnooseilla tyyliin "En osaa, en kykene, en edes yritä". Mulla itselläni on diagnoosit hahmotushäiriöstä ja lukivaikeudesta. Hankin yläkoulussa mopokortin ja ammattikoulun jälkeen ajokortin. Ja se ammatti, johon opiskelin, oli kampaaja. Sitä ei aluksi olisi uskonut opokaan vaan mulle tarjottiin vaihtoehdoksi sitä helpointa alaa, jonne en edes päässyt. Kolmannella kerralla mulla kävi tuuri kun pääsin hiusalan opiskelijaksi. Kampauksien tekeminen on vaatinut tarkkaa työtä ja siinä käytän paljonkin ylihuolellisuutta. Pelkoa ei ole siitä, että joku lähtee pää vihreänä kotiin tai leikkaan jonkun pitkät hiukset kaljuksi. Suomessa on silleen että laitetaan normaalijärkinen oppimisongelmainen tai hahmotushäiriöinen jonkun heikomman aineksen sekaan oppimatta mitään. Käytännössä kyse on pelkästä säilöstä. Itse aion mielelläni tulla luennoimaan ammattikoululle, jossa kävin, kokemuksistani liittyen oppimiseen. Kyllähän se opettelu oman aikansa vaatii eikä kaikkea voi jättää pelkälle koululle.

Voin kertoa, että miten opin kampausten teon. Katson netistä videoita ja samalla on tullut opittua englantia. Visuaalisuus on kampaajan työssä tärkein asia. Peruskoulussa oltiin ehdottomasta helpotuksia helpotusten perään mutta itse olisin siitä turhautunut, jos olisin jotain leikkikoulun englantia tai historiaa opetellut. Totta kai ehdotettiin myös jopa erityisammattikoulua jossa en olisi tuntenut oloani kotoisaksi, koska valtaosa siellä opiskelijoista on kehitysvammaisia. Se on surullista, että ajatellaan ettei tällainen viallinen voi olla vakavasti otettu ja puhua järkeviä, vaan luullaan joksikin pikku lapsen tasoiseksi, jonka kuuluu yläkoulussakin opetella 1+1= 2 ja olla myöhemmin jollain työpajalla. Kuitenkin olen se tyyppi, joka nostaa kissan pöydälle milloin maskien terveyshaitoista tai nuorison mielenterveyspalvelujen resurssien leikkaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.

Välillä menee vähän yli tämä ”kaikki on mahdollista kunhan yrittää tarpeeksi”.

Pitää olla myös onnekas, ahkera, sitkeä, lahjakas, älykäs yms

Mielestäni Suomessa ei mene ollenkaan yli tuo "kaikki on mahdollista, kunhan yrittää tarpeeksi." Amerikoissa ehkä, mutta ei täällä. Suomessa ennemmin yleensä lytätään ja ollaan pessimistejä. Ei edes viitsitä yrittää, koska ei kuitenkaan onnistuta. Unelmat kuopataan ilman että niille annettiin koskaan edes mahdollisuutta.

Monet vaikuttavat pelkäävän epäonnistumisia, vaikka epäonnistumiset ovat VÄLTTÄMÄTTÖMIÄ ja tärkeä osa menestystä. Monesti menestyneimmät tyypit eroavat vähemmän menestyneitä siinä, että he ovat epäonnistuneet useammin kuin muut. He eivät vain ole koskaan luovuttaneet ja lannistuneet epäonnistumisista vaan oppineet niistä, käyttäneet kokemusta hyödykseen jatkossa, kehittyneet. Se on tietysti kiistaton fakta, että menestyksessä on mukana myös tuuria. Monella elämän osa-alueella tuurilla on epäreilun suurikin rooli. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan jne. Mutta jälleen kerran: heillä, jotka yrittävät, yrittävät ja yrittävät aina uudelleen, on suurempi mahdollisuus olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan kuin heillä, jotka lyövät hanskat tiskiin kolmen epäonnistumisen jälkeen.

Monella vaikuttaa olevan myös sellainen "kaikki tai ei mitään" -asenne. Jos intohimosi on lääketiede tai muiden hoivaamaaminen, mutta et pääse lääkikseen, niin et ole epäonnistunut intohimossasi. Voit hakeutua eläintenhoitajaksi, sairaanhoitajaksi, lähihoitajaksi, lainata kirjastosta kaiken mahdollisen lääketieteeseen liittyvän kirjallisuusen ja opiskella alan kirjallisuutta itsenäisesti. Jos intohimosi taas on laulaminen ja musiikki, mutta sinusta ei tule levyttävää artistia, et ole epäonnistuja. Voit silti laulaa kuorossa, ottaa kitaratunteja, opetella tekemään biisejä ja ehkä jokin päivä saat sivutuloja musiikillasi, perustaa bändin ja treenailla iloksesi muiden kanssa.

Tuo "kaikki tai ei mitään" -asenne taitaa monilla kummuta siitä, että ei tosiaan edes oltu intohimoisia ja innostuneita vaikka siitä lääketieteestä tai musiikista. Ala oli ehkä ihan kiinnostava, mutta eniten siinä kiehtoi statusarvo. Se, että pääsisi näyttämään muille ja saisi muilta arvostusta. Jokaisen kannattaa ihan tosissaan mietiä, mistä nauttii ja mitä tekee silloin kun kukaan ei ole katsomassa ja kun ei tee asiaa kenenkään muun vuoksi. Innostutko luontodokkareista ja katselet niitä vapaa-aikanasi, uppoudutko luontoaiheisiin artikkeleihin, vaikkei aihe näytä muuta lähipiiriäsi kiinnostavan? Luetko kaunokirjallisuutta päivittäin etkä malta laskea kirjaa illalla kädestäsi? Piirrätkö vihkojen marginaalit täyteen, piirrät silloinkin, kun kukaan ei ole kehumassa että "sähän oot tosi taitava"? Jos tekee sellaisia asioita, joista itse aidosti nauttii ja joista saa merkityksen tunnetta elämäänsä, niin lopputuloksella ja ulkokultaisilla meriiteillä ei ole niin paljon väliä. Olet käyttänyt aikaasi asioihin, joilla on itsellesi merkitystä ja se tuntuu hyvältä. Tietysti ihanteellista olisi, että tienaisi elantonsa ykköskiinnostuksellaan. Se ei vain aina ole mahdollista. Älkää hyvät ihmiset silti torpatko intohimojanne tai kutsuko itseänne epäonnistujiksi, vaikkette ykköskiinnostuksellanne tienaisikaan tai saisi kunniaa.

Hyvin sanottu.

Kannattaa myös hylätä se ajatusmalli, että on liian vanha siihen, tähän ja tuohon. Jos havittelee ammattiurheilijaksi tai maailmankuuluksi valokuvamalliksi yli 45-vuotiaana, niin haave tuskin enää toteutuu. Se ei kuitenkaan estä kilpailemasta urheilulajissa tai harrastaman valokuvausta / mallina olemista / muotia. Sitten taas esimerkiksi yliopistossa opiskelu, kirjan kirjoittaminen tai vastaavat jutut eivät ole ollenkaan poissuljettuja vaihtoehtoja yli 60-vuotiaanakaan. Tiesittekö, että esikoiskirja julkaistaan jonkin tutkimuksen mukaan keskimäärin vasta yli 35-vuotiaana?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, mitä epärealistista on vaikkapa muotisuunnittelijan, lääkärin tai asianajajan ammateissa?

Kertooko tämä palstan sosioekonomisesta tasosta vai yleisestä matalamielisyydestä?

Toki on ammatteja (kuten ammattijalkapalloilija, rokkistara), joissa pelkkä oma työ ei välttämättä riitä, vaan pitää olla onnea ja sattumaa matkassa. Mutta miksi ei silti saisi yrittää? Parempihan se on itse oppia omat rajansa, kuin kuulla ne joltain muulta.

Toki on ammatteja, joissa voi olla ihan oikeita rajoitteita. Kuten se, että lentäjällä tulee olla hyvä näkö tai Amerikan presidentin tulee olla syntyjään amerikkalainen.

Näitä harvoja faktapohjaisia rajoitteita lukuunottamatta, en näe mitään tilannetta tai syytä, miksi missään tilanteessa pitäisi yrittää lytätä kenenkään haaveita.

Näin juuri. Lasten haaveiden lyttääjät taitavat olla matalasti koulutettuja ja mielikuvituksettomia. Lapset on tärkeää ohjata jo pienestä pitäen olemaan haaveilematta mistään turhuuksista. Pää pois pilvistä heti kättelyssä.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, mitä epärealistista on vaikkapa muotisuunnittelijan, lääkärin tai asianajajan ammateissa?

Kertooko tämä palstan sosioekonomisesta tasosta vai yleisestä matalamielisyydestä?

Toki on ammatteja (kuten ammattijalkapalloilija, rokkistara), joissa pelkkä oma työ ei välttämättä riitä, vaan pitää olla onnea ja sattumaa matkassa. Mutta miksi ei silti saisi yrittää? Parempihan se on itse oppia omat rajansa, kuin kuulla ne joltain muulta.

Toki on ammatteja, joissa voi olla ihan oikeita rajoitteita. Kuten se, että lentäjällä tulee olla hyvä näkö tai Amerikan presidentin tulee olla syntyjään amerikkalainen.

Näitä harvoja faktapohjaisia rajoitteita lukuunottamatta, en näe mitään tilannetta tai syytä, miksi missään tilanteessa pitäisi yrittää lytätä kenenkään haaveita.

Näin juuri. Joku tuolla aiemmin sanoi, että haluaa kertoa lapselleen elämän realiteeteista, ettei lapsi joudu kokemaan karvasta pettymystä. On ihan fiksua kertoa lapselle, että unelmien eteen pitää tehdä kovasti töitä. Ei kuitenkaan ole fiksua opettaa lapselle, että hän ei pysty asioihin x ja y, koska z. Jos siis kyse on sellaisesta asiasta, johon ei ole mitään satavarmaa fyysistä estettä (esimerkiksi jos lapsi haluaa oppia lentämään, niin on hyvä kertoa realiteeteista).

Älkää asettako lapsenne lahjakkuudelle, älylle, voimalle, ahkeruudelle ja sisukkuudelle rajoja sen perusteella, mihin te itse pystytte. Vaikka sinusta ei ikinä tulisi psykologia tai lentäjää, niin lapsellesi se voi olla kutsumusammatti ja se omin juttu. Ja vaikka näkisit alusta alkaen, että lapsella ei rahkeet riitä johonkin, niin älä silti tyrmää hänen yrityksiään. Epäonnistumisista oppii hurjasti. Lapsi saattaa löytää ne omat vahvuutensa epäonnistumisten kautta ja siitä muotoutuu hänelle uusi polku, jota ei ilman epäonnistumista olisi tullut ajatelleeksikaan.

Lannistavat vanhemmat, jotka eivät luota lapsen kykyihin, murtavat lapsen itsetunnon niissäkin asioissa, joihin hänellä riittäisi rahkeet.

Vierailija kirjoitti:

Jep, älkää vaan kannustako lapsia ja torpatkaa saman tien niiden unelmat.

Etteivät vahingossakaan kuvittele liikoja itsestään.

Mun isäni muisti aina varjella ettei mulla "nouse päähän" kehut.

Joo ei noussut. Eikä musta kyllä mitään sitten tullutkaan.

Meillä yritettiin suojella epäonnistumisilta ja pettymyksiltä.

Ei saanut haaveilla eikä oikein edes yrittää mitään kivaa.

Se oli latistavaa ja tuntui siltä kuin missään ei edes voisi koskaan onnistua ja koko elämä olisi yhtä suurta epäonnistumista.

Se johti vaikeaan masentumiseen teini-iässä.

Mutta eipä tullut epäonnistumisia eikä pettymyksiä.

Pettymykset ja epäonnistumiset ovat osa elämää. Niitä pitäisi nimenomaan oppia sietämään ja asettamaan mittasuhteisiinsa jo lapsuudesta lähtien. On laiskaa vanhemmuutta pyrkiä siivoamaan kaikki kynnykset lapsen tieltä, jottei itse joutuisi kohtamaan ja tukemaan lasta vaikeiden tunteiden kanssa. Kertooko tämä sitten siitä aikuisen omien tunnetaitojen puutteesta?