Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

Toisaalta on kyllä olemassa se ihmistyyppi, joka on kuin kylmä kala, jolle ei varmastikkaan kenenkään kanssa synny mitään lämmintä suhdetta. Ehkä virheellistä ylipäätään esittää mitään oikeita tapoja elää mitenkään yleisesti. Joillakin on enemmän kykyä ja tarvetta tunne-elämään kuin toisilla.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Miksi iso osa omasta elämästä pitäisi sinnitellä parisuhteessa, josta ei itse saa mitään, eikö kulissin ylläpitäminen käy raskaaksi vuosien aikana. Etkö mielestäsi itse ansaitse suhdetta, josta saat itsellesi jotain muutakin kuin sen, että mielestäsi tarjoat lapsille hyvän perhe-elämän. Etkö aio lastesi kanssa koskaan keskustella parisuhdeasioista ja silloin tulisi esiin tämä, että vanhempien parisuhde ei ole ollut hyvä. Aika surullista, että et mielestäsi ansaitse rakkautta, hyvää seksiä, intohimoa, hellyyttä ja läheisyyttä toiselta ihmiseltä, koska haluat elää ilman näitä asioita. Toivottavasti lapsesi arvostavat tätä uhrausta, etkä joudu katumaan omaa elämättä jäänyttä elämääsi.

Sanot sen itsekin, eli haluaminen. Et voi toisen puolesta päättää mitä hän juuri nyt tarvitsee, ja mihin hänen tulisi juuri tässä elämäntilanteessa keskittää voimansa ja pyrkimyksensä. On aivan ok haluta pitää lapsille perhe kasassa, vaikka jonkin aikaa sen tähden eläisikin osittain epätyydyttävää elämää. Et voi myöskään päättää toisen puolesta kokeeko tämä ansaitsevansa jotain vai ei. Moni  on tyytyväinen seksittömyyteen. Ei se ole mikään onnellisuuden tae tai takuuttomuus. On luonnollista että hyvä vanhempi sietää ja kestää tiettyyn pisteeseen asti epämukavuutta jotta saa lapsellensa parhaat mahdolliset lähtökohdat.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä35939 kirjoitti:

Mielenkiintoinen keskustelu! Tilanteet on niin erilaisia: ollaanko vanhemmuusliitossa / avoimessa suhteessa puhuttu kaikki asiat läpi, niin että voidaan tosiaan olla kavereita ja arki ei ole kireää tai painostavaa? Onko tilannetta selitetty (isommille) lapsille jotenkin ja onko siihen tarvetta? Ehkä ei, että lapselle ei jää sitä painolastia kannettavakseen että aikuiset ovat vain hänen takiaan yhdessä.

Itsekin samaa asiaa pyörittelen. Tunteita ei enää jäljellä, mutta ei myöskään riitoja. Lähinnä välinpitämätön olo toisesta. Kuitenkin pitkä suhde takana ja haluaa toiselle hyvää. Saisiko tästä vielä asiat puhumalla jonkinlaisen kaveriliiton pidettyä kasassa, etti pienten lasten tarvitsisi alkaa kahden kodin asukkaiksi? Ilman lapsia valinta olisi ilmiselvä.

Tämäkö se parisuhteen malli jonka haluat lapsille siirtää. Mahtavaa ettei ole riitoja, se hieno asia sinänsä. Kuitenkin lapsi aistii jos on kireyksiä tai vanhemmat poissaolevia. Näissä on vain ajan kysymys koska ero tulee. Se väistämättä vaikuttaa koko perheen energiaan, halusit tai et. Taatusti käyttäydyt jopa tiedostamatta eri tavalla kun jos olisit rakkausliitossa etkä välinpitämätön. Ihmisen perustarve on läheisyys ja hyväksytyksi tuleminen. Hienoa jos lapsille voit sen näyttää mutta kahden toisistaan välinpitämättömän aikuisen keskinäisestä suhteesta lapsi saa kyllä oudon mallin. Ja samalla se vaikuttaa vähän kaikkeen, mitä lapsi aistii ja oppii. Minä en halunnut opettaa omilleni, että huonosta liitosta ei saa lähteä vaan kaikki pitää kestää. Oli tosin sitä huonoa käytöstäkin, siinä vissi ero. Aluksi hannasin monta vuotta päätöstä muka lasten takia ja koitin saada kaiken muuttumaan. Meillä oli huonoa käytöstä ja ikäviä sanoja ja äänensävyjä paljon, riitojakin välillä. Läheisyydenpuutteeseen meinasin ahdistua, kun vierellä oli toinen, mutten kuitenkaan kelvannut. Tää oli mun tarina ja ratkaisu. Eikä mulla ole uutta, jonka olisin esitellyt lapsille, enkä ota helpolla lasten elämään. Löysin sen oikean tämän jälkeen ja yhtä on pidetty siitä asti.

Kaikista parhaiten lapsi kuitenki aistii vanhemman jatkuvan epävarmuuden siitä millä kaikilla tavoilla hän nyt on lapsensa tunne-elämää pilaamassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

Kuinka sairas on mieli, joka kääntää joksikin sopimattomaksi sen, että lapsi näkee aikuisten pikaisesti suukottavan, silittävän toisen hartiaa, puristavan hellästi kädestä, nauravan yhdessä. Todella sairasta.

Vanhempien tehtävä on aiheuttaa lapselle mahdollisimman suuri määrä traumoja, ilman että se murtaa lapsen. Joku joskus sanoi jotenkin näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

Kuinka sairas on mieli, joka kääntää joksikin sopimattomaksi sen, että lapsi näkee aikuisten pikaisesti suukottavan, silittävän toisen hartiaa, puristavan hellästi kädestä, nauravan yhdessä. Todella sairasta.

Se on se ihmistyyppi ”kylmä kala”. Sen mielestä kaikki tuollainen on vähän likaista ja turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

Minunkin vanhemmillani se oli välillä aika sinnittelyä, mutta lopulta rakastuivat toisiinsa uudelleen. Ei jäänyt traumoja tai taakkoja.

Näin. Sinä saitkin tärkeän opin vanhemmiltasi, sen että ei luovuteta heti kun ei ole enää sukat pyörimässä jaloissa. Jokaisessa parisuhteessa tulee vaikeampia aikoja. Niistä on hyvä antaa se malli lapsille että vaikeista ajoista pääsee yli.

Tai sitten se ei ole mikään kausi, vaan se on sen asian valkeneminen, että ei ihan oikeasti sovi yhteen sen ihmisen kanssa jonka kanssa on. Kyllä varmasti, jos ei vaan eroa, niin se kausi jossain vaiheessa menee ohi ja muuttuu sellaiseksi että ”aivan sama, kohta tässä kuollaan kuitenkin”. Että onhan se siinä mielessä ehkä kausi. Mutta ei niin, että aina olisi jotain vaikeuksien kautta voittoon ja ylämäen jälkeen tulee kivaa. Joskus ihan oikeasti ei ole vaan mitään järkeä jäädä siihen kökkimään.

Minä olen tuo, jota tässä kommentoitiin, ja kyllä minun vanhempani aivan aidosti ja selkeästi rakastuivat toisiinsa, kun olin muuttanut pois kotoa. Toki melko pian tuli se kuolemakin, mutta en silti koe heidän rakkautensa olleen ”aivan sama”, vaan iso asia heidän elämässään, iän myötä aina vain isompi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Olet naiivi tai sitten tosi nuori, jos luulet että lapset syyttävät erosta aina itseään siksi koska vanhemmat ovat häntä siitä syyllistäneet. Kannattaa hankkia tietoa aiheesta, koska kirjoituksesi on humpuukia.

No mikä kirjoitin myös että se että lapsi syyllistää itseään mistä tahansa vanhempiin liittyvästä, ei liity eroihin, vaan siinä on taustalla jotain muuta. 

En ole nuori enkä naiivi, vaan hyvinkin tietoinen näistä asioista.

Lapsen syyllistäminen on vain yksi muoto niistä asioista millä lapselle saa kasvatettua huonon itsetunnon.

Sori, my bad. Luulin sinun puhuvan aiheesta, joka tässä on eroaminen, eikä yleisesti nyt vaan mistä tahansa, mutta ei erosta ollenkaan. Toki pätee kaikkeen muuhunkin, eli lapsi syyllistyy, vaikak häntä ei kukaan syyttäisi.

Mä olin se lapsi joka eli tollaisessa perheessä. En tiedä miten pärjäät, mutta jos teillä ei riidellä, teet todella ison palveluksen lapsillesi. Olen todella kiitollinen äidilleni että hän ei eronnut ennen kuin me lapset olimme jo muuttaneet pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien tehtävä on aiheuttaa lapselle mahdollisimman suuri määrä traumoja, ilman että se murtaa lapsen. Joku joskus sanoi jotenkin näin.

No minä ainakin ilomielin jätän tämän tehtävän väliin. Vaikka olisi joku joskus jossain jotenkin noin sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien tehtävä on aiheuttaa lapselle mahdollisimman suuri määrä traumoja, ilman että se murtaa lapsen. Joku joskus sanoi jotenkin näin.

Ehkä tuon jonkun mielestä myös puolisoiden tehtävä on aiheuttaa toisilleen mahdollisimman paljon katkeruutta ja pahaa mieltä.

Olisin katkeroitunut uskomattomasti, jos vanhempani olisivat toimineet näin. Tavallaan he toimivatkin, he ovat kyllä yhdessä edelleen, mutta he muuttivat pois siitä kodista jossa olin teininä asunut. Ei minulla ole enää "paikkaa" minne mennä heidän luokseen, en halua kyläillä koska tuntisin olevani todellakin vieras paikassa, jonka tavallaan pitäisi olla se minun vanha kotini. Olen kateellinen kavereilleni, joilla on lapsuudenkodit vielä olemassa.

Jos vanhempani olisivat kaiken kukkuraksi eronneet ollessani jo aikuinen ja omassa elämässä, en varmasti osaisi mennä kummankaan luokse esim. viettämään joulua tms. Mielestäni tällaiset toivotut rutiinit pitäisi käynnistää jo ennen lapsen poismuuttoa.

Kodista, varsinkin lapsuudenkodista luopuminen on iso juttu. Toki erossa toinen voi jäädä vanhaankin asumaan, jos oikein hyvin järjestyy. Mutta haluaako kumpikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

Minunkin vanhemmillani se oli välillä aika sinnittelyä, mutta lopulta rakastuivat toisiinsa uudelleen. Ei jäänyt traumoja tai taakkoja.

Näin. Sinä saitkin tärkeän opin vanhemmiltasi, sen että ei luovuteta heti kun ei ole enää sukat pyörimässä jaloissa. Jokaisessa parisuhteessa tulee vaikeampia aikoja. Niistä on hyvä antaa se malli lapsille että vaikeista ajoista pääsee yli.

Tai sitten se ei ole mikään kausi, vaan se on sen asian valkeneminen, että ei ihan oikeasti sovi yhteen sen ihmisen kanssa jonka kanssa on. Kyllä varmasti, jos ei vaan eroa, niin se kausi jossain vaiheessa menee ohi ja muuttuu sellaiseksi että ”aivan sama, kohta tässä kuollaan kuitenkin”. Että onhan se siinä mielessä ehkä kausi. Mutta ei niin, että aina olisi jotain vaikeuksien kautta voittoon ja ylämäen jälkeen tulee kivaa. Joskus ihan oikeasti ei ole vaan mitään järkeä jäädä siihen kökkimään.

Minä olen tuo, jota tässä kommentoitiin, ja kyllä minun vanhempani aivan aidosti ja selkeästi rakastuivat toisiinsa, kun olin muuttanut pois kotoa. Toki melko pian tuli se kuolemakin, mutta en silti koe heidän rakkautensa olleen ”aivan sama”, vaan iso asia heidän elämässään, iän myötä aina vain isompi.

jees, kommentoin ihan yleisellä tasolla. Tai ehkä omaa liittoani, josta eroamista tullaan arvostelemaan juuri tuosta näkökulmasta että olisi se huono vaihe mennyt ohi. Olen saavuttanut jonkin tietyn pisteen itsetuntemuksessani ja sen seurauksena tullut siihen johtopäätökseen että emme sovi mieheni kanssa yhteen. Nuoruuden valinta, silloin kun ei itsestään vielä mitään ymmärtänyt. Itselläni tämä oivallus ei nyt enää mene ohi kun olen tämän saavuttanut. Sori, että kommentti tuli vähän kuin kommenttina sinun tilanteeseesi, en lukenut koko lainausta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

Kuinka sairas on mieli, joka kääntää joksikin sopimattomaksi sen, että lapsi näkee aikuisten pikaisesti suukottavan, silittävän toisen hartiaa, puristavan hellästi kädestä, nauravan yhdessä. Todella sairasta.

Ei normaalioloissa kasvanut henkisesti terve ihminen mieti lapsena(eikä aikuisenakaan) kavereiden vanhempien kädestäpitämisiä, ja vertaile mikä nyt on kenelläkin aitoa ja mikä välinpitämätöntä., onko maaritin vanhemmilla lämpöä ja erotiikkaa suhteessaan. Sairastahan se onkin, niin kuin itsekin totesit.

Joskus ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota, vaikka lapset on vielä pieniä. 

Itse tajusin tämän kun kolmannen kerran tosissani mietin itseni tappamista. Siinä vaiheessa ymmärsin, että lapset jäävät kohta kokonaan ilman äitiä ellen eroa. 

Nyt, pari vuotta myöhemmin (ja pitkän terapiajakson jälkeen), olen onnellinen, iloinen, tasapainoinen ja lasten mielestä aivan täysin eri ihminen. Siis hyvässä mielessä. Uutta miestä ei ole, joten tällä tietenkin saattaa olla vaikutusta. Kun lapset ovat luonani keskityn heihin 110 %.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

Kuinka sairas on mieli, joka kääntää joksikin sopimattomaksi sen, että lapsi näkee aikuisten pikaisesti suukottavan, silittävän toisen hartiaa, puristavan hellästi kädestä, nauravan yhdessä. Todella sairasta.

Kyllä meidän lapset änkeää väliin aina kun pussaillaan ja tulevat tivaamaan, mille me kahdestaan nauretaan (ei kai vain heille?)

Joten eivät meidän lapset ainakaan kiitollisuudesta kyyneleisin silmin katsele tätä ”parisuhdemallia”, vaan pikemminkin pikkuisen ärsyyntyneinä.

-eri, ohis.

Vierailija kirjoitti:

Olisin katkeroitunut uskomattomasti, jos vanhempani olisivat toimineet näin. Tavallaan he toimivatkin, he ovat kyllä yhdessä edelleen, mutta he muuttivat pois siitä kodista jossa olin teininä asunut. Ei minulla ole enää "paikkaa" minne mennä heidän luokseen, en halua kyläillä koska tuntisin olevani todellakin vieras paikassa, jonka tavallaan pitäisi olla se minun vanha kotini. Olen kateellinen kavereilleni, joilla on lapsuudenkodit vielä olemassa.

Jos vanhempani olisivat kaiken kukkuraksi eronneet ollessani jo aikuinen ja omassa elämässä, en varmasti osaisi mennä kummankaan luokse esim. viettämään joulua tms. Mielestäni tällaiset toivotut rutiinit pitäisi käynnistää jo ennen lapsen poismuuttoa.

Kodista, varsinkin lapsuudenkodista luopuminen on iso juttu. Toki erossa toinen voi jäädä vanhaankin asumaan, jos oikein hyvin järjestyy. Mutta haluaako kumpikaan?

Nyt menee jo aika sakeaksi. Että vanhempiesi olisi pitänyt asua jossain sinun mieliksesi. Kannattaa ehkä mennä jonnekkin juttelemaan. Ne on vaan seiniä hei. Muistot on sun päässäs, eikä ne sieltä katoa vaikka talo katoaisi.

Kannattaa punnita eron hyödyt ja haitat. Tekisi mieli lainata toista ketjua, jossa 9-vuotias eroperheen lapsi ei enää mahdu isän uusioperheeseen, kun uuden kumppanin kanssa on saatu vauva. Tässä kohtaa jokainen voi miettiä, kumpi on lapselle huonompi tilanne, se, että hän ei ehkä saa täydellisen parisuhteen mallia kotoa vai se, että tulee uusioperheen lasten myötä hylätyksi toisen vanhemman taholta. Veikkaan, että tuo hylkäämiskokemus on pahempi trauma kuin se, että ei näkisi äidin ja isän pussailevan kotona. Siinä ei paljon lapsen mieltä isän onnellinen parisuhdemalli uuden naisen kanssa lämmitä, jos lapsi kokee, että ei ole enää itse isälleen tärkeä ja uusi lapsi ja uusi onni menee ”vanhan” lapsen edelle. Kannattaa siis harkita sitä eroa. Joskus voi joutua ojasta allikkoon..

Kyllä lapsille on pahinta, jos joutuu jatkuvasti matkustamaan kahden kodin välillä ja on koko ajan jompaakumpaa ikävä. Ja vielä kamalampaa, jos vanhemmat pakottavat myös johonkin uusperhekuvioihin. Jos toinen vaihtoehto on tavallinen turvallinen koti, jossa vanhemmilla on hyvät ja lämpimät välit, vaikka suurta rakkautta ei olekaan.