Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.
12.10.2020 |
Miten jaksat?
Miten selviät siitä ajatuksesta että oot vielä todela pitkän aikaa kiinni onnettomassa avioliitossa?
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.
Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.
Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.
En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?
No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).
Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?
Mulle on tärkeintä lapset, ei se että mä saisin nauttia elämästä heidän onnensa kustannuksella.
Mä oon lapseni tähän maailmaan tuonut ja mun vastuullani on antaa heillä mahdollisimman hyvä elämä. Ja kyllä, siihen kuuluu se että me emme eroa vielä.
Mun mielestä tämä on ihan päivänselvää.
Minäkin aina ajattelin, että tuo olisi päivänselvää. Kitkuttelin vuosia onnettomassa liitossa. Lopulta havahduin, että tämä ei ole parisuhteen malli jonka haluan lapsilleni antaa. Lapset itkivät eroa pari päivää. Eron jälkeen ovat monesti sanoneet, että hyvä että erositte. Näkevät, että sekä isä, että äiti ovat nyt aidosti onnellisia. Olemme nyt useamman vuoden jälkeen kumpikin uusissa liitoissa ja nyt lapset näkevät aitoa välittämistä ja rakastavan ilmapiirin.
Minäkin koen, että vastuullani on antaa lapsilleni mahdollisimman hyvä elämä. Siihen kuuluu se, että lapseni, tytöt varsinkin, oppivat, että he ansaitsevat hyvän ja kunnioittavan parisuhteen, että heidän ei tarvitse pienentää itseään muiden vuoksi ja tyytyä vähempään. Samalla he oppivat, että elämästään pitää ottaa vastuu ihan itse ja välillä elämä vaatii vaikeitakin päätöksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.
Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.
Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.
Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.
Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.
Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'
Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).
Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.
Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.
Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.
Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.
Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.
Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.
Tämä on vain meidän tarinaOlen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.
Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.
Vierailija kirjoitti:
Olisin katkeroitunut uskomattomasti, jos vanhempani olisivat toimineet näin. Tavallaan he toimivatkin, he ovat kyllä yhdessä edelleen, mutta he muuttivat pois siitä kodista jossa olin teininä asunut. Ei minulla ole enää "paikkaa" minne mennä heidän luokseen, en halua kyläillä koska tuntisin olevani todellakin vieras paikassa, jonka tavallaan pitäisi olla se minun vanha kotini. Olen kateellinen kavereilleni, joilla on lapsuudenkodit vielä olemassa.
Jos vanhempani olisivat kaiken kukkuraksi eronneet ollessani jo aikuinen ja omassa elämässä, en varmasti osaisi mennä kummankaan luokse esim. viettämään joulua tms. Mielestäni tällaiset toivotut rutiinit pitäisi käynnistää jo ennen lapsen poismuuttoa.
Kodista, varsinkin lapsuudenkodista luopuminen on iso juttu. Toki erossa toinen voi jäädä vanhaankin asumaan, jos oikein hyvin järjestyy. Mutta haluaako kumpikaan?
Tulikohan sinusta näin itsekäs preikä siksi, että vanhempasi eivät eronneet vaan uhrautuivat sinun vuoksesi ja pysyivät yhdessä? Nyt kuvittelet että olet maailman napa jota kuu ja tähdet kiertää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.
Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.
Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.
En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?
Kuinka sairas on mieli, joka kääntää joksikin sopimattomaksi sen, että lapsi näkee aikuisten pikaisesti suukottavan, silittävän toisen hartiaa, puristavan hellästi kädestä, nauravan yhdessä. Todella sairasta.
Kyllä meidän lapset änkeää väliin aina kun pussaillaan ja tulevat tivaamaan, mille me kahdestaan nauretaan (ei kai vain heille?)
Joten eivät meidän lapset ainakaan kiitollisuudesta kyyneleisin silmin katsele tätä ”parisuhdemallia”, vaan pikemminkin pikkuisen ärsyyntyneinä.
-eri, ohis.
Tuo on eri asia. Lapset reagoivat noin koska se on heidän ikäkautensa mukainen tapa. Mutta se ei tarkoita että he olisivat onnellisempia jos ette pusailisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin nykyiseen liittoon lasten takia. Lähinnä siksi että pelkäsin vaimon impulsiivista käytöstä ja ajattelin että on parempi että paikalla on ainakin yksi stabiilimpi aikuinen siinä vaiheessa kun homma menee yli. Nyt kun lapset alkaa olla omillaan, niin en tiedä enää. Tähän on nyt tottunut, vaimo on tasoittunut eikä itseä jaksa seksi enää ihan hirveästi kiinnostaa. Että mitä sitä nyt sitten yksinäänkään tekisi?
Lapset on molemmat käyneet psykiatrisen osaston kautta, että jotain olisi pitänyt aikoinaan tehdä toisin, mutta mitä?
Vierailija kirjoitti:
Jäin nykyiseen liittoon lasten takia. Lähinnä siksi että pelkäsin vaimon impulsiivista käytöstä ja ajattelin että on parempi että paikalla on ainakin yksi stabiilimpi aikuinen siinä vaiheessa kun homma menee yli. Nyt kun lapset alkaa olla omillaan, niin en tiedä enää. Tähän on nyt tottunut, vaimo on tasoittunut eikä itseä jaksa seksi enää ihan hirveästi kiinnostaa. Että mitä sitä nyt sitten yksinäänkään tekisi?
Lapset on molemmat käyneet psykiatrisen osaston kautta, että jotain olisi pitänyt aikoinaan tehdä toisin, mutta mitä?
Välttämättä et olisi voinut tehdä mitään paremmin. Jos lasten äidillä on psyykkisiä ongelmia, niin vaikuttaahan se lapsiin, olit siinä tai et ja varmaan vähemmän noin. Koita tavata uusia ihmisiä. Ehkä sieltä vielä joku valopilkku ja selkiys löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.
Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.
Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.
Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.
Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.
Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'
Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).
Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.
Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.
Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.
Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.
Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.
Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.
Tämä on vain meidän tarinaOlen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.
Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.
Juuri näin. Ei ole sivustakatsojana vaikea päätellä, kummalla noista kirjoittajista on elämässään sitä oikeaa rakkautta, joka kestää sairauden ja muut huolet, ja kummalla ei.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa punnita eron hyödyt ja haitat. Tekisi mieli lainata toista ketjua, jossa 9-vuotias eroperheen lapsi ei enää mahdu isän uusioperheeseen, kun uuden kumppanin kanssa on saatu vauva. Tässä kohtaa jokainen voi miettiä, kumpi on lapselle huonompi tilanne, se, että hän ei ehkä saa täydellisen parisuhteen mallia kotoa vai se, että tulee uusioperheen lasten myötä hylätyksi toisen vanhemman taholta. Veikkaan, että tuo hylkäämiskokemus on pahempi trauma kuin se, että ei näkisi äidin ja isän pussailevan kotona. Siinä ei paljon lapsen mieltä isän onnellinen parisuhdemalli uuden naisen kanssa lämmitä, jos lapsi kokee, että ei ole enää itse isälleen tärkeä ja uusi lapsi ja uusi onni menee ”vanhan” lapsen edelle. Kannattaa siis harkita sitä eroa. Joskus voi joutua ojasta allikkoon..
Se uusperhekin voi olla hyvä ja onnellinen ja tasapainoinen, tai sitten ei. Ei näihin ole yhtä ainoaa oikeaa kaavaa.
Silti yleisellä tasolla sanoisin, että älkää yrittäkö hämätä lapsianne. Sillä ne suurimmat ristiriidat lapsen mieleen tulevat, kun vanhemmat sanovat yhtä ja elekieli onkin ihan muuta. Jos on aidosti onneton, aikalisä ja tarvittaessa ero. Jos liitto on pelastettavissa ja/tai aitoa ystävyyttä kuitenkin on, sitten ehkä voi olla ihan hyvä jatkaa yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.
Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.
Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.
En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?
Kuinka sairas on mieli, joka kääntää joksikin sopimattomaksi sen, että lapsi näkee aikuisten pikaisesti suukottavan, silittävän toisen hartiaa, puristavan hellästi kädestä, nauravan yhdessä. Todella sairasta.
Kyllä meidän lapset änkeää väliin aina kun pussaillaan ja tulevat tivaamaan, mille me kahdestaan nauretaan (ei kai vain heille?)
Joten eivät meidän lapset ainakaan kiitollisuudesta kyyneleisin silmin katsele tätä ”parisuhdemallia”, vaan pikemminkin pikkuisen ärsyyntyneinä.
-eri, ohis.
Tuo on eri asia. Lapset reagoivat noin koska se on heidän ikäkautensa mukainen tapa. Mutta se ei tarkoita että he olisivat onnellisempia jos ette pusailisi.
Kysymys olikin siitä, olisivatko he onnettomampia jos emme pussailisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa punnita eron hyödyt ja haitat. Tekisi mieli lainata toista ketjua, jossa 9-vuotias eroperheen lapsi ei enää mahdu isän uusioperheeseen, kun uuden kumppanin kanssa on saatu vauva. Tässä kohtaa jokainen voi miettiä, kumpi on lapselle huonompi tilanne, se, että hän ei ehkä saa täydellisen parisuhteen mallia kotoa vai se, että tulee uusioperheen lasten myötä hylätyksi toisen vanhemman taholta. Veikkaan, että tuo hylkäämiskokemus on pahempi trauma kuin se, että ei näkisi äidin ja isän pussailevan kotona. Siinä ei paljon lapsen mieltä isän onnellinen parisuhdemalli uuden naisen kanssa lämmitä, jos lapsi kokee, että ei ole enää itse isälleen tärkeä ja uusi lapsi ja uusi onni menee ”vanhan” lapsen edelle. Kannattaa siis harkita sitä eroa. Joskus voi joutua ojasta allikkoon..
Se uusperhekin voi olla hyvä ja onnellinen ja tasapainoinen, tai sitten ei. Ei näihin ole yhtä ainoaa oikeaa kaavaa.
Silti yleisellä tasolla sanoisin, että älkää yrittäkö hämätä lapsianne. Sillä ne suurimmat ristiriidat lapsen mieleen tulevat, kun vanhemmat sanovat yhtä ja elekieli onkin ihan muuta. Jos on aidosti onneton, aikalisä ja tarvittaessa ero. Jos liitto on pelastettavissa ja/tai aitoa ystävyyttä kuitenkin on, sitten ehkä voi olla ihan hyvä jatkaa yhdessä.
Tämä! Jos aidosti kunnioittaa ja välittää kumppanistaan, myös puheet, teot ja ilmapiiri ovat myönteisiä, vaikka syvä rakkaus puuttuisikin. Satunnaiset riidatkaan eivät haittaa, kunhan ne myös sovitaan.
Jos taas on välinpitämätön, tai ärtynyt, tai vihainen se välittyy kyllä siihen kodin ilmapiiriin, vaikka kuinka yrittäisi teeskennellä lasten edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä päätin aikoinaan, että kestän vielä 10 vuotta. Kestin 6 vuotta, ja siinäkin oli viimeiset 5 vuotta yhtä helvettiä.
Tästä aiheesta onko parempi erota vai ei voi kiistellä maailman tappion asti. Tilannekohtaistahan se on. Minusta hyvä mittari on aikuisen oma mielenterveys, jos se alkaa järkkymään huonon parisuhteen takia niin sitten varmasti ero on parempi vaihtoehto sekä aikuiselle että lapsille. Sen sijaan jos vanhempi vain haikailee jotakin elokuvista tuttua rakkauden huumaa ja intohimoa, vaikka muuten voisi ihan hyvin elämässään ja parisuhteessaan, niin silloin on riski, että lapsille on enemmän vahingollista se ero kuin hyödyllistä.
Uusioperheissä sen verran, että niissä on moninkertaisesti ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita, jotka vaikuttavat siihen lapsen elämään, joten jos uusioperheen kaikilla osapuolilla on hyvät vuorovaikutustaidot ja tunnetaidot niin silloin se voi toimia, mutta koska eroon on päädytty aiemmissa suhteissa niin on todennäköisempää, että edellä mainitut taidot eivät ole nk. hanskassa ja uusioperhe-elämä voi olla sitten moninkertaisesti haastavampaa kuin se aiempi ydinperhe-elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut nyt automaattisesti kuvittelevat että suhde on jotenkin kylmä ja tunteeton jos ei ole ns. romanttinen suhde. Ei se niin mene. Voi olla tosiaan ihan hyvä ja ystävyyteen perustuva vanhemmuussuhde.
Mutta siitä puuttuu se sellainen kipinä ja lämpö, mitä ainakin itse toivon että lapset parisuhteissaan myöhemmin osaavat tavoitella. Haluan että lapseni menevät naimisiin rakkaudesta, ei siksi että toinen on ihan ok.
Mielestäni seksuaalista kipinää ei edes tarvitse näyttää lapsille.
Ja miksi oletat että vanhemmuusliitosta puuttuu lämpö? Eikö sinun ystävyyssuhteissasi ole lämpöä?Ei vanhempien seksiasait kuulu lapsille tietenkään, mutta kyllähän sen kipinän voi näyttää. Suukot, hellyydenosoitukset ohimennen, kainaloon käpertyminen sohvalla, hellät katseet vanhempien välillä jne. Höpsö huumori. Kaikki sellainen, mihin voi lapsenkin ottaa mukaan. Mulla on läheisiä ystäviä, mutta ei siihen aspektiin ihan tuollainen kuulu.
Tätä juuri tarkoitin, mutta ilmeisesti joillekkin tällainen on jotain ”seksin näyttämistä”.
Se varmaan johtuu siitä, ettei nämä asiat puutu kaikista kaveriliitoista. Täällä kuitenkin väitetään, että kipinätön liitto näkyy lapsille ja vahingoittaa heitä. Jos kipinättömällä liitolla tarkoitetaan jääkylmää hellyydetöntä liittoa, niin sitten pitäisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Osa kun nimenomaan kertoo elävänsä lämpimässä kaveriliitossa. Esimerkiksi meillä on kaikkia noita yllämainittuja kotona, mutta ei seksiä tai eroottista kipinää. Intohimoinen eroottinen suutelu yms taas on minusta sellaista, joka ei lasten silmille kuulu muutenkaan.
Me olimme mieheni kanssa kaveruussuhteessa yli kymmenen vuotta. Emme riidelleet, mutta intohimo ja seksi loppui lopulta kokonaan. Kun lapset tulivat murrosikään ajattelimme, että suhde alkaa olla lopussa ja ero väistämätön kunhan lapset lähtevät kotoa. Pahimmillani tunsin fyysistä vastenmielisyyttä miestäni kohtaan, en olisi koskaan uskonut että voisin mitenkään haluta häntä. Mies oli niin sanotusti hyvä mies, mutta ajattelin että kaveruutta vahvemmat tunteet olivat täysin kuolleet. Pienetkin ärsyttävät piirteet alkoivat saada suuria mittasuhteita ja mietin eroa päivittäin.
Mutta, elämä on ihmeellistä! Kun olin käynyt jo vuosia eroon ja parisuhteeseen liittyviä asioita läpi itseni kanssa, ajattelin etten menetä mitään, jos annan itselleni (nyt en ajatellut lapsia) mahdollisuuden tähän suhteeseen. Pyyhin mieleni parhaani mukaan niistä negatiivisista ajatuksista, joita olin miehestäni jankuttanut itselleni vuosia ja aloin katsoa häntä hänen hyvien piirteiden kautta. Lupasin itselleni että en yritä väkisin mitään suuntaan tai toiseen, elän vain hetkessä. Mies lähti mukaan tähän "uuden alun" tekemiseen ja saimme takaisin sen suhteen, joka meillä oli silloin kun aloimme seurustella.
Näin jälkikäteen ajattelen, että olin kasvattanut itselleni suojamuurin, jota toisen ei ollut edes mahdollista läpäistä. Kun laskin aseet ja olin valmis kohtaamaan mieheni, silläkin uhalla että siinä olisi käynyt huonosti sain elämässä uuden mahdollisuuden. Rakkaus ei ollut kuollut meidän välillämme, pikemminkin rakkaus oli kuollut minussa. Rakastin lapsia, mutta en antanut siihen mitään mahdollisuuksia miehelleni. Voi olla, että miehelläni oli samantyyliset ongelmat.
Tästä on jo yli viisi vuotta ja viimeinenkin lapsi on nyt muuttamassa kotoa, en todellakaan mieti enää eroa vaan olen kiitollinen tästä avioliitosta, jossa olemme olleet onnellisia tuon jälkeen. Suojamuureja en aio elämässäni enää rakentaa mihinkään suntaan.
Toivottavasti joku voisi saada tästä kimmokkeen antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, siinä ei voi menettää mitään. Ja vielä pakko lisätä tähän loppuun, että olisin itse ajatellut tällaisen kirjoituksen luettuani, että joopa joo ja lässyn lässyn, meidän suhde on ollut loppu jo vuosia ja sitä ei voi pelastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.
Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.
Perusvirhe ajattelussa. Jokainen tekee päätöksensä itse, ja omista lähtökohdistaan. Lapsi ei ole syy eikä seuraus erolle tai yhdessäpysymiselle, vaan se että vanhemmat haluavat itse pysyä yhdessä tai erota.
Virhe tai ei, se ei yhtään lohduta nyt tässä kohdassa. Kyllä, jokainen vastaa omista teoistaan noin viime kädessä, se on järjellä helppo perustella. Mutta kun elää vuosia katsellen ilmeisen onnettomia ihmisiä, jotka parhaimmillaan ovat neutraaleja/välinpitämättömiä toisiaan kohtaan ja normaalisti ainakin lievästi ärtyneitä ja halveksunta kuuluu läpi puheessa, niin kyllä se nuoreen vaikuttaa. Nämä nyt siis lähinnä teini-ikäisen minäni kokemuksia. Ja pari kuukautta pois muuttamisen jälkeen ilmoitetaan erosta, ja vuosi siitä kummallakin on uusi kumppani ja ovat aivan ilmeisen onnellisia.
Niin vaikka järki sanoisi mitä, se vaan kummasti hiipii mieleen, että on ollut se tekijä, jonka vuoksi he elivät pitkään onnettomina ja itsekin joutui sellaisen vähän heikohkosti piilotetun halveksunnan tulilinjalle koko ajan. Aloinkin vältellä esim yhteisiä ruokahetkiä jo varsin nuorena, ettei tarvitsisi olla ikävässä ilmapiirissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki melko ok. Mies kiva, mutta tyhmä. Tekee vierasta mieli.
Toisaalta olen sitten 48v kun nuorin täyttää 18v. Kuka mummoa haluaa panna :(Huomenta jonne. Äiti tekee pian aamupalaa.
Olen ihan kuule elämääni kyllästytänyt äiti ihminen 35v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.
Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.
Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.
Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.
Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.
Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'
Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).
Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.
Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.
Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.
Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.
Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.
Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.
Tämä on vain meidän tarinaOlen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.
Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.
En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.
Luin vain otsikon, en valitettavasti jaksa lukea koko keskustelua läpi.
Ystäväni on päätynyt miehensä kanssa otsikon mukaiseen ratkaisuun, "Erotaan vasta sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa." Tai oikeastaan, yhdessä ollaan ainakin niin kauan kuin lapset asuvat vielä kotona.
Tällä hetkellä lapset ovat ala-asteikäisiä. Seksiä tällä pariskunnalla ei ole ollut vuosikausiin, viimeksi ehkä silloin kun nuorimmaista on tehty. Siitä en tosin tiedä, josko ystäväni mies hoitaa seksinsä jossain muualla, ystäväni ei kuulemma seksiä kaipaa omien sanojensa mukaan.
No kuitenkin, tunnelma heidän kotonaan on kummallinen. Kukaan ei puhu toisilleen, ei tervehdi vieraita. Jos jompi kumpi pariskunnasta lähtee jonnekin, toiselle ei ilmoiteta minne mennään. Ihmettelin tätä kerran ääneen, niin sain vastaukseksi että "Ei puolisoni käy missään muualla kuin kaupassa tai salilla." Aha. No kai sitä silti voisi huikata heipat, ja sanoa että mä menen nyt, mihin sitten meneekään?
Ystäväni mielenterveys järkkyy tässä tilanteessa, tiedän sen. Mutta koska kulisseista (??) on pidettävä kiinni, niin näillä mennään. Facebookissa tietysti perheen elämä on tietysti auvoista ja ihanaa, mitäpä muutakaan.
Tämä oli vain yksi esimerkki.
Alue: Aihe vapaa
Ei lapsi noita mieti mutta aistii kyllä. Osaan vieläkin nyt aikuisena sanoa aika hyvin kenen lapsuudenkaverini vanhempien liitto oli onnellinen ja kenen ei. Kyllä sen aisti monesta pienestä asiasta vaikka ei silloin ihan tietoisesti tajunnut.