Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin katkeroitunut uskomattomasti, jos vanhempani olisivat toimineet näin. Tavallaan he toimivatkin, he ovat kyllä yhdessä edelleen, mutta he muuttivat pois siitä kodista jossa olin teininä asunut. Ei minulla ole enää "paikkaa" minne mennä heidän luokseen, en halua kyläillä koska tuntisin olevani todellakin vieras paikassa, jonka tavallaan pitäisi olla se minun vanha kotini. Olen kateellinen kavereilleni, joilla on lapsuudenkodit vielä olemassa.

Jos vanhempani olisivat kaiken kukkuraksi eronneet ollessani jo aikuinen ja omassa elämässä, en varmasti osaisi mennä kummankaan luokse esim. viettämään joulua tms. Mielestäni tällaiset toivotut rutiinit pitäisi käynnistää jo ennen lapsen poismuuttoa.

Kodista, varsinkin lapsuudenkodista luopuminen on iso juttu. Toki erossa toinen voi jäädä vanhaankin asumaan, jos oikein hyvin järjestyy. Mutta haluaako kumpikaan?

Tulikohan sinusta näin itsekäs preikä siksi, että vanhempasi eivät eronneet vaan uhrautuivat sinun vuoksesi ja pysyivät yhdessä? Nyt kuvittelet että olet maailman napa jota kuu ja tähdet kiertää.

Komppaan. Vanhat vanhemmat eivät saisi koskaan myydä taloaan, vaikkeivat edes jaksaisi ylläpitää sitä siksi, kun aikuiselle lapselle tulee paha mieli? Että nyt ei voi edes käydä kylässä, koska vanhempien koti ei ole _minun_ lapsuudenkotini? Oikeasti, tuon tekstin kirjoittaja, kasva aikuiseksi! Vanhempasi saavat tehdä omaisuudellaan mitä lystäävät.

Meillä on muuten puolisollani sama tilanne. Käydään hyvillä mielin kylässä, myös jouluna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Hieno juttu sinulle ja lapsellesi että lapsenlapsille, jos olette kaikki kokeneet ”elokuvarakkautta”. En kuitenkaan ymmärrä, millä kompetenssilla arvioit, että aiempi kirjoittaja, joka kertoi ystävyyspohjaisesta rakkaudesta ei olisi kokenut syvää, aitoa rakkautta..? Millä tavalla se olisi epäaidompaa rakkautta kuin sinun nk. elokuvarakkautesi? Miten voit arvioida toisten henkilöiden kokemaa tunnetta jonkun kirjoituksen perusteella? Miten ihmeessä voit tietää millaista rakkautta lapsenlapsesi parisuhteessaan kokee? Muista, että näet vain pinnan ja sen minkä toiset haluavat sinulle näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.

Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.

Perusvirhe ajattelussa. Jokainen tekee päätöksensä itse, ja omista lähtökohdistaan. Lapsi ei ole syy eikä seuraus erolle tai yhdessäpysymiselle, vaan se että vanhemmat haluavat itse pysyä yhdessä tai erota.

Virhe tai ei, se ei yhtään lohduta nyt tässä kohdassa. Kyllä, jokainen vastaa omista teoistaan noin viime kädessä, se on järjellä helppo perustella. Mutta kun elää vuosia katsellen ilmeisen onnettomia ihmisiä, jotka parhaimmillaan ovat neutraaleja/välinpitämättömiä toisiaan kohtaan ja normaalisti ainakin lievästi ärtyneitä ja halveksunta kuuluu läpi puheessa, niin kyllä se nuoreen vaikuttaa. Nämä nyt siis lähinnä teini-ikäisen minäni kokemuksia. Ja pari kuukautta pois muuttamisen jälkeen ilmoitetaan erosta, ja vuosi siitä kummallakin on uusi kumppani ja ovat aivan ilmeisen onnellisia. 

Niin vaikka järki sanoisi mitä, se vaan kummasti hiipii mieleen, että on ollut se tekijä, jonka vuoksi he elivät pitkään onnettomina ja itsekin joutui sellaisen vähän heikohkosti piilotetun halveksunnan tulilinjalle koko ajan. Aloinkin vältellä esim yhteisiä ruokahetkiä jo varsin nuorena, ettei tarvitsisi olla ikävässä ilmapiirissä.

Minä vastasin tähän:

"Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on"

Että tuo on ajatusvirhe, koska vanhemmat tekevät omat päätöksensä ite, eivätkä ne ole suuntaan eikä toiseen lapsen vika tai syy. Ymmärrän toki hyvin tilanteesi ikävyyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.

Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.

Perusvirhe ajattelussa. Jokainen tekee päätöksensä itse, ja omista lähtökohdistaan. Lapsi ei ole syy eikä seuraus erolle tai yhdessäpysymiselle, vaan se että vanhemmat haluavat itse pysyä yhdessä tai erota.

Virhe tai ei, se ei yhtään lohduta nyt tässä kohdassa. Kyllä, jokainen vastaa omista teoistaan noin viime kädessä, se on järjellä helppo perustella. Mutta kun elää vuosia katsellen ilmeisen onnettomia ihmisiä, jotka parhaimmillaan ovat neutraaleja/välinpitämättömiä toisiaan kohtaan ja normaalisti ainakin lievästi ärtyneitä ja halveksunta kuuluu läpi puheessa, niin kyllä se nuoreen vaikuttaa. Nämä nyt siis lähinnä teini-ikäisen minäni kokemuksia. Ja pari kuukautta pois muuttamisen jälkeen ilmoitetaan erosta, ja vuosi siitä kummallakin on uusi kumppani ja ovat aivan ilmeisen onnellisia. 

Niin vaikka järki sanoisi mitä, se vaan kummasti hiipii mieleen, että on ollut se tekijä, jonka vuoksi he elivät pitkään onnettomina ja itsekin joutui sellaisen vähän heikohkosti piilotetun halveksunnan tulilinjalle koko ajan. Aloinkin vältellä esim yhteisiä ruokahetkiä jo varsin nuorena, ettei tarvitsisi olla ikävässä ilmapiirissä.

Minä vastasin tähän:

"Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on"

Että tuo on ajatusvirhe, koska vanhemmat tekevät omat päätöksensä ite, eivätkä ne ole suuntaan eikä toiseen lapsen vika tai syy. Ymmärrän toki hyvin tilanteesi ikävyyden.

Ja minä tuon kommentin kirjoitin ja tässä nyt hieman sitten sitä avasin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Kolmeen sukupolveen ulottuva ”elokuvarakkauden” vaatimus kuulostaa minusta paljon enemmän kulissilta kuin jokin arkisen harmaa suomalainen ystävyysliitto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Kolmeen sukupolveen ulottuva ”elokuvarakkauden” vaatimus kuulostaa minusta paljon enemmän kulissilta kuin jokin arkisen harmaa suomalainen ystävyysliitto.

Ottamatta kantaa elokuvarakkauteen (en ole sellaista koskaan kokenut), niin kyllähän arkisen harmaa ystävyysliitto on oikein hyvä lähtökohta. Mutta jos aktiivisesti on mielessä, että kun lapset kasvavat eroamme, ei se enää mielestäni ole mikään aito ystävyysliitto, vaan enemmän vaan pakon vuoksi yhdessä sinnittelyä.

Voi Ap kun niiiiiin tiedän mitä tarkoitat.

Täällä sama juttu. Lasken vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja.

Ei vain enää meinaa kestää.

Lasten kotia en halua kuitenkaan vielä hajottaa. Jaksan kyllä kun sinnittelen ja tiedän, että vielä joskus....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Hieno juttu sinulle ja lapsellesi että lapsenlapsille, jos olette kaikki kokeneet ”elokuvarakkautta”. En kuitenkaan ymmärrä, millä kompetenssilla arvioit, että aiempi kirjoittaja, joka kertoi ystävyyspohjaisesta rakkaudesta ei olisi kokenut syvää, aitoa rakkautta..? Millä tavalla se olisi epäaidompaa rakkautta kuin sinun nk. elokuvarakkautesi? Miten voit arvioida toisten henkilöiden kokemaa tunnetta jonkun kirjoituksen perusteella? Miten ihmeessä voit tietää millaista rakkautta lapsenlapsesi parisuhteessaan kokee? Muista, että näet vain pinnan ja sen minkä toiset haluavat sinulle näyttää.

Ettekö ollenkaan lukeneet sitä alkuperäistä kommenttia? Lukutaidottomuus lisääntyy koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Kolmeen sukupolveen ulottuva ”elokuvarakkauden” vaatimus kuulostaa minusta paljon enemmän kulissilta kuin jokin arkisen harmaa suomalainen ystävyysliitto.

Otan osaa sinunkin puolesta. Toivottavasti jonain päivänä kuitenkin tunnistat rakkauden, jos sen kohtaat.

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voi Ap kun niiiiiin tiedän mitä tarkoitat.

Täällä sama juttu. Lasken vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja.

Ei vain enää meinaa kestää.

Lasten kotia en halua kuitenkaan vielä hajottaa. Jaksan kyllä kun sinnittelen ja tiedän, että vielä joskus....

Voit kuolla ennen sitä.

Aika hurja ketju. Laittaa miettimään, millaisista perheistä tulevatkaan, tällekin palstalle kirjoittelevat, tunnekylmät u lit ja k i l tti-miehet. Ihan tässä kavereina vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Sinäpä et päätäkään toisten ihmisten parisuhteiden sieällöstä ja hyvä niin

Mokomakin ajatuspoliisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Kolmeen sukupolveen ulottuva ”elokuvarakkauden” vaatimus kuulostaa minusta paljon enemmän kulissilta kuin jokin arkisen harmaa suomalainen ystävyysliitto.

Otan osaa sinunkin puolesta. Toivottavasti jonain päivänä kuitenkin tunnistat rakkauden, jos sen kohtaat.

Olen eri, mutta tuo ylimielisyys alkaa olla aika rasittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

En ole millään mittapuulla tyhmä. Vanhempani eivät koskaan olleet mitään rakkauden lähettiläitä toisilleen eikä meille. En muista koskaan ajatelleeni kavereiden aikuisten suhteesta yhtään mitään. Olisin päinvastoin kummastellut jos kaverini tällaista olisivat tehneet. En ole nähnyt saati oikein etsimällä etsinyt mitään mallia mitä olisin toteuttanut suhteissani, vaan olen tehnyt suhteissani sen minkä itse olen katsonut parhaaksi. Olen hyvin onnellisessa suhteessa jossa kosketuksia on jatkuvasti. 

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta sellaisessa lapsessa on jotain vikaa joka kiinnittää leikkiensä ja oman lapsuutensa elämisen sijasta kiinnostuksensa aikuisten välisiin parisuhteisiin. Onkohan tullut nähtyä liikaa lapsille sopimattomia asioita pienenä?

No höps. Ei se lapsi tietenkään, ainakaan pienenä, mieti vanhempien parisuhdetta sinänsä, vaan imee siitä kodin ilmapiiristä myös itseensä hyvää oloa ja lämmintä vuorovaikutusta tai aistii sen painostavuuden tai kireyden, jos sellaista on. Ja vaikkei olisikaan, vaikka aikuiset mielellään uskottelevat itselleen olevansa neutraaleja ja että se perusvire ei välity vaikkapa puheeseen tai elekieleen, niin näinhän ei ole. Kukaan ei ole niin taitava, etenkään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntee hyvin (siis esim omat lapset).

Teini-ikäisenä voi sitten jo alkaa miettiä parisuhdetta parisuhteena, kun itseä alkaa kiinnostaa seurustelu jne.

Jos ja jos. Tässähän sitä ei ole, vaan vanhemmat ovat sopuisia.

Sopuisa ei edelleenkään tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi lämmintä, huomioivaa ja kunnioittavaa.

Sopuisa ei ole riittävä syy olla parisuhteessa, kyllä siinä pitää olla vilpitön kiintymys, ystävyys ja kunnioitus noin vähimmillään, vaikkei intohimo roihuaisikaan. Muuten se näkyy lapsille väkisinkin viileänä ja välinpitämättömänä.

Sinäpä et päätäkään toisten ihmisten parisuhteiden sieällöstä ja hyvä niin

Mokomakin ajatuspoliisi.

En päätäkään. Mutta kerron, että haluaa ihminen tai ei, hänen käytökseensä, puheisiinsa ja eleisiinsä heijastuu ne syvimmätkin fiilikset ja erityisesti ne. Ja jos pohjimmiltaan lähinnä sopuisasti sietää kumppaniaan pakon vuoksi, se näkyy, vaikka väittäisit mitä. Hetken voi teeskennellä, mutta pidemmän päälle ja etenkään kotioloissa ei.

Vierailija kirjoitti:

Aika hurja ketju. Laittaa miettimään, millaisista perheistä tulevatkaan, tällekin palstalle kirjoittelevat, tunnekylmät u lit ja k i l tti-miehet. Ihan tässä kavereina vaan.

No veikkaan, että paljon todennäköisemmin ne ovat näiden "mun rakkauselämä onkin täydellistä, miksei sulla ole önnönnöö" -tyyliset lällättelijät, joilla ei ole ketjussa mitään oikeaa sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

En ole kokenut avioeroa. Olin naimisissa 42 vuotta mieheni kuolemaan saakka. Menimme naimisiin rakkaudesta. Yrityksen perustaminen avoiliiton alussa, lasten ollessa pieniä, vei mehut molemmista, mutta rakkautta riitti. Joskus toinen oli niin väsynyt, että nukahti kun ehti vain sanoa: rakastan. Lamavuosina päälle tuli vielä toisen vakava sairaus ja lapsen menetys. Mutta olen kiitollinen, että sain kokea suuren ja intohimoisen "elokuvarakkauden" ja vilpittömästi toivon, että myös tuo toinen kommentoija saisi sen vielä kokea. Rakkaus riittää pitkälle, jopa sukupolvien yli. Olen onnellinen, että jo kolmas sukupolvi kokee avioliitossaan syvää rakkautta, eikä tyydy liitossaan pelkkään kaveruuteen ja ystävyyteen. Tietenkään rmme tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta rakkaus kantaa.

Kolmeen sukupolveen ulottuva ”elokuvarakkauden” vaatimus kuulostaa minusta paljon enemmän kulissilta kuin jokin arkisen harmaa suomalainen ystävyysliitto.

Otan osaa sinunkin puolesta. Toivottavasti jonain päivänä kuitenkin tunnistat rakkauden, jos sen kohtaat.

Olen eri, mutta tuo ylimielisyys alkaa olla aika rasittavaa.

Säälin sinua.

-ohis-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Olen surullinen puolestasi. Jokaisen pitäisi saada kokea oikea rakkaus. Ehkä sinäkin vielä ehdit sen kokea miehesi jälkeen. Jaksamista sinulle ja toivoa tulevaan.

Olipa ilkeä kommentti tuo ylläoleva. Varmaan jonkun sellaisen kirjoittama, joka kantaa sisimmässään huonoa omaatuntoa erostaan ja sen lapsilleen aiheuttamasta traumasta. Sen sijaan tuo kirjoitus ystävyydestä parisuhteessa, mikä kantoi vaikeiden vuosien ylitse, oli kypsä elämää nähneen ihmisen kertomus. Kukaan ei voi tulla arvostelemaan toisten ihmisten rakkauden aitoutta.

Ei minua haittaa tuollainen kommentti. Olen kokenut nuorena sen kiihkeän ja jalat alta vievän rakkauden ja se suhde oli kauhea ja siitä toipuminen vei pitkään.

Elämä on valintoja. Me valitsimme jatkaa liittoamme, vaikka oli alussa vaikeaa. Liittomme on kestänyt 35 vuotta ja se, mitä olemme kokeneet yhdessä ja se arjen rakkaus, mitä koemme tällä hetkellä, on juuri sitä, mihin olen tyytyväinen elämässäni.

Olisin voinut valita toisinkin ja elää kolmen lapsen kanssa yksin (siihen aikaan ei sitä vuorojuttua ollut lasten kanssa yleisesti), kuskata heitä vuoropäiväkodissa ja kituuttaa. Eli aika järkiratkaisu silloin kummaltakin, koska emme halunneet lapsillemme sellaista lapsuutta.

Mutta näin jälkeen päin, kun olemme muistelleet tuota aikaa, olemme ymmärtäneet, missä se suhteemme kääntökivi oli. Kun lopetimme unelmatunteiden odottamisen ja toiselta vaatimisen, se helpotti. Kun ajattelimme, että olemme vain toistemme ystäviä, uskalsimme puhua asioista rehellisemmin. Huomasimme olevamme rehellisempiä ja näin opimme tuntemaan toista paremmin ja huomaamaan kumpikin, että toinenhan on oikeastaan ihan loistotyyppi. 

En oikein usko tuollaiseen sanontaan, että rakastuimme uudestaan. Ajattelen, että alkurakkauden jälkeen tuli raskas arki aika nopeaa. Kun se alkoi helpottaa, rakkaus alkoi muuttaa muotoaan. Se on tällä hetkellä sitä, että kun illalla panemme nukkumaan ja panen käteni mieheni olkapäälle, sydämeen hulvahtaa suunnaton onnentunne, että hän on siinä vierellä, vielä tänään ja toivottavasti huomennakin. Onnellinen siitä, että olemme saaneet yhdessä elää ja saamme yhdessä myös vanheta. Onnellinen siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa olen saanut kokea vaikeudet, koska en ole varma, että jonkun muun kanssa niistä olisi selvitty yhtä hyvin.

Joten en loukkaannu tuollaisesta. Elämä on valintoja. Olisin voinut lähteä ja hakea uudelleen sitä, mitä koin nuorena. Sen jalat alta viedän rakkauden, joka ei kuitenkaan perustunut kuin kuvitelmaan, millainen toinen on. Ja mistä tuli melkoinen helvetti loppujen lopuksi. Olen paljon tyytyväisempi tähän tasaiseen välittämiseen ja kiintymykseen ja rakkauteen, mikä on kehittynyt yhteisen elämän kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika hurja ketju. Laittaa miettimään, millaisista perheistä tulevatkaan, tällekin palstalle kirjoittelevat, tunnekylmät u lit ja k i l tti-miehet. Ihan tässä kavereina vaan.

No veikkaan, että paljon todennäköisemmin ne ovat näiden "mun rakkauselämä onkin täydellistä, miksei sulla ole önnönnöö" -tyyliset lällättelijät, joilla ei ole ketjussa mitään oikeaa sanottavaa.

Ensimmäinen u l in äiti ilmoittautui 🙋🏼‍♀️ Önnönönnöö on juuri u l i n vakio kommentti ja mistäpä sitä muualta oppinsa saisi kuin kotoa 😂