Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.

Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.

Eikö tuo ole vähän lapsekasta ajattelua? Vanhempasi erosivat kun he olivat valmiita siihen. Hieno juttu, että heillä on nykyään hyvä elämä, mutta et voi ajatella että ilman sinua sama olisi voinut tapahtua aiemmin.

Totuushan on, että lapset vähentävät parisuhteen onnellisuutta aivan huimasti lyhyellä tähtäimellä. Normaalit vanhemmat eivät kuitenkaan syytä siitä lapsiaan eivätkä lapset itseään. Veloina ehkä vanhempasi olisivat säilyneet onnellisesti yhdessä, mutta entä sitten, syytönhän sinä olet syntymääsi.

Tottakai se on osin lapsekasta ajattelua. Mutta se on ajatus, joka säännöllisesti nousee, kun on katsellut vanhempiaan enemmän tai vähemmän onnettomina ja elänyt sitä todellisuutta. Moni syyttää itseään vanhempien erosta, minä syytän eroamattomuudesta (tästä on vasta muutamia vuosia, eiköhän tuo ajan mittaa helpotu).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Meinaat että se ei tule lapsella itsellä mieleen kun ero tulee hänen pois muuttaessa? Vai pitäisikö hämäyksen vuoksi olla naimisissa vielä lapsen kotoa pois muuton jälkeen vaikka viisi vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa tietää, että miehenne ovat kohta valmiita jatkamaan loppuelämäänsä minun kanssani. Jatkakaa te pikkuvaimot katkeruuttanne ja uhkauksianne kaukana meistä!

T. Kuuma yh-puuma, jonka lapset ovat pian maailmalla

Eikös puuman pitäisi metsästää kuumia nuoria poikia eikä kaljuuntuvia isämiehiä, joiden lapset on jo maailmalla? Loppuelämästä iso osa voi olla omaishoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.

Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.

Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.

Mutta se että aikoo erota lasten kasvettua, ei tarkoita ettei välittäisi toisesta tai ettei olisi kiintymystä.

No jos on aidosti kiintynyt kumppaniinsa, ei tarvitse miettiä eroa ollenkaan. Ei sen ajatuksen tulisi tulla mieleenkään silloin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistaisivat vaan että silloin ne lapsetkin on kiinni onnettomassa perheessä.

Ei voi yleistää. Toisaalta, varmaan sekin on traumatisoivaa, että luulee eläneensä lapsuutensa onnellisessa perheessä, ja heti kun täytät 18 vanhemmat eroavat ja paljastuu että he ovat eläneet vaan sinun takiasi yhdessä?

Ei ole mikään pakko odottaa noin kauaa. Oma suunnitelmani on, että eroan sitten kun lapsella alkaa olla omia menoja. Eli ei ole täysin riippuvainen vanhemmistaan ja voi jo kulkea yksin jne. Voimia saan siihen asti omista jutuistani. Mulla on omia harrastuksia joissa käyn. Lisäksi tehdään koko perheen juttuja (jotka tosin minä järjestän, koska miestä ei kiinnosta enää nykyään mikään muu kuin oma kännykkä). Mitään kahdenkeskistä parisuhdeaikaa en enää järjestä. Lapsi on jo koulussa, joten muutama vuosi enää.

Elämä ei ole täydellistä eikä perheet ja parisuhteet täydellisiä. Ei ne lapset automaattisesti muodosta samanlaista suhdetta aikuisuudessa, mitä vanhemmilla näkevät olevan. Sehän voi olla nimenomaan niinkin, että lapsi tajuaa aikuisena, että ei ainakaan halua samanlaista parisuhdetta kuin vanhemmillaan oli ja tekee aivan erilaiset valinnat sekä hyvässä että pahassa.

Olen nähnyt sekä eroperheen lapsia, jotka aikuisina eivät eroa ei mistään hinnasta, koska eivät halua lastensa kokevan sitä erotraumaa, minkä itse kokivat. Sitten on ehjien perheiden lapsia, jotka eroavat, koska eivät halua ”sinnitellä” parisuhteessa niinku vanhemmat omassa lapsuudessa teki. Kyllä lapset saavat parisuhdemalleja nykyään paljon muualtakin kuin kotoa. Monenlaista näkee elokuvissa, tv-sarjoissa, kavereiden kotona, somessa jne. Ei ne lapset missään tyhjiössä elä ja suoraan kopioi sitä elämää mitä kotona ovat nähneet.

Kyllähn moni ihminen valitsee erilaisen kasvatustavankin kuin mitä oman vanhemmat ovat aikoinaan valinneet. Minusta on ihanaa, että löytyy ap:n kaltaisia ihmisiä, jotka ymmärtää että ero on aina trauma lapselle. Kyse on varmaan siitä, että miten vanhempi itse jaksaa ei niin täydellisessä liitossa. Jos vanhemman vointi menee epäonnellisen liiton vuoksi luokattoman huonoksi, on varmasti ero parempi myös lapselle. Jos taas vanhempi kokee elämän olevan ihan hyvää, vaikka parisuhde ei olekaan niin onnellinen/täydellinen/tyydyttävä, niin on lapselle eduksi jatkaa liittoa ja säilyttää perhe ehjänä. Kyllä nuori aikuinen pystyy aivan eri tavalla käsittelemään vanhempiensa eroa ja sen aihettamia tunteita kuin joku alakoululainen. Erossa otetaan aina myös se riski lapsen kannalta, että perhekuvioon voi tulla muita aikuisia/lapsia, jotka eivät välttämättä ole lapsen kehitykselle eduksi. Uusperhekuviot voivat myös olla hankalia ja vahingoittaa lapsen kehitystä enemmän kuin se, että lapsi ei saa kotoa kaikkein parasta parisuhdemallia. On siis aina punnittava eron hyödyt ja haitat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?

Ja tässä esimerkki siitä miten lapsenne tulevat parisuhteesta ajattelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan päätetty erota,mutta pysytään yhdessä vielä sen aikaa,että vanhin täyttää 18v. Saa ns.lähteä rauhassa,kun vielä opiskelutkin kesken.Toinen siirtyy isoon kouluun yäasteelle ens vuonna ja nuorin aloittaa ekalla.Kaikki siis saavat jatkaa koulunsa/tarhansa omassa koulussaan/tarhassaan loppuun. Pitkä suhde takana,lähes 30v. Ajatuksissa on muuttaa lähelle,että juurikin onnistuisi tuo kahden kodin välillä sumplailu, koska tykkäävät itse mennä katsomaan toista vanhempaansa.Mitään riitaa en halua, eikä halua käsittääkseni eksäkään.

Kiitos sulle kokemuksesta.

Millainen olo on itselläsi asiasta?

Meillä menee pääasiassa hyvin, itselläni joskus, harvoin, tuee tunne että yksin olisi kivempi.

Se menee kuitenkin nopeasti ohi enkä kaipaa edes mitään muutosta nykytilanteeseen.

Joku totesikin että arki on helpompaa kun on molemmat vanhemmat. Se on totta, jos olisin yksin, olisin varmasti väsyneempi ja kiukkuisempi.

Nyt kuitenkin jaamme paljon asioita ja vastuuta arjessa.

Menee ihan ok. Välttelen konflikteja/toisaalta ei paljon kiinnosta mitä toinen puuhaa.Rakkaus meillä on kuollut jo useampi vuosi sitten.Minä olen aina hoitanut lapsemme pääsääntöisesti yksin,niin nytkin.Mutta toinen on siinä edes hiukan apuna.Pääsee vaikka vessaan ja suihkuun rauhassa.(Toi kuusvuotias on melko haastava tapaus) Jos olis yksin,niin olis todella ihan yksin.Toisaalta mustakin tuntuu,että en pääse eteenpäin.Ja tahtoisin jo jotain omaa.Oman kodin ja oman olon.Saataisiin rauhassa lasten kanssa puuhata,ilman et tarttis pelätä ikäviä ylläreitä. Joita exä osaa järjestää.Ei väkivaltaa kuitenkaan tms.T: tuon aikaisemman kirjoittaja

Sulla on varmasti vaikeaa, tiedän tuon olon kun kaipaa sitä ihan omaa kotia ja omaa oloa.

Voin kuvitella että tuollaiset yllärit eivät ole kivoja ja hankaloittavat jaksamista.

Mulla on siinä mielin ok tilanne että elämä on aika tasaista ja mies kantaa vastuunsa ja on hyvä isä.

Arki yms. meillä toimii hyvin.

Tsemppiä sulle ja jaksamista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Meinaat että se ei tule lapsella itsellä mieleen kun ero tulee hänen pois muuttaessa? Vai pitäisikö hämäyksen vuoksi olla naimisissa vielä lapsen kotoa pois muuton jälkeen vaikka viisi vuotta?

No tämä. Ihmiset jotka aliarvioivat lastensa älykkyyttä ja herkkiä vaistoja, ovat kyllä käsittämättömän omanapaisia. Lapsella on todella äärimmäisen herkkä tutka vanhempansa tekemisille ja mielialoille, se on evoluution edellytyskin. Ja lapsi tajuaa asioita, joita se aikuinen ei itsekään hahmota. Ja sitten toisaalta puutteellisella kokemuspohjalla voi mielessään suurentaa ne varsin isoiksi..

Älkää hyvät ihmiset oikeasti luulko, etteivät lapset tajua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.

Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.

Eikö tuo ole vähän lapsekasta ajattelua? Vanhempasi erosivat kun he olivat valmiita siihen. Hieno juttu, että heillä on nykyään hyvä elämä, mutta et voi ajatella että ilman sinua sama olisi voinut tapahtua aiemmin.

Totuushan on, että lapset vähentävät parisuhteen onnellisuutta aivan huimasti lyhyellä tähtäimellä. Normaalit vanhemmat eivät kuitenkaan syytä siitä lapsiaan eivätkä lapset itseään. Veloina ehkä vanhempasi olisivat säilyneet onnellisesti yhdessä, mutta entä sitten, syytönhän sinä olet syntymääsi.

Tottakai se on osin lapsekasta ajattelua. Mutta se on ajatus, joka säännöllisesti nousee, kun on katsellut vanhempiaan enemmän tai vähemmän onnettomina ja elänyt sitä todellisuutta. Moni syyttää itseään vanhempien erosta, minä syytän eroamattomuudesta (tästä on vasta muutamia vuosia, eiköhän tuo ajan mittaa helpotu).

Olisi tärkeää ymmärtää että se että jostain vanhempiin liittyvästä asiasta syyttää itseään, ei ole mitenkään tekemisissä sen kanssa, onko erottu vai ei.

Kyse on jostain muusta kasvamiseen liittyvästä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?

Ja tässä esimerkki siitä miten lapsenne tulevat parisuhteesta ajattelemaan.

Joo, näin on! Kirjoilla, leffoilla, kavereilla tai omalla kumppanilla ei ole mitään vaikutusta. Älykäs ja huomiokykyinen ihminen kopioi vain ja ainoastaan vanhempiensa parisuhteen.

En ymmärrä. Miksi iso osa omasta elämästä pitäisi sinnitellä parisuhteessa, josta ei itse saa mitään, eikö kulissin ylläpitäminen käy raskaaksi vuosien aikana. Etkö mielestäsi itse ansaitse suhdetta, josta saat itsellesi jotain muutakin kuin sen, että mielestäsi tarjoat lapsille hyvän perhe-elämän. Etkö aio lastesi kanssa koskaan keskustella parisuhdeasioista ja silloin tulisi esiin tämä, että vanhempien parisuhde ei ole ollut hyvä. Aika surullista, että et mielestäsi ansaitse rakkautta, hyvää seksiä, intohimoa, hellyyttä ja läheisyyttä toiselta ihmiseltä, koska haluat elää ilman näitä asioita. Toivottavasti lapsesi arvostavat tätä uhrausta, etkä joudu katumaan omaa elämättä jäänyttä elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?

Ja tässä esimerkki siitä miten lapsenne tulevat parisuhteesta ajattelemaan.

Joo, näin on! Kirjoilla, leffoilla, kavereilla tai omalla kumppanilla ei ole mitään vaikutusta. Älykäs ja huomiokykyinen ihminen kopioi vain ja ainoastaan vanhempiensa parisuhteen.

Tietenkin moni asia vaikuttaa. Ja voi vaikuttaa siten, että haluaa kopioida jotain tai ehdottomasti välttää tai mitä vaan silti väliltä. Mutta perheolot ovat kuitenkin se paikka, missä valtaosa etenkin varhaislapsuudesta vietetään, ei sitä voi väheksyäkään, vaikkei se mikään tyhjiö olekaan.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Miksi iso osa omasta elämästä pitäisi sinnitellä parisuhteessa, josta ei itse saa mitään, eikö kulissin ylläpitäminen käy raskaaksi vuosien aikana. Etkö mielestäsi itse ansaitse suhdetta, josta saat itsellesi jotain muutakin kuin sen, että mielestäsi tarjoat lapsille hyvän perhe-elämän. Etkö aio lastesi kanssa koskaan keskustella parisuhdeasioista ja silloin tulisi esiin tämä, että vanhempien parisuhde ei ole ollut hyvä. Aika surullista, että et mielestäsi ansaitse rakkautta, hyvää seksiä, intohimoa, hellyyttä ja läheisyyttä toiselta ihmiseltä, koska haluat elää ilman näitä asioita. Toivottavasti lapsesi arvostavat tätä uhrausta, etkä joudu katumaan omaa elämättä jäänyttä elämääsi.

Oletko lukenut ajatuksella koko ketjun?

Aika kärjistetty kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?

Ja tässä esimerkki siitä miten lapsenne tulevat parisuhteesta ajattelemaan.

Joo, näin on! Kirjoilla, leffoilla, kavereilla tai omalla kumppanilla ei ole mitään vaikutusta. Älykäs ja huomiokykyinen ihminen kopioi vain ja ainoastaan vanhempiensa parisuhteen.

Tietenkin moni asia vaikuttaa. Ja voi vaikuttaa siten, että haluaa kopioida jotain tai ehdottomasti välttää tai mitä vaan silti väliltä. Mutta perheolot ovat kuitenkin se paikka, missä valtaosa etenkin varhaislapsuudesta vietetään, ei sitä voi väheksyäkään, vaikkei se mikään tyhjiö olekaan.

No et ainakaan sinä sitä väheksy, jos olet tuo yllä oleva, jonka mukaan lapsi ajattelee parisuhteista täsmälleen siten kuin vanhempansa.

Olisi oikeasti todella mielenkiintoista tavata joskus nuori suomalainen ihminen, joka ei olisi yhtään omaksunut kulttuuriimme kuuluvaa romanttisen rakkauden käsitettä. Ehkä lestadiolaispiireissä, missä ero ei ole vaihtoehto, voisi sellaisia löytyäkin. Mutta heilläkään se suhde ei ole pelkkää kaveruutta, kun lapsia kuuluu tulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.

Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.

Siis kenen vanhemmat on jatkuvasti toistensa kimpussa, jos paikalla on joku lapsen kaveri?? Oikeasti nyt jotain tolkkua tähän keskusteluun. Varmasti lapsi aistii ilmapiirin, jos se on vihamielinen, mutta että pitäisi koko ajan olla pussailemassa, ettei lapselle tule traumoja...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Ymmärrättekö te, että elämä on lyhyt??

Ei sitä kannata elää "sitten kun"- tyyliin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

Todella hyvä ja inspiroiva kirjoitus!