Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Se se vasta tunnevammaista on, että kotona ei halailla, pussailla tai sanota että rakastaa.

Ihme ajatus, että pussailu olisi jotain limaista ja ällöä, ettei voisi olla asiallista ja rakkaudellista.

Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä ja eivät ole ikinä pussailleet, vaikka rakkauta on. Itse olen oppinut, että en halua koskaan sellaista suhdetta, jossa ei pussailla.

Käyttäjä35939 kirjoitti:

Mielenkiintoinen keskustelu! Tilanteet on niin erilaisia: ollaanko vanhemmuusliitossa / avoimessa suhteessa puhuttu kaikki asiat läpi, niin että voidaan tosiaan olla kavereita ja arki ei ole kireää tai painostavaa? Onko tilannetta selitetty (isommille) lapsille jotenkin ja onko siihen tarvetta? Ehkä ei, että lapselle ei jää sitä painolastia kannettavakseen että aikuiset ovat vain hänen takiaan yhdessä.

Itsekin samaa asiaa pyörittelen. Tunteita ei enää jäljellä, mutta ei myöskään riitoja. Lähinnä välinpitämätön olo toisesta. Kuitenkin pitkä suhde takana ja haluaa toiselle hyvää. Saisiko tästä vielä asiat puhumalla jonkinlaisen kaveriliiton pidettyä kasassa, etti pienten lasten tarvitsisi alkaa kahden kodin asukkaiksi? Ilman lapsia valinta olisi ilmiselvä.

Tämäkö se parisuhteen malli jonka haluat lapsille siirtää. Mahtavaa ettei ole riitoja, se hieno asia sinänsä. Kuitenkin lapsi aistii jos on kireyksiä tai vanhemmat poissaolevia. Näissä on vain ajan kysymys koska ero tulee. Se väistämättä vaikuttaa koko perheen energiaan, halusit tai et. Taatusti käyttäydyt jopa tiedostamatta eri tavalla kun jos olisit rakkausliitossa etkä välinpitämätön. Ihmisen perustarve on läheisyys ja hyväksytyksi tuleminen. Hienoa jos lapsille voit sen näyttää mutta kahden toisistaan välinpitämättömän aikuisen keskinäisestä suhteesta lapsi saa kyllä oudon mallin. Ja samalla se vaikuttaa vähän kaikkeen, mitä lapsi aistii ja oppii. Minä en halunnut opettaa omilleni, että huonosta liitosta ei saa lähteä vaan kaikki pitää kestää. Oli tosin sitä huonoa käytöstäkin, siinä vissi ero. Aluksi hannasin monta vuotta päätöstä muka lasten takia ja koitin saada kaiken muuttumaan. Meillä oli huonoa käytöstä ja ikäviä sanoja ja äänensävyjä paljon, riitojakin välillä. Läheisyydenpuutteeseen meinasin ahdistua, kun vierellä oli toinen, mutten kuitenkaan kelvannut. Tää oli mun tarina ja ratkaisu. Eikä mulla ole uutta, jonka olisin esitellyt lapsille, enkä ota helpolla lasten elämään. Löysin sen oikean tämän jälkeen ja yhtä on pidetty siitä asti.

Olen nähnyt monta tapausta, missä nainen erosi onnettomasta liitosta, kun ei ole enää rakkautta.

Eron jälkeen, kun mies löytää uuden, alkaakin raivoaminen ja lapsilla kiusaaminen ja nyxän haukkuminen. Ei tajuttu, että se paha olo oli itsessä, eikä miehen syy. Nyt, kun mies löytää uuden onnen, paha olo jatkuu ja ollaan katkeria miehen uudelle liitolle.

Nämä ovat juuri niitä tapauksia, joista täälläkin tehdään paljon aloituksia, että miksi miehen exä tekee kiusaa, vaikka itse halusi erota

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrättekö te, että elämä on lyhyt??

Ei sitä kannata elää "sitten kun"- tyyliin...

Tämä! Sitä sitten kun aikaa ei välttämättä koskaan tule. Koskaan et tiedä mitä elämä heittää eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Luitko yhtään mitä ap on kirjoittanut aloituksen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Se se vasta tunnevammaista on, että kotona ei halailla, pussailla tai sanota että rakastaa.

Ihme ajatus, että pussailu olisi jotain limaista ja ällöä, ettei voisi olla asiallista ja rakkaudellista.

Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä ja eivät ole ikinä pussailleet, vaikka rakkauta on. Itse olen oppinut, että en halua koskaan sellaista suhdetta, jossa ei pussailla.

Minä uskon, että vanhempani varmaan pussailivat kahden kesken, vaikka eivät sitä tehneet lasten näkösällä. Vanhan kansan ihmisiä kun olivat

Vanha olen itsekkin ja pussailut hoidettiin kahdestaan. Ei lapsenikaan tullessaan meille puolisonsa ja lastensa kanssa pussaile puolisoaan meidän ja lastenlasten näkösillä.

Voi toki olla mallioppimista. Ehkä muissa suvuissa pariskunnat pusuttelee jatkuvasti. En tiedä, en vain ole tuollaista käytöstä nähnyt missään. Siksi en pidä outona, etteivät parit suukottele ja pusuttele julkisesti, muuta kuin ehkä nuoret teinisuhteissaan

Asiat ovat harvoin jos koskaan niin mustavalkoisia kuin av-mammat luulevat.

Niin tässäkin asiassa.

Jos avioero olisi todella hankala ja ikävä lasten kannalta tai jos yhdessä pysyminen luo ankean perhe-elämän riitelyineen ja mököttämisineen, ne ovat kaksi ääripäätä, joiden kohdalla varmasti on järkevää harkita muuta ratkaisua.

Eivät lapset aina kärsi avioerosta, usein kumminkin. Eivät lapset aina kärsi huonosta perheilmapiiristä, usein kumminkin.

Meillä lapset ovat jo lukioikäisiä. Olemme miehen kanssa olleet yhdessä yli 30 vuotta. Riitoja on välillä, mutta ei mahdottomia. Olen kumminkin aika kyllästynyt parisuhteeseeni ja aion erota muutaman vuoden sisällä. Miehestä ei ole henkisesti kumppaniksi ja seksi on täysin yksipuolista hänen edukseen. Miksi ihmeessä minun pitäisi uhrata loppuelämäni hänen kanssaan? Ja toisaalta, jos tilanne ei ole akuutti, miksi pitäisi vekslata myös lasten elämä mullilleen vuotta kahta ennen kuin he muuttavat kotoa?

Jaksan näin aivan hyvin tuon muutaman vuoden ja on se niinkin, että samalla tulee arvokasta harkinta-aikaa. Voihan se olla, että muutaman vuoden päästä en haluakaan erota. Minusta näin pitkän liiton päättäminen edellyttää harkintaa, eli en pidä tuumaustaukoa pelkästään lasten takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrättekö te, että elämä on lyhyt??

Ei sitä kannata elää "sitten kun"- tyyliin...

Tämä! Sitä sitten kun aikaa ei välttämättä koskaan tule. Koskaan et tiedä mitä elämä heittää eteen.

Ja ne lapset???

Vierailija kirjoitti:

Asiat ovat harvoin jos koskaan niin mustavalkoisia kuin av-mammat luulevat.

Niin tässäkin asiassa.

Jos avioero olisi todella hankala ja ikävä lasten kannalta tai jos yhdessä pysyminen luo ankean perhe-elämän riitelyineen ja mököttämisineen, ne ovat kaksi ääripäätä, joiden kohdalla varmasti on järkevää harkita muuta ratkaisua.

Eivät lapset aina kärsi avioerosta, usein kumminkin. Eivät lapset aina kärsi huonosta perheilmapiiristä, usein kumminkin.

Meillä lapset ovat jo lukioikäisiä. Olemme miehen kanssa olleet yhdessä yli 30 vuotta. Riitoja on välillä, mutta ei mahdottomia. Olen kumminkin aika kyllästynyt parisuhteeseeni ja aion erota muutaman vuoden sisällä. Miehestä ei ole henkisesti kumppaniksi ja seksi on täysin yksipuolista hänen edukseen. Miksi ihmeessä minun pitäisi uhrata loppuelämäni hänen kanssaan? Ja toisaalta, jos tilanne ei ole akuutti, miksi pitäisi vekslata myös lasten elämä mullilleen vuotta kahta ennen kuin he muuttavat kotoa?

Jaksan näin aivan hyvin tuon muutaman vuoden ja on se niinkin, että samalla tulee arvokasta harkinta-aikaa. Voihan se olla, että muutaman vuoden päästä en haluakaan erota. Minusta näin pitkän liiton päättäminen edellyttää harkintaa, eli en pidä tuumaustaukoa pelkästään lasten takia.

Kiitos järkevästä kommentista, juuri näin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se se vasta tunnevammaista on, että kotona ei halailla, pussailla tai sanota että rakastaa.

Ihme ajatus, että pussailu olisi jotain limaista ja ällöä, ettei voisi olla asiallista ja rakkaudellista.

Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä ja eivät ole ikinä pussailleet, vaikka rakkauta on. Itse olen oppinut, että en halua koskaan sellaista suhdetta, jossa ei pussailla.

Minä uskon, että vanhempani varmaan pussailivat kahden kesken, vaikka eivät sitä tehneet lasten näkösällä. Vanhan kansan ihmisiä kun olivat

Vanha olen itsekkin ja pussailut hoidettiin kahdestaan. Ei lapsenikaan tullessaan meille puolisonsa ja lastensa kanssa pussaile puolisoaan meidän ja lastenlasten näkösillä.

Voi toki olla mallioppimista. Ehkä muissa suvuissa pariskunnat pusuttelee jatkuvasti. En tiedä, en vain ole tuollaista käytöstä nähnyt missään. Siksi en pidä outona, etteivät parit suukottele ja pusuttele julkisesti, muuta kuin ehkä nuoret teinisuhteissaan

Minusta julkiset rakkaudenosoitukset ivat näytöstä. Oikeasti, miksi ne pitää suorittaa muiden nähden, eikö rakastavassa liitossa elävä tiedä toisen rakastavan ilman julkisia halailuja ja vakuutteluja?

No joo, en oikeasti ole tuota mieltä. Ärsyttää vain kuvitelma, että julkisista näytöksistä voi jotenkin päätellä sen, rakastaako pariskunta toisiaan. Ei voi. Olemme me ihmiset jokainen yksilöitä senkin suhteen, miten paljon tarvitsemme fyysistä läheisyyttä! Vaikka monet tolkuttavat, että "kaikki" tarvitsevat sitä paljon, niin ei se ole totta. En ole koskaan ollut mikään kainalossa viihtyvä ihminen, vaikka lämminsydäminen ja rakastava olekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Olet naiivi tai sitten tosi nuori, jos luulet että lapset syyttävät erosta aina itseään siksi koska vanhemmat ovat häntä siitä syyllistäneet. Kannattaa hankkia tietoa aiheesta, koska kirjoituksesi on humpuukia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.

Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.

Siis kenen vanhemmat on jatkuvasti toistensa kimpussa, jos paikalla on joku lapsen kaveri?? Oikeasti nyt jotain tolkkua tähän keskusteluun. Varmasti lapsi aistii ilmapiirin, jos se on vihamielinen, mutta että pitäisi koko ajan olla pussailemassa, ettei lapselle tule traumoja...

Missä sanottiin, että koko ajan? Taisi lähteä mielikuvitus laukalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

Minunkin vanhemmillani se oli välillä aika sinnittelyä, mutta lopulta rakastuivat toisiinsa uudelleen. Ei jäänyt traumoja tai taakkoja.

Näin. Sinä saitkin tärkeän opin vanhemmiltasi, sen että ei luovuteta heti kun ei ole enää sukat pyörimässä jaloissa. Jokaisessa parisuhteessa tulee vaikeampia aikoja. Niistä on hyvä antaa se malli lapsille että vaikeista ajoista pääsee yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrättekö te, että elämä on lyhyt??

Ei sitä kannata elää "sitten kun"- tyyliin...

Tämä! Sitä sitten kun aikaa ei välttämättä koskaan tule. Koskaan et tiedä mitä elämä heittää eteen.

Niin. Voihan sitä seuraavaksi löytää itsensä vaikka suhteesta psykopaatin kanssa. Hupsista vaan, carpe diem ja mitä näitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?

Ja tässä esimerkki siitä miten lapsenne tulevat parisuhteesta ajattelemaan.

Joo, näin on! Kirjoilla, leffoilla, kavereilla tai omalla kumppanilla ei ole mitään vaikutusta. Älykäs ja huomiokykyinen ihminen kopioi vain ja ainoastaan vanhempiensa parisuhteen.

Tietenkin moni asia vaikuttaa. Ja voi vaikuttaa siten, että haluaa kopioida jotain tai ehdottomasti välttää tai mitä vaan silti väliltä. Mutta perheolot ovat kuitenkin se paikka, missä valtaosa etenkin varhaislapsuudesta vietetään, ei sitä voi väheksyäkään, vaikkei se mikään tyhjiö olekaan.

No et ainakaan sinä sitä väheksy, jos olet tuo yllä oleva, jonka mukaan lapsi ajattelee parisuhteista täsmälleen siten kuin vanhempansa.

Olisi oikeasti todella mielenkiintoista tavata joskus nuori suomalainen ihminen, joka ei olisi yhtään omaksunut kulttuuriimme kuuluvaa romanttisen rakkauden käsitettä. Ehkä lestadiolaispiireissä, missä ero ei ole vaihtoehto, voisi sellaisia löytyäkin. Mutta heilläkään se suhde ei ole pelkkää kaveruutta, kun lapsia kuuluu tulla.

Tästä on täällä joka päivä ketjuja, joissa lukemattomat ihmiset väittää että romanttista rakkautta ei pitemmän päälle edes ole. Että se on himoa ja hiipuu nopeasti. Että pitemmän päälle on vain tuollaista että ollaan yhdessä, koska on sovittu että ollaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.

Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.

Perusvirhe ajattelussa. Jokainen tekee päätöksensä itse, ja omista lähtökohdistaan. Lapsi ei ole syy eikä seuraus erolle tai yhdessäpysymiselle, vaan se että vanhemmat haluavat itse pysyä yhdessä tai erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistaisivat vaan että silloin ne lapsetkin on kiinni onnettomassa perheessä.

Ei voi yleistää. Toisaalta, varmaan sekin on traumatisoivaa, että luulee eläneensä lapsuutensa onnellisessa perheessä, ja heti kun täytät 18 vanhemmat eroavat ja paljastuu että he ovat eläneet vaan sinun takiasi yhdessä?

Ei kukaan pysty esittämään onnellista avioliittoa niin hyvin, että lapset saisivat siitä mallin hyvästä parisuhteesta. Muistan kuinka itse lapsena pidin todella outona ja vähän pelottavanakin sitä, kun kavereiden vanhemmat halasivat tai pussasivat toisiaan, kuvitelkaa nyt! Meni pitkälle aikuisuuteen, ennen kuin itse opin halaamaan ihmisiä, mukaan lukien parisuhteet, ystävät, sukulaiset ym. Kotona ilmapiiri oli aina jotenkin määrittelemättömän painostava. Siksi huonoon parisuhteeseen jäämisen perusteluna lapset on täysin käsittämätön, tekosyy yksinolemisen tai elintason laskun pelolle sanon minä.

Eikö sinun vanhemmat halanneet sinua? Voi toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.

Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.

Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.

Me taidamme olla tämmöisiä. Kun lapset oli pieniä, oli riitoja ja monenlaista ongelmaa. Päätimme, että kun kerta lapset on tehty, kasvatetaan ne aikuisiksi ja erotaan sitten.

Kun lapset kasvoi, alkoi olla aikaa toisille. Hyviä kavereita olimme, kun paineet loppui suuresta ja intohimoisesta rakkaudesta eropäätöksen jälkeen.

Kun toinen sairastui vakavasti, huomasin yhtäkkiä, että en halunnutkaan elää ilman toista ja hätä toisen menettämisestä auttoi tajuamaan, että olimmekin kaveriliitossamme kasvaneet niin yhteen, että ajatus erosta joskus ei tuntunutkaan enää hyvältä.

Olemme edelleen yhdessä ja tunnemme toisiamme kohtaan syvää rakkautta ja kiintymystä ja toivomme psljon yhteisiä eli vuosia lisää.

Uskon, että lapsemme eivät kärsineet, vaikka emme koko aikaa tunteneetkaan intohimoa, vaan kasvoimme yhdessä suhteessamme, emmekä eronneet lasten ollessa pieniä.

Eli menimme alussa enemmän järjellä, kuin tunteella. Tunteet tulivat taas matkaan myöhemmin.

En minäkään näe siinä mitään pahaa, että on erilaisia vaiheita. Välillä on intohimoa, välillä lähinnä ystävyyttä ja voi olla välillä huonotkin fiilikset liitosta. Se on normaalia pitkän liiton kiertokulkua.'

Mutta ap kuitenkin jo aloituksessaan puhuu "onnettomasta liitosta". Se on kokonaisuutena jo aika vahvasti todettu, jos myöntää liittonsa olevan onneton (muuta kuin tilapäisesti ehkä).

Minä ajattelen vain oman kokemuksen kautta, joten en voi yleistää.

Olin onneton, kun lapset oli pieniä. Syytin miestä olostani ja kaikesta. Olisi liian pitkä tarina kirjoitettavaksi. Mies oli vähän liian huntalo, kun saimme lapsia. Lapsellinen minäkin. Olin odottanut prinssiä ja unelmaa ja sain unettomua öitä ja talovelkaa.

Mies painoi ylitöitä ja minä hoisin lapsia ja mietin, että joku muu mies toisi kukkua ja jalat alta vievää rakkautta.

Mieskin oli pettynyt, kun elämä ei ollutkaan niin simppeliä, kuin hän oli kuvitellut. Seksiä ei paljon ollut, kun kumpikin oli niin väsyneitä.

Nyt on tilanne se, että en tiedä, kuinka kauan meillä on enää yhteistä aikaa miehen sairauden vuoksi. Siksi jokainen päivä on arvokas. Siksi jokainen päivä sanon rakastavani ja kiitän siitä, että kriiseistä huolimatta pysyimme yhdessä. Hän sanoo samoin myös minulle. Olemme myös puhuneet ja muistelleet sitä, että aina emme rakastaneet toisiamme, emmekä edes tykänneet toisista. Mutta jostain syystä olimme aina hyviä kavereita.

Yhteistä aikaa voi olla vielä 20 vuotta tai päivä.

Lapset kyllä muistaa riitamme, mutta olemme jutelleet niistä ja parisuhteistä. Siitä, että rakastuminen ei kovin pitkälle riitä. Ja huonossa suhteessa ei kannata elää. Mutta se kaveruus ja ystävyys kantoi läpi huonotkin ajat.

Tämä on vain meidän tarina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä

Olet naiivi tai sitten tosi nuori, jos luulet että lapset syyttävät erosta aina itseään siksi koska vanhemmat ovat häntä siitä syyllistäneet. Kannattaa hankkia tietoa aiheesta, koska kirjoituksesi on humpuukia.

No mikä kirjoitin myös että se että lapsi syyllistää itseään mistä tahansa vanhempiin liittyvästä, ei liity eroihin, vaan siinä on taustalla jotain muuta. 

En ole nuori enkä naiivi, vaan hyvinkin tietoinen näistä asioista.

Lapsen syyllistäminen on vain yksi muoto niistä asioista millä lapselle saa kasvatettua huonon itsetunnon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on

Minunkin vanhemmillani se oli välillä aika sinnittelyä, mutta lopulta rakastuivat toisiinsa uudelleen. Ei jäänyt traumoja tai taakkoja.

Näin. Sinä saitkin tärkeän opin vanhemmiltasi, sen että ei luovuteta heti kun ei ole enää sukat pyörimässä jaloissa. Jokaisessa parisuhteessa tulee vaikeampia aikoja. Niistä on hyvä antaa se malli lapsille että vaikeista ajoista pääsee yli.

Tai sitten se ei ole mikään kausi, vaan se on sen asian valkeneminen, että ei ihan oikeasti sovi yhteen sen ihmisen kanssa jonka kanssa on. Kyllä varmasti, jos ei vaan eroa, niin se kausi jossain vaiheessa menee ohi ja muuttuu sellaiseksi että ”aivan sama, kohta tässä kuollaan kuitenkin”. Että onhan se siinä mielessä ehkä kausi. Mutta ei niin, että aina olisi jotain vaikeuksien kautta voittoon ja ylämäen jälkeen tulee kivaa. Joskus ihan oikeasti ei ole vaan mitään järkeä jäädä siihen kökkimään.