Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.

Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?

Ja tässä esimerkki siitä miten lapsenne tulevat parisuhteesta ajattelemaan.

Joo, näin on! Kirjoilla, leffoilla, kavereilla tai omalla kumppanilla ei ole mitään vaikutusta. Älykäs ja huomiokykyinen ihminen kopioi vain ja ainoastaan vanhempiensa parisuhteen.

Tietenkin moni asia vaikuttaa. Ja voi vaikuttaa siten, että haluaa kopioida jotain tai ehdottomasti välttää tai mitä vaan silti väliltä. Mutta perheolot ovat kuitenkin se paikka, missä valtaosa etenkin varhaislapsuudesta vietetään, ei sitä voi väheksyäkään, vaikkei se mikään tyhjiö olekaan.

No et ainakaan sinä sitä väheksy, jos olet tuo yllä oleva, jonka mukaan lapsi ajattelee parisuhteista täsmälleen siten kuin vanhempansa.

Olisi oikeasti todella mielenkiintoista tavata joskus nuori suomalainen ihminen, joka ei olisi yhtään omaksunut kulttuuriimme kuuluvaa romanttisen rakkauden käsitettä. Ehkä lestadiolaispiireissä, missä ero ei ole vaihtoehto, voisi sellaisia löytyäkin. Mutta heilläkään se suhde ei ole pelkkää kaveruutta, kun lapsia kuuluu tulla.

Ei kysymys ole vain siitä, että lapset tekisivät aikuisena täsmälleen samanlaisia valintoja kuin vanhempansa; useimmat varmasti eivät tee. Sitä on kuitenkin tutkittu paljon, miten omien vanhempien mallit mieheydestä ja naiseudesta vaikuttavat lapsiin, ja miten ne, ja myös omien vanhempien tavat olla äitejä ja isiä vaikuttavat paljonkin hmisessä. Minä haluan antaa lapsilleni mallin ihmisestä, joka välittää muista ja myös itsestään.  Haluan olla onnellinen, ihan siksi(kin), että haluan tyttäreni kasvavan siihen ajatukseen, että äitikin on ihminen, jolla on tunteet joilla on väliä. 

Olen itse eronnut (periaatteessa vastoin omaa tahtoani, miehellä todella pahoja -ihan diagnosoitujakin- mielenterveysongelmia). Surin ja suren edelleen lasten hajonnutta perhettä. Ajattelen, että avioliitto on sillä tavalla pyhä, että sen eteen tulee todella tosissaan yrittää. Ja sitten taas toisaalta näen päivittäin lapsissani sen, miten se minun onnellisuuteni oikeasti tekee heidätkin onnellisiksi; eronneena Helsinkiläisenä ei ole varaa Hoplopeihin ja lomamatkoihin, koti on puolet pienempi kuin ydinperheenä eläessämme ja äiti on ajoittain tosi väsynyt. Mutta äiti on myös onnellinen, jaksaa laittaa musat välillä soimaan ja laulaa tiskejä raivatessa, jaksaa haaveilla iloita elämästä - lapsista ja välillä niistä aikuistenkin jutuista, kun sitä omaakin elämää onneksi taas on. 

Ihmiset on erilaisia, tietysti. Lasten perustarpeet on tietysti aikuisten haluja tärkeämpiä, mutta jos nyt ei puhuta mistään alkoholistiperheistä tms., niin se onnellisuus, oikea onnellisuuden fiilis on oikeasti aika iso juttu. Useimmille uhrautuminen ja vääränlainen tyytyminen ei onnelliisuuteen riitä, ja onnellinen äiti (/aikuinen) on lapsen koti. 

Nostetaan vanhaa hyvää ketjua.

 

Elin itse ilman isää, vanhemmat erosivat kun olin pieni. En muista yhtään hetkeä että olisimme kokonaisena perheenä tehneet jotain yhdessä. Kärsin isättömyydestä koko lapsuuden ja nuoruuden.  Siksi pysyttelen nyt itse ns. kaveriliitossa. Ei ole riitoja, mutta ei onneakaan. Haluan olla lapsilleni isä ja tarjota turvallisen ehyen kodin, sillä minulta se puuttui.

 

Toisena syynä on raha. Joutuisin elättämään vaimoa vaikka erottaisiinkin, myymään talon ym. Kaikkien elintaso laskisi. Lapset joutuisivat ehkä vaihtamaan koulua. Siihen vielä lasten roudailut viikon välein vanhemmalta toiselle, uudet mahdolliset kumppanit ja niiden lapset Hyi hitto. Elän mieluummin tässä itselle rakentamassani vankilassa.