Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.
12.10.2020 |
Miten jaksat?
Miten selviät siitä ajatuksesta että oot vielä todela pitkän aikaa kiinni onnettomassa avioliitossa?
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Ja sitten se älykäs ja huomiokykyinen lapsi toteaa, että ”kyllä se on paljon hienompaa että ei naura eikä suukottele, tuollainen mäkin haluan olla isona”?
Minä en kyllä ikinä nähnyt kavereiden vanhempien pussailevan ja halailevan. Onneksi ei, koska se olisi tuntunut tosi nololta. Ihan asiallisia olivat, kun oli lasten kavereita kylässä.
Emme kyllä itsekkään kyllä syöksy suukottelemaan lasten huoneisiin, kun heillä on kavereita kylässä. Tämän mukaan pitäisi kaverisynttäreilläkin alkaa kielareita antamaan kakkupöydäsdä, että ladten kaverit saa oikeaa mallia parisuhteesta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella.
Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.
Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.
Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.
Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.
Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.
Nimenomaan. Yritetään pestä omaatuntoa valheellisilla väittämillä. Ei kukaan lapsi siitä oikeasti hyödy että koti on rikki ja näkee äidin lääpällään jonkun uuden isäpuolen kaulassa.
Onnettomissa perheissä kasvaneet lapset ovat kyllä todella iloisia, jos erityisesti alistetussa asemassa ollut äiti löytää uuden rakkauden. Se oli ainakin itselleni koko lapsuuteni paras tapahtuma vanhempieni huonossa parisuhteessa. Annoin täysillä hyväksyntäni tälle suhteelle. Kenellekään en toivo lapsuutta, jossa ollaan kulissisuhteessa.
No eihän tässä missään kohtaan ollutkaan kyse suhteista, joissa toinen on alistettu ja elää päivittäisessä tuskassa. Vaan siitä onko järkevää jättää ihan hyvä ja tasapainoinen perhe-elämä omista itsekkäistä lähtökohdista, oma hedonismi edellä, kun seksi ja intohimo menee omien lasten edelle.
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
Minunkin vanhemmillani se oli välillä aika sinnittelyä, mutta lopulta rakastuivat toisiinsa uudelleen. Ei jäänyt traumoja tai taakkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki melko ok. Mies kiva, mutta tyhmä. Tekee vierasta mieli.
Toisaalta olen sitten 48v kun nuorin täyttää 18v. Kuka mummoa haluaa panna :(
Joku pappa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.
Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Ja sitten se älykäs ja huomiokykyinen lapsi toteaa, että ”kyllä se on paljon hienompaa että ei naura eikä suukottele, tuollainen mäkin haluan olla isona”?
Minä en kyllä ikinä nähnyt kavereiden vanhempien pussailevan ja halailevan. Onneksi ei, koska se olisi tuntunut tosi nololta. Ihan asiallisia olivat, kun oli lasten kavereita kylässä.
Emme kyllä itsekkään kyllä syöksy suukottelemaan lasten huoneisiin, kun heillä on kavereita kylässä. Tämän mukaan pitäisi kaverisynttäreilläkin alkaa kielareita antamaan kakkupöydäsdä, että ladten kaverit saa oikeaa mallia parisuhteesta
Meillä kyllä nussittiin kun haluttaa, oli lapset paikalla tai ei. Kyllä se onnellinen parisuhde saa ja pitää näkyä, vaikka olisi kaverit kylässä.
Jennica, Pääkaupunkiseutu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.
Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.
Kuka vanhempi toivoisi lapsensa uhraavan oman onnellisuutensa vanhempansa tähden? Kyllä sen kuuluu mennä toisin päin. Tilanteesi nyt voisi olla paljon henkisesti raskaampi, mikäli vanhempasi eivät olisi toimineet kuten toimivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.
Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.
TÄMÄ. Onneksi tajuat nyt hävetä olemassa oloasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.
Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.
Eikö tuo ole vähän lapsekasta ajattelua? Vanhempasi erosivat kun he olivat valmiita siihen. Hieno juttu, että heillä on nykyään hyvä elämä, mutta et voi ajatella että ilman sinua sama olisi voinut tapahtua aiemmin.
Totuushan on, että lapset vähentävät parisuhteen onnellisuutta aivan huimasti lyhyellä tähtäimellä. Normaalit vanhemmat eivät kuitenkaan syytä siitä lapsiaan eivätkä lapset itseään. Veloina ehkä vanhempasi olisivat säilyneet onnellisesti yhdessä, mutta entä sitten, syytönhän sinä olet syntymääsi.
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.
Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.
Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.
Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?
Ihanaa tietää, että miehenne ovat kohta valmiita jatkamaan loppuelämäänsä minun kanssani. Jatkakaa te pikkuvaimot katkeruuttanne ja uhkauksianne kaukana meistä!
T. Kuuma yh-puuma, jonka lapset ovat pian maailmalla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En suhtaudu niin, että tämä on onneton liitto. Meillä on ns. vanhemmuusliitto, ollaan kavereita/kämppiksiä. En ymmärrä miten lapset tästä kärsisi. Ei meilläkään tapella/riidellä.
Eikö tällasta ole lähes kaikissa pitkissä parisuhteissa...?
Ei ole!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on lapselle melkoinen taakka tajuta aikuisena, että vanhemmat vain hänen takiaan sinnittelivät onnettomassa liitossa. Nimim. Kokemusta on
On myös olemassa sellainen vaihtoehto ettei syyllistä sitä lasta missään kohtaa omista pääöksistään tai parisuhteen tilasta. Eikä myöskään avaa sille lapselle koskaan syvästi eron oikeita syitä
Eivät minunkaan vanhempani koskaan syyllistäneet tai vastuuttaneet, mutta ei se kummoisia meedion kykyjä vaadi laskea 1+1 kun aika pian lapsuudenkodista lähdön jälkeen tuli eroilmoitus ja sen oli jo vuosia tajunnut, että vaikka vanhemmat eivät ehkä inhonneet toisiaan, niin eivät he onnellisiakaan yhdessä olleet.
Kumpikin on muuten puhjennut kukkaan uuden parisuhteen myötä. Ja tuntuu henkisesti todella raskaalta tajuta, että on itse ollut se, joka jarrutti heidän onneaan.
Kuka vanhempi toivoisi lapsensa uhraavan oman onnellisuutensa vanhempansa tähden? Kyllä sen kuuluu mennä toisin päin. Tilanteesi nyt voisi olla paljon henkisesti raskaampi, mikäli vanhempasi eivät olisi toimineet kuten toimivat.
Tottakai voisi, en minä osaa sanoa kuinka paljon olisi vaikuttanut elämään, jos he olisivat eronneet kun olin vielä lapsi. Mutta näin aikuisena ajatellen toivoisin, että olisivat joko työstäneet suhdettaan paremmaksi (ehkä tekivätkin, en ole udellut) tai eronneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni ei ehkä ymmärrä sitä että on ihmisiä jotka ovat katkeria, riitaisia, syyttäviä yms.
Heidän kanssaan, joko ero tulee tai ei, elämä on varmasti jollain tavalla traumatisoivaa.
Sitten on taas ihmisiä jotka pystyvät rationaalisesti miettimään ja käsittelemään asioita, eivätkä katkeroidu vaan tekevät päätöksiä ja selviävät elämässä eteenpäin. Heidän lapsensakin ovat tasapainoisempia, vaikka perhe olisi pysynytkin kasassa vain järkisyistä.
Kaiken uhalla sanon tähän kuitenkin, että lapset eivät ole tyhmiä. Lapsi tajuaa sen kyllä, että perhe joko aidosti välittää toisistaan ja on kiintynyt toisiinsa tai sitten se on vain tottumuksesta yhdessä oloa. Viimeistään sen tajuaa sitten, kun joskus näkee mallin jostain muusta.
Esim omat vanhempani ovat ihan tasapainoisia, mutta sellainen aito ja vilpitän kiintymys heidän väliltään kyllä puuttui. En tarkoita mitään nuoleskelua lasten nähden, vaan ihan jo puhetapa ja tietty lämpö sen paljastavat. Tajusin tämän hyvin katsellessani kavereiden perheitä.
Kun isäni kuoli, äiti löysi melko nopeasti uuden miehen ja on todellakin nykyään aivan eri ihminen ja pelkästään hyvässä mielessä.
Mutta se että aikoo erota lasten kasvettua, ei tarkoita ettei välittäisi toisesta tai ettei olisi kiintymystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ollaan päätetty erota,mutta pysytään yhdessä vielä sen aikaa,että vanhin täyttää 18v. Saa ns.lähteä rauhassa,kun vielä opiskelutkin kesken.Toinen siirtyy isoon kouluun yäasteelle ens vuonna ja nuorin aloittaa ekalla.Kaikki siis saavat jatkaa koulunsa/tarhansa omassa koulussaan/tarhassaan loppuun. Pitkä suhde takana,lähes 30v. Ajatuksissa on muuttaa lähelle,että juurikin onnistuisi tuo kahden kodin välillä sumplailu, koska tykkäävät itse mennä katsomaan toista vanhempaansa.Mitään riitaa en halua, eikä halua käsittääkseni eksäkään.
Kiitos sulle kokemuksesta.
Millainen olo on itselläsi asiasta?
Meillä menee pääasiassa hyvin, itselläni joskus, harvoin, tuee tunne että yksin olisi kivempi.
Se menee kuitenkin nopeasti ohi enkä kaipaa edes mitään muutosta nykytilanteeseen.
Joku totesikin että arki on helpompaa kun on molemmat vanhemmat. Se on totta, jos olisin yksin, olisin varmasti väsyneempi ja kiukkuisempi.
Nyt kuitenkin jaamme paljon asioita ja vastuuta arjessa.
Menee ihan ok. Välttelen konflikteja/toisaalta ei paljon kiinnosta mitä toinen puuhaa.Rakkaus meillä on kuollut jo useampi vuosi sitten.Minä olen aina hoitanut lapsemme pääsääntöisesti yksin,niin nytkin.Mutta toinen on siinä edes hiukan apuna.Pääsee vaikka vessaan ja suihkuun rauhassa.(Toi kuusvuotias on melko haastava tapaus) Jos olis yksin,niin olis todella ihan yksin.Toisaalta mustakin tuntuu,että en pääse eteenpäin.Ja tahtoisin jo jotain omaa.Oman kodin ja oman olon.Saataisiin rauhassa lasten kanssa puuhata,ilman et tarttis pelätä ikäviä ylläreitä. Joita exä osaa järjestää.Ei väkivaltaa kuitenkaan tms.T: tuon aikaisemman kirjoittaja
Alue: Aihe vapaa
Olen kyllä kuullut, että melkein päinvastoin lapsia ei tehdä myöskään siksi, koska koetaan lasten ajavan perheen riitoihin ja eroon. Kertojana eroperheen lapsi, ei ollut varmaan toipunut omasta ero- traumastaan.
Tutkittua on, että lapsi usein, lähes aina, syyttää itseään erosta.