Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.
12.10.2020 |
Miten jaksat?
Miten selviät siitä ajatuksesta että oot vielä todela pitkän aikaa kiinni onnettomassa avioliitossa?
Kommentit (282)
Ikään kuin uusi äitipuoli/isäpuoli ja vanhemman uusi rakkaussuhde olisi joku autuus ja hieno malli eroperheen lapselle. Ei todellakaan ole! Usein täysin päinvastoin. Lapsi unohtuu siinä uuden suhteen huumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella.
Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.
Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.
Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.
Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.
Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.
Monet täällä tuntuvat ajattelevan, että se oikea, hyvä ja lasten kannalta paras parisuhdemalli on se, jossa vanhemmat ovat syvästi rakastuneet toisiinsa, ovat toistensa parhaat ystävät ja seksi on intohimoista vielä vuosikymmenten jälkeen. Vähän sellainen disneyelokuvista ja rakkauslauluista tuttu malli.
Tuollainen ajatus avioliitosta / pitkästä parisuhteesta on aika uusi meillä ja suurelle osalle maailman kulttuureista vieras. Perhe-elämä voi olla hyvää, tasapainoista ja riidatonta, vaikka puolisot olisivatkin yhdessä esimerkiksi yhteisen kodin ja yhteisten lasten vuoksi. Eivät ne ole minusta mitenkään huonoja arvoja tai syitä elää yhdessä, päin vastoin.
Jännittävä on tämä länsimainen ajattelu, että kipuilevan parin olisi jotenkin hyväksyttävämpää olla yhdessä esimerkiksi siksi, että seksi on heillä kuitenkin yleensä hyvää kuin vaikka siksi, että heillä on yhteinen lapsi.
Monen tuttavani vanhemmat ovat eronneet, ja kaikista eniten "kunnossa" vaikuttaa olevan serkkuni kenen vanhemmat ketkä elivät yhdessä perheenä nuorimmaisen kotoa muuttamiseen asti. Vanhemmat ovat edelleen hyvissä väleissä ja osallistuvat serkkuni kaikkiin isoihin juhliin myös yhdessä. Sen sijaan todella rumaa jälkeä olen todistunut valitettavan usein. Pahin tapaus minkä tiedän, on se kun eräs tuttavani teki itsemurhan teini-iässä vanhempiensa erottua. Tiedän myös monia häiriintyneiltä vaikuttavia lapsia, mihin ero on varmasti jättänyt varsin syvät jäljet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Kyllä tuollaisessa lapsessa on lähtöoletuksena jo asetettu mt- ongelmien alku, ja tuleva persoonallisuushäiriö, josta tietenkin syytetään sitten sitä että vanhemmat eivät nussineet lasten edessä toisin kuin naapurissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei meillä lapset oo kovin onnettomassa perheessä, onnettomampia olisivat jos eroaisimme.
Ei meillä huudeta, hakata eikä riidellä.
Meillä ollaan ihan ystävällisiä halaillaankin ihan lasten nähden jne.
Tasaista tahtia mennään ja oman ahdistukseni käyn pääosin itsekseni läpi.
Rakkaus on loppu koska olen miehelle vain seksiä varten ja olemme täysin eri aaltopituudella sen suhteen millainen on hyvä parisuhde.
-ap
Sinä uskot tietäväsi, mitä lapsesi ajattelee, mutta et usko lapsesi edes vaistoavan sinun tunnetilojasi?
Ja sinä uskot tietäväsi millainen on tilanne, arki ja hyvinvointi perheesä jota et ole koskaan nähnyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vävyni vanhemmat elivät ystävyysliitossa ja erosivat kun nuorin meni armeijaan. Myöhemmin vävy kertoi, että päätti jo nuorena ettei mene koskaan parisuhteeseen, jos se on samanlaita kuin vanhemmillaan. Seurustellessaan tyttäremme kanssa näki meillä erilaisen parisuhteen. Sellaisen, jossa vanhenemilla on läheisyyttä, rakkautta ja seksiä. Avioituessaan kertoi, että me saimme hänet uskomaan taas parisuhteeseen. Tuo nuorin lapsi kipuilee edelleen suhteen luomisen kanssa ja pelkää, jos hänestä tulee suhteessa samanlainen kuin vanhempansa olivat.
41 jatkaa. Vävyn vanhemmat ovat edelleen ystäviä, vaikka erosta on jo vuosia. Viettävät juhlapyhiä yhdessä jne. Mutta silti heidän lapsensa ovat sitä mieltä, että vanhempien olisi pitänyt erota paljon aikaisemmin. Ja he myös kokevat, että saivat vääristyneen parisuhteen mallin heiltä.
Hetkonen. Nyt kyllä alkaa kuulostaa pelkän oman parisuhteen glorifioinnille. Ja toi että vävy näkee että teillä on seksiä. Öhhhh..??!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo nyt riippuu varmaan siitä haaveileeko jostain uudesta paremmasta parisuhteesta. Itse olen mieluiten yksin tämän suhteen jälkeen. Miehet on niin nähty. Olen itsekseni onnellisempi.
Ihan mielenkiinnosta, montako miestä tähän tarvittiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella.
Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.
Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.
Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.
Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.
Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.
Oletat nyt että eroamisesta seuraa todella rankka kahden kodin elämä, uusperheet ym. Ei kaikki sekoa siitä eroamisesta. On siitä kirjoitettu kirjoja siitäkin, että olennaista ei ole se eroaako vai eikö eroa, vaan se miten eroaa. Riitaisa ero on varmasti pahempi kuin kaveriliitossa pysyminen, mutta kaikkien erot ei ole riitaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika raju on ajatus, että toisiaan kohtaan tunnekylmien vanhempien perheessä kasvanut lapsi olisi tuomittu elämään loppuelämänsä ”ilman kunnollista parisuhdemallia”.
Tämähän tarkoittaisi sitä, että eronneiden vanhempien lapsilla ei olisi minkäänlaista parisuhdemallia. Samoin ne lapset, jotka olisivat lapsuudessa kokeneet jommankumman vanhemman kuoleman, olisivat täysin tuomittuja elämään yksin. Kun se ”malli” puuttuu.
Tosiasiassa lapsi on sillä tavalla itsekäs, että hänelle on varsin samantekevää, roihuaako vanhempien välillä romanttinen rakkaus vai ei, nin kauan kuin kotona on turvallista ja lasta itseään katsotaan rakastavalla katseella.
Samoin nuoruusikään kuuluu kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat. Omien vanhempieni välillä ei kauheasti säkenöinyt siinä vaiheessa kun minä iltatähti tulin lyömään kiilaa heidän parisuhteeseensa. Mutta sain valtavasti vanhempien huomiota ja ihailua, ja omissa suhteissani tunteiden ilmaisu on aina ollut hyvin voimakasta. Vanhempanikin löysivät sitten uudelleen toisensa romanttisessa mielessä, kun minä olin muuttanut pois kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Kyllä tuollaisessa lapsessa on lähtöoletuksena jo asetettu mt- ongelmien alku, ja tuleva persoonallisuushäiriö, josta tietenkin syytetään sitten sitä että vanhemmat eivät nussineet lasten edessä toisin kuin naapurissa.
Nyt lyö laineet vähän yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei meillä lapset oo kovin onnettomassa perheessä, onnettomampia olisivat jos eroaisimme.
Ei meillä huudeta, hakata eikä riidellä.
Meillä ollaan ihan ystävällisiä halaillaankin ihan lasten nähden jne.
Tasaista tahtia mennään ja oman ahdistukseni käyn pääosin itsekseni läpi.
Rakkaus on loppu koska olen miehelle vain seksiä varten ja olemme täysin eri aaltopituudella sen suhteen millainen on hyvä parisuhde.
-ap
Ei meilläkään vanhemmat huutaneet toisilleen, riidelleet eikä hakanneet toisiaan. Halailivat ja pussailivat joskus ihan tarkoituksella meidän lastemme nähden. Muuttui aikaa myöten todella väkinäiseksi. Se kyllä loppui jossain vaiheessa ennen avointa riitelyvaihetta. Ero tuli, kun äitini mielenterveys petti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Se luetunymmärrys! Kukaan ei kirjoittanut että vanhemmuusliitosta puuttuisi nauru ja halailu! Väkisin yritetään vääntäää jotain kylmää vihasuhdetta vaikka mistään sellaisesta ei ole kyse!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monet täällä tuntuvat ajattelevan, että se oikea, hyvä ja lasten kannalta paras parisuhdemalli on se, jossa vanhemmat ovat syvästi rakastuneet toisiinsa, ovat toistensa parhaat ystävät ja seksi on intohimoista vielä vuosikymmenten jälkeen. Vähän sellainen disneyelokuvista ja rakkauslauluista tuttu malli.
Tuollainen ajatus avioliitosta / pitkästä parisuhteesta on aika uusi meillä ja suurelle osalle maailman kulttuureista vieras. Perhe-elämä voi olla hyvää, tasapainoista ja riidatonta, vaikka puolisot olisivatkin yhdessä esimerkiksi yhteisen kodin ja yhteisten lasten vuoksi. Eivät ne ole minusta mitenkään huonoja arvoja tai syitä elää yhdessä, päin vastoin.
Jännittävä on tämä länsimainen ajattelu, että kipuilevan parin olisi jotenkin hyväksyttävämpää olla yhdessä esimerkiksi siksi, että seksi on heillä kuitenkin yleensä hyvää kuin vaikka siksi, että heillä on yhteinen lapsi.
Juuri näin! Paradoksaalista sinänsä, että vanhemmat eroavat lastensa takia liitosta intohimon puutteen vuoksi, ettei lapset saa huonoa parisuhdekuvaa, mutta eivät näe mitään vikaa siinä että antavat lapsille mallin että intohimoinen parisuhde menee kaiken muun yli, jopa omien lasten ehjän perheen. Eli on ok antaa lapsille sellainen malli kotoa että perhe on ok hajoittaa jos roihuava rakkaus hiipuu, ja kaikista kamalinta lapselle on elää ydinperheessä jossa vanhemmat ovat yhdessä, muta eivät enää vaaleanpunaiset rakkauslasit silmillään. Nyt kun ajatus on se että lapset toistavat sokeina vanhempiensa jalanjälkiä, niin miten ajattelette että tuollainen luovuttaminen vaikuttaa lasten tuleviin suhteisiin ja omiin perheisiin? Vai eikö se tässä tapauksessa toimikaan? Toimii vain silloin kun vanhempi on intohimoisen rakkausen kaipuinen keskenkasvuinen kakara, joka on valmis uhraamaan himonsa alttarille ne joita käyttää tekosyynä itsekkäälle teolleen, ja joita eniten väittää rakastavansa?
Nyt on sen luokan itsepetosta, että pitäisiköhän vielä miettiä hetki??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Ja sitten se älykäs ja huomiokykyinen lapsi toteaa, että ”kyllä se on paljon hienompaa että ei naura eikä suukottele, tuollainen mäkin haluan olla isona”?
Kestän oikein hyvin tilannetta tai en koe asiassa mitään "kestämistä". Yhteiselomme on sujuvaa ja on mielestämme kaikkien elämäntilanteen kannalta paras mahdollinen ratkaisu tässä hetkessä. Sulassa sovussa olemme ja ilmapiiri kotona on lämmin. Kun lapset aikuistuvat eivätkä tarvitse meitä samalla tavalla arjessa, uskon, että meidän vanhempien on aika jatkaa tahoillamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Kyllä tuollaisessa lapsessa on lähtöoletuksena jo asetettu mt- ongelmien alku, ja tuleva persoonallisuushäiriö, josta tietenkin syytetään sitten sitä että vanhemmat eivät nussineet lasten edessä toisin kuin naapurissa.
Nyt lyö laineet vähän yli.
Normaaliälyinen ihminen kyllä ymmärtää kärjistyksen tehokeinona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella.
Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.
Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.
Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.
Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.
Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.
Oletat nyt että eroamisesta seuraa todella rankka kahden kodin elämä, uusperheet ym. Ei kaikki sekoa siitä eroamisesta. On siitä kirjoitettu kirjoja siitäkin, että olennaista ei ole se eroaako vai eikö eroa, vaan se miten eroaa. Riitaisa ero on varmasti pahempi kuin kaveriliitossa pysyminen, mutta kaikkien erot ei ole riitaisia.
Ei tietenkään ole. Mutta onko ero ylipäätään lapselle koskaan parempi kuin sopusointuun kykenevät vanhemmat. Tutustu aiheeseen, ja jätä oma mielipide sivuun. Lapselle ero on järisyttävä, tapahtui se sovussa tai riidassa. Tämä on ihan tutkittua faktaa.
Mitään takuita ei ole siitä että elät niin kauan että voit erota kun lapset ovat aikuisia. Tai vaihtoehtoisesti voit sairastua niin että mietit niitä kaikkia menetettyjä terveitä vuosia. Ei kannata elää sitkun-elämää...
Sama juttu. En mä lapsena halunnut nähdä mitään intohimoisia juttuja. Se että aikuiset halasivat oli ihan riittävä merkki, että kaikki on heillä ok, elämä turvattu.