Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.
12.10.2020 |
Miten jaksat?
Miten selviät siitä ajatuksesta että oot vielä todela pitkän aikaa kiinni onnettomassa avioliitossa?
Kommentit (282)
Mä olen teidän neuvojanne jo askeleen edellä.
En kysynyt pitäisikö mun erota vai ei, se päätös on jo tehty, hiffaatteko?
Pyysin ajatuksia niiltä jotka ovat samassa tilanteessa, eli siinä että päätös pysyä yhdessä kunnes lapset ovat isoja, on jo tehty!
Ja siihen ei kyselty neuvoa palstalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ollaan päätetty erota,mutta pysytään yhdessä vielä sen aikaa,että vanhin täyttää 18v. Saa ns.lähteä rauhassa,kun vielä opiskelutkin kesken.Toinen siirtyy isoon kouluun yäasteelle ens vuonna ja nuorin aloittaa ekalla.Kaikki siis saavat jatkaa koulunsa/tarhansa omassa koulussaan/tarhassaan loppuun. Pitkä suhde takana,lähes 30v. Ajatuksissa on muuttaa lähelle,että juurikin onnistuisi tuo kahden kodin välillä sumplailu, koska tykkäävät itse mennä katsomaan toista vanhempaansa.Mitään riitaa en halua, eikä halua käsittääkseni eksäkään.
Omat vanhempani jaksoivat sillä että olivat vain kämppäkavereita ja kavereita. Molemmilla uudet seurustelukumppanit, joiden luona oltiin yökylässä, tehtiin yhteisiä reissuja ja heidät esiteltiin lapsillekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?
Mulle on tärkeintä lapset, ei se että mä saisin nauttia elämästä heidän onnensa kustannuksella.
Mä oon lapseni tähän maailmaan tuonut ja mun vastuullani on antaa heillä mahdollisimman hyvä elämä. Ja kyllä, siihen kuuluu se että me emme eroa vielä.
Mun mielestä tämä on ihan päivänselvää.
Erojakin on niin monenlaisia. Itselläni on aikeissa erota niin että muutan naapuritaloon. Olemme puhuneet miehen kanssa ja kumpikaan ei aio muuttaa yhteen mahdollisen uuden kumppanin kanssa niin kauan kuin lapset on kotona. Olemme hyviä ystäviä ja uskon että välit säilyy, lapset voi kulkea vapaasti kahden kodin väliä, raha ei vaihda omistajaa, ei tule mitään elareita ym. riideltävää. Lapsille voi olla pettymys nähdä että eroamme, mutta minusta tässä ei ole aineksia mihinkään elämän pilaavaan kriisiin heilläkään.
Todennäköisesti asia ei mene noin heti kun mies pääsee uusien naisten makuun. Meni alle vuosi niin mies muutti pois naapurista, mikään ei enää ollut joustavaa, lasten etu uudessa kuviossa jäi suureksi mysteeriksi. Sitä se yllättävä rakkaus ja himo teettää....
Onhan se mahdollista. Eihän toisesta voi koskaan varmasti sanoa. Toisaalta itsellänikin on se himojen kohde, mutta en kuitenkaan oikeasti halua muuttaa yhteen hänen kanssaan. Hänkin on eronnut ja haluaa tämän saman kuvion omalle lapselleen. Ehkä ihmiset on alkaneet yleisemminkin kyseenalaistamaan uusperheen järkevyyttä. Itse haaveilen siitä että olisi oma tupa ja oma lupa.
Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki melko ok. Mies kiva, mutta tyhmä. Tekee vierasta mieli.
Toisaalta olen sitten 48v kun nuorin täyttää 18v. Kuka mummoa haluaa panna :(
Huomenta jonne. Äiti tekee pian aamupalaa.
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me ollaan päätetty erota,mutta pysytään yhdessä vielä sen aikaa,että vanhin täyttää 18v. Saa ns.lähteä rauhassa,kun vielä opiskelutkin kesken.Toinen siirtyy isoon kouluun yäasteelle ens vuonna ja nuorin aloittaa ekalla.Kaikki siis saavat jatkaa koulunsa/tarhansa omassa koulussaan/tarhassaan loppuun. Pitkä suhde takana,lähes 30v. Ajatuksissa on muuttaa lähelle,että juurikin onnistuisi tuo kahden kodin välillä sumplailu, koska tykkäävät itse mennä katsomaan toista vanhempaansa.Mitään riitaa en halua, eikä halua käsittääkseni eksäkään.
Kiitos sulle kokemuksesta.
Millainen olo on itselläsi asiasta?
Meillä menee pääasiassa hyvin, itselläni joskus, harvoin, tuee tunne että yksin olisi kivempi.
Se menee kuitenkin nopeasti ohi enkä kaipaa edes mitään muutosta nykytilanteeseen.
Joku totesikin että arki on helpompaa kun on molemmat vanhemmat. Se on totta, jos olisin yksin, olisin varmasti väsyneempi ja kiukkuisempi.
Nyt kuitenkin jaamme paljon asioita ja vastuuta arjessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jättää ketjun tähän.
Olisi ollut oikeasti mielenkiintoista keskustella niiden kanssa joilla on sama tilanne.
Suoraan sanottuna kyllästyttää besserwisserit joilla on aina oikea tieto ja neuvo jokaiselle, vaikkeivät edes tiedä asiasta yhtään mitään.
Voisitte katsoa peiliin ja kysyä itseltänne että kannattaako tunkea nokkaansa asiaan josta teiltä ei ole mitään kysytty? Tämänkin ketjun pilasitte.
Aika vahva reaktio. Jos aiot pysyä siinä kaveriliitossasi, joudut kasvattamaan vähän paksumman nahan. Elämä ympärilläsi muistuttaa vähän väliä että se ei ole ainoa ratkaisu. Mietit miten sitä kestää. En minä tiedä miten olen kestänyt monta vuotta. Ehkä sillä että tiesin että jonakin päivänä minulla on rohkeutta lähteä siitä ja elämä alkaa uudestaan.
Ja kyllä minä ymmärrän tuon reaktion, ärtymyksen ja ahdistuksen. Kun ei vain vielä pysty miettimään sitä eroa. Olen käynyt tuon kaiken läpi niin sata kertaa. Joku päivä tiedät mitä täytyy tehdä. Tsemppiä siihen asti.
En malta olla lukematta ja vastaamatta.
Se mua juuri ärsyttää kun kaikki ne, joilta ei kysytty, vastaavat ja antavat neuvoja.
En pyytänyt neuvoja niiltä jotka luulevat tietävänsä miten pitäisi tehdä, vaan kokemuksia ja ajatuksia niiltä jotka ovat samassa tilanteessa. Ei se voi olla todella noin vaikeaa ymmärtää.
Minä olen käynyt elämässäni eron läpi, tiedän mitä sen on, tiedän miten se käydään läpi jne.
Tiedän jo nyt mitä mun täytyy tehdä, olen käynyt näitä asioita läpi.
Ja totta kai vaikka koen tilanteen olevan suht hyvä, välillä ahdistaa. Niin ahdistaa niitäkin joilla ei ole aikomusta erota.
Ei mikään parisuhde ole pelkkää positiivisuutta.
Juuri sen vuoksi kysyin (edelleen) kokemuksia samassa tilanteessa olevilta, koska he ymmärtäisivät paremmin mistä tässä on kyse.
Minulla on mielettömästi elämänkokemusta, ihmistuntemusta ja tiedän tasan tarkkaan missä seison.
Silti voi välillä kaivata tukea muilta. Olen elämässäni kyllästynyt ihmisten itsekkyyteen ja omanapaisuuteen.
Se näkyy nykyään kaikessa, myös siinä ettei ymmäretä esim. olla neuvomatta jos ei kysytty, vaan tuputetaan vain sitä ainoaa oikeaa mielipidettä väkisin, eikä pystytä kuulla/lukea sitä mitä vastapuoli yrittää sanoa.
Itsekkyys näkyy myös siinä mikä tässäkin ketjussa on tullut esiin, pitäisi erota että voi löytää vielä uuden parisuhteen, tai että mies voisi. Ei se oma elämä ja uusi parisuhde voi mennä lasten hyvinvoinnin edelle, ei isällä eikä äidillä.
Ja kyllä, olen sitä mieltä että lapseni voivat paremmin kun olemme yhdessä.
Minkälaisia neuvoja voi antaa siihen että kestää tilanteessa jossa ei haluaisi olla? Ehkä kannattaa lukea joku Nelson Mandelan elämästä kertova teos, jospa hän osaisi neuvoa. Mieheni on ratkaissut tuon niin että kaappijuopottelee. Se kai tuo jotain helpotusta. Itse juttelen paljon kavereille, ja minulla on myös salarakas, mutta kaverit on ihan kypsiä ikuiseen jaamaamiseen ja salarakas odottaa että eroaisin nopeammin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Monella se on tiedostamatonta. Se helposti asettaa sen riman millaisen parisuhteen itselleen haluaa. Se että tekee tarkoituksella erilain vaatii asian tiedostamista, mitä moni ei siis onnistu tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistaisivat vaan että silloin ne lapsetkin on kiinni onnettomassa perheessä.
Ei voi yleistää. Toisaalta, varmaan sekin on traumatisoivaa, että luulee eläneensä lapsuutensa onnellisessa perheessä, ja heti kun täytät 18 vanhemmat eroavat ja paljastuu että he ovat eläneet vaan sinun takiasi yhdessä?
Minä en kyllä luullut eläväni onnellisessa perheessä. Tiesin sen yli 10 vuotta, kun vanhempani tekivät eroa, että kaikki ei ole hyvin. Se aika oli paljon traumatisoivampi kuin itse ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elän myös kaveriliitossa, kolme lasta, joista nuorin 9-vuotias. Viimeinen oli oikea ihme kun seksiä oli jo tuolloin harvoin. Tosin meillä ei koskaan ollut mitään seksiä joka päivä vaihetta, vaan seksi on aina ollut toisarvoinen asia. Nyt ei ole enää ollenkaan. Ja voin sanoa etten kaipaa yhtään seksiä. Miehestä en tiedä, asiasta ei ole puhuttu. Emme myöskään näytä mitään hellyyttä lasten edessä, mutta emme ole sitä tehneet koskaan. Eli lapseni varmaan nyt saavat ihan ihmeellisen kuvan parisuhteesta?
Jossain vaiheessa tajusin vähättelevän miestäni lapsille, mutta onneksi älysin sen itse. Hän on lapsille ihana isä ja se, että hänessä on omat puutteensa, ei lapsille kuulu. Riitoja on joskus, ehkä pari vuodessa ja aina samasta asiasta (mies on toivoton myöhästelijä).
Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että kun lapset ovat muuttaneet pois, niin eroan. Nyt en enää tiedä. Mitä hyvää saan eroamisesta? Ystäviä ja sukulaisia seuratessa tuntuu että siitä voi seurata hyvää, mutta myös huonoa ja pahimmillaan parisuhdekierre, jossa kumppani vaihtuu jatkuvaan. Tai sitten jää yksin, mitä en myöskään halua.
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jättää ketjun tähän.
Olisi ollut oikeasti mielenkiintoista keskustella niiden kanssa joilla on sama tilanne.
Suoraan sanottuna kyllästyttää besserwisserit joilla on aina oikea tieto ja neuvo jokaiselle, vaikkeivät edes tiedä asiasta yhtään mitään.
Voisitte katsoa peiliin ja kysyä itseltänne että kannattaako tunkea nokkaansa asiaan josta teiltä ei ole mitään kysytty? Tämänkin ketjun pilasitte.
Aika vahva reaktio. Jos aiot pysyä siinä kaveriliitossasi, joudut kasvattamaan vähän paksumman nahan. Elämä ympärilläsi muistuttaa vähän väliä että se ei ole ainoa ratkaisu. Mietit miten sitä kestää. En minä tiedä miten olen kestänyt monta vuotta. Ehkä sillä että tiesin että jonakin päivänä minulla on rohkeutta lähteä siitä ja elämä alkaa uudestaan.
Ja kyllä minä ymmärrän tuon reaktion, ärtymyksen ja ahdistuksen. Kun ei vain vielä pysty miettimään sitä eroa. Olen käynyt tuon kaiken läpi niin sata kertaa. Joku päivä tiedät mitä täytyy tehdä. Tsemppiä siihen asti.
En malta olla lukematta ja vastaamatta.
Se mua juuri ärsyttää kun kaikki ne, joilta ei kysytty, vastaavat ja antavat neuvoja.
En pyytänyt neuvoja niiltä jotka luulevat tietävänsä miten pitäisi tehdä, vaan kokemuksia ja ajatuksia niiltä jotka ovat samassa tilanteessa. Ei se voi olla todella noin vaikeaa ymmärtää.
Minä olen käynyt elämässäni eron läpi, tiedän mitä sen on, tiedän miten se käydään läpi jne.
Tiedän jo nyt mitä mun täytyy tehdä, olen käynyt näitä asioita läpi.
Ja totta kai vaikka koen tilanteen olevan suht hyvä, välillä ahdistaa. Niin ahdistaa niitäkin joilla ei ole aikomusta erota.
Ei mikään parisuhde ole pelkkää positiivisuutta.
Juuri sen vuoksi kysyin (edelleen) kokemuksia samassa tilanteessa olevilta, koska he ymmärtäisivät paremmin mistä tässä on kyse.
Minulla on mielettömästi elämänkokemusta, ihmistuntemusta ja tiedän tasan tarkkaan missä seison.
Silti voi välillä kaivata tukea muilta. Olen elämässäni kyllästynyt ihmisten itsekkyyteen ja omanapaisuuteen.
Se näkyy nykyään kaikessa, myös siinä ettei ymmäretä esim. olla neuvomatta jos ei kysytty, vaan tuputetaan vain sitä ainoaa oikeaa mielipidettä väkisin, eikä pystytä kuulla/lukea sitä mitä vastapuoli yrittää sanoa.
Itsekkyys näkyy myös siinä mikä tässäkin ketjussa on tullut esiin, pitäisi erota että voi löytää vielä uuden parisuhteen, tai että mies voisi. Ei se oma elämä ja uusi parisuhde voi mennä lasten hyvinvoinnin edelle, ei isällä eikä äidillä.
Ja kyllä, olen sitä mieltä että lapseni voivat paremmin kun olemme yhdessä.
Minkälaisia neuvoja voi antaa siihen että kestää tilanteessa jossa ei haluaisi olla? Ehkä kannattaa lukea joku Nelson Mandelan elämästä kertova teos, jospa hän osaisi neuvoa. Mieheni on ratkaissut tuon niin että kaappijuopottelee. Se kai tuo jotain helpotusta. Itse juttelen paljon kavereille, ja minulla on myös salarakas, mutta kaverit on ihan kypsiä ikuiseen jaamaamiseen ja salarakas odottaa että eroaisin nopeammin.
Sulla on todella paha lukihäiriö, tai vika ymmärryksessä, kun puhut neuvomisesta, vaikka ap puhuu kokemuksesta. Huomaatko miten käännät suoraan hänen kokemus sanansa omassa kirjoituksessa neuvomiseksi. Kokemuksen kertominen ei ole neuvomista. Yritähän nyt jo ymmärtää.
eri
Mua ainakin ällötti ja ahdisti lapsena se kun vanhemmat olivat koko ajan toisissaan iholla kiinni, jopa kielisuudelmia lasten nähden.
Itse en halua lapsia altistaa tuollaiselle. Ollaan miehen kanssa asiallisesti, intiimit jutut on suljettujen ovien takana.
Vierailija kirjoitti:
Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella.
Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.
Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.
Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.
Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.
Monella se on tiedostamatonta. Se helposti asettaa sen riman millaisen parisuhteen itselleen haluaa. Se että tekee tarkoituksella erilain vaatii asian tiedostamista, mitä moni ei siis onnistu tekemään.
Mutta ei niillä joista kirjoitin.
Vierailija kirjoitti:
No ei meillä lapset oo kovin onnettomassa perheessä, onnettomampia olisivat jos eroaisimme.
Ei meillä huudeta, hakata eikä riidellä.
Meillä ollaan ihan ystävällisiä halaillaankin ihan lasten nähden jne.
Tasaista tahtia mennään ja oman ahdistukseni käyn pääosin itsekseni läpi.
Rakkaus on loppu koska olen miehelle vain seksiä varten ja olemme täysin eri aaltopituudella sen suhteen millainen on hyvä parisuhde.
-ap
Sinä uskot tietäväsi, mitä lapsesi ajattelee, mutta et usko lapsesi edes vaistoavan sinun tunnetilojasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jättää ketjun tähän.
Olisi ollut oikeasti mielenkiintoista keskustella niiden kanssa joilla on sama tilanne.
Suoraan sanottuna kyllästyttää besserwisserit joilla on aina oikea tieto ja neuvo jokaiselle, vaikkeivät edes tiedä asiasta yhtään mitään.
Voisitte katsoa peiliin ja kysyä itseltänne että kannattaako tunkea nokkaansa asiaan josta teiltä ei ole mitään kysytty? Tämänkin ketjun pilasitte.
Aika vahva reaktio. Jos aiot pysyä siinä kaveriliitossasi, joudut kasvattamaan vähän paksumman nahan. Elämä ympärilläsi muistuttaa vähän väliä että se ei ole ainoa ratkaisu. Mietit miten sitä kestää. En minä tiedä miten olen kestänyt monta vuotta. Ehkä sillä että tiesin että jonakin päivänä minulla on rohkeutta lähteä siitä ja elämä alkaa uudestaan.
Ja kyllä minä ymmärrän tuon reaktion, ärtymyksen ja ahdistuksen. Kun ei vain vielä pysty miettimään sitä eroa. Olen käynyt tuon kaiken läpi niin sata kertaa. Joku päivä tiedät mitä täytyy tehdä. Tsemppiä siihen asti.
En malta olla lukematta ja vastaamatta.
Se mua juuri ärsyttää kun kaikki ne, joilta ei kysytty, vastaavat ja antavat neuvoja.
En pyytänyt neuvoja niiltä jotka luulevat tietävänsä miten pitäisi tehdä, vaan kokemuksia ja ajatuksia niiltä jotka ovat samassa tilanteessa. Ei se voi olla todella noin vaikeaa ymmärtää.
Minä olen käynyt elämässäni eron läpi, tiedän mitä sen on, tiedän miten se käydään läpi jne.
Tiedän jo nyt mitä mun täytyy tehdä, olen käynyt näitä asioita läpi.
Ja totta kai vaikka koen tilanteen olevan suht hyvä, välillä ahdistaa. Niin ahdistaa niitäkin joilla ei ole aikomusta erota.
Ei mikään parisuhde ole pelkkää positiivisuutta.
Juuri sen vuoksi kysyin (edelleen) kokemuksia samassa tilanteessa olevilta, koska he ymmärtäisivät paremmin mistä tässä on kyse.
Minulla on mielettömästi elämänkokemusta, ihmistuntemusta ja tiedän tasan tarkkaan missä seison.
Silti voi välillä kaivata tukea muilta. Olen elämässäni kyllästynyt ihmisten itsekkyyteen ja omanapaisuuteen.
Se näkyy nykyään kaikessa, myös siinä ettei ymmäretä esim. olla neuvomatta jos ei kysytty, vaan tuputetaan vain sitä ainoaa oikeaa mielipidettä väkisin, eikä pystytä kuulla/lukea sitä mitä vastapuoli yrittää sanoa.
Itsekkyys näkyy myös siinä mikä tässäkin ketjussa on tullut esiin, pitäisi erota että voi löytää vielä uuden parisuhteen, tai että mies voisi. Ei se oma elämä ja uusi parisuhde voi mennä lasten hyvinvoinnin edelle, ei isällä eikä äidillä.
Ja kyllä, olen sitä mieltä että lapseni voivat paremmin kun olemme yhdessä.
Minkälaisia neuvoja voi antaa siihen että kestää tilanteessa jossa ei haluaisi olla? Ehkä kannattaa lukea joku Nelson Mandelan elämästä kertova teos, jospa hän osaisi neuvoa. Mieheni on ratkaissut tuon niin että kaappijuopottelee. Se kai tuo jotain helpotusta. Itse juttelen paljon kavereille, ja minulla on myös salarakas, mutta kaverit on ihan kypsiä ikuiseen jaamaamiseen ja salarakas odottaa että eroaisin nopeammin.
Sulla on todella paha lukihäiriö, tai vika ymmärryksessä, kun puhut neuvomisesta, vaikka ap puhuu kokemuksesta. Huomaatko miten käännät suoraan hänen kokemus sanansa omassa kirjoituksessa neuvomiseksi. Kokemuksen kertominen ei ole neuvomista. Yritähän nyt jo ymmärtää.
eri
No tulihan tuossa noita kokemuksiakin. Jos jättää tuon ensimmäisen lauseen pois niin eikö se silloin ole aika optimaalinen vastaus?
En malta olla lukematta ja vastaamatta.
Se mua juuri ärsyttää kun kaikki ne, joilta ei kysytty, vastaavat ja antavat neuvoja.
En pyytänyt neuvoja niiltä jotka luulevat tietävänsä miten pitäisi tehdä, vaan kokemuksia ja ajatuksia niiltä jotka ovat samassa tilanteessa. Ei se voi olla todella noin vaikeaa ymmärtää.
Minä olen käynyt elämässäni eron läpi, tiedän mitä sen on, tiedän miten se käydään läpi jne.
Tiedän jo nyt mitä mun täytyy tehdä, olen käynyt näitä asioita läpi.
Ja totta kai vaikka koen tilanteen olevan suht hyvä, välillä ahdistaa. Niin ahdistaa niitäkin joilla ei ole aikomusta erota.
Ei mikään parisuhde ole pelkkää positiivisuutta.
Juuri sen vuoksi kysyin (edelleen) kokemuksia samassa tilanteessa olevilta, koska he ymmärtäisivät paremmin mistä tässä on kyse.
Minulla on mielettömästi elämänkokemusta, ihmistuntemusta ja tiedän tasan tarkkaan missä seison.
Silti voi välillä kaivata tukea muilta. Olen elämässäni kyllästynyt ihmisten itsekkyyteen ja omanapaisuuteen.
Se näkyy nykyään kaikessa, myös siinä ettei ymmäretä esim. olla neuvomatta jos ei kysytty, vaan tuputetaan vain sitä ainoaa oikeaa mielipidettä väkisin, eikä pystytä kuulla/lukea sitä mitä vastapuoli yrittää sanoa.
Itsekkyys näkyy myös siinä mikä tässäkin ketjussa on tullut esiin, pitäisi erota että voi löytää vielä uuden parisuhteen, tai että mies voisi. Ei se oma elämä ja uusi parisuhde voi mennä lasten hyvinvoinnin edelle, ei isällä eikä äidillä.
Ja kyllä, olen sitä mieltä että lapseni voivat paremmin kun olemme yhdessä.