Sinä joka oot päättänyt olla yhdessä kunnes lapset pärjäävät omillaan ja sitten erota.

Itse erosin perushyvästä parisuhteesta kun lapset olivat 3, 9 ja 12v. Ei väkivaltaa, ei liiallista viinankäyttöä, uskottomuuskin paljastui vasta eron jälkeen. Hyvä isä joka teki paljon töitä ja toi palkkansa kotiin. Silti parisuhteen kumppanuus, arvostus ja rakkaus puuttui. Olin hänen, lasten ja kissan jälkeen jonon hännillä. Meillä oli seksiä mutta ei hellyyttä eikä läheisyyyttä. Monta vuotta oli menty "koska tämän kuuluu kestää". Onneksi tajusin oman arvoni ja lähdin lasten kanssa. 

Olen äärimmäisen onnellinen että 3v myöhemmin tapasin nykyisen mieheni ja lasteni isäpuolen. Häneltä lapset saivat terveen parisuhteen mallin. Esikoispojalle oli alkuun outoa että äiti olikin yhtäkkiä ykkönen jonka mielipidettä kysyttiin ja jota arvostettiin. Fiksuna poikana onneksi ymmärsi mistä on kyse ja on nyt rakastava, hellä ja uskollinen aviomies ja 2 ihanan tyttären isä. Tyttäret rakastuivat isäpuoleensa välittömästi, tämä olisi antanut heille vaikka kuun taivaalta. Rahaa ei ollut mutta välittämistä ja perheen yhdessäoloa sitäkin enemmän. Eilen viimeksi 2 lapsen perheet kävi täällä moikkaamassa kuten (lähes) joka viikko:)

Olen varma ettei lapsistani olisi tullut onnellisia ja täysipäisiä ydinperheessämme, heillä olisi ollut ihan toinen kuva parisuhteesta ja esim naisen asemasta. 

Lähtekää ajoissa, hyvä ero on parempi kuin huono sinnittely! Kyllähän sitä teeskentelyä voi jatkaa loputtomiin mutta millä hinnalla??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella. 

Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.

Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.

Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.

Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.

Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.

Nimenomaan. Yritetään pestä omaatuntoa valheellisilla väittämillä. Ei kukaan lapsi siitä oikeasti hyödy että koti on rikki ja näkee äidin lääpällään jonkun uuden isäpuolen kaulassa.

Vierailija kirjoitti:

Mitään takuita ei ole siitä että elät niin kauan että voit erota kun lapset ovat aikuisia. Tai vaihtoehtoisesti voit sairastua niin että mietit niitä kaikkia menetettyjä terveitä vuosia. Ei kannata elää sitkun-elämää...

Jos tuolle linjalle lähdetään, niin eihän ole takeita siitäkään, että lapsi elää aikuiseksi saakka.

Minun nähdäkseni lapsi on ykkönen niin kauan kuin kotona asuu. Vuodet lasten kanssa eivät voi olla menetettyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet täällä tuntuvat ajattelevan, että se oikea, hyvä ja lasten kannalta paras parisuhdemalli on se, jossa vanhemmat ovat syvästi rakastuneet toisiinsa, ovat toistensa parhaat ystävät ja seksi on intohimoista vielä vuosikymmenten jälkeen. Vähän sellainen disneyelokuvista ja rakkauslauluista tuttu malli. 

Tuollainen ajatus avioliitosta / pitkästä parisuhteesta on aika uusi meillä ja suurelle osalle maailman kulttuureista vieras.  Perhe-elämä voi olla hyvää, tasapainoista ja riidatonta, vaikka puolisot olisivatkin yhdessä esimerkiksi yhteisen kodin ja yhteisten lasten vuoksi. Eivät ne ole minusta mitenkään huonoja arvoja tai syitä elää yhdessä, päin vastoin. 

Jännittävä on tämä länsimainen ajattelu, että kipuilevan parin olisi jotenkin hyväksyttävämpää olla yhdessä esimerkiksi siksi, että seksi on heillä kuitenkin yleensä hyvää kuin vaikka siksi, että heillä on yhteinen lapsi. 

Juuri näin! Paradoksaalista sinänsä, että vanhemmat eroavat lastensa takia liitosta intohimon puutteen vuoksi, ettei lapset saa huonoa parisuhdekuvaa, mutta eivät näe mitään vikaa siinä että antavat lapsille mallin että intohimoinen parisuhde menee kaiken muun yli, jopa omien lasten ehjän perheen. Eli on ok antaa lapsille sellainen malli kotoa että perhe on ok hajoittaa jos roihuava rakkaus hiipuu, ja kaikista kamalinta lapselle on elää ydinperheessä jossa vanhemmat ovat yhdessä, muta eivät enää vaaleanpunaiset rakkauslasit silmillään. Nyt kun ajatus on se että lapset toistavat sokeina vanhempiensa jalanjälkiä, niin miten ajattelette että tuollainen luovuttaminen vaikuttaa lasten tuleviin suhteisiin ja omiin perheisiin? Vai eikö se tässä tapauksessa toimikaan? Toimii vain silloin kun vanhempi on intohimoisen rakkausen kaipuinen keskenkasvuinen kakara, joka on valmis uhraamaan himonsa alttarille ne joita käyttää tekosyynä itsekkäälle teolleen, ja joita eniten väittää rakastavansa? 

Nyt on sen luokan itsepetosta, että pitäisiköhän vielä miettiä hetki??

Toivon että vaikuttaa niin että lapsella on rohkeutta luovuttaa silloin kun on aika luovuttaa. Ylipäätään toivon lapsilleni rohkeutta elää. Itseäni on suvun puolesta suitsittu noilla sovinnaisuussäännöillä ja olen kutistanut itseni ja omat toiveeni elämältä kirpun kokoiseksi. En halua että lapseni elää näin. Jonkin verran itsekkyyttä on ihan suotavaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?

Tästä voi seurata se, että lapset eivät halua parisuhteeseen, kun näkevät millaista elämä oli kotona. Voi jäädä lapsenlapset saamatta. Lapset imevät vanhempien arvot ja kyllä rakkauden puute vanhempien välillä näkyy, vaikka yrittäisi pitää kulissia yllä.

Vierailija kirjoitti:

Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.

Samaa. Vanhempani olivat naimisissa 57 vuotta ja en nähnyt heidän pussailevan ja halailevan, eikä harmainta aavistusta heidän seksielämästään.

Itse olen halailijatyyppi ja omassa avioliitossa pussailen ukkoa useasti. Mutta ei meilläkään aikuiset lapset tiedä mitään meidän intiimielämästä. Ei se niille kuulu, enkä usko, että niitä olisi edes kiinnostanut

Vierailija kirjoitti:

Itse erosin perushyvästä parisuhteesta kun lapset olivat 3, 9 ja 12v. Ei väkivaltaa, ei liiallista viinankäyttöä, uskottomuuskin paljastui vasta eron jälkeen. Hyvä isä joka teki paljon töitä ja toi palkkansa kotiin. Silti parisuhteen kumppanuus, arvostus ja rakkaus puuttui. Olin hänen, lasten ja kissan jälkeen jonon hännillä. Meillä oli seksiä mutta ei hellyyttä eikä läheisyyyttä. Monta vuotta oli menty "koska tämän kuuluu kestää". Onneksi tajusin oman arvoni ja lähdin lasten kanssa. 

Olen äärimmäisen onnellinen että 3v myöhemmin tapasin nykyisen mieheni ja lasteni isäpuolen. Häneltä lapset saivat terveen parisuhteen mallin. Esikoispojalle oli alkuun outoa että äiti olikin yhtäkkiä ykkönen jonka mielipidettä kysyttiin ja jota arvostettiin. Fiksuna poikana onneksi ymmärsi mistä on kyse ja on nyt rakastava, hellä ja uskollinen aviomies ja 2 ihanan tyttären isä. Tyttäret rakastuivat isäpuoleensa välittömästi, tämä olisi antanut heille vaikka kuun taivaalta. Rahaa ei ollut mutta välittämistä ja perheen yhdessäoloa sitäkin enemmän. Eilen viimeksi 2 lapsen perheet kävi täällä moikkaamassa kuten (lähes) joka viikko:)

Olen varma ettei lapsistani olisi tullut onnellisia ja täysipäisiä ydinperheessämme, heillä olisi ollut ihan toinen kuva parisuhteesta ja esim naisen asemasta. 

Lähtekää ajoissa, hyvä ero on parempi kuin huono sinnittely! Kyllähän sitä teeskentelyä voi jatkaa loputtomiin mutta millä hinnalla??

Miksi yleistät tuollaisesta lähtökohdasta jossa eksäsi oli sovinistinen vaimoa alistava kusipää? Ei kai kukaan tuollaiseen liittoon lasten vuoksi jäisikään.

Kyllä sitä joskus tuntuu, että pitkää elinkautista tässä lusitaan. Kaksi lasta kasvatettu jo aikuisiksi, kuopuksen takia kestän tätä vielä muutaman vuoden. Kestän sillä, että vietän mahdollisimman paljon omaa aikaa, omia harrastuksia, harrastuksia lapsen kanssa ja lomat eri aikaan kuin puolisolla. Arki mahdollisimman yksinkertaista. Välttelen konflikteja, joustan omista mielipiteistäni ja omasta mukavuudestani, jotta sopu säilyy. Valitsen huolella mistä asioista "nalkutan". Ja tietysti haaveilen ja suunnittelen omaa tulevaisuuden kotiani, säästän rahaa sitä varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella. 

Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.

Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.

Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.

Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.

Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.

Oletat nyt että eroamisesta seuraa todella rankka kahden kodin elämä, uusperheet ym. Ei kaikki sekoa siitä eroamisesta. On siitä kirjoitettu kirjoja siitäkin, että olennaista ei ole se eroaako vai eikö eroa, vaan se miten eroaa. Riitaisa ero on varmasti pahempi kuin kaveriliitossa pysyminen, mutta kaikkien erot ei ole riitaisia.

Ilan muuta, mutta sellaiset ihmiset eivät täällä olekaan alapeukuttamassa lainaamaani kirjoitusta ;)

Vierailija kirjoitti:

Mitään takuita ei ole siitä että elät niin kauan että voit erota kun lapset ovat aikuisia. Tai vaihtoehtoisesti voit sairastua niin että mietit niitä kaikkia menetettyjä terveitä vuosia. Ei kannata elää sitkun-elämää...

Niin, viis lapsista koska minä haluan velä elää täyttä elämää, eiks niin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?

Tästä voi seurata se, että lapset eivät halua parisuhteeseen, kun näkevät millaista elämä oli kotona. Voi jäädä lapsenlapset saamatta. Lapset imevät vanhempien arvot ja kyllä rakkauden puute vanhempien välillä näkyy, vaikka yrittäisi pitää kulissia yllä.

Minua varten ei lapsenlapsia tarvitse tehdä. Minä en tule tuollaisiin asioihin lasteni elämässä sanomaan juuta enkä jaata. Se on heidän asiansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli oletteko siis tehneet kaiken aina vanhempien esimerkin mukaan? Näissä ollaan aina niin kovin tietävinään että lapsi on pelkkä vanhempiensa jatke. Meillä ei koskaan vanhemmat halailleet toisiaan, saati pussailleet ikinä meidän lasten nähden. En muista istuneeni sylissä juurikaan, eli tätät on tapahtunut vain kun olen ollut niin pieni etten muista sitä. Vanhempani eivät koskaan ole sanoneet toisilleen meidän kuullen rakastavansa toisiaan, eikä kumpikaan ole koskaan sanonut sitä myöskään minulle itselleni. Minulla ei ole mitään ongelmaa omassa parisuhteessani. Meillä on paljon läheisyyttä ja hellyyttä, sekä rakkaudenosoituksia myös sanallsiesti useasti viikossa. En nähnyt vanhempieni mallia olla perhe mitenkään huonona, enkä saanut siitä traumoja. Mua ihmetyttäisi jos olisin lapsena edes miettinyt tuollaisia asioita, ja pidän outona että näinkin moni on aikuismaisella tyylillä seurannut vanhempiensa intiimielämää jo pienestä, ja vielä ottaneet itse siitä mallia omaan elämäänsä, vaikka ovat kauhistelleet sitä jo lapsena.

Toiset lapset ovat vain älykkäämpiä ja huomiokykyisempiä kuin toiset. Ei siinä sen kummempaa. Hyvinkin pienet lapset huomaava, että meillä ei äiti ja isä naura, halaa, suukottele jne. toisiaan, mutta kun käyn kaverin luona leikkimässä, hänen vanhemmat tekevät niin.

Ja sitten se älykäs ja huomiokykyinen lapsi toteaa, että ”kyllä se on paljon hienompaa että ei naura eikä suukottele, tuollainen mäkin haluan olla isona”?

:D Tätä olin tulossa itsekin kirjoittamaan :D Tosi älykäs lapsi kun ei edes itse aikuiseksi kasvettuaan kykene muuta kuin toistamaan vanhempiensa mallia :D

Itse yritin ap:n lailla pysytellä liitossa lasten aikuistumiseen saakka. Oma lapsuudenkotini on ehjä, ja erityisesti äitini voimakkaasti painosti "jaksamaan lasten takia". Mulle kävi niin, että lasten päästyä teini-ikään multa vain petti pohja. Ex ei ollut väkivaltainen eikä juoppo, mutta tavoitteet ja arvot olivat muuttuneet 25 yhteisen vuoden aikana aivan eri suuntiin. Miehellä oli tapana puuhastella kaikenlaista kotiaskaretta aivan omilla prioriteeteilla ja yleensä hankkeet jäivät kesken. Hänellä oli hyvin sovinistisia tapoja alistaa minua, hän kun on insinööri ja kaiken tietää. Olen toki itsekin korkeakoulutettu ja hakupainealalta valmistunut. Tämän henkilöön käyvän ulkopuolella koin erityisesti lasten kasvatuksessa olevani aivan yksin. Viimeinen pisara oli, kun teinin haistatellessa mulle mies ei reagoinut ollenkaan. 

Eroon liittyi paljon muutakin, mutta syy miksi kirjoitan on se, että suosittelen kahta asiaa oman kokemukseni valossa: kun tuntuu siltä, että täytyy erota, eroa. Sen tietää kyllä. Kun eroaa ajoissa, on mahdollista löytää sovinnollisia ratkaisuja. Esim. lasten kodin säilyttäminen ja vuokrakodit kummallekin vanhemmalle lapsettomilla viikoilla olisi ollut erinomainen juttu. Uskon, että kumpikin olisi tinkinyt mukavuudesta ja hankkinut jostain sivummalta halvan vuokrakämpän.  Vielä tärkeämpänä asiana, älkää antako muiden näkemysten vaikuttaa. Itse tuhlasin vuosikymmenen ja vaikeutin eron toteuttamista kuuntelemalla äitini neuvoja.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?

Tästä voi seurata se, että lapset eivät halua parisuhteeseen, kun näkevät millaista elämä oli kotona. Voi jäädä lapsenlapset saamatta. Lapset imevät vanhempien arvot ja kyllä rakkauden puute vanhempien välillä näkyy, vaikka yrittäisi pitää kulissia yllä.

No sittenhän ero vasta huono juttu olisikin! Lapsi ei halua suhdetta ollenkaan kun erohan se kuitenkin tulee. Jos kerran malli tulee suoraan vanhemmilta? (Ei kyllä oikeasti tule, aika huonosti nuo korreloi).

Eihän tossa ole mitään järkeä. Eletään yhdessä vain lasten takia. Jos rakkautta ei ole, niin ei se ole toista kohtaa oikein. Erosta selviää kyllä aina jossain vaiheessa. Mutta se vie vaan aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?

Tästä voi seurata se, että lapset eivät halua parisuhteeseen, kun näkevät millaista elämä oli kotona. Voi jäädä lapsenlapset saamatta. Lapset imevät vanhempien arvot ja kyllä rakkauden puute vanhempien välillä näkyy, vaikka yrittäisi pitää kulissia yllä.

Mun vanhemmillani oli rakkautta, mutta aivan surkeat parisuhdetaidot. Enpä ole ikinä ajatellut, että surkeat parisuhdetaidot olisivat jokin ”arvo jonka olen imenyt”. Päinvastoin, kun on lapsena katsellut turhia mykkäkouluja, tietää kyllä aikuisena miten ei halua elää.

Sinänsä olen kyllä tosi iloinen, että vanhempani eivät eronneet. Varsinkin nyt, kun toinen on jo kuollut ja toinen suree syvästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin aina näitä, että tätäkö nämä vanhemmat toivovat omillekkin lapsilleen kun lapset on aikuisia. Että pysyvät onnettomassa avioliitossa. Mistä te tiedätte että teillä on elämää enää kun lapset on aikuisia?

Tästä voi seurata se, että lapset eivät halua parisuhteeseen, kun näkevät millaista elämä oli kotona. Voi jäädä lapsenlapset saamatta. Lapset imevät vanhempien arvot ja kyllä rakkauden puute vanhempien välillä näkyy, vaikka yrittäisi pitää kulissia yllä.

No sittenhän ero vasta huono juttu olisikin! Lapsi ei halua suhdetta ollenkaan kun erohan se kuitenkin tulee. Jos kerran malli tulee suoraan vanhemmilta? (Ei kyllä oikeasti tule, aika huonosti nuo korreloi).

Eikun katso tässä vaiheessa pitää tulla vaihteleva sarja uusia isä- ja äitipuolia sekä sisaruspuolia, jotta lapsi saa sieltä sen intohimoisen parisuhteen mallin. Juu, tämä oli sarkasmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen on luennoinut siitä, miten itseasiassa ei ole ollenkaan tieteellistä näyttöä väitteelle, minkä mukaan onneton äiti johtaisi välttämättä onnettomaan lapseen. Sen sijaan on paljonkin todistettua tietoa, minkä mukaan syvästikin masentunut äiti pystyy luomaan lapselleen varsin ihanan lapsuuden. Toisin sanoen, se miten vanhemmat tavoittelevat eroperheissä onneaan tehdään usein, nimenomaan juuri lasten (onnellisuuden) kustannuksella. 

Kiitos tästä, täytyy tutkia tätä lisää. Itse olen ihmetellyt, kun suht tasapainoinen arki on se kaiken a ja o, niin miksi tämmöinen pitäisi vaihtaa siihen lapsille todetusti rankkaan 2 kodin malliin ja uusperheiden moninaisiin ongelmavyyhteihin.

Jokainen, joka on vähääkään opiskellut lapseen vaikuttavia asioita ymmärtää kyllä mikä riski ydinperheen rikkoutuminen on lapselle. Itse olen avioero-perheestä, ja suren sitä asiaa vieläkin. Kyllä se ero jätti hirvittävän jäljen sieluun ja sydämeen.

Jos arkemme olisi pelkkää riitelyä, mykkäkoulua, itsekkäitä tekoja —> olisimme jo eronneet. Mutta kumpikin meistä haluaa turvata lasten lapsuuden mahdollisimman traumattomaksi, ja sinä aikana voimme itse kasvaa ihmisinä, ehkä löytää toisemme uudelleen.

Mitä olen eronneita tuttaviani seurannut, niin kovin itsekkäistä syistä siellä erotaan. Lapset voivat pahoin ja ovat surullisia, kapinoivat omilla tavoillaan. Suosittelen tutustumaan aiheeseen syvällisemmin. Väkivalta ja alkoholi-ongelmat eivät kuulu lapsiperheen arkeen, sopusoinnussa elävät ”ei seksiä näyttävät” kuuluvat. Mekin halaillaan ja hassutellaan, vaikka parisuhde onkin kuivahtaneen oloinen tällä hetkellä.

Tämä kirjoittamasi katsos uhkaa niitä jotka ovat eroamassa omista itsekkäistä syistään, käyttäen lapsia kilpenään perinteisellä "lapsen etu!"-kortilla.

Nimenomaan. Yritetään pestä omaatuntoa valheellisilla väittämillä. Ei kukaan lapsi siitä oikeasti hyödy että koti on rikki ja näkee äidin lääpällään jonkun uuden isäpuolen kaulassa.

Onnettomissa perheissä kasvaneet lapset ovat kyllä todella iloisia, jos erityisesti alistetussa asemassa ollut äiti löytää uuden rakkauden. Se oli ainakin itselleni koko lapsuuteni paras tapahtuma vanhempieni huonossa parisuhteessa. Annoin täysillä hyväksyntäni tälle suhteelle. Kenellekään en toivo lapsuutta, jossa ollaan kulissisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Eihän tossa ole mitään järkeä. Eletään yhdessä vain lasten takia. Jos rakkautta ei ole, niin ei se ole toista kohtaa oikein. Erosta selviää kyllä aina jossain vaiheessa. Mutta se vie vaan aikaa.

Kuka selviää, lapset vai ne itsekkäät vanhemmat?

Ja ketä kohtaan oikein, lapsia eikö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut nyt automaattisesti kuvittelevat että suhde on jotenkin kylmä ja tunteeton jos ei ole ns. romanttinen suhde. Ei se niin mene. Voi olla tosiaan ihan hyvä ja ystävyyteen perustuva vanhemmuussuhde.

Mutta siitä puuttuu se sellainen kipinä ja lämpö, mitä ainakin itse toivon että lapset parisuhteissaan myöhemmin osaavat tavoitella. Haluan että lapseni menevät naimisiin rakkaudesta, ei siksi että toinen on ihan ok.

Tässä täytyy muistaa että kaikille ei anneta mahdollisuutta mennä rakkaudesta naimisiin tai saada edes parisuhdetta, jolloin vaihtoehdoksi jää oma käsi tai se ”ihan OK” tyyppi.

Pro Kílŧtímíés