Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Resursseista puhuttaessa: Meillä on 600 oppilaan yläkoulu ja meillä on

- yksi terveydenhoitaja, joka paikalla kolmena päivänä viikossa ja muina päivinä alakoululla

- yksi kuraattori, joka on paikalla neljänä päivänä viikossa

- yksi erityisopettaja

- yksi koulunkäynninohjaaja

Erityisen ja tehostetun tuen päätöksiä on 80 kpl. Henkisesti sairaita ja sairaalakouluun jonottavia on parisenkymmentä.

Opettajat ovat erittäin uupuneita, se on todettu työhyvinvointikyselyissä, mutta mitään parannusta asiaan ei ole tullut.

Kuntatyönantaja on jokseenkin hämillään opettajien uupumuksen suhteen. Samassa koulussakin samanlaisella oppilasaineksella yksi opettaja on vuodesta toiseen lopen uupunut ja toisella ei ole mitään ongelmia. Jos tarjotaan tuntien vähentämistä, niin se ei käy, koska ne uupuneetkin mieluummin valitsevat tehdä enemmän töitä, kuin vähemmän töitä. Virkoja aukeaa harva se viikko, mutta vaihtuvuus on aivan olematonta. Opettajat puhuvat suureen ääneen alanvaihdosta, mutta eivät käytännössä juuri koskaan tee sitä. 

Tässä herää väistämättä kysymys siitä, kuinka paljon opettajayksilön henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat heidän kokemaansa pahoinvointiin. Mietin myös, ovatko opettajat kuitenkin aika tietoisia siitä miten siistiä ja hyvin palkattua sisätyötä se lopulta on, kun vaihtoehtona olisi vaikkapa uusi ura sairaanhoitajana. Enemmän olen huolissani niistä sosiaalityöntekijöistä. He oikeasti uupuvat, oikeasti vaihtavat työpaikkoja ja oikeasti lähtevät uusille urille. 

Vaihtuvuus on itse asiassa alalla suurta. Suurin vaihtuvuus on vastavalmistuneissa, jotka jo parin vuoden jälkeen kouluttautuvat uudelle alalle. Suurinta uupumusta on myös nimenomaan näillä nuoremmilla opettajilla, jotka yrittävät suorittaa kaikkia vaatimuksia kirjaimellisesti ja joilla rima omalle opetukselle on korkealla.

Pihaltamme näkyy läheiselle leikkikentälle. Olin viime viikon sairaslomalla ja istuskelin terassilla auringonpaisteessa. Väkisinkin pisti silmään, miten oikeastaan kaikki vanhemmat tuijottivat puhelintaan, kun keinuttivat lasta, istuivat hiekkalaatikon reunalla. Ei mitään kontaktia lapseen, ei huomiota.

Ja tämä toistuu kaikkialla. Vanhemmuus on hukassa, ei osata laittaa rajoja, ei kestetä lapsen mielipahaa.

Tuloksen näkee jo kouluissa, valitettavasti. Lapsilla on vuorovaikutustaidot hukassa, eivät pysty rauhoittumaan tai keskittymään. Luokassa erottuvat (positiivisesti) ne lapset hyvin nopeasti, jotka ovat saaneet osakseen vanhempien huolenpitoa ja huomiota oikealla tavalla.

On kokemusta huoltajana. Taas tuli tänään aamusta (sunnuntaina!!!) sellainen viesti opettajalta että. Lapsi on erityisen tuen oppilas mutta tuntuu kuin tämä yksi opettaja ei sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Viis veisaa tukitoimista. Rehtori ei puutu opettajan käytökseen, alamme olla huoltajina kiperän paikan edessä mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun aineenopettajana ei minulla aina riitä sympatiaa erityisjärjestelyjä vaativalle oppilaalle/perheelle tai sosiaalityöntekijälle. Täysin normaalijärkiselle ja hyvällä oppimiskyvyllä varustetulle oppilaalle ollaan vaatimassa helpotuksia tai kevennyksiä tilanteessa jossa, nuoren vapaa-aika vie häneltä opiskelukyvyn. Nuori saattaa käyttää huumeita tai alkoholia, pelata arkena 12 tuntia vuorokaudessa tai olla tekemättä mitään oppimisen eteen kotona tai koulussa. Nuori sitten valittelee, että koulu on vaikeaa, eikä hän opi mitään.

Opettaja ei voi oppia nuoren puolesta. Hän ei voi myöskään lopettaa alkoholin käyttöä oppilaansa puolesta.

Oppiminen vaatii työtä. Opiskelijan on tehtävä tämä työ itse.

Sosiaalitoimen edustajat ovat usein mukana vaatimassa koululta sitä ja tätä, vaikka ainoa todella toimiva keino on laittaa nuoren oma elämä kuntoon. Mikään tukiopetus ei tehoa, jos nuori ei ole yhtään koulukuntoinen.

Toivottavasti et oikeasti ole opettaja vaikka pahaa pelkään että olet. Sinun kaltaisiin törmää säännöllisesti. Saat eteesi paperit joissa esim. psykiatrin lausunto lapsen henkisestä tilasta, saat eteesi lääkärin lausunnon jossa kerrotaan miksi lapsen taidot eivät vastaa ikätasoa vaikka älyllisesti lapsessa ei ole vikaa, jopa päinvastoin. Silti, siis silti. Olet sitä mieltä että lapsi on vain laiska, saamaton, pelaa 12 tuntia päivässä, etkä koe sympatiaa. Vaihda alaa niin teet suuren palveluksen meidän kaltaisille perheille joissa on lapsi jolla mielenterveydongelmia. Olen pahoillani siitä että lapseni on sinun luokalla.

Mitä se empatia tuollaista oppilasta kohtaan sitten käytännössä on?

Ei se opettaja voi koko ajan olla yhtä oppilasta pitämässä kädestä, kun koko luokkaa pitäisi opettaa.

Ja jos lapsi/nuori ei seuraa opetusta, ei tee läksyjä, eikä pärjää kokeissa, niin mitä siinä on tehtävissä? Pitäisikö antaa kymppi, vaikka taidot on vitosen tasolla?

Lääkäreiden lausunnot eivät vastaa todellisuutta. Minulla on pitkähkön urani aikana ollut ongelmaoppilaita, joiden on lausuntojen mukaan pitänyt olla sitä ja tätä ja kyvyttömiä siihen ja tuohon, mutta kuitenkin koulu kaikesta leimaavasta paperisaastasta huolimatta onkin yhtäkkiä ruvennut sujumaan, kun oppilas on löytänyt itsestään uuden puolen.

Papereita tehdään paljon kyvyttömien vanhempien vuoksi. Kun kotona ei opeteta välineitä koulussa selviämiseen, seurauksena siitä on turhien diagnoosien tehtailu. Lääkärit kirjoittelevat vaikka mitä, kun asiat sopivasti kerrotaan ja esitetään.

Opiskelu- ja keskittymistaidot ovat opeteltavia asioita. Niiden kehittyminen kuitenkin vaatii kotona kovaa kuria ja päämäärätietoisuutta. Vanhempien täytyy uskaltaa rajoittaa lapsen tai nuoren menemisiä. Heidän täytyy uskaltaa kieltää pelaaminen ja kännykän käyttö niin kauan kuin koulu ei rupea sujumaan.

Valitettavan usein vanhempien kyvyttömyyttä kasvattamiseen käsitellään lasten ongelmina.

Kuulkaas rakkaat ihmiset! Ei tässä maailmassa ole tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä oppilasaineksen yhtäkkistä geneettistä heikkenemistä. Entisessä maailmassa lapsilla ei vain ollut mahdollisuutta paeta lyhytjänteisesti ärsykkeisiin, eikä heidän kasvattamistaan pelätty.

Kurin ei tarvitse olla huutamista ja uhkailua, vaan se voi olla rakentavaa kannustamista, jossa tulokset liitetään oikeuksiin. Jos koulu ei suju, lapselta täytyy pystyä ottamaan kännykkä ja pelit pois.

No jos se koulun on niin pärceestä, niin miksi te sossut ette pelasta sitä hellantelttuanne johonkin toiseen kouluun turvaan? Pelastuisi se hellantelttu ja viisitoista sen uhria. Kiitos jo etukäteen siitä, että jatkossa teette niin.

Nimim. sossujen lässyttämiseen kyllästynyt kiusatun tytön äiti

Erityisluokkia ei ole enää juurikaan, vaan kaikki ongelmaoppilaat integroidaan. Eli mihinkäs siirrät sitten ne ongelmatapaukset? Kun ei ole mitään, mihin siirtää?

Eivätkä ongelmalapsen vanhemmat anna lupaa? Kiusattujen lasten vanhemmille sanon aina, että vaihtakaa koulua, jos vain pystytte.

Tiedän perheitä, jotka ovat jopa muuttaneet, kun lapsen lähikoulu on ollut aivan hirveä paikka ja lasta on kiusattu siellä. Yksi mätä omena voi pilata koko luokan.

Kakkahattutäti kirjoitti:

Mitä se empatia tuollaista oppilasta kohtaan sitten käytännössä on?

Ei se opettaja voi koko ajan olla yhtä oppilasta pitämässä kädestä, kun koko luokkaa pitäisi opettaa.

Ja jos lapsi/nuori ei seuraa opetusta, ei tee läksyjä, eikä pärjää kokeissa, niin mitä siinä on tehtävissä? Pitäisikö antaa kymppi, vaikka taidot on vitosen tasolla?

Empatia on pieni kannustus tai kehu silloin kun lapsi ylittää oman tasonsa. Niitäkin hetkiä on mutta ope ei suostu näkemään koska vertaa siihen luokan parhaimpaan lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Lääkäreiden lausunnot eivät vastaa todellisuutta. Minulla on pitkähkön urani aikana ollut ongelmaoppilaita, joiden on lausuntojen mukaan pitänyt olla sitä ja tätä ja kyvyttömiä siihen ja tuohon, mutta kuitenkin koulu kaikesta leimaavasta paperisaastasta huolimatta onkin yhtäkkiä ruvennut sujumaan, kun oppilas on löytänyt itsestään uuden puolen.

Papereita tehdään paljon kyvyttömien vanhempien vuoksi. Kun kotona ei opeteta välineitä koulussa selviämiseen, seurauksena siitä on turhien diagnoosien tehtailu. Lääkärit kirjoittelevat vaikka mitä, kun asiat sopivasti kerrotaan ja esitetään.

Opiskelu- ja keskittymistaidot ovat opeteltavia asioita. Niiden kehittyminen kuitenkin vaatii kotona kovaa kuria ja päämäärätietoisuutta. Vanhempien täytyy uskaltaa rajoittaa lapsen tai nuoren menemisiä. Heidän täytyy uskaltaa kieltää pelaaminen ja kännykän käyttö niin kauan kuin koulu ei rupea sujumaan.

Valitettavan usein vanhempien kyvyttömyyttä kasvattamiseen käsitellään lasten ongelmina.

Kuulkaas rakkaat ihmiset! Ei tässä maailmassa ole tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä oppilasaineksen yhtäkkistä geneettistä heikkenemistä. Entisessä maailmassa lapsilla ei vain ollut mahdollisuutta paeta lyhytjänteisesti ärsykkeisiin, eikä heidän kasvattamistaan pelätty.

Kurin ei tarvitse olla huutamista ja uhkailua, vaan se voi olla rakentavaa kannustamista, jossa tulokset liitetään oikeuksiin. Jos koulu ei suju, lapselta täytyy pystyä ottamaan kännykkä ja pelit pois.

Entä jos koulu ei suju silti? Ei kaikki ongelmat johdu kännyköistä ja peleistä.

Vierailija kirjoitti:

Empatia on pieni kannustus tai kehu silloin kun lapsi ylittää oman tasonsa. Niitäkin hetkiä on mutta ope ei suostu näkemään koska vertaa siihen luokan parhaimpaan lapseen.

Kun lapsi ei ikinä ylitä omaa tasoaan vaan päinvastoin laiminlyö opetukseen osallistumisen täysin, niin hirveän vaikeaa tuo on kääntää positiiviseksi.

Saati opettajan syyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkäreiden lausunnot eivät vastaa todellisuutta. Minulla on pitkähkön urani aikana ollut ongelmaoppilaita, joiden on lausuntojen mukaan pitänyt olla sitä ja tätä ja kyvyttömiä siihen ja tuohon, mutta kuitenkin koulu kaikesta leimaavasta paperisaastasta huolimatta onkin yhtäkkiä ruvennut sujumaan, kun oppilas on löytänyt itsestään uuden puolen.

Papereita tehdään paljon kyvyttömien vanhempien vuoksi. Kun kotona ei opeteta välineitä koulussa selviämiseen, seurauksena siitä on turhien diagnoosien tehtailu. Lääkärit kirjoittelevat vaikka mitä, kun asiat sopivasti kerrotaan ja esitetään.

Opiskelu- ja keskittymistaidot ovat opeteltavia asioita. Niiden kehittyminen kuitenkin vaatii kotona kovaa kuria ja päämäärätietoisuutta. Vanhempien täytyy uskaltaa rajoittaa lapsen tai nuoren menemisiä. Heidän täytyy uskaltaa kieltää pelaaminen ja kännykän käyttö niin kauan kuin koulu ei rupea sujumaan.

Valitettavan usein vanhempien kyvyttömyyttä kasvattamiseen käsitellään lasten ongelmina.

Kuulkaas rakkaat ihmiset! Ei tässä maailmassa ole tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä oppilasaineksen yhtäkkistä geneettistä heikkenemistä. Entisessä maailmassa lapsilla ei vain ollut mahdollisuutta paeta lyhytjänteisesti ärsykkeisiin, eikä heidän kasvattamistaan pelätty.

Kurin ei tarvitse olla huutamista ja uhkailua, vaan se voi olla rakentavaa kannustamista, jossa tulokset liitetään oikeuksiin. Jos koulu ei suju, lapselta täytyy pystyä ottamaan kännykkä ja pelit pois.

Entä jos koulu ei suju silti? Ei kaikki ongelmat johdu kännyköistä ja peleistä.

Sitten koulu ei suju ja tarvitaan tukitoimia. Todellista tilannetta ei kuitenkaan näe kuin vuosien mittaan, koska jos lapsi on pienestä saakka kasvatettu ärsykeriippuvuuteen, siitä toipuminen voi kestää monta vuotta.

Keskittymistä täytyy ruveta vaatimaan jo pieneltä lapselta. Silloin tavoitteet ovat tietenkin hyvin pieniä, mutta oleellista on opettaa lapselle tietoista suuntautumista jotain tehtävää varten.

Jos aivot käyvät kouluun tullessa tuhatta lapsuuden ylivirikkeellisyyden vuoksi, eikä keskittymistaitoja ole harjoiteltu, tilanteen korjaaminen kestää kauan.

Olen ihmetellyt oman lapsenlapseni syömistä. Tyttäreni ei saa syötettyä lastaan, jos kännykästä ei tule ohjelmaa. Entisaikaan syöttäminen kyllä onnistui ilman kännykkääkin, mutta nykyään lapsia kasvatetaan turruttamalla heidät ärsykepaljouteen. Ei tarvitse kohdata, kun työntää vain mekaanisesti ruokaa suuhun videon pyöriessä.

Meille sanottiin suoraan, että sairaalakoulut ovat täynnä ja ne muutamat erkkaluokat ovat täynnä oppilaita, jotka oikeasti kuuluisivat sairaalakouluun eli voivat todella pahoin. Ja missä sitten ovat ne oppilaat, jotka kuuluisivat erkkaluokille? tietenkin siellä normiluokissa voimassa pahoin. Samalla hyvällä tuurilla reksi on hengittämässä niskaan, että se ja se oppolas pitää integroida normiopetukseen ja, että sille kuuluu lain mukaan se ja se tuki, kun levittelet kauhusta käsiäsi, luokassa kun on jo valmiiksi oppilaita, joista muutama ei osaa lukea, jollain on kuvakommunikaatiokansio ilmaisun tueksi, on puoliksi sokeaa, joku itkee nurkassa pettymyksestä puolet päivästä, on oppimisvaikeutta, sairauksia perheessä, välillä lentelee tavarat, kirjataan väkivaltailmoituksia, istutaan ja palaveerataan. Joskus sanoin jollekin koulupsykologille, joka niitä hienoja vinkkejään sanoi kuinka yhdelle oppilaalle pitäisi jakaa tarroja jokaisen osatehtävän jälkeen ja huomioida siten ja täten, että mitenkäs ne kaikki muut? Kuulema hän oli siellä vain sitä kyseistä oppilasta varten. Aika usein mietin, että miksi ihmeessä en jatkanut tutkijana vaan menin vielä hakemaan pätevyyden lehtorin lisäksi luokanopettajaksi. Nyt olen ollut muutaman vuoden kotona omaa jälkikasvuani kasvattamassa kotona ja aika vahvasti olen sitä mieltä, että tulevaisuudessa omat lapset jäävät kotikouluun. Mukaan yksityisopetukseen voin ottaa muutaman suhteellisen ”normaalin” lapsen. Oppimisvaikeuksiinkin ehtii paneutumaan ihan eri tavalla, kun niskasta on pois ne legojen heittelijät, välituntisuharit ynnä muut.

Siinä kohtaa kun pidetään oppilashuoltopalaveri, jossa on sossu ja ties ketkä mukana, ovat opettajat jo tooodella pitkään kannustaneet sydämellisesti ja välittäneet ja yrittäneet antaa kaikenlaista tukea.  On puhuteltu kauniisti, nuhdeltu, tuettu, otettu yhteyttä vanhempiin ja suunniteltu yhteisrintamana lapselle apua. Opettajat myös tuntevat oppilaan paljon paremmin kuin se sossutäti, joka tulee kylmiltään palaveriin ja tapaa mukulan ihka ensimmäistä kertaa siellä.

Miten se lääkärin lausunto auttaa oppilasta? Tietysti on hyvä tietää mistä ongelmat johtuvat, mutta siinä kohtaa kun ennestään heikosti pärjäävä oppilas on ollut kuukauden saikulla, on kouluun paluu entistä vaikeampaa. Miten pärjää edes ns. normaali yläkoululainen, jolla on kuukauden aukko matematiikasta + kaikista muista aineista? Tässä vaiheessa pitäisi päästä edes pienryhmään, mutta ei kun takaisin omalle luokalle. Terapia tai keskustelut oppilashuollon kanssa eivät paikkaa tiedollista vajetta. Eikä tuli opetus kerran viikossa.

Täytyy myös muistaa se, että jokainen kiusaava lapsi tai nuori ei ole kodista missä asiat huonosti eikä jokaisella ole mitään oppimisvaikeuksia yms. Tätä käytetään minusta liikaa syynä oikeuttamaan kiusaamista ja toisten huonoa kohtelua. Minuakin on kiusannut moni sellainen joka on hyvä koulussa ja sai kehuja opettajilta, kun käyttäytyivät hyvin. Tosin en syytä opettajia, koska miten he voivat nähdä oppilaan läpi millainen hän on ja miten kohtelee kaikkia luokan oppilaita. En siis tarkoita heidän syykseen asiaa, mutta kyllä se vähän aikoinaan kirpaisi, kun opettaja itse sanoi minullekin, että mene noiden tyyppien porukkaan ja itse tiesin millaisia olivat ja olin jo parin muun oppilaan kanssa kokenut kiusaamista heidän kauttaan. Tälläisiä asioita on vaikeaa huomata ja liian usein mietitään kiusaajan olevan se luokan häirikkö. Ehkä se on näkyvämpää ja jotenkin asioihin on helpompi puuttua jos oppilaassa on jotain "näkyvästi" pielessä. Ne jotka hoitavat koulun hyvin ja osaavat sillä tavalla miettiä koska kiusaavat etteivät jää kiinni ovat siinä mielessä hankalempia tapauksia. Minunkin olisi ollut vaikeaa mennä kertomaan asioista, kun tiesin ettei välttämättä uskota ja heidän seuraansa pidettiin hyvänä juttuna ja saivat kehuja. Siinä mielessä en usko kiusaajillani olleen epävarmuutta pärjäävätkö he ja tuskin miettivät tulevaisuuttaan. Eli heillä ei ollut mitään hätää ja "syytä" kiusaamiselle. Se hätä oli mieluummin minulla ja saan vieläkin miettiä elämääni ja purkaa näitä asioita. Pitää myös kirjoittaa se, että en loputtomiin jaksa sitäkään, että kiusaaja saa ymmärrystä ja tukea ja häntä kuunnellaan. Asioiden, kun pitäisi mennä vähän toisin päin ja edelleen moni kiusattu jää yksin ja ilman apua vuodesta toiseen. Moni kiusaaja myös menestyy elämässään ja kaikki eivät ole niitä luokan häirikköjä ja oppimisvaikeuksista kärsiviä todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun aineenopettajana ei minulla aina riitä sympatiaa erityisjärjestelyjä vaativalle oppilaalle/perheelle tai sosiaalityöntekijälle. Täysin normaalijärkiselle ja hyvällä oppimiskyvyllä varustetulle oppilaalle ollaan vaatimassa helpotuksia tai kevennyksiä tilanteessa jossa, nuoren vapaa-aika vie häneltä opiskelukyvyn. Nuori saattaa käyttää huumeita tai alkoholia, pelata arkena 12 tuntia vuorokaudessa tai olla tekemättä mitään oppimisen eteen kotona tai koulussa. Nuori sitten valittelee, että koulu on vaikeaa, eikä hän opi mitään.

Opettaja ei voi oppia nuoren puolesta. Hän ei voi myöskään lopettaa alkoholin käyttöä oppilaansa puolesta.

Oppiminen vaatii työtä. Opiskelijan on tehtävä tämä työ itse.

Sosiaalitoimen edustajat ovat usein mukana vaatimassa koululta sitä ja tätä, vaikka ainoa todella toimiva keino on laittaa nuoren oma elämä kuntoon. Mikään tukiopetus ei tehoa, jos nuori ei ole yhtään koulukuntoinen.

Toivottavasti et oikeasti ole opettaja vaikka pahaa pelkään että olet. Sinun kaltaisiin törmää säännöllisesti. Saat eteesi paperit joissa esim. psykiatrin lausunto lapsen henkisestä tilasta, saat eteesi lääkärin lausunnon jossa kerrotaan miksi lapsen taidot eivät vastaa ikätasoa vaikka älyllisesti lapsessa ei ole vikaa, jopa päinvastoin. Silti, siis silti. Olet sitä mieltä että lapsi on vain laiska, saamaton, pelaa 12 tuntia päivässä, etkä koe sympatiaa. Vaihda alaa niin teet suuren palveluksen meidän kaltaisille perheille joissa on lapsi jolla mielenterveydongelmia. Olen pahoillani siitä että lapseni on sinun luokalla.

Olen samaa mieltä. Minusta verorahoilla opetusalalle pyrkivät tulisi valita vähintään psykologisen testin kautta, että oikeat, alalle sopivat henkilöt tulisivat valituksi virkoihin ihan lasten takia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun aineenopettajana ei minulla aina riitä sympatiaa erityisjärjestelyjä vaativalle oppilaalle/perheelle tai sosiaalityöntekijälle. Täysin normaalijärkiselle ja hyvällä oppimiskyvyllä varustetulle oppilaalle ollaan vaatimassa helpotuksia tai kevennyksiä tilanteessa jossa, nuoren vapaa-aika vie häneltä opiskelukyvyn. Nuori saattaa käyttää huumeita tai alkoholia, pelata arkena 12 tuntia vuorokaudessa tai olla tekemättä mitään oppimisen eteen kotona tai koulussa. Nuori sitten valittelee, että koulu on vaikeaa, eikä hän opi mitään.

Opettaja ei voi oppia nuoren puolesta. Hän ei voi myöskään lopettaa alkoholin käyttöä oppilaansa puolesta.

Oppiminen vaatii työtä. Opiskelijan on tehtävä tämä työ itse.

Sosiaalitoimen edustajat ovat usein mukana vaatimassa koululta sitä ja tätä, vaikka ainoa todella toimiva keino on laittaa nuoren oma elämä kuntoon. Mikään tukiopetus ei tehoa, jos nuori ei ole yhtään koulukuntoinen.

Toivottavasti et oikeasti ole opettaja vaikka pahaa pelkään että olet. Sinun kaltaisiin törmää säännöllisesti. Saat eteesi paperit joissa esim. psykiatrin lausunto lapsen henkisestä tilasta, saat eteesi lääkärin lausunnon jossa kerrotaan miksi lapsen taidot eivät vastaa ikätasoa vaikka älyllisesti lapsessa ei ole vikaa, jopa päinvastoin. Silti, siis silti. Olet sitä mieltä että lapsi on vain laiska, saamaton, pelaa 12 tuntia päivässä, etkä koe sympatiaa. Vaihda alaa niin teet suuren palveluksen meidän kaltaisille perheille joissa on lapsi jolla mielenterveydongelmia. Olen pahoillani siitä että lapseni on sinun luokalla.

Olen samaa mieltä. Minusta verorahoilla opetusalalle pyrkivät tulisi valita vähintään psykologisen testin kautta, että oikeat, alalle sopivat henkilöt tulisivat valituksi virkoihin ihan lasten takia!

Vanhemmaksi aikoville pitäisi olla psykologiset testit ja kurssitus. Monen ei todellakkan olisi kannattanut hankkia lasta.

Vierailija kirjoitti:

Miten se lääkärin lausunto auttaa oppilasta? Tietysti on hyvä tietää mistä ongelmat johtuvat, mutta siinä kohtaa kun ennestään heikosti pärjäävä oppilas on ollut kuukauden saikulla, on kouluun paluu entistä vaikeampaa. Miten pärjää edes ns. normaali yläkoululainen, jolla on kuukauden aukko matematiikasta + kaikista muista aineista? Tässä vaiheessa pitäisi päästä edes pienryhmään, mutta ei kun takaisin omalle luokalle. Terapia tai keskustelut oppilashuollon kanssa eivät paikkaa tiedollista vajetta. Eikä tuli opetus kerran viikossa.

Pienryhmiä on ehdotettu ja semmoinen olisi ollut Opetusjohtajalle ok, jos se olisi löytynyt jostain toisesta kunnasta.

Omassa kunnassa Opetusjohtajan valmistelemana pienryhmää ei tullut ja khall sekä valtuusto pysyivät Opetusjohtajan mielipiteessä.

Epäilemättä kyse oli ihan laillisesta Päätöksestä. Edellä olevassa Kuntaliiton blogissa kerrotaan mitä kunnan tarvitsee tehdä ja mitä ei.

Jotkut kunnat haluaa järjestää asian ja toiset eivät halua.

Miksi opettajat puhuvat täällä niinkuin vaihtoehtona olisi joko 1. olla kovana ja toistella lapselle hänen koulupoissaolojensa määriä ja toimintansa katastrofaalisia seurauksia tai 2. ylisuosia ja lässyttää ja silittää päätä.