Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa

Kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin oppilashuollossa asenne on ”meidän kunnassa kaikki hyvin, sillä hyvinvointikyselyn mukaan, vain 10% kokee joutuneensa kiusatuksi” ”se on hyvin pieni määrä. Ylivoimaisesti suurinta osaa ei kiusata” .

Ja nämä lainaukset johtavan koulupsykologin suusta. Tätä hoetaan kuin mantraa, kun puhutaan kiusaamisesta, yksinäisyydestä tai muuten lasten ja nuorten pahoinvoinnista.

Tuntuu, että oppilashuolto kokee tehneensä työnsä erinomaisesti, kun kiusaamisen uhreja vain 10%. Ikään kuin tämä olisi oppilashuollon ansiota. Kun heidän pitäisi kohdistaa kaikki tarmo huonosti voivien oppilaiden auttamiseen eikä jankata kuinka ”suurin osa voi hyvin”.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut tuommoisissa palavereissa mukana autistisen lapsen äitinä.

Lapsi on tavallisella luokalla, sillä hänellä ei ole oppimisvaikeuksia eikä käytösongelmia. Hirveän suuri ongelmat hän silti tuntui koululle olevan.

Opintoja piti eriyttää ylöspäin, mutta se oli opettajalle vaivalloista. Siksi lapselta vaadittiin kaikkien helppojen perustehtävien tekemistä. Haasteita ei tullut. Lisäksi piti toimia apuopettajana luokassa. Oikeasti. Autistisen lapsen joka kuormittuu sosiaalisista kontakteista ja joka ei pysty siedättymään niihin kontakteihin. Se on fyysisesti mahdotonta aivojen rakenteellisen poikkeavuuden takia.

Tämän kaiken takia lapsi väsyi koulussa ja kärsi lähes päivittäisestä migreenistä.

Opettajan mielestä ongelmat johtuivat siitä, että "perheellä ei ole rutiineja". Siksi opettaja luennoi hyvin alentuvasti ateriarytmin ja riittävän nukkumisen tärkeydestä ja uhkaili että lapsi syrjäytyy jos ei saada tilannetta muuttumaan. Muuten hyvä, mutta ongelmat johtuivat koulusta.

Tämän näkivät myös lastensuojelun työntekijät (jotka opettaja oli halunnut paikalle) ja lapsen hoitotaho. Mutta opettaja koululla oli ainoa kuka pystyi vaikuttamaan koulun arkeen ja käytäntöihin, ja ooettajan mielestä ainoa ongelma oli huono vanhemmuus. Siksi hän teki useita lastensuojeluilmoituksia.

Tuosta koulusta on onneksi päästy siirtymään pois. Lastensuojelu tuli siinä avuksi ja neuvoi vaihtamaan koulua. Tuo kaikki aiheuttaa vieläkin voimakasta ahdistusta.

Pahinta opettajan suhtautumisessa ja niissä palavereissa oli se, että itsekin aloin epäilemään omaa vanhemmuuttani ja lopulta suoritin niitä rutiineja minuuttiaikataululla.

Oli oikeasti helpottavaa kuulla lastensuojelulta että ongelma ei ole kodissa.

Eikö nää autistilapset vois laittaa johonki autistikouluun, niin eivät olisi kuormittamassa normaalien ihmisten koulutyötä?

Vierailija kirjoitti:

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Tosi hyvää tekstiä. Allekirjoitan 100%

Opettaja ei voi mennä tunteella mukaan opiskelijan ongelmiin. Opettajan työ on opettaa, ei olla oppilaan kaveri tai terapeutti.

Jos nuori on niin sairas, ettei pysty opiskelemaan, hän jää sairaslomalle tai sairaalakouluun. Koko luokan toiminta ei voi pyöriä yhden sairaan nuoren ympärillä.

Propagandaa inkluusion, integraation you name it, auuudesta ja ainoasta oikeasta tiestä on syötetty kahmalokaupalla näinä päivinäkin koulussamme n.40 sliden voimalla. Annetaan ymmärtää, että erityisopettajatkin ovat vain välivaihe siihen , kun kaikki opettajat siirtyvät kohti täydellistä inkluusiota omassa työssään ja osaavat ottaa aivan jokaisen oppilaan niin hyvin huomioon, ettei kukaan edes tarvitse apua ja mitään ongelmia ei ole!! Tämä taivaallinen tila tapahtuu tietysti ilman koulutusta ja lisäresursseja aivan itsestään, kun jokainen opettaja omassa kammiossaan sen oivaltaa intuitiivisesti. Tietenkin se tapahtuu tuntien pidon ja suunnittelun ohella itsestään eikä siihen tarvita muita opettajia, esimiehiä, puhumattakaan opiskeluhuollon tukea. Kaikki tukitoimet voidaan lopettaa tässä lopullisessa valaistumisen tilassa, jolloin kuntien talous on myös pelastettu, kun saadaan lopetettua erityisopettajien, kouluavustajien ja koulunkäynninohjaajien virat ja toimet! Sokeat, kuurot, mykät, autistit, adhdadd yms.kaikki hoidetaan ja opetetaan opettajien toimesta nirvanassa, jossa tapahtuu valaistuminen täydellisessä inkluusiokoulussa! Hallelujaa!

Vierailija kirjoitti:

Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.

Eli uniikin lumihiutaleen itsetunto menee murskaksi, kun selviää, että hän ei olekaan paras ja kaunein? Ja tämä on koulun vika?

Kyllä se realistinen minäkuva ja pettymysten sietäminen lähtee ihan sieltä kotoa. Curling-vanhempien lapsilla tuppaa olemaan näitä ongelmia, tunnistan ilmiön.

Mutta katsos kun elämä on. Emme voi kaikki olla huippumalleja tai rokkitähtiä vaikka kuinka haluaisimme.

Kannattaa yrittää enemmän kuin kaksi kertaa, muuten tie nousee aika äkkiä elämässä pystyyn.

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun paineenopettajana ei minulla aina riitä sympatiaa erityisjärjestelyjä vaativalle oppilaalle/perheelle tai sosiaalityöntekijälle. Täysin normaalijärkiselle ja hyvällä oppimiskyvyllä varustetulle oppilaalle ollaan vaatimassa helpotuksia tai kevennyksiä tilanteessa jossa, nuoren vapaa-aika vie häneltä opiskelukyvyn. Nuori saattaa käyttää huumeita tai alkoholia, pelata arkena 12 tuntia vuorokaudessa tai olla tekemättä mitään oppimisen eteen kotona tai koulussa. Nuori sitten valittelee, että koulu on vaikeaa, eikä hän opi mitään.

Opettaja ei voi oppia nuoren puolesta. Hän ei voi myöskään lopettaa alkoholin käyttöä oppilaansa puolesta.

Oppiminen vaatii työtä. Opiskelijan on tehtävä tämä työ itse.

Sosiaalitoimen edustajat ovat usein mukana vaatimassa koululta sitä ja tätä, vaikka ainoa todella toimiva keino on laittaa nuoren oma elämä kuntoon. Mikään tukiopetus ei tehoa, jos nuori ei ole yhtään koulukuntoinen.

Usein ratkaisu on se, että nuori otetaan vanhemmilta pois:

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/harvinaista-sairautta-sairastava-ti…

Usein opettajan aika menee yhden tai kahden oppilaan rauhoittelemiseen. Silloin muille ei juuri aikaa jää. Sen huomasin yllä mainittua 21 oppilaan luokkaa opettaessani.

Inkluusio on johtanut aivan selkeästi julkiseen heittellejättöön, kun avun tarve ja tuki eivät enää kohtaa.

Molemmat opettajat ovat olleet alalla yli 30 vuotta ja sanovat koulumaailman muuttuneen tänä aikana paljon. Käytös- ja tunne-elämän vaikeudet näkyvät ja kuuluvat koulun käytävillä. Opettajat sanovat, että nykymeno tuo kalliin laskun.

Nyt, kun säästetään, se tulee näkymään esimerkiksi syrjäytymisenä.

Se näkyy jo nyt opettajien uupumisina.

Vantaallakin moni opettaja on luopunut leikistä ja muuttanut muualle. Olisi hyvä, että vaikka Wilmassa olisi kysely, johon pois lähtevät opettajat voisivat anonyymisti merkitä syyt, miksi he lähtevät pois.

properuskoulu.blogspot. com

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.

Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.

Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.

Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.

Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?

Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.

Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.

Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.

Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.

^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.

Jaa-a. Olen erittäin kiitelty työssäni juuri näiden heikompien kanssa. Minusta taas tuo ajatus, että "kaikki pystyy" on tuhoisa. Lapsen rajallisuus täytyy myöntää. Suurinta tuhoa tehdään juuri sillä, että heikkoa lasta aletaan väkisin painostamaan ja luettamaan illat pitkät. Sellaiselle jo koulupäivä itsessään on vaikea, koska työskentelee koko ajan älynsä ylärajoilla, kun toisille 95% opetetusta on helppoa. Näen juuri työssäni jätkuvasti ongemia siitä, ettei hyväksytä lapsen rajallisuutta vaan kuvitellaan, että kovalla kodin tuella, kieltämällä sosiaalinen elämä ja vaatimalla yhtä ja toista tukea, aiheutetaan lapselle ahdistusta ja pelkoa. Lapsi pitää hyväksyä sellaisena kuin on. Kun parhaansa yrittää, se riittää. Tärkeintä on, että nuorella säilyy positiivinen asenne elämään, työkyky ja mielenterveys.

Ehkä alakoulussa voidaan vielä painostamalla saada tuloksia. Yläkoulussa asiat menee osalta niin paljon hilseen yli, että tavoite voi olla kutonen, hyvä asenne elämään ja tasapainoinen elämä harrastuksineen ja ystävyyssuhteineen.

Komppaan tätä täysin. Usein unohdetaan, että arvosanojen tarkoitus on myös ohjata nuoren valintoja realistiseen suuntaan. Opetan matikkaa sekä peruskoulussa ja lukiossa, ja lukio-opettajana surettaa kovasti niiden supertsemppareiden puolesta, jotka ovat peruskoulussa uurastaneet illat pitkät milloin kenenkin tukiopettajan kanssa ja joita opettaja on palkinnut tästä työnteosta "kannustavalla arvioinnilla" eli osaamistasoa paremmilla arvosanoilla. Teiniparat tulevat lukioon jo valmiiksi uupuneina ja huomaavat jo ykköskurssilla, että eivät kovalla puurtamisellakaan millään pysy opetuksen tahdissa mukana. Tästä seuraa sitten yleensä lukion keskeytyminen ja/tai totaalinen psyykkinen romahdus. Osa nitkuttelee kursseja uudestaan ja uudestaan, kunnes pääsee ne läpi ja onnistuu kompensointipisteillä pääsemään ylioppilaaksi, mutta yo-todistus on niin huono, että sillä ei pääse juuri mihinkään. Peruskoulun opettaja voi olla tyytyväinen itseensä, kun nuori pääsi lukioon, eikä koskaan näe, millaisen karhunpalveluksen on nuorelle tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut tuommoisissa palavereissa mukana autistisen lapsen äitinä.

Lapsi on tavallisella luokalla, sillä hänellä ei ole oppimisvaikeuksia eikä käytösongelmia. Hirveän suuri ongelmat hän silti tuntui koululle olevan.

Opintoja piti eriyttää ylöspäin, mutta se oli opettajalle vaivalloista. Siksi lapselta vaadittiin kaikkien helppojen perustehtävien tekemistä. Haasteita ei tullut. Lisäksi piti toimia apuopettajana luokassa. Oikeasti. Autistisen lapsen joka kuormittuu sosiaalisista kontakteista ja joka ei pysty siedättymään niihin kontakteihin. Se on fyysisesti mahdotonta aivojen rakenteellisen poikkeavuuden takia.

Tämän kaiken takia lapsi väsyi koulussa ja kärsi lähes päivittäisestä migreenistä.

Opettajan mielestä ongelmat johtuivat siitä, että "perheellä ei ole rutiineja". Siksi opettaja luennoi hyvin alentuvasti ateriarytmin ja riittävän nukkumisen tärkeydestä ja uhkaili että lapsi syrjäytyy jos ei saada tilannetta muuttumaan. Muuten hyvä, mutta ongelmat johtuivat koulusta.

Tämän näkivät myös lastensuojelun työntekijät (jotka opettaja oli halunnut paikalle) ja lapsen hoitotaho. Mutta opettaja koululla oli ainoa kuka pystyi vaikuttamaan koulun arkeen ja käytäntöihin, ja ooettajan mielestä ainoa ongelma oli huono vanhemmuus. Siksi hän teki useita lastensuojeluilmoituksia.

Tuosta koulusta on onneksi päästy siirtymään pois. Lastensuojelu tuli siinä avuksi ja neuvoi vaihtamaan koulua. Tuo kaikki aiheuttaa vieläkin voimakasta ahdistusta.

Pahinta opettajan suhtautumisessa ja niissä palavereissa oli se, että itsekin aloin epäilemään omaa vanhemmuuttani ja lopulta suoritin niitä rutiineja minuuttiaikataululla.

Oli oikeasti helpottavaa kuulla lastensuojelulta että ongelma ei ole kodissa.

Eikö nää autistilapset vois laittaa johonki autistikouluun, niin eivät olisi kuormittamassa normaalien ihmisten koulutyötä?

Voisi jos sellaisia olisi. Säästöä kun kaikki sellaiset on lakkautettu.

T. Autistin äiti

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi saa psykoosilääkkeet, hän voi seuraavana päivänä palata kouluun. Kuka aikuinen palaisi psykoottisen käyttäytymisen jälkeen töihin, kun on saanut reseptin ja niellyt ensimmäisen pillerin?

Lääkäri ottaa kantaa sairasloman tarpeeseen, sitä ei päätä koulu eikä vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan lyhyesti... koulusta pois ne oppilaat, jotka syystä tai toisesta eivät kykene koulunkäyntiin ja ne koulun resurssit voisi keskittää lahjakkaisiin ja motivoituneisiin oppilaisiin samalla kun opettajat saisivat keskittyä työhönsä siihen opettamiseen tai oppilaan ohjaamiseen kuten nykyinen opetussuunnitelma asian ilmaisee. Erityisopettaja voisi sitten tukea heikompia, mutta muut voisivat mennä omiin kouluihinsa omille luokille, joissa on tarpeeksi psykiatrisia hoitajia ja vartijoita. Koulurauha lapsille ja nuorille. Aika usein opettajan resursseista 90% vie pari moniongelmallista oppilasta ja ne muut 25 saavat sen lopun 10% hyvällä tuurilla samalla kun muutama yrittää terrorisoida senkin. Ihan älytöntä nykyisin noiden muutamien oppilaiden paapominen ja resurssien järjestäminen normaalilla luokalla ja ope on se, joka palettia pyörittä oman jaksamisensa mukaan.

Haastavan lapsen äitinä haluan tuoda oman näkökulmani asiaan.

Lapseni kalenteri-ikä ei vastaa kehitysikää (eli toisinsanoen monet taidot ei ole ikätasolla). Mukaanlukien kielelliset valmiudet (puheen tuotto ja ymmärrys, sekä päässä tapahtuva oma ns. sisäinen puhe; joka ohjaa ja säätelee omaa toimintaa), autistiset piirteet (lievinäkin haastavia esim. sosiaalisissa suhteissa), yliherkkyys (etenkin hälinä ja äänet). Kaikki vaikeuttaa oleellisesti tunneilmaisua, keskittymiskykyä, toiminnanohjausta, opinnoista selviytymistä jne.

No hänet on laitettu erityisen tuen statuksella normiluokkaan. Me vanhemmat emme suinkaan ole vaatineet tälläistä “paapomista”. Erityisen tuen status tarkoittaa todellakin vain statusta, konkreettinen tuki on ne MINUUTIT jota lapselle jaetaan koko koulun yhteisestä koulunkäyntiavustajasta kaikkien muiden lasten kesken (300 oppilaan koulu, voi laskea kuinka paljon siitä on lapsia tehostetulla/ erityisellä tuella + päälle ne yleisessä tuessa olevat oppilaat jotka ei ole vielä tehostetussa tuessa vaikka ehkä pitäisi).

Pienimmillään tästä seuraa se että lapsi koulussa tsemppaa ja juoksee muiden perässä, katselee pihapuun oravia tunnilla, itkeskelee jossain nurkissa yksinään, kotona sitten räjähtää ja on vaikea kun kuormitus purkautuu.

Pahimmillaan se kuormitus purkautuu koulussa ja hän ajautuu tappeluihin, rikkoo jotakin tai satuttaa jotakuta.

Olen hakenut ja pyytänyt ja vastaanottanut lapselleni kaiken avun mitä saa. Erityiskouluun tai pienryhmään ei pääse, etenkin kun ei ole vielä(kään) mitään selvää diagnoosia.

Mitä helvettiä minun pitäisi vanhempana tehdä?! Jäädä lapsen kanssa kotiin? Kuka sen maksaa? Nykyisen elämisen saatikka lapsen syrjäytymisen? Tilanne on meille vanhemmillekkin täysin kestämätön, saatikka sitten sille lapselle. Kuka meistä aikuisista menisi vastaavilla haasteilla joka päivä töihin ja suoriutuisi niistä kunnialla?

Olisiko ratkaisu siirtää lapsi kehitysikäänsä vastaavalle luokalle? Vai mikä mielestäsi olisi ratkaisu? Henkilökohtainen avustaja?

Kunnan velvollisuus opn järjestää se pienluokkapaikka lapsellesi. Kovat piippuun ja soitat ensimmäisenä opetuspäällikölle, ja sanot, että lapsesi saama tuki ei ole ollenkaan riittävää nykyisellä luokalla.

Jos omasta kunnasta ei todellakaan löydy pienluokkapaikkaa niin sitten maksetaan kuljetus toiseen kuntaan. Paikka kyllä löytyy kun vanhempi nostaa mekkalan, valitettavasti opettajan vaatimana sitä pienluokkapaikkaa ei aina löydy.

Kuntaliiton blogissa avataan sitä, mitkä ovat kuntien velvollisuudet:

https://www.kuntaliitto.fi/blogi/2020/perusopetuksen-jarjestaminen-syys…

Kakkahattutäti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi saa psykoosilääkkeet, hän voi seuraavana päivänä palata kouluun. Kuka aikuinen palaisi psykoottisen käyttäytymisen jälkeen töihin, kun on saanut reseptin ja niellyt ensimmäisen pillerin?

Lääkäri ottaa kantaa sairasloman tarpeeseen, sitä ei päätä koulu eikä vanhemmat.

Vanhemmat muistakaa, että lapsella on oikeus myös toisen lääkärin mielipiteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Usein opettajan aika menee yhden tai kahden oppilaan rauhoittelemiseen. Silloin muille ei juuri aikaa jää. Sen huomasin yllä mainittua 21 oppilaan luokkaa opettaessani.

Inkluusio on johtanut aivan selkeästi julkiseen heittellejättöön, kun avun tarve ja tuki eivät enää kohtaa.

Molemmat opettajat ovat olleet alalla yli 30 vuotta ja sanovat koulumaailman muuttuneen tänä aikana paljon. Käytös- ja tunne-elämän vaikeudet näkyvät ja kuuluvat koulun käytävillä. Opettajat sanovat, että nykymeno tuo kalliin laskun.

Nyt, kun säästetään, se tulee näkymään esimerkiksi syrjäytymisenä.

Se näkyy jo nyt opettajien uupumisina.

Vantaallakin moni opettaja on luopunut leikistä ja muuttanut muualle. Olisi hyvä, että vaikka Wilmassa olisi kysely, johon pois lähtevät opettajat voisivat anonyymisti merkitä syyt, miksi he lähtevät pois.

properuskoulu.blogspot. com

Heh joo. Wilma onkin hyvä esimerkki. Ylläpitäjä voi muokata sen sisältöä vapaasti.

Se papereiden pyörittely, johon täällä viitataan on lakisääteistä. Yhden asiakaskäynnin korjaamiseen menee väh.15min. Myös lausunnot on kirjoitettava, että asiat etenevät. Puheluitakin on ehdittävä soittaa. Sopia käynti- ja palaveriajat. Koko työaikaa ei voi yksinkertaisesti käyttää asiakastyöhön kuten täällä on vaadittu. T. Oppilashuollon työntekijä, joka kokee olevansa usein se likasanko, johon muut voivat purkaa kaikki kiukkunsa ja turhaumansa

Vierailija kirjoitti:

Se papereiden ytj pyörittely, johon täällä viitataan on lakisääteistä. Yhden asiakaskäynnin korjaamiseen menee väh.15min. Myös lausunnot on kirjoitettava, että asiat etenevät. Puheluitakin on ehdittävä soittaa. Sopia käynti- ja palaveriajat. Koko työaikaa ei voi yksinkertaisesti käyttää asiakastyöhön kuten täällä on vaadittu. T. Oppilashuollon työntekijä, joka kokee olevansa usein se likasanko, johon muut voivat purkaa kaikki kiukkunsa ja turhaumansa

Vanhemman näkökulmasta ihmis- ja perusoikeudet ovat lakisääteisiä. En tiedä paljonko niiden ympärillä pyöritetään paperia. Varmaan paljonkin.

Vierailija kirjoitti:

Se papereiden pyörittely, johon täällä viitataan on lakisääteistä. Yhden asiakaskäynnin korjaamiseen menee väh.15min. Myös lausunnot on kirjoitettava, että asiat etenevät. Puheluitakin on ehdittävä soittaa. Sopia käynti- ja palaveriajat. Koko työaikaa ei voi yksinkertaisesti käyttää asiakastyöhön kuten täällä on vaadittu. T. Oppilashuollon työntekijä, joka kokee olevansa usein se likasanko, johon muut voivat purkaa kaikki kiukkunsa ja turhaumansa

Miten muu sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstö sitten pystyy siihen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun paineenopettajana ei minulla aina riitä sympatiaa erityisjärjestelyjä vaativalle oppilaalle/perheelle tai sosiaalityöntekijälle. Täysin normaalijärkiselle ja hyvällä oppimiskyvyllä varustetulle oppilaalle ollaan vaatimassa helpotuksia tai kevennyksiä tilanteessa jossa, nuoren vapaa-aika vie häneltä opiskelukyvyn. Nuori saattaa käyttää huumeita tai alkoholia, pelata arkena 12 tuntia vuorokaudessa tai olla tekemättä mitään oppimisen eteen kotona tai koulussa. Nuori sitten valittelee, että koulu on vaikeaa, eikä hän opi mitään.

Opettaja ei voi oppia nuoren puolesta. Hän ei voi myöskään lopettaa alkoholin käyttöä oppilaansa puolesta.

Oppiminen vaatii työtä. Opiskelijan on tehtävä tämä työ itse.

Sosiaalitoimen edustajat ovat usein mukana vaatimassa koululta sitä ja tätä, vaikka ainoa todella toimiva keino on laittaa nuoren oma elämä kuntoon. Mikään tukiopetus ei tehoa, jos nuori ei ole yhtään koulukuntoinen.

Usein ratkaisu on se, että nuori otetaan vanhemmilta pois:

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/harvinaista-sairautta-sairastava-ti…

Eiköhän tämän tapauksen myötä lastensuojelu anna perheiden olla rauhassa. Koulu hoitakoot roolinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.

Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.

Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.

Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.

Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?

Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.

Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.

Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.

Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.

^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.

Jaa-a. Olen erittäin kiitelty työssäni juuri näiden heikompien kanssa. Minusta taas tuo ajatus, että "kaikki pystyy" on tuhoisa. Lapsen rajallisuus täytyy myöntää. Suurinta tuhoa tehdään juuri sillä, että heikkoa lasta aletaan väkisin painostamaan ja luettamaan illat pitkät. Sellaiselle jo koulupäivä itsessään on vaikea, koska työskentelee koko ajan älynsä ylärajoilla, kun toisille 95% opetetusta on helppoa. Näen juuri työssäni jätkuvasti ongemia siitä, ettei hyväksytä lapsen rajallisuutta vaan kuvitellaan, että kovalla kodin tuella, kieltämällä sosiaalinen elämä ja vaatimalla yhtä ja toista tukea, aiheutetaan lapselle ahdistusta ja pelkoa. Lapsi pitää hyväksyä sellaisena kuin on. Kun parhaansa yrittää, se riittää. Tärkeintä on, että nuorella säilyy positiivinen asenne elämään, työkyky ja mielenterveys.

Ehkä alakoulussa voidaan vielä painostamalla saada tuloksia. Yläkoulussa asiat menee osalta niin paljon hilseen yli, että tavoite voi olla kutonen, hyvä asenne elämään ja tasapainoinen elämä harrastuksineen ja ystävyyssuhteineen.

Ne, joilta menee asiat yli hilseen, isille annetaan tavoitteeksi oppia hyvin sitten vaan ne ydinasiat. HOPS. Sen puitteissa on mahdollisuus saada 7-8.

Painopistealueittain opiskelemalla harvoin oppimisen pulmista kärsivä saavuttaa seiskaa tai kasia. Sillä tavalla voidaan saada pininsteltyä kutonen vitosen sijaan kasaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun paineenopettajana ei minulla aina riitä sympatiaa erityisjärjestelyjä vaativalle oppilaalle/perheelle tai sosiaalityöntekijälle. Täysin normaalijärkiselle ja hyvällä oppimiskyvyllä varustetulle oppilaalle ollaan vaatimassa helpotuksia tai kevennyksiä tilanteessa jossa, nuoren vapaa-aika vie häneltä opiskelukyvyn. Nuori saattaa käyttää huumeita tai alkoholia, pelata arkena 12 tuntia vuorokaudessa tai olla tekemättä mitään oppimisen eteen kotona tai koulussa. Nuori sitten valittelee, että koulu on vaikeaa, eikä hän opi mitään.

Opettaja ei voi oppia nuoren puolesta. Hän ei voi myöskään lopettaa alkoholin käyttöä oppilaansa puolesta.

Oppiminen vaatii työtä. Opiskelijan on tehtävä tämä työ itse.

Sosiaalitoimen edustajat ovat usein mukana vaatimassa koululta sitä ja tätä, vaikka ainoa todella toimiva keino on laittaa nuoren oma elämä kuntoon. Mikään tukiopetus ei tehoa, jos nuori ei ole yhtään koulukuntoinen.

Usein ratkaisu on se, että nuori otetaan vanhemmilta pois:

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/harvinaista-sairautta-sairastava-ti…

Taas tuli muistutus siitä, että lastensuojelun ykköstehtävänä on viedä lapset pois vanhemmiltaan.

Vierailija kirjoitti:

Arviontikeskustelu meni tänä vuonna siihen että lapseni itki siellä. Opettaja oli se joka hänet siellä sai itkemään.

Onneksi paikalla oli myös toinen opettaja joka alkoi puhua sen oman opettajan päälle huomatessaan ettei hän osaa käydä rakentavaa keskustelua.

Koulupsykologin kanssa käydään lapsi myös sitä miksi lapseni motivaatio koulunkäyntiin on niin alhaalla eikä vain sitä todellista ongelmaa. Lapsi on motivoitunut kotona ja toisen opettajan tunneilla, valitettavasti suurimman osan ajasta joutuu olemaan sen oman opettajan kanssa.

Onko toisen opettajan tunnilla vähemmän oppilaita tai muuta eroa?