Lue keskustelun säännöt.
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun sukulaisillani oli sellainen tapa, että kun he tulivat meille suht säännöllisesti, he kommentoivat aina minun ulkonäköäni.
Oletpas sinä pitkä. Onpa sinulla nyt lyhyt tukka, lyhyempi kuin viimeksi. Kylläpä sinä olet kasvanut. Oletpa jo iso. Meidän suvussa onkin näitä pitkiä tyttöjä aika monta. Oletko ajatellut koripalloa alkaa harrastaa? Mirjamin tytöt on kanssa aika pitkiä, mutta ei niin pitkiä kuin tämä Elsa. Siirin pojat ne on sellaisia paksuja punkeroita mutta sinusta ei tiedä että koskeeko vatsaan vai selkään. Syötkö sinä mitään? Se taitaa mennä kaikki tuohon pituuskasvuun eikä riitä ympärysmittaan mitään. Mutta kyllä se sinäkin alat lihoa sitten kun tuo kasvu loppuu, odota vain! Onko ne muutkin teidän luokalla noin pitkiä? Taidat olla pitempi kuin teidän luokan pojat?
Miksi ihmeessä tuollaista toisteltiin? Ei kai kukaan tänä päivänä enää viitsisi puuttua lasten ulkonäköön ja ruotia sitä ääneen muiden kanssa lasten kuunnellessa vieressä.
(Enkä siis ole mikään järjetön hujoppi edes. Aikuisena 171 cm.)
Tämä nyt oli tosi ankea tapa, jonka vanhempani antoivat jatkua niin kauan kuin muistan.
Tämä pituuden taivastelu oli meilläkin. Oletpas sinä pitkä tyttö. Taitaa tulla koripalloilija kun olet noin pitkä. Oletkos sinä luokkasi pisin? Sinä se et ainakaan korkokenkiä tarvitse.
Ja äiti sitten maireana komppaamassa tätä pituuden ihmettelyä, ikäänkuin se pituuskasvu olisi hänen ansiotaan ollut.
Inhosin sitä ainaista pituuden ihmettelyä ja aloin häpeämään sitä koska se tuntui herättävän aina niin paljon huomiota ja minusta kasvoi sitten huonoryhtinen kun yritin painua kasaan etten olisi aina jonkun ihmettelyn kohde. Samasta asiasta myös kiusattiin koko kouluaika.
Nyt sitten aikuisena on riesana kaikenmaailman selkä-ja niskaongelmat ja käytössä ryhtiliivit ym. ja jatkuva selän ja ryhdin treenaaminen etten painu kasaan. En vieläkään ole sinut oman ulkonäköni kanssa ja tykkäisin kovasti esim. korkokengistä, joita onkin kaappiin kertynyt, mutta en kehtaa niitä missään käyttää koska korvissa kaikuu edelleen "sinä se et ainakaan korkokenkiä tarvitse".
Onhan tämä vähän noloa vielä näin lähes nelikymppisenä märehtiä jotain ulkonäkötraumojaan, myönnetään.
Ja olen 178cm, eli en edes mitenkään järjettömän pitkä.
Pitkät naiset ovat tyylikkäitä ja totta kai käytät korkokenkiä, jos haluat. :)
t. 160 cm, joka kävelee ballerinoilla, koska ei pidä korkokengillä kävelemisestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholistin raivo ruokapöydän ääressä. Alkoholistiperheen elämä yleensä.
Kateellisuus, ja sen ylianalysointi mitä muut tekee ja miettii. En ymmärrä mistä se tulee, koska muussa suvussani on myös niitä normaaleja ja erittäin mukavia ihmisiä, joiden kanssa mielellään viettää aikaa. Esimerkkinä tästä kateudesta on esimerkiksi se, että joka asiassa piti miettiä mitä naapurit/muut ajattelee.
Omat vanhemmat esimerkiksi kehotti miettimään kahdesti, menenkö teininä osa-aikatöihin. Kuulemma joku saattaa ajatella että siellä nuorta orjuutetaan, mutta minusta oli mahtavaa että oli tapa ansaita moporahat ja saada jotain säästöönkin. Lukioon menoa ja koulutusta ylipäätään pidettiin turhana, ja esimerkiksi joulupöydässä olen ihan oikeasti kuunnellut vierestä työttömien ja matalapalkkaisten ihmisten käymää keskustelua siitä, onko minun tuloni oikeudenmukaiset suhteessa siihen, mitä teen työkseni. Vähän uudemman ja hienomman auton osto oli pyrkyrimäistä ja minulta kysyttiin kotipaikkakunnalla käydessä suoraan, että mietitkö yhtään että mitä kylilläkin ajatellaan? Minun olisi kuulemma pitänyt ostaa joku noin tonnin perusauto, vaikka olen itse korjaillut autoja ihan tarpeeksi eikä se kiinnosta enää yhtään.
Aina kun avovaimo haikailee muuttoa maalle ja idyllistä omakotitaloa metsän keskellä, mietin vaan että tajuaakohan se millaisia ihmisiä sieltä ihan oikeasti löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuva kireä tunnelma oli meilläkin. Vanhemmat keskustelivat keskenään passiivis-aggressiivisilla kommenteilla, eivätkä koskaan puhuneet asioita selviksi. Se oli juuri sitä, että ruokapöydässä istuttiin alas ja kaikki oli lapsen näkökulmasta vielä hyvin. Sitten isä sanoi "no niin, olikin jo nälkä" ja äiti siihen "no, meneehän siinä aikaa kun yksi joutuu yksinään kaiken tekemään ilman apua" ja isä sitten muka itsekseen "tuon ihmisen kanssa on kyllä mahdotonta elää" tms. Kireässä hiljaisuudessa sitten meni loppuateria ja iltapäivä. Lapsena aina ihmettelin, että miten kumpikaan vanhemmista ei osannut valita sellaista kommenttia, josta toiselle ei olisi tullut paha mieli, kun lapsikin jo osasi. Mutta ymmärrän aikuisena, että he eivät osanneet keskustella.
Pahinta on se, että tuon kaiken jättäminen taakse ei käy käden käänteessä. Tiedostan liiankin selvästi, että kun koen epäoikeudenmukaisuuden tunnetta parisuhteessa, käperryn itsekin ensireaktiona sisäänpäin ja koen, että hyökkäys olisi paras puolustus. Valinta toisenlaiseen perhekulttuuriin pitää tehdä joka kerta erikseen ja se työn takana.
Tuo ihan sama passiivis-aggressiivinen puhetapa oli meilläkin. Kirjoitin esiteininä päiväkirjaankin, kun etenkin isä oli koko ajan v***uuntunut. Esim.jotain TV:n koiranruoka- mainosta saattoi alkaa kommentoimaan tyyliin "No onpa se erikoista hienoa ruokaa kun kerran kaikille koirille maistuu". Siis sellaisella veemäisellä äänellä.
Lama-ajan talousvaikeudet heijastuivat moneen asiaan ja oli perheriitoja erityisesti lauantaisin ja juhlapyhinä. Alkoholin ja riitelyn yhdistin jo hyvin pienenä ja olin helpottunut aina sunnuntaisin, että nyt on taas pian arki ja pitkä aika seuraavaan riitaan. Että nyt se tämän viikon setti on taas kestetty ja raksi seinään.
Muistan itkeneeni, että kenenkään muun perheessä ei riidellä, kun äiti aina tuli minun huoneeseeni lattialle yöksi riidan jälkeen. Vaikenin riidoista ja nihkeästä ilmapiiristä, enkä edelleenkään halua muistella tai puhua siitä edes saman kokeneiden sisarusten kanssa.
En tiedä mitä tapahtui, mutta joskus teininä havahduin, että perheriidat olivat vähentyneet ja muuttuneet vähemmän aggressiivisiksi. Veemäinen puhetapa vanhemmille jäi, mutta ei niin vihaisena, vaan sävy enemmän itsekseen mutisevana. Muistan olleeni helpottunut, ja ajatelleeni että ehkä 50-vuotiaana vanhemmat olivat jo niin vanhoja etteivät jaksa riidellä enää.
Vierailija kirjoitti:
Ei saanut kuin yhden vajaan 2dl lasillisen maitoa tai vettä ruuan kanssa ja siitäkin tuli sanomista jos siitä hörppi syömisen aikana, olisi pitänyt juoda vasta sitten kun ruokailu on lopetettu. Oli aina ihan karmea jano ruuan jälkeen.
Huvittaa, kun juuri muutama viesti ennen tätä oli kerrottu, miten juomaa nimenomaan piti ottaa (ainakin pullan) syömisen väleissä. Eli molemmat koulukunnat löytyy, syömisen lopuksi juominen ja väleissä hörppiminen, jotka molemmat ovat tietysti kannattajiensa mielestä ainoita oikeita tapoja.
Mulle tulee tästä kyllä mieleen päiväkoti, jossa olin eskarissa. Siellä juotavaa sai vain puoli mukillista ainakin lounaalla. (Olin osapäiväinen niin en tainnut syödä siellä muuta. Äiti kotona mutta eskari piti käydä.) Ruokaa sai ottaa lisää, mutta juomaa ei. Yrittivätköhän päästä helpommalla vessarumbasta? Se päiväkoti oli kyllä monella muullakin tavalla omituinen paikka...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei saanut kuin yhden vajaan 2dl lasillisen maitoa tai vettä ruuan kanssa ja siitäkin tuli sanomista jos siitä hörppi syömisen aikana, olisi pitänyt juoda vasta sitten kun ruokailu on lopetettu. Oli aina ihan karmea jano ruuan jälkeen.
Huvittaa, kun juuri muutama viesti ennen tätä oli kerrottu, miten juomaa nimenomaan piti ottaa (ainakin pullan) syömisen väleissä. Eli molemmat koulukunnat löytyy, syömisen lopuksi juominen ja väleissä hörppiminen, jotka molemmat ovat tietysti kannattajiensa mielestä ainoita oikeita tapoja.
Mulle tulee tästä kyllä mieleen päiväkoti, jossa olin eskarissa. Siellä juotavaa sai vain puoli mukillista ainakin lounaalla. (Olin osapäiväinen niin en tainnut syödä siellä muuta. Äiti kotona mutta eskari piti käydä.) Ruokaa sai ottaa lisää, mutta juomaa ei. Yrittivätköhän päästä helpommalla vessarumbasta? Se päiväkoti oli kyllä monella muullakin tavalla omituinen paikka...
Onko eskarit muuttuneet päiväkotimaisemmiksi nykyään? Itse muistan 80-luvulla, että siellä oltiin ihan isosti kuin koululaiset. Nyt eskarit on kuin normipäiväkotilapsia kurahousupakkoineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei saanut kuin yhden vajaan 2dl lasillisen maitoa tai vettä ruuan kanssa ja siitäkin tuli sanomista jos siitä hörppi syömisen aikana, olisi pitänyt juoda vasta sitten kun ruokailu on lopetettu. Oli aina ihan karmea jano ruuan jälkeen.
Huvittaa, kun juuri muutama viesti ennen tätä oli kerrottu, miten juomaa nimenomaan piti ottaa (ainakin pullan) syömisen väleissä. Eli molemmat koulukunnat löytyy, syömisen lopuksi juominen ja väleissä hörppiminen, jotka molemmat ovat tietysti kannattajiensa mielestä ainoita oikeita tapoja.
Mulle tulee tästä kyllä mieleen päiväkoti, jossa olin eskarissa. Siellä juotavaa sai vain puoli mukillista ainakin lounaalla. (Olin osapäiväinen niin en tainnut syödä siellä muuta. Äiti kotona mutta eskari piti käydä.) Ruokaa sai ottaa lisää, mutta juomaa ei. Yrittivätköhän päästä helpommalla vessarumbasta? Se päiväkoti oli kyllä monella muullakin tavalla omituinen paikka...
Onko eskarit muuttuneet päiväkotimaisemmiksi nykyään? Itse muistan 80-luvulla, että siellä oltiin ihan isosti kuin koululaiset. Nyt eskarit on kuin normipäiväkotilapsia kurahousupakkoineen.
Niin ja itse aina yksin kävelin sinne eskariin. Nykyään kaikkia kai kuljetetaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin neuvotaan Raamatussa Paavalin kirje korintolaisille
Naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo.
Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa.
Vierailija kirjoitti:
Isäni ahdasmielisyys otti päähän, kun olin lapsi. Hänellä oli tietty poliittinen kanta ja vain sitä edustavissa ruokakaupoissa sai käydä. Kun lempiväriä kysyttiin, se oli aina se väri, mikä oli puolueenkin väri.
Joskus isä ajautui viinaa otettuaan sanallisiin kahakoihin politiikasta vieraiden kanssa ja välirikkohan siitä tuli, ei ollut enää vierailuja puolin eikä toisin.
Muistan, kun teini-ikäisenä olin käynyt kaupassa, ja minulla oli sen kaupan muovikassi. Äiti kun sen näki, niin alkoi huutaa kurkku suorana: "Eksää yhtään ajattele isääs" ja sitä jatkui ja jatkui, enkä alkuunkaan käsittänyt, miten joku toinen kadulla liikkunut olisi voinut juuri minut tunnistaa "väärän" kaupan kassi kädessä. Äidillä oli tapana kehitellä raivokohtaus ihan mistä tahansa, minulle tavallisesti käsittämättömästä syystä.
Meillä ei koskaan keskusteltu mistään, kaiken sai kuulla raivoamisen kautta, niin kuin senkin, että meinasin tappaa kaverini, kun olimme molemmat hukkua. Vanhemmilla oli huoli vain kaverin selviämisestä tilanteesta. Minulla ei ollut silloin väliä, enkä koskaan saanut selittää näkemystäni mistään. Niinpä opin olemaan vaiti tulevaisuuden toiveistani, pienistä ihastuksistani, ihan mistä tahansa. Niin, äidillä oli tapana lukea päiväkirjaani, ja sopivan tilaisuuden tullen heitellä sieltä lauseita päin näköä niin kuin tiskirättejä ikään. Hävitin kirjan, en jaksanut kuunnella sitä pilkkaa/ilkkumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajat muuttuvat ja me niiden mukana. Tuskin kivittäisimme avionrikkojaa, vaikka sekin on raamatussa ohjeena.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mistä johtuu tuo vanhemman sukupolven mentaliteetti että kaiken pitää olla mahdollisimman harmaata ja kurjaa.
Se on sitä luterilaisuutta puhtaimmillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
80-luvulla lauantaisin haettiin lähikaupasta ranskanleipää, lauantaimakkaraa ja täysmaitoa. Ostokset maksettiin ruskealla 10 markan setelillä. Suurinta herkkua saunan jälkeen. Sitten katsottiin televisiosta jotain Reinikaista tai DDR-naisten kuulantyöntöä.
Ai, oletko korintolainen? Minä en.
50 luvunlapsi kirjoitti:
Näin neuvotaan Raamatussa Paavalin kirje korintolaisille
Naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo.
Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, tulikohan oikeaan paikkaan? Veikkaisin, että korintolaiset eivät lue tätä palstaa.
50 luvunlapsi kirjoitti:
Näin neuvotaan Raamatussa Paavalin kirje korintolaisille
Naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo.
Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini on vaikea ihminen, aina ollut ja tulee aina olemaan. Hän kärsii myös lievästä OCD:stä, joka toi jokapäiväistä ärsytyksenaihetta lapsuudenarkeen. Monet asiat olen jo onneksi unohtanut, mutta yksi asia joka ärsytti ja puudutti minua lähes joka päivä oli se, että aina kun poistuimme kotoa koko perhe, minun piti äitini kanssa käydä talon ympäri tarkastamassa kaikki sähkölaitteet ja pistorasiat sekä vesihanat.
Kävelimme siis pistorasialta toiselle, minun piti osoittaa sormella äidille että kukin pistorasia on tyhjä kun jokaikinen johto oli irroitettu, sitten piti heiluttaa sähköjohtoa äidille vielä merkiksi että se on varmasti irti pistorasiasta. Tämän jälkeen käytiin hellalla, minun piti laskea kaikki hellan nappulat vähintään kymmeneen kertaan läpi, osoittaen taas jokaista kerrallaan sormella, jotta äiti näki että hellan kaikki levyt olivat pois päältä. Tämän jälkeen käytiin kaikki vesihanat, myös tiski- ja pyykinpesukoneen vesihanat läpi, läiskittiin niitä käsillä että olivat varmasti kiinni. Sitten kun poistuttiin vihdoin ja viimein kotoa, piti oven takalukko laittaa kiinni ja avainta nitkuttaa lukitussuuntaan ainakin viisi kertaa, jotta oli varmasti selvää että lukkoa ei enempää kiinni saa. Tämän jälkeen vielä työnnettiin ulko-ovea kädellä kiinni ainakin viisi kertaa, jotta ovi oli varmasti ihan kiinni.
Tämä rumba tehtiin jokaikinen kerta kun lähdettiin kotoa tyyliin edes lähikauppaan, ja jos jokapäiväisen rumban alkaessa edes hieman marisin vastaan niin äiti sai raivokohtauksen. Äidin persoonallisuushäiriöitä ja ongelmia sai kyllä kestää koko sen kotona asumani 18 vuoden edestä monessa muussakin muodossa, ja nyt kun omien lasten saaminen alkaa olla ajankohtaista pelkään olevani tuleville lapsilleni maailman lepsuin kaveriäiti, kun traumatisoiduin stalinilaisesta kurista lapsuudenkodissani.
Eikä, olin itse ihan unohtanut tuon. Meillä äidin pelkona oli sähköhella. Minun piti seistä hellasta monen metrin päässä, osoittaa sormella nappuloita ja hokea "nolla, nolla, nolla" uudestaan ja uudestaan. Äiti seisoi vieressä ja pisti aina homman uusiksi, kun kuulemma pystyin vääntelemään nappuloita päälle. Ulos mennessä oli oven kiskominen ja sitten, kun moneen kertaan oli varmistettu oven olevan lukossa, piti mennä vielä tarkistamaan sähköhella. Jestas, että meinasi suoni päässä puhjeta.
Itse tarkastan lähtiessä sähkölaitteet, mutta teen sen ajatuksen kanssa, niin uskon kerralla. Minnekään roskisreissulle en tee noin vaan vain silloin, kun ollaan useampi tunti pois kotoa. Enkä ole ikinä nakittanut tuohon lapsia.
Ihan järkyttävää lukea tällaista, että vanhempi käytää omaa lastaan neuroosiensa käsittelyyn. Toivottavasti tämä ei ole vaikuttanut sinuun ja saat elää neuroosivapaata elämää.
Vanhemmalla oli diagnosoimaton pakkomielle, josta hänen lapsensakin valitettavasti kärsi.
Rutiinien puute. Ei syöty yhdessä kovin usein, enimmäkseen jokainen otti itse leipää.
Juhlan puute. Ei koskaan kauniita vaatteita, kattausta, koristeita. Syntymäpäivänäni kermakakku sukulaisia varten, joille sitä maireana tarjottiin, mutta ei lahjaa tai edes onnitteluja minulle.
Telkkarin töllöttäminen ainoana ajanvietteenä ja tekemisenä.
Jokaiseen viikonloppuun kuuluva alkoholi.
Pärjättiin ja se riitti.
Mustavalkotelkkarin katselu ym. Neuvostoliiton meininki, jota edesmennyt isäni luddiittina harjoitti.
Tässä ketjussa oli niin paljon tuttuja juttuja. Isä raivosiivosi aina lauantai-aamuna. Pisti stereot täysille, jotta kaikki heräävät, välillä kiskottiin peitot pois päältä, sitten meni vähäintään 3-4 tuntia siihen että imuroitiin ja huudettiin. Paras oli mennä ulos pois tieltä.
Missään ei koskaan käyty. Poikkeus oli kesäloma, kun vanhemmat olivat säästäneet lounasseteleitä koko työvuoden, ja silloin saatettiin käydä ravintolassa monta päivää peräkkäin, jottei tarvinnut tehdä kotona ruokaa. Muulloin: laivalla käyminen oli jotenkin pahamaineista, ei käyty vaikka kaverit kävivät. Pikaruokaa ei syöty, mäkkäreille ym. vain tuhahdeltiin. Laiskat ja läskit käyvät niissä. Muistan että vanhemmat olisivat istuneet tasan yhden kerran kavereilla iltaa. Vieraita ei käynyt, paitsi harvoin vanhoja sukulaisia.
Muutettiin kolmannella luokalla pieneen kylään, jotta vanhemmat saivat sen omakotitalon. Samanikäisiä lapsia kylässä yksi. Lähimmälle kaverelle 3km, sinne saattoi kävellä tai pyöräillä. Rikotiin mun kaikki ystävyyssuhteet ja uudessa kyläkoulussa jouduin koulukiusatuksi. Viikonloppuisin ja lomilla oli tuota pakkoulkoilua. Samoilin sitten yksin metsässä. Vanhemmilla oli vaan tapana heittää lapset pihalle ja ajatella, että keksivät siellä tekemistä. Itse olivat kasvaneet kaupungissa ja pikkukaupungissa, jossaseuraa varmaan löytyikin menemällä ulos.
Kun menin yläasteelle, kouluun 5 km ja julkista liikennettä ei. Mopoa ei ostettu, koska liian kallis. Parhaat luokkakaverit asuivat n. 10-15 km päässä. Sitten ihmeteltiin, miksei tuolla pojalla ole kavereita eikä tyttöystävää. En myöskään oppinut mitään sosiaalista elämää: Julkisten varrella asuvat luokkakaverit kävivät kaupungilla shoppailemassa, kahviloissa elokuvissa ym. Mulle tuotiin äidim valitsemia markettivaatteita.
Kun istuin tietokoneen ääressä kun ei ollut mitään muuta tekemistä, komennettiin yksin ulos, "sieltä niitä kavereita löytää". Kasvoi kiusattu, yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi.
Kyytiä olisi tarvittu, jos olisi halunnut päästä jonnekin, mutta vanhemmat ottivat lama-aikana työt Helsingistä yli 100 km päästä eivätkä tietenkään muuttaneet sinne, koska omakotitalo, niin että kätevästi olivat arkisin kotona joskus 19-20 aikoihin. Kännyköitä ei vielä ollut yläkoululaisillakaan. Vaihtoehto oli lähteä kaverille koulun jälkeen ja toivoa, että joskus haetaan. Harvoin tuota tein. Tietysti olivat vihaisia, jos piti työpäivän jälkeen lähteä vielä hakemaan lasta jostain.
Niin joo, päälle vielä ruumiillinen kuritus ja ala-asteella kyläkoulussa fyysinen kuritus opettajan toimesta. Kannettiin mm. hiuksista opettajanhuoneeseen. Aikuisiällä tajusin, että molemmat olivat rikoksia, mutta mitäs niille enää tekee. Vanhemmat ja opettaja ylpeilivät, kuinka saatiin hankala lapsi kuriin. Ts. lapsi, joka yritti puolustautua koulukiusaajia vastaan alistettiin niin ettei enää uskaltanut puolustautua.
Kun muutin sitten isoon kaupunkiin opiskelemaan, sosiaaliset taidot olivat about 0. Koin itseni vain huonoksi ja kykenemättömäksi. Viitisentoista vuotta on mennyt niiden opettelussa, ihan alkaen siitä että voi käydä tuopilla tai istua iltaa kavereiden kanssa, mennä mäkkiin tai tilata pizzan. Toki vanhemmilla itselläkään ei ollut hyvät eväät elämään, mutta kun olivat eläneet oman nuoruutensa kaupungissa niin tuo muutto syrjäseudulle omakotitalo-unelman perässä oli lasten kannalta niin vastuutonta kuin voi olla.
mummo asui meidän kanssa ja sanoi kerran että pureskeli ensin ruoan itse ennenkuin antoi minulle kun olin vielä niin pieni ettei ollut hampaita. YÄK!
Tämä oli meillä lottovoitto.
Viimeisen reilun 10 v aikana olen tyhjentänyt pari omakotitaloa, mökkiä ja nyt on työn alla appivanhempien mökki,
Äidilläni on iso perhe ja jokaisella on mökki.
Viime kesänä myytiin 4 mökkiä ja loput laitetaan myyntiin heti, kun päästään tyhjentämään.
Sisaruksissa on se hyvä puoli, kun yhden saa suostuteltua, seuraava käy helpommalla.
Mökeistä ei ole saatu, kuin muutama kymmenen tuhatta, serkut ovat olleet kiitollisia. Yksikään heistä ei halua kuivan maan mökkiä.
Kunhan appivanhemmat suostuisi mökin myyntiin. Siellä ei ole kukaan käynyt vuosiin, vakuutus- ja kiinteistömaksut juoksee.
He onneksi ovat suostuneet laittamaan omakotitalon myyntiin. Vielä se on kunnossa, nyt kukaan ei pysty kunnostamaan.
Omakotitalo isolla tontilla plus mökki = rahalla saa kivan kolmion, eikä seuraavan sukupolven tarvi miettiä kuka tekee lumityöt tai kestääkö mökin katto.
Jotain hyötyä koronasta.