Lue keskustelun säännöt.
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Vierailija kirjoitti:
Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.
Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.
Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.
Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle.Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä.
Jäin lumoutuneena lukemaan sivu sivun perään viesti viestiltä tätä keskustelua. Olen syntynyt -89, vanhempani 50-luvun lopulla. On niin voimaannuttavaa lukea näitä sukupolvitarinoita. Vasta nyt kolmekymppisenä alan vähitellen ymmärtää, että vanhempani ovat oman sukupolvensa tuotteita, omat vanhempansa sodan nähneitä ihmisiä ja minun sukupolveni vasta sodan jälkeisen ensimmäinen yritys parempaan vanhemmuuteen.
Lapsuuden perheessäni varsinkin äidistä voi tunnistaa juuri tuon sääntökeskeisyyden: mikä "kuuluu" olla minkälaista, mitä "pittää" tehdä milloin ja vielä yleisemmin negatiivisen kautta eli miten ei "kuulu" tehdä, olla, you name it. Teetä tai kahvia jos keittää kahviajan ulkopuolella sitä taivastellaan aivan kerrassaan ja jos keittää ihan vaan kupin teetä eikä ota mitään sen kanssa niin ollaan ihan suu auki, että miksikä tätä nyt pitää kutsua. Isä on periaatteessa syvällisempi ihminen, mutta ei pääse ajatelmissaan mihinkään, koska on niin fakkiutunut ja rajoittunut, varmaan aikakautensa kahleissa, joita ei edes käsitä. Sitten sitä kännissä vaan jauhetaan samaa ja samaa katkeroitunutta juttua, jota sain koko lapsuuden kuunnella. Hyi hele. Että ei ihminen 30 vuodessa pääse ajatuksissa askeltakaan eteenpäin! Ei vanhemmillani tai jopa vanhempieni sukupolvella selvästikään ole kerta kaikkiaan kykyä, tietoa ja osaamista kehittyä, kehittää itseään, hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin vaikka minun ikäisilläni. Huomaan, että itseäni 10 vuotta nuoremmat ovat tässä vieläkin parempia!
Lapsuudessa ankeaa toki alkoholismi. Myös kyvyttömyys keskustella, ei siis mitään taitoja puhua asioista vain juttelun tähden, perusteettomat pikkusäännöt kaikelle (onhan se nyt paheellista jos ei ota pullaa ennen kakkua :D tai jos juo / syö vääristä astioista). Nyt vasta tällä palstalla näen tässä huumoria! En ole ikinä voinut puhua näistä kenellekään. Se kenen perheessä on ollut samaa, ei myöskään ole ehkä osannut sanoittaa sitä. Mieheni taas ei ymmärrä, hänen perheensä on kuin muumilaaksosta: rento ja normeja rikkova, arjen pieniä iloisia asioita vaaliva, keskusteleva, eripariastioita käyttävä, viiniä perjantai-iltana iloisesti maisteleva (ei kännäävä!). Vanhemmillani ei voi edes saunaolutta nauttia, koska "isä ei voi juoda alkoholia". Silti tiedän että edelleen vanha mies vetää joka toinen viikko rännit. Muut eivät saa nauttia alkoholia sitten. Eikä hänkään "nauti" vaan ryyppää. No, se on eri tarina, mutta liittyy. Mies ei voi käsittää vanhempieni sääntöjä ja perheeni rooleja. Minä en ole vielä saanut niitä muutettua, se on vaikeampaa kuin voisi luulla, ja olen siirtynyt lähinnä hyväksymään sen, mihin en voi vaikuttaa. Onneksi minulla on oma elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Krääsää kirjoitti:
Tavaran hamstraaminen. Kaikki piti säilyttää kaiken varalta tai vietiin mökille. Vanhat vaatteet mökkivaatteiksi. Myös kirjahyllyihin kaikkea pientä ja isoa krääsää.
Itsellä ei varsinaisia kirjahyllyjä ja esillä vain oleellinen. Vuosittain turhat kamat kiertoon jne ettei ole kaikki kaapit ja tilat täynnä puoliksi toimivaa tavaraa.
Muistan tavaran "talteen laittamisen kaiken varalta" ja just ne "mökkivaatteet".
Lopputuloksena mökit ja varastot täynnä mm. 70-luvulta lähtien säilöttyjä käytettyjä talvikenkiä. MIKÄ järki on esim. laittaa lasten käytetyt, pieneksi jääneet talvikengät pahvilaatikkoon ja viedä mökille? Meillä ei laitettu varmaan mitään roskiin, koskaan.
Ja tästä asiasta on pitänyt ihan opetella pois. Tähän on auttanut mm. aihe vapaan Tavarapaljous-ketju 👍
Se, että joka kesä isä ajeli perheen poikien päät kaljuksi. Miksei itselleen ajanut mainostamaansa "kesätukkaa".
Hyvin kirjoitettu 👍
Käyttäjä3673 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.
Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.
Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.
Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle.Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä.
Jäin lumoutuneena lukemaan sivu sivun perään viesti viestiltä tätä keskustelua. Olen syntynyt -89, vanhempani 50-luvun lopulla. On niin voimaannuttavaa lukea näitä sukupolvitarinoita. Vasta nyt kolmekymppisenä alan vähitellen ymmärtää, että vanhempani ovat oman sukupolvensa tuotteita, omat vanhempansa sodan nähneitä ihmisiä ja minun sukupolveni vasta sodan jälkeisen ensimmäinen yritys parempaan vanhemmuuteen.
Lapsuuden perheessäni varsinkin äidistä voi tunnistaa juuri tuon sääntökeskeisyyden: mikä "kuuluu" olla minkälaista, mitä "pittää" tehdä milloin ja vielä yleisemmin negatiivisen kautta eli miten ei "kuulu" tehdä, olla, you name it. Teetä tai kahvia jos keittää kahviajan ulkopuolella sitä taivastellaan aivan kerrassaan ja jos keittää ihan vaan kupin teetä eikä ota mitään sen kanssa niin ollaan ihan suu auki, että miksikä tätä nyt pitää kutsua. Isä on periaatteessa syvällisempi ihminen, mutta ei pääse ajatelmissaan mihinkään, koska on niin fakkiutunut ja rajoittunut, varmaan aikakautensa kahleissa, joita ei edes käsitä. Sitten sitä kännissä vaan jauhetaan samaa ja samaa katkeroitunutta juttua, jota sain koko lapsuuden kuunnella. Hyi hele. Että ei ihminen 30 vuodessa pääse ajatuksissa askeltakaan eteenpäin! Ei vanhemmillani tai jopa vanhempieni sukupolvella selvästikään ole kerta kaikkiaan kykyä, tietoa ja osaamista kehittyä, kehittää itseään, hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin vaikka minun ikäisilläni. Huomaan, että itseäni 10 vuotta nuoremmat ovat tässä vieläkin parempia!
Lapsuudessa ankeaa toki alkoholismi. Myös kyvyttömyys keskustella, ei siis mitään taitoja puhua asioista vain juttelun tähden, perusteettomat pikkusäännöt kaikelle (onhan se nyt paheellista jos ei ota pullaa ennen kakkua :D tai jos juo / syö vääristä astioista). Nyt vasta tällä palstalla näen tässä huumoria! En ole ikinä voinut puhua näistä kenellekään. Se kenen perheessä on ollut samaa, ei myöskään ole ehkä osannut sanoittaa sitä. Mieheni taas ei ymmärrä, hänen perheensä on kuin muumilaaksosta: rento ja normeja rikkova, arjen pieniä iloisia asioita vaaliva, keskusteleva, eripariastioita käyttävä, viiniä perjantai-iltana iloisesti maisteleva (ei kännäävä!). Vanhemmillani ei voi edes saunaolutta nauttia, koska "isä ei voi juoda alkoholia". Silti tiedän että edelleen vanha mies vetää joka toinen viikko rännit. Muut eivät saa nauttia alkoholia sitten. Eikä hänkään "nauti" vaan ryyppää. No, se on eri tarina, mutta liittyy. Mies ei voi käsittää vanhempieni sääntöjä ja perheeni rooleja. Minä en ole vielä saanut niitä muutettua, se on vaikeampaa kuin voisi luulla, ja olen siirtynyt lähinnä hyväksymään sen, mihin en voi vaikuttaa. Onneksi minulla on oma elämä.
Tavallaan ymmärrän tapojen ja sääntöjen opettamisen, tavallaan en. Meillä oli ruoka-ajat ja pöytätavat ja niitä noudatettiin. Tästä syystä osasin sitten esim. syödä etiketin mukaan kodin ulkopuolella, mutta kaikenlainen irroittelu on ollut hyvin vaikeaa. Ja sen oppiminen, että kotona saa joskus poiketa säännöistä.
Esim. söin lapsena pullan ensin ja join päälle kaakaon/kahvin/mehun/maidon. Tästä huomautettiin, että pitäisi ottaa puraisu pullasta, sitten juoda, taas pullaa ja sitten vasta juomaa. Juttu oli se, että rakastin sitä pullaa ja juotava oli vain pullan rippeiden huuhtelua ;)
En koskaan julkisesti ahmi, syö sormilla, tee mitään rikkeitä. Pelkään syödä ruokia, jotka rapisevat päälleni, tai ovat "sotkuisia". Häpeän silmittömästi ja kuumeisesti kaikkia "virheitä".
Mutta olen oppinut, että nyt aikuisena eli kohta kuusikymppisenä voin kotonani tehdä virheitäkin. Joka kerta kun nuolaisen veitsen (kuulen jostain kaukaa tuiman: VEITSI EI MENE KOSKAAN SUUHUN) tunnen pientä kapinallista iloa. Tai kun ahmin sen korvapuustin sellaisenaan enkä edes ota kahvia sen kanssa! Tai istun "epänaisellisesti" jalat levällään sohvalla.
Kun näitä juttuja kirjoittaa tänne hömppäpalstalle auki, tajuaa miten ahdistunut keho on ollut vuosikymmenten ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raivosiivoaminen viikonloppuisin. Naama punaisena huutamista. Ovien paiskomista ja tavaroiden heittelyä. Hävetti kun se huuto oikeasti kuului naapuriin asti. Ja piti nousta aikaisin. Jos et noussut siihen aikaan kun äiti halusi, tuli hän huudattamaan imuria sängyn viereen. Jos et heti pompannut kun äiti sanoi, seurasi marttyyrivaihe "minä teen sitten kaiken yksin kuten aina". Isä meni autotallia "siivoamaan".
Siivoamistahan ei voinut tehdä ilman huutoa. Ala-asteikäisiltä odotettiin moitteetonta jälkeä. Jos vahingossa jäi joku kohta pyyhkimättä, sai hirveät huudot. Äiti saattoi monesti myös tyhjentää kaikki kaappini sisällöt keskelle lattiaa raivopäissään. Luojan kiitos äidilläni on nykyisin kunnon lääkitys. Siivoaminen ei ole enää samanlaista raivoamista. Saattaa edelleen vähän mäkättää, mutta ei ainakaan huuda.
Yllättäen inhosin siivoamista useamman vuoden ajan kun oli muuttanut omilleni. En kyllä enää pingota siivoamisesta, pölykään en aina muista pyyhkiä.
Huomaan, että itselleni on tarttunut huonoja tapoja äidiltä eli vain minun tyylini siivota on oikea. No onneksi asun yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kyläilyt jossain hienojen kaveripariskuntien luona, kenellä ei ollut omia lapsia. Ja siellä piti koko illanvietto istua nätisti pöydässä hienot vaatteet päällä, kuunnella aikuisten juttuja eikä saanut itse sanoa mitään.
TÄMÄ! Meilläkin. Vanhemmat piti päästäjonkun siksrikkaan työkaverin luokse kylään, missä kaikki oli niin hienoa ja fiiniä. Me lapset emme saaneet tehdä kyläilyn aikana oikeastaan mitään. Ehkä lukea jotain. Mutta mitä siellä oli kun oli lapseton talo. Ei yhtään aku ankaa saatikka mitään muutakaan sarjakuvaa. Kirjoja jotain mitkä ei todellaan kiinnostaneet yhtään. Ne oli ainakin minun elämäni hirveimmät 3-4 tuntist silloin. Koho kohta oli kaffeet.. paitsi isä jyrähti heti, jos yritti toista pullapalaa tai keksiä ottaa... Ei ei senkään suhteen ollut kivaa. Isäkun olis ellainen hienohelma. "ei syödä pöytää tyhjäksi"... No, miten kun toistakaan pullapalaa tahi keksiä ei saanut ottaa... Sanomattakin on selvää, että tuon kaiken jälkeen omille lapsille on pöytä ollut vieraissakin avoin ja en vie niitä mihinkään, mikä ei niitä kiinnosta. Ja, jos vieras vain kehtaakin sanoa mitään lapsen pöytätavoista ja tarjottavien määrästä, niin on heti entinen kyläpaikka... No, ei ole tullut vielä kertaakaan vastaa sellaista. Eikä meillä liioin lasketa. Vieraan tenava saa kahmia vaikkakoko vadin tyhjäksi - ja näin on monesti käynytkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, hankala nimetä vain yhtä, mutta ehkä jäljittelisin erästä toista kommentoijaa siinä, että hankalaa on ollut sovittaa sitä ettei ihan kaikki lapsuudessa ollut paskaa. Siis että oli kyllä niitä hyviä ja lämpimiäkin muistoja, mutta ne ovat ikään kuin huuhtoutuneet kaiken ryönän mukana pois.
Paljon tuttua itsellenikin, alkaen nyt jo siitä, miten paljon piti muistaa ja huolehtia ja miten pienenä. Marttyyrisiivous. Epäsiisti olemus luokkakuvissa. Olematon tai vähäinen opastus esim. murrosiän hygienia-asioissa. Vanhempien panemisen kuunteleminen (ja joskus näkeminen) pienessä kuivanmaan mökissä, jonne en enää 13-vuotiaasta alkaen halunnut tulla; isä ja äiti olivat molemmat opettajia, joten he lähtivät aina kevätjuhlapäivänä mielenosoituksellisesti suoraan koulu(i)sta mökille, ja minä sitten kolmetoistakesäisestä alkaen olin 10 viikkoa yksin kotona... no, ruokarahaa sentään jättivät. Isän käsittämättömät raivokohtaukset ja äidin terapia-alustana oleminen. Onhan noita.
Jokin hammasratas kuitenkin on lähtenyt heidän molempien päissä liikkeelle, sillä isovanhemmiksi tultuaan heistä on tullut kuin aivan eri ihmiset, ja kummallista kyllä, ovat noin 100-prosenttisesti parempia isovanhempia kuin kuunaan vanhempia. Jopa minulla on nyt heidän silmissään edes jonkinlaista auktoriteettia ja uskottavuutta. Samoin äitini erityisesti huolehtii, että lapsillani on riittävästi riittävän kauniita ja riittävän tarkoituksenmukaisia vaatteita. Ovat jopa tarjoutuneet osallistumaan harrastuskustannuksiin, mitä minun kohdallani eivät tehneet ikinä. Onni kai sinänsä.
Joskus mietin, että tapahtuukohan muilla toista perhettään aloittelevilla päässä samanlainen naksahdus kuin omilla vanhemmillani, että siihen "Perhe 2.0" -versioon ladataan sitten kaikki paukut, kun ensin on betaversion kanssa käyty enemmän tai vähemmän omat traumat ja neuroosit ja muut möröt läpi.
Kirjoittaja jatkaa, siis että nyt mun lapset olisivat mun vanhemmille se edellistä ehompi perhe, vähän samalla lailla kuin joillakuilla se toisella kierroksella perustettu perhe on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei saanut kuin yhden vajaan 2dl lasillisen maitoa tai vettä ruuan kanssa ja siitäkin tuli sanomista jos siitä hörppi syömisen aikana, olisi pitänyt juoda vasta sitten kun ruokailu on lopetettu. Oli aina ihan karmea jano ruuan jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Hmm, hankala nimetä vain yhtä, mutta ehkä jäljittelisin erästä toista kommentoijaa siinä, että hankalaa on ollut sovittaa sitä ettei ihan kaikki lapsuudessa ollut paskaa. Siis että oli kyllä niitä hyviä ja lämpimiäkin muistoja, mutta ne ovat ikään kuin huuhtoutuneet kaiken ryönän mukana pois.
Paljon tuttua itsellenikin, alkaen nyt jo siitä, miten paljon piti muistaa ja huolehtia ja miten pienenä. Marttyyrisiivous. Epäsiisti olemus luokkakuvissa. Olematon tai vähäinen opastus esim. murrosiän hygienia-asioissa. Vanhempien panemisen kuunteleminen (ja joskus näkeminen) pienessä kuivanmaan mökissä, jonne en enää 13-vuotiaasta alkaen halunnut tulla; isä ja äiti olivat molemmat opettajia, joten he lähtivät aina kevätjuhlapäivänä mielenosoituksellisesti suoraan koulu(i)sta mökille, ja minä sitten kolmetoistakesäisestä alkaen olin 10 viikkoa yksin kotona... no, ruokarahaa sentään jättivät. Isän käsittämättömät raivokohtaukset ja äidin terapia-alustana oleminen. Onhan noita.
Jokin hammasratas kuitenkin on lähtenyt heidän molempien päissä liikkeelle, sillä isovanhemmiksi tultuaan heistä on tullut kuin aivan eri ihmiset, ja kummallista kyllä, ovat noin 100-prosenttisesti parempia isovanhempia kuin kuunaan vanhempia. Jopa minulla on nyt heidän silmissään edes jonkinlaista auktoriteettia ja uskottavuutta. Samoin äitini erityisesti huolehtii, että lapsillani on riittävästi riittävän kauniita ja riittävän tarkoituksenmukaisia vaatteita. Ovat jopa tarjoutuneet osallistumaan harrastuskustannuksiin, mitä minun kohdallani eivät tehneet ikinä. Onni kai sinänsä.
Joskus mietin, että tapahtuukohan muilla toista perhettään aloittelevilla päässä samanlainen naksahdus kuin omilla vanhemmillani, että siihen "Perhe 2.0" -versioon ladataan sitten kaikki paukut, kun ensin on betaversion kanssa käyty enemmän tai vähemmän omat traumat ja neuroosit ja muut möröt läpi.
Tämä on kyllä hyvin jännä! Onneksi olkoon. Minua ihan ihmetyttää ajatellakin, millaisia isovanhempia omat porukat olisivat... Olen 31, ei vielä lapsia siis. Tämä kirjoitus antaa toivoa, että positiivinen naksahdus voi olla mahdollista. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki vapaa-aika vietettiin mökillä, jossa tehtiin töitä.
Äiti toimi mökillä työnjohtajana ja ruuan tekijänä. Isäpuoli ja lapset teki kaikki muut työt.
Aikuisena en käynyt 10 vuoteen meidän mökillä. Tuli ne työleirit mieleen.
Vaikka oli siinä jotakin kivaakin ja oppi asioita, joita kaupunkilaispoika ei olisi muuten oppinut.
Voivoi, näitä riittäisi vaikka romaaniksi saakka!
Ensimmäisenä tulee mieleen se kuinka kaikkeen kotitöiden tekemiseen liittyi raivo ja marttyyrius äidin osalta. Pienestä pitäen oltiin ahkeria ja tunnollisia, mutta äidin mielestä laiskoja ja saamattomia - tehtiin kuinka paljon tahansa. Ei paljon kiitosta tullut, vaikka suku ja vieraat aina antoivat positiivista palautetta kuinka reippaita lapsia oltiin.
Kotona äiti vain oli erinomainen ihminen, kukaan muu ei ollut mitään. Lapset oli laiskoja jos nukkuivat päiväunet, hän itse kyllä otti nokosia tuon tuosta. Tyhmä kersa, idiootti kersa, nämä olivat ne yleisemmät adjektiivit joilla minua kuvailtiin.
Vanhemmilla oli perheyritys. Minulla ainoa rooli perheessä oli olla työntekijä, joka pakotettiin sairaanakin töihin, ei myönnetty lomia ja teetettiin joskus ilmaista työtä. Tyyliin palkanmaksun aikaan ilmoitettiin että en kyllä maksakaan näistä tunneista. Koska ei vaan huvittanut ja halusi rangaista mielivaltaisesti jostain älyttömyydestä.
Ja paljon, paljon muuta pahaa ja ilkeyttä. Lienee sanomattakin selvää että olen ollut pahasti masentunut ja ahdistunut koko elämäni ajan. Joka päivä taistelen että jaksan nähdä hyviä asioita tässä elämässä. Vaikeaa on.
Lapsia ei ole itsellä mutta pyrin tekemään silti mahdollisimman paljon kaikki toisin mitä kotona. En vietä joulua, koska joulut olivat kerta kaikkiaan kamalaa teatteria, kotona oli huono ilmapiiri, mutta olisi pitänyt sitten näytellä miten ihanaa elämä on. Siivoan tasan silloin kun kiinnostaa, ja laitan kivaa musiikkia soimaan ja laulan ja tanssin samalla. Iloisesti :)
Kotona oli rajoitus että vain kolme mandariinia päivässä. Nykyään syön koko pussin päivässä jos tekee mieli. :)
Otan nokosia ja loikoilen koirien kanssa. Minulla on keskikoisia koiria, joiden rotu on alkukantainen - niitä äitini avoimesti inhoaa. Minulla on niitä kokonainen lauma :) Onneksi olen aikuinen ja saan tehdä mitä huvittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun sukulaisillani oli sellainen tapa, että kun he tulivat meille suht säännöllisesti, he kommentoivat aina minun ulkonäköäni.
Oletpas sinä pitkä. Onpa sinulla nyt lyhyt tukka, lyhyempi kuin viimeksi. Kylläpä sinä olet kasvanut. Oletpa jo iso. Meidän suvussa onkin näitä pitkiä tyttöjä aika monta. Oletko ajatellut koripalloa alkaa harrastaa? Mirjamin tytöt on kanssa aika pitkiä, mutta ei niin pitkiä kuin tämä Elsa. Siirin pojat ne on sellaisia paksuja punkeroita mutta sinusta ei tiedä että koskeeko vatsaan vai selkään. Syötkö sinä mitään? Se taitaa mennä kaikki tuohon pituuskasvuun eikä riitä ympärysmittaan mitään. Mutta kyllä se sinäkin alat lihoa sitten kun tuo kasvu loppuu, odota vain! Onko ne muutkin teidän luokalla noin pitkiä? Taidat olla pitempi kuin teidän luokan pojat?
Miksi ihmeessä tuollaista toisteltiin? Ei kai kukaan tänä päivänä enää viitsisi puuttua lasten ulkonäköön ja ruotia sitä ääneen muiden kanssa lasten kuunnellessa vieressä.
(Enkä siis ole mikään järjetön hujoppi edes. Aikuisena 171 cm.)
Tämä nyt oli tosi ankea tapa, jonka vanhempani antoivat jatkua niin kauan kuin muistan.
Tämä pituuden taivastelu oli meilläkin. Oletpas sinä pitkä tyttö. Taitaa tulla koripalloilija kun olet noin pitkä. Oletkos sinä luokkasi pisin? Sinä se et ainakaan korkokenkiä tarvitse.
Ja äiti sitten maireana komppaamassa tätä pituuden ihmettelyä, ikäänkuin se pituuskasvu olisi hänen ansiotaan ollut.
Inhosin sitä ainaista pituuden ihmettelyä ja aloin häpeämään sitä koska se tuntui herättävän aina niin paljon huomiota ja minusta kasvoi sitten huonoryhtinen kun yritin painua kasaan etten olisi aina jonkun ihmettelyn kohde. Samasta asiasta myös kiusattiin koko kouluaika.
Nyt sitten aikuisena on riesana kaikenmaailman selkä-ja niskaongelmat ja käytössä ryhtiliivit ym. ja jatkuva selän ja ryhdin treenaaminen etten painu kasaan. En vieläkään ole sinut oman ulkonäköni kanssa ja tykkäisin kovasti esim. korkokengistä, joita onkin kaappiin kertynyt, mutta en kehtaa niitä missään käyttää koska korvissa kaikuu edelleen "sinä se et ainakaan korkokenkiä tarvitse".
Onhan tämä vähän noloa vielä näin lähes nelikymppisenä märehtiä jotain ulkonäkötraumojaan, myönnetään.
Ja olen 178cm, eli en edes mitenkään järjettömän pitkä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä suurin yksittäinen tekijä oli alkoholinkäyttö. 70-luvulla naiset eivät kauheasti käyttäneet viinaa, mutta oma äitini joutui jättämään hienon työpaikkansa alle nelikymppisenä, kun muutimme maalle isän saatua siirron. Samalla alkoi juominen. Olin haaveillut siitä, miten kiva kun äidistä tulee kotirouva ja meilläkin alkaa pulla tuoksua, mutta toisin kävi. Ikinä ei tiennyt koulusta tullessa, missä kunnossa äiti oli. Kotityöt hän jätti tekemättä, muistan, miten häpesin hirveän sotkuista kotiamme. Raivosiivoamista ei ollut, minä hoidin kodin siivoamisen 14-vuotiaasta.
Aivan sama meillä. Äiti oli muutamia vuosia kotirouvs, muttei saanut edes sänkyä pedattua. Kun me lukiolaistytöt tulimme koulusta, alkoi huuto että tiskaamaan. Ruoan sai muistaakseni tosin laitettua.
Mahtava ketju! Ulvoin naurusta termille raivosiivoaminen 🤣
Joka viikkoinen raivosiivous, jossa joka ikinen esine ja asia piti käydä rätin kanssa läpi. Mitään ei saanut heittää pois eikä viedä varastoon vaan ne kaikki kymmenet ja kymmenet koriste-esineet puunattiin joka viikko. Samoin astiat, pyyhkeet, lattiat kellaria myöden... Siihen meni koko lauantai eikä kukaan enää jaksanut tehdä illalla mitään muuta. Sunnuntaina piti aloittaa valmistautuminen seuraavaan viikkoon, pakata reppu, tarkistaa jo tarkistetut läksyt, viikata vaatteet valmiiksi... Jostain syystä en ole koskaan osannut leikkiä. Yllättävää kyllä meillä ei raivosiivota koskaan ja niitä tavallisia siivouksiakin tehdään muina päivinä kuin lauantaisin.
Vierailija kirjoitti:
Hmm, hankala nimetä vain yhtä, mutta ehkä jäljittelisin erästä toista kommentoijaa siinä, että hankalaa on ollut sovittaa sitä ettei ihan kaikki lapsuudessa ollut paskaa. Siis että oli kyllä niitä hyviä ja lämpimiäkin muistoja, mutta ne ovat ikään kuin huuhtoutuneet kaiken ryönän mukana pois.
Paljon tuttua itsellenikin, alkaen nyt jo siitä, miten paljon piti muistaa ja huolehtia ja miten pienenä. Marttyyrisiivous. Epäsiisti olemus luokkakuvissa. Olematon tai vähäinen opastus esim. murrosiän hygienia-asioissa. Vanhempien panemisen kuunteleminen (ja joskus näkeminen) pienessä kuivanmaan mökissä, jonne en enää 13-vuotiaasta alkaen halunnut tulla; isä ja äiti olivat molemmat opettajia, joten he lähtivät aina kevätjuhlapäivänä mielenosoituksellisesti suoraan koulu(i)sta mökille, ja minä sitten kolmetoistakesäisestä alkaen olin 10 viikkoa yksin kotona... no, ruokarahaa sentään jättivät. Isän käsittämättömät raivokohtaukset ja äidin terapia-alustana oleminen. Onhan noita.
Jokin hammasratas kuitenkin on lähtenyt heidän molempien päissä liikkeelle, sillä isovanhemmiksi tultuaan heistä on tullut kuin aivan eri ihmiset, ja kummallista kyllä, ovat noin 100-prosenttisesti parempia isovanhempia kuin kuunaan vanhempia. Jopa minulla on nyt heidän silmissään edes jonkinlaista auktoriteettia ja uskottavuutta. Samoin äitini erityisesti huolehtii, että lapsillani on riittävästi riittävän kauniita ja riittävän tarkoituksenmukaisia vaatteita. Ovat jopa tarjoutuneet osallistumaan harrastuskustannuksiin, mitä minun kohdallani eivät tehneet ikinä. Onni kai sinänsä.
Joskus mietin, että tapahtuukohan muilla toista perhettään aloittelevilla päässä samanlainen naksahdus kuin omilla vanhemmillani, että siihen "Perhe 2.0" -versioon ladataan sitten kaikki paukut, kun ensin on betaversion kanssa käyty enemmän tai vähemmän omat traumat ja neuroosit ja muut möröt läpi.
Lasten jättäminen yksin oli aiemmin kummallinen tapa. Olin 11-vuotias, kun jäin kotiin 13-vuotiaan sisareni kanssa, kun äiti seurusteli seuraavan aviomiehensä kanssa. Onneksi meitä oli kaksi.
Olisiko syynä se, että useimmat rauhoittuvat vanhemmiten?
Äitini mielestä mies on perheen pää ja miehellä on viimeinen sana. Isäni on onneksi kiltti eikä mikään tyranni mutta ajatus on vastenmielinen. En ikinä ottaisi ketään kotiini tuolla ajatuksella.
Muistan yhä miten reidet liimaantuivat nahkaisiin penkkeihin, ja jalkaa nostaessa kuului sellainen maiskahtava ääni. Mille autot tuoksuivat. Ja miten sellainen jännittävä pysähtely, seikkailu ja eksyminen ex tempore uuteen paikkaan oli täysin mahdoton ajatus. Siinä vaan ikkunan takana sähkö- ja puhelinpylväät vilistivät ikuisesti jatkuvien peltojen ja metsien kera ohitse ja mietin, että kun olen aikuinen, lähden seikkailemaan.