Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Krääsää kirjoitti:

Tavaran hamstraaminen. Kaikki piti säilyttää kaiken varalta tai vietiin mökille. Vanhat vaatteet mökkivaatteiksi. Myös kirjahyllyihin kaikkea pientä ja isoa krääsää.

Itsellä ei varsinaisia kirjahyllyjä ja esillä vain oleellinen. Vuosittain turhat kamat kiertoon jne ettei ole kaikki kaapit ja tilat täynnä puoliksi toimivaa tavaraa.

Omat appivanhemmat tällaisia, omistavat useamman perityn mökin, talon ja vapaa-ajan asunnon omiensa lisäksi. Jokainen on lattiasta kattoon täynnä tavaraa ja jokaiseen hankitaan koko ajan lisää. Esimerkiksi mattoja taitaa olla yli 100 kappaletta. Jokaisessa talossa on omat vaatteet, sukset, vedenkeittimet, kahvinkeittimet, ruohonleikkurit, juhla-astiastot, arki-astiastot, kirjahyllyt, meikit, hajuvedet... Kaikkien lasten vaatteet on säästetty vauvasta asti, samoin keskeneräiset käsityöt, vanhat lehtileikkeet, lastenkirjat, rikkoutuneet huonekalut, vanhat autot... Mitään ei saa heittää tai antaa pois.

On siinä kyllä tavaraa kerrakseen. Itse en oikein piittaa tavarasta ja laitan kaiken turhan kiertoon tasaisin väliajoin.

Vierailija kirjoitti:

mummo asui meidän kanssa ja sanoi kerran että pureskeli ensin ruoan itse ennenkuin antoi minulle kun olin vielä niin pieni ettei ollut hampaita. YÄK!

Minä muistan kasarilta sellaisen ällön tavan, kun lapselle annettiin lusikalla ruokaa, ruoan antaja veti lusikan ensiksi oman alahuulen kautta. Miksi sitä lusikassa olevaa "liika" määrää ei voinut kaapia sen pilttipurkin reunoille. Tai ottaa lusikkaan pienempi määrä ruokaa. Niin ällöä!

Onko muut kasarin lapset törmänneet tällaiseen?

Vierailija kirjoitti:

Oliko teidän muiden äideillä tapana syödä erillään muusta perheestä? Muistan kuinka äiti söi avattu leikkuulauta pöytänään ja muu perhe ruokapöydän ääressä.

Noin kummallista tapaa en kyllä halunnut omaan kotiini.

Ei äidillä, mutta mummolla. Laittoi aina meille herkkuja notkuvan pöydän koreaksi ruokailutilaan ja itse söi keittiössä leikkuulaudan äärellä meiltä lapsilta jäänneitä rääppeitä. Olisikohan joku pula-ajan jäänne ollut? Oli itsensä suhteen todella nuuka kaikessa, mutta lapsiaan ja meitä lapsenlapsiaan hyysäsi ja hoivasi ja hemmotteli. Ihana mummo oli.

Ei oma, mutta nyt kun asia tuli mieleen niin ihmetyttää vielä aikuisenakin lapsuudenystävän kotona ollut tapa että kotona syödään aina tasan kello 17. Ei mitään joustoa, kaikki kyläilyt piti sopia tämän mukaan ja kaveri juoksi kotiin jos vahingossa oli 10min liian pitkään

Vanhempien alkoholismi, tuurijuoppous tarkemmin. Yhtä helkkarin vuoristorataa. Ekat vuosikymmenet elämästä krooninen stressi, jatkuvat traumat, heitteillejättö, vaaratilanteet, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, kodin ulkopuolisilta jopa seksuaalista ahdistelua, haukkuminen, arvostelu, yksin jättäminen...

Täydellinen vanhemmuuden puuttuminen, ei rajoja, eikä juuri rakkautta. Ei rutiineja. Ei sääntöjä. Kaaos.

Huonot eväät elämään, mennyt sekä mielen- että fyysinen terveys. (traumat ja stressi kroonistuneet, laukaisevat kaikenlaisia fyysisiä sairauksia, myös autoimmuuni-) Henkistä puolta korjaillut yli 20 vuotta.

Mitä olen puhunut ihmisten kanssa, todella monella ainakin toinen vanhempi ollut ko. hlö:n lapsuuden aikana alkoholisti. On melko yleistä ollut, en tiedä miten nykyään. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa oli niin paljon tuttuja juttuja. Isä raivosiivosi aina lauantai-aamuna. Pisti stereot täysille, jotta kaikki heräävät, välillä kiskottiin peitot pois päältä, sitten meni vähäintään 3-4 tuntia siihen että imuroitiin ja huudettiin. Paras oli mennä ulos pois tieltä.

Missään ei koskaan käyty. Poikkeus oli kesäloma, kun vanhemmat olivat säästäneet lounasseteleitä koko työvuoden, ja silloin saatettiin käydä ravintolassa monta päivää peräkkäin, jottei tarvinnut tehdä kotona ruokaa. Muulloin: laivalla käyminen oli jotenkin pahamaineista, ei käyty vaikka kaverit kävivät. Pikaruokaa ei syöty, mäkkäreille ym. vain tuhahdeltiin. Laiskat ja läskit käyvät niissä. Muistan että vanhemmat olisivat istuneet tasan yhden kerran kavereilla iltaa. Vieraita ei käynyt, paitsi harvoin vanhoja sukulaisia.

 

Muutettiin kolmannella luokalla pieneen kylään, jotta vanhemmat saivat sen omakotitalon. Samanikäisiä lapsia kylässä yksi. Lähimmälle kaverelle 3km, sinne saattoi kävellä tai pyöräillä.  Rikotiin mun kaikki ystävyyssuhteet ja uudessa kyläkoulussa jouduin koulukiusatuksi. Viikonloppuisin ja lomilla oli tuota pakkoulkoilua. Samoilin sitten yksin metsässä. Vanhemmilla oli vaan tapana heittää lapset pihalle ja ajatella, että keksivät siellä tekemistä. Itse olivat kasvaneet kaupungissa ja pikkukaupungissa, jossaseuraa varmaan löytyikin menemällä ulos.

Kun menin yläasteelle, kouluun 5 km ja julkista liikennettä ei. Mopoa ei ostettu, koska liian kallis. Parhaat luokkakaverit asuivat n. 10-15 km päässä. Sitten ihmeteltiin, miksei tuolla pojalla ole kavereita eikä tyttöystävää. En myöskään oppinut mitään sosiaalista elämää: Julkisten varrella asuvat luokkakaverit kävivät kaupungilla shoppailemassa, kahviloissa elokuvissa ym. Mulle tuotiin äidim valitsemia markettivaatteita.

Kun istuin tietokoneen ääressä kun ei ollut mitään muuta tekemistä, komennettiin yksin ulos, "sieltä niitä kavereita löytää". Kasvoi kiusattu, yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi.

Kyytiä olisi tarvittu, jos olisi halunnut päästä jonnekin, mutta vanhemmat ottivat lama-aikana työt Helsingistä yli 100 km päästä eivätkä tietenkään muuttaneet sinne, koska omakotitalo, niin että kätevästi olivat arkisin kotona joskus 19-20 aikoihin. Kännyköitä ei vielä ollut yläkoululaisillakaan. Vaihtoehto oli lähteä kaverille koulun jälkeen ja toivoa, että joskus haetaan. Harvoin tuota tein. Tietysti olivat vihaisia, jos piti työpäivän jälkeen lähteä vielä hakemaan lasta jostain.

Niin joo, päälle vielä ruumiillinen kuritus ja ala-asteella kyläkoulussa fyysinen kuritus opettajan toimesta. Kannettiin mm. hiuksista opettajanhuoneeseen.  Aikuisiällä tajusin, että molemmat olivat rikoksia, mutta mitäs niille enää tekee. Vanhemmat ja opettaja ylpeilivät, kuinka saatiin hankala lapsi kuriin. Ts. lapsi, joka yritti puolustautua koulukiusaajia vastaan alistettiin niin ettei enää uskaltanut puolustautua.

Kun muutin sitten isoon kaupunkiin opiskelemaan, sosiaaliset taidot olivat about 0. Koin itseni vain huonoksi ja kykenemättömäksi. Viitisentoista vuotta on mennyt niiden opettelussa, ihan alkaen siitä että voi käydä tuopilla tai istua iltaa kavereiden kanssa, mennä mäkkiin tai tilata pizzan. Toki vanhemmilla itselläkään ei ollut hyvät eväät elämään, mutta kun olivat eläneet oman nuoruutensa kaupungissa niin tuo muutto syrjäseudulle omakotitalo-unelman perässä oli lasten kannalta niin vastuutonta kuin voi olla.

Ihan sieluun sattui lukiessani tekstiäsi. Lähetän sinulle halauksen ja toivotuksen paremmasta tulevasta ajasta. Älä koskaan luovuta uskomasta onnellisempaan tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa oli niin paljon tuttuja juttuja. Isä raivosiivosi aina lauantai-aamuna. Pisti stereot täysille, jotta kaikki heräävät, välillä kiskottiin peitot pois päältä, sitten meni vähäintään 3-4 tuntia siihen että imuroitiin ja huudettiin. Paras oli mennä ulos pois tieltä.

Missään ei koskaan käyty. Poikkeus oli kesäloma, kun vanhemmat olivat säästäneet lounasseteleitä koko työvuoden, ja silloin saatettiin käydä ravintolassa monta päivää peräkkäin, jottei tarvinnut tehdä kotona ruokaa. Muulloin: laivalla käyminen oli jotenkin pahamaineista, ei käyty vaikka kaverit kävivät. Pikaruokaa ei syöty, mäkkäreille ym. vain tuhahdeltiin. Laiskat ja läskit käyvät niissä. Muistan että vanhemmat olisivat istuneet tasan yhden kerran kavereilla iltaa. Vieraita ei käynyt, paitsi harvoin vanhoja sukulaisia.

 

Muutettiin kolmannella luokalla pieneen kylään, jotta vanhemmat saivat sen omakotitalon. Samanikäisiä lapsia kylässä yksi. Lähimmälle kaverelle 3km, sinne saattoi kävellä tai pyöräillä.  Rikotiin mun kaikki ystävyyssuhteet ja uudessa kyläkoulussa jouduin koulukiusatuksi. Viikonloppuisin ja lomilla oli tuota pakkoulkoilua. Samoilin sitten yksin metsässä. Vanhemmilla oli vaan tapana heittää lapset pihalle ja ajatella, että keksivät siellä tekemistä. Itse olivat kasvaneet kaupungissa ja pikkukaupungissa, jossaseuraa varmaan löytyikin menemällä ulos.

Kun menin yläasteelle, kouluun 5 km ja julkista liikennettä ei. Mopoa ei ostettu, koska liian kallis. Parhaat luokkakaverit asuivat n. 10-15 km päässä. Sitten ihmeteltiin, miksei tuolla pojalla ole kavereita eikä tyttöystävää. En myöskään oppinut mitään sosiaalista elämää: Julkisten varrella asuvat luokkakaverit kävivät kaupungilla shoppailemassa, kahviloissa elokuvissa ym. Mulle tuotiin äidim valitsemia markettivaatteita.

Kun istuin tietokoneen ääressä kun ei ollut mitään muuta tekemistä, komennettiin yksin ulos, "sieltä niitä kavereita löytää". Kasvoi kiusattu, yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi.

Kyytiä olisi tarvittu, jos olisi halunnut päästä jonnekin, mutta vanhemmat ottivat lama-aikana työt Helsingistä yli 100 km päästä eivätkä tietenkään muuttaneet sinne, koska omakotitalo, niin että kätevästi olivat arkisin kotona joskus 19-20 aikoihin. Kännyköitä ei vielä ollut yläkoululaisillakaan. Vaihtoehto oli lähteä kaverille koulun jälkeen ja toivoa, että joskus haetaan. Harvoin tuota tein. Tietysti olivat vihaisia, jos piti työpäivän jälkeen lähteä vielä hakemaan lasta jostain.

Niin joo, päälle vielä ruumiillinen kuritus ja ala-asteella kyläkoulussa fyysinen kuritus opettajan toimesta. Kannettiin mm. hiuksista opettajanhuoneeseen.  Aikuisiällä tajusin, että molemmat olivat rikoksia, mutta mitäs niille enää tekee. Vanhemmat ja opettaja ylpeilivät, kuinka saatiin hankala lapsi kuriin. Ts. lapsi, joka yritti puolustautua koulukiusaajia vastaan alistettiin niin ettei enää uskaltanut puolustautua.

Kun muutin sitten isoon kaupunkiin opiskelemaan, sosiaaliset taidot olivat about 0. Koin itseni vain huonoksi ja kykenemättömäksi. Viitisentoista vuotta on mennyt niiden opettelussa, ihan alkaen siitä että voi käydä tuopilla tai istua iltaa kavereiden kanssa, mennä mäkkiin tai tilata pizzan. Toki vanhemmilla itselläkään ei ollut hyvät eväät elämään, mutta kun olivat eläneet oman nuoruutensa kaupungissa niin tuo muutto syrjäseudulle omakotitalo-unelman perässä oli lasten kannalta niin vastuutonta kuin voi olla.

Rohkaisuksi haluaisin sanoa, että olet ainakin  kehittänyt kyvyn nähdä itsesi, mikä ei ole ollenkaan yleistä. Osa kovia kokeneista ihmisistä jää kieltotilaan itsensä kanssa eikä koskaan näe itseään ja muita, varsinkaan vanhempiaan, todenmukaisesti. Osa sitten kasvaa kokemuksen tuomista vaikeuksista, ja kasvaminen sattuu. Mutta ihminen joka kasvaa, ei koskaan taannu eikä muutu tympeäksi empatiakyvyttömäksi pönöttäjäksi. Olen melkoisen varma että olet niitä ihmisiä, jotka omien kärsimystensä kautta ovat kasvaneet näkemään myös muiden ihmisten kärsimykset. Ei ole aina helppoa olla se ihminen joka näkee maailman sellaisena kuin se on. Mutta koska olet tietoinen itsestäsi, kykenet myös tekemään valintoja sen sijaan että menisit vain saamasi ohjelmoinnin mukaan niin kuin kieltotilassa olevat tekevät. Sinunlaisiasi ihmisiä tarvittaisiin paljon enemmän!

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa oli niin paljon tuttuja juttuja. Isä raivosiivosi aina lauantai-aamuna. Pisti stereot täysille, jotta kaikki heräävät, välillä kiskottiin peitot pois päältä, sitten meni vähäintään 3-4 tuntia siihen että imuroitiin ja huudettiin. Paras oli mennä ulos pois tieltä.

Missään ei koskaan käyty. Poikkeus oli kesäloma, kun vanhemmat olivat säästäneet lounasseteleitä koko työvuoden, ja silloin saatettiin käydä ravintolassa monta päivää peräkkäin, jottei tarvinnut tehdä kotona ruokaa. Muulloin: laivalla käyminen oli jotenkin pahamaineista, ei käyty vaikka kaverit kävivät. Pikaruokaa ei syöty, mäkkäreille ym. vain tuhahdeltiin. Laiskat ja läskit käyvät niissä. Muistan että vanhemmat olisivat istuneet tasan yhden kerran kavereilla iltaa. Vieraita ei käynyt, paitsi harvoin vanhoja sukulaisia.

 

Muutettiin kolmannella luokalla pieneen kylään, jotta vanhemmat saivat sen omakotitalon. Samanikäisiä lapsia kylässä yksi. Lähimmälle kaverelle 3km, sinne saattoi kävellä tai pyöräillä.  Rikotiin mun kaikki ystävyyssuhteet ja uudessa kyläkoulussa jouduin koulukiusatuksi. Viikonloppuisin ja lomilla oli tuota pakkoulkoilua. Samoilin sitten yksin metsässä. Vanhemmilla oli vaan tapana heittää lapset pihalle ja ajatella, että keksivät siellä tekemistä. Itse olivat kasvaneet kaupungissa ja pikkukaupungissa, jossaseuraa varmaan löytyikin menemällä ulos.

Kun menin yläasteelle, kouluun 5 km ja julkista liikennettä ei. Mopoa ei ostettu, koska liian kallis. Parhaat luokkakaverit asuivat n. 10-15 km päässä. Sitten ihmeteltiin, miksei tuolla pojalla ole kavereita eikä tyttöystävää. En myöskään oppinut mitään sosiaalista elämää: Julkisten varrella asuvat luokkakaverit kävivät kaupungilla shoppailemassa, kahviloissa elokuvissa ym. Mulle tuotiin äidim valitsemia markettivaatteita.

Kun istuin tietokoneen ääressä kun ei ollut mitään muuta tekemistä, komennettiin yksin ulos, "sieltä niitä kavereita löytää". Kasvoi kiusattu, yksinäinen ja syrjäytynyt lapsi.

Kyytiä olisi tarvittu, jos olisi halunnut päästä jonnekin, mutta vanhemmat ottivat lama-aikana työt Helsingistä yli 100 km päästä eivätkä tietenkään muuttaneet sinne, koska omakotitalo, niin että kätevästi olivat arkisin kotona joskus 19-20 aikoihin. Kännyköitä ei vielä ollut yläkoululaisillakaan. Vaihtoehto oli lähteä kaverille koulun jälkeen ja toivoa, että joskus haetaan. Harvoin tuota tein. Tietysti olivat vihaisia, jos piti työpäivän jälkeen lähteä vielä hakemaan lasta jostain.

Niin joo, päälle vielä ruumiillinen kuritus ja ala-asteella kyläkoulussa fyysinen kuritus opettajan toimesta. Kannettiin mm. hiuksista opettajanhuoneeseen.  Aikuisiällä tajusin, että molemmat olivat rikoksia, mutta mitäs niille enää tekee. Vanhemmat ja opettaja ylpeilivät, kuinka saatiin hankala lapsi kuriin. Ts. lapsi, joka yritti puolustautua koulukiusaajia vastaan alistettiin niin ettei enää uskaltanut puolustautua.

Kun muutin sitten isoon kaupunkiin opiskelemaan, sosiaaliset taidot olivat about 0. Koin itseni vain huonoksi ja kykenemättömäksi. Viitisentoista vuotta on mennyt niiden opettelussa, ihan alkaen siitä että voi käydä tuopilla tai istua iltaa kavereiden kanssa, mennä mäkkiin tai tilata pizzan. Toki vanhemmilla itselläkään ei ollut hyvät eväät elämään, mutta kun olivat eläneet oman nuoruutensa kaupungissa niin tuo muutto syrjäseudulle omakotitalo-unelman perässä oli lasten kannalta niin vastuutonta kuin voi olla.

Kuule, elämää on vielä edessä vaikka kuinka paljon ja olet oikealla tiellä. Siitä vaan askel askeleelta eteenpäin.

Olet varmaan ketjun viesteistä huomannut, että ylipäänsä se, etteivät vanhemmat tajunneet mitään, on valtavan yleistä. Et ole ainoa kovia kokenut. Tuo mitä edellä sanottiin itsesnalysointitaidostasi on todella tärkeä juttu, käytä sitä hyväksi ja jatka matkaasi, älä jää siihen rooliin, johon vanhemmat sinut pakottivat (tietämättään).

Tsemppiä sinulle! Yritä ajatella, että jonain päivänä voit vetää hirmuiset röhönaurut, kun muistelet vanhempiesi ratkaisuja! Itse opin tämän hyvän taidon opiskelukaverilta, kun hän noin vain vitsaili jostain lapsuudenkokemuksestaan. Itselleni oli käynyt sama ja luulin, että se on niin hirveä juttu, että menen sen kanssa hautaan. Nauraa käkättäminen on uskomattoman vapauttavaa.

Et ole yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ei oma, mutta nyt kun asia tuli mieleen niin ihmetyttää vielä aikuisenakin lapsuudenystävän kotona ollut tapa että kotona syödään aina tasan kello 17. Ei mitään joustoa, kaikki kyläilyt piti sopia tämän mukaan ja kaveri juoksi kotiin jos vahingossa oli 10min liian pitkään

Sellaisista kodeista tulee hyviä säntillisiä kentokapteeneita ja -emäntiä, juna- ja bussikuskeja, tilintarkastajia, leikkaussalihenkilökuntaa, kokkeja...

Mitä ammatteja vielä keksitte?

Käyttäjä3673 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.

Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.

Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.

Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle. 

Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä. 

Jäin lumoutuneena lukemaan sivu sivun perään viesti viestiltä tätä keskustelua. Olen syntynyt -89, vanhempani 50-luvun lopulla. On niin voimaannuttavaa lukea näitä sukupolvitarinoita. Vasta nyt kolmekymppisenä alan vähitellen ymmärtää, että vanhempani ovat oman sukupolvensa tuotteita, omat vanhempansa sodan nähneitä ihmisiä ja minun sukupolveni vasta sodan jälkeisen ensimmäinen yritys parempaan vanhemmuuteen.

Lapsuuden perheessäni varsinkin äidistä voi tunnistaa juuri tuon sääntökeskeisyyden: mikä "kuuluu" olla minkälaista, mitä "pittää" tehdä milloin ja vielä yleisemmin negatiivisen kautta eli miten ei "kuulu" tehdä, olla, you name it. Teetä tai kahvia jos keittää kahviajan ulkopuolella sitä taivastellaan aivan kerrassaan ja jos keittää ihan vaan kupin teetä eikä ota mitään sen kanssa niin ollaan ihan suu auki, että miksikä tätä nyt pitää kutsua. Isä on periaatteessa syvällisempi ihminen, mutta ei pääse ajatelmissaan mihinkään, koska on niin fakkiutunut ja rajoittunut, varmaan aikakautensa kahleissa, joita ei edes käsitä. Sitten sitä kännissä vaan jauhetaan samaa ja samaa katkeroitunutta juttua, jota sain koko lapsuuden kuunnella. Hyi hele. Että ei ihminen 30 vuodessa pääse ajatuksissa askeltakaan eteenpäin! Ei vanhemmillani tai jopa vanhempieni sukupolvella selvästikään ole kerta kaikkiaan kykyä, tietoa ja osaamista kehittyä, kehittää itseään, hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin vaikka minun ikäisilläni. Huomaan, että itseäni 10 vuotta nuoremmat ovat tässä vieläkin parempia!

Lapsuudessa ankeaa toki alkoholismi. Myös kyvyttömyys keskustella, ei siis mitään taitoja puhua asioista vain juttelun tähden, perusteettomat pikkusäännöt kaikelle (onhan se nyt paheellista jos ei ota pullaa ennen kakkua :D tai jos juo / syö vääristä astioista). Nyt vasta tällä palstalla näen tässä huumoria! En ole ikinä voinut puhua näistä kenellekään. Se kenen perheessä on ollut samaa, ei myöskään ole ehkä osannut sanoittaa sitä. Mieheni taas ei ymmärrä, hänen perheensä on kuin muumilaaksosta: rento ja normeja rikkova, arjen pieniä iloisia asioita vaaliva, keskusteleva, eripariastioita käyttävä, viiniä perjantai-iltana iloisesti maisteleva (ei kännäävä!). Vanhemmillani ei voi edes saunaolutta nauttia, koska "isä ei voi juoda alkoholia". Silti tiedän että edelleen vanha mies vetää joka toinen viikko rännit. Muut eivät saa nauttia alkoholia sitten. Eikä hänkään "nauti" vaan ryyppää. No, se on eri tarina, mutta liittyy. Mies ei voi käsittää vanhempieni sääntöjä ja perheeni rooleja. Minä en ole vielä saanut niitä muutettua, se on vaikeampaa kuin voisi luulla, ja olen siirtynyt lähinnä hyväksymään sen, mihin en voi vaikuttaa. Onneksi minulla on oma elämä.

Arvosteleminen on kivaa ja varsinkin kun tekee sitä periaatteella, että minä minä ja minun sukupolveni.

Kirjoitit, että vanhemmillasi ja heidän sukupolvellaan ei ole kykyä, tietoa eikä osaamista kehittyä, kehittää itseään ja hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin sinun ikäisilläsi.

Et ole nyt itsekään osannut kehittää ajatusmaailmaasi.  Täytyisi sinun ymmärtää, että vanhempasi ovat eläneet ihan erilaisessa maailmassa kuin missä sinä nyt, kun sinä olet nuori ja kehität itseäsi, mitä se sana sitten tarkoittaakaan.

He kehittyivät ja kehittivät itseään niillä tiedoilla, kyvyillä ja osaamisilla, mitä heidän maailmansa heille tarjosi.  Et sinäkään itseäsi ylittämään pysty.  Maailmahan muuttuu ihan koko ajan.  Sinäkään et pysy nuorena ja terävänä ja innokkaana koko ikääsi.  Sinullekin tulee rajasi vastaan.  Jonain päivänä et vain käsitäkään jotain ilmiötä, etkä viitsi sitä ryhtyä miettimäänkään, koska se ei kiinnosta.  Kirjoitit, että jo sinua 10 vuotta nuoremmat ovat mielestäsi sinuakin pitemmällä kehityksessään eli hankkineet tietoa enemmän kuin sinä.  Siinäs sen sitten itsekin jo sanoit!   

Ei ole mitään aihetta lähteä arvostelemaan vanhempiesi "kehityskaarta."  He ovat kehittyneet sen maailman mukaisiksi, mikä heitä on ympäröinyt lapsena, nuorena ja aikuisena.  Jossain vaiheessa se kehitys alkaa tuntua jo turhanpäiväiseltä, maailma muuttuu, mutta ihminen on rajallinen ja ihmisen ikä myös.  Monilla vanhemmilla ihmisillä on tietoa ja kykyjä, joita nykymaailmassa ei enää tarvita.  Mikko Alatalokin sanoi joskus, että hän osaisi vieläkin valjastaa työhevosen.  Mutta mihin sitä osaamista tarvitaan tässä maailmanajassa?

Aliarvioit ihmisiä, siinä et ole itseäsi osannut kehittää.  Lisäksi et ole ymmärtänyt elämän olemusta.  Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia eikä kaikkien ihmisten tarvitse osata kaikkea, ei myöskään tietää kaikkea eikä kaikkea tarvitse kaikkien ymmärtääkään.  Yhdessä olemme ihmiskunta, jossa jokainen tekee omaa osuuttaan.  

Minkälaisia itse asiassa naurettavia ja tarpeettomia sääntöjä noudattavat nykyiset nuoret?  Katsokaapas vain, kaikki kulkevat samanlaisissa vaatteissa ja saman tyylin mukaisesti.   Nekin, jotka pitävät itseään ns. erilaisina nuorina ja vaihtoehtotyyppeinä, muistuttavat harvinaisen paljon toisiaan.  

Samoja tavoitteita on kaikilla nuorilla.  Ja se, mitä he maailmasta nyt median suomilla mahdollisuuksilla tietävät, on suurimmaksi osaksi tarpeetonta hölynpölyä.

Suuria ajattelijoita ja filosofeja on loppujen lopuksi vähän.   Ja niitä vähiä on ollut sitten kaikkina aikoina.

Ainakin yhden säännön olen oppinut olevan ihan varteenotettava tieto:  joka itsensä ylentää, se alennetaan.  Taitaa olla peräti Suuresta Kirjasta otettu.  Paikkansa pitää.  Elä sinäkin tarpeeksi, niin kehityksesi kenties johdattaa tämän suuren oivalluksen äärille.  

Ensimmäisenä tulee mieleen kellarinrapussa säilytetty ruoka. Äiti teki aina iiiiiison kattilallisen keittoa, jota sitten syötiin vähintään kolme päivää. Kellarin haju tarttui tietenki ruokaan ja sai sen maistumaan jotenkin orgaaniselta, hyi hitto. En tästä johtuen pysty nyt aikuisiälläkään syömään edellisenä päivänä tehtyä ruokaa, vaikka se olisi ihan hyvää.

Toinen inhokkiasia lapsuudesta oli sotkuisuus, joka sai äidin vihaiseksi. Muistan kuinka aina kuinka kotiin tultua sai kauheat kilarit. Me lapset opittiinkin olevinaan puunaamaan kotia kauheasti kun äiti tuli, että näyttäisi että koko ajan ollaan siivottu. Olen huomannut että teen tätä edelleen kun kuulen mieheni ajavan pihaan, aina on astiksen täyttö tai tyhjennys käynnissä.

Kolmas ikävä muisto lapsuudenkodissa oli tapa jolla vanhemmat riitelivät. Ensin tuli huutoa ja sen jälkeen pahin, eli mykkäkoulu joka saattoi kestää päiviä. Todella painostava tunnelma oli silloin kotona, ja etenkin äiti teki välillä samaa meille lapsille. Äiti on kertonut kuinka olivat kerran isän kanssa kaksi viikkoa puhumatta toisilleen, vaikka kulkivat samalla autolla töihin. Tästäkin tuli tietenkin myös itselle toimintamalli, josta kuitenkin olen nyt reilu kolmekymppisenä sekä omalla että ihanan mieheni avustuksella oppinut pääsemään eroon.

Köyhyys oli myös silloin 90-luvun laman aikana takanamme, eikä rahaa ollut mihinkään ylimääräiseen. Vaatteita ostettiin kerran vuodessa koulujen alkaessa eikä reissussa käyty kuin harvoin ja aina rajojen sisäpuolella.

Luin muuten vastottain mielenkiintoisen artikkelin siitä, kuinka tuo lama-aika olisi jättänyt niin suuren taloudellisen turvattomuuden trauman tähän sukupolveen joka nyt on lapsentekoiässä, että se voi olla yksi syy vauvakatoon. Mene ja tiedä, mutta juuri jaksamisen ja taloudellisen pärjäämisen pelko on itseltä jättänyt lapset tekemättä.

Mutta pitää myös ymmärtää vanhempia, heidänkään lapsena saamat eväät eivät nekään ole olleet ihan helpommasta päästä.

täysin samat sanat

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä3673 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.

Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.

Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.

Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle. 

Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä. 

Jäin lumoutuneena lukemaan sivu sivun perään viesti viestiltä tätä keskustelua. Olen syntynyt -89, vanhempani 50-luvun lopulla. On niin voimaannuttavaa lukea näitä sukupolvitarinoita. Vasta nyt kolmekymppisenä alan vähitellen ymmärtää, että vanhempani ovat oman sukupolvensa tuotteita, omat vanhempansa sodan nähneitä ihmisiä ja minun sukupolveni vasta sodan jälkeisen ensimmäinen yritys parempaan vanhemmuuteen.

Lapsuuden perheessäni varsinkin äidistä voi tunnistaa juuri tuon sääntökeskeisyyden: mikä "kuuluu" olla minkälaista, mitä "pittää" tehdä milloin ja vielä yleisemmin negatiivisen kautta eli miten ei "kuulu" tehdä, olla, you name it. Teetä tai kahvia jos keittää kahviajan ulkopuolella sitä taivastellaan aivan kerrassaan ja jos keittää ihan vaan kupin teetä eikä ota mitään sen kanssa niin ollaan ihan suu auki, että miksikä tätä nyt pitää kutsua. Isä on periaatteessa syvällisempi ihminen, mutta ei pääse ajatelmissaan mihinkään, koska on niin fakkiutunut ja rajoittunut, varmaan aikakautensa kahleissa, joita ei edes käsitä. Sitten sitä kännissä vaan jauhetaan samaa ja samaa katkeroitunutta juttua, jota sain koko lapsuuden kuunnella. Hyi hele. Että ei ihminen 30 vuodessa pääse ajatuksissa askeltakaan eteenpäin! Ei vanhemmillani tai jopa vanhempieni sukupolvella selvästikään ole kerta kaikkiaan kykyä, tietoa ja osaamista kehittyä, kehittää itseään, hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin vaikka minun ikäisilläni. Huomaan, että itseäni 10 vuotta nuoremmat ovat tässä vieläkin parempia!

Lapsuudessa ankeaa toki alkoholismi. Myös kyvyttömyys keskustella, ei siis mitään taitoja puhua asioista vain juttelun tähden, perusteettomat pikkusäännöt kaikelle (onhan se nyt paheellista jos ei ota pullaa ennen kakkua :D tai jos juo / syö vääristä astioista). Nyt vasta tällä palstalla näen tässä huumoria! En ole ikinä voinut puhua näistä kenellekään. Se kenen perheessä on ollut samaa, ei myöskään ole ehkä osannut sanoittaa sitä. Mieheni taas ei ymmärrä, hänen perheensä on kuin muumilaaksosta: rento ja normeja rikkova, arjen pieniä iloisia asioita vaaliva, keskusteleva, eripariastioita käyttävä, viiniä perjantai-iltana iloisesti maisteleva (ei kännäävä!). Vanhemmillani ei voi edes saunaolutta nauttia, koska "isä ei voi juoda alkoholia". Silti tiedän että edelleen vanha mies vetää joka toinen viikko rännit. Muut eivät saa nauttia alkoholia sitten. Eikä hänkään "nauti" vaan ryyppää. No, se on eri tarina, mutta liittyy. Mies ei voi käsittää vanhempieni sääntöjä ja perheeni rooleja. Minä en ole vielä saanut niitä muutettua, se on vaikeampaa kuin voisi luulla, ja olen siirtynyt lähinnä hyväksymään sen, mihin en voi vaikuttaa. Onneksi minulla on oma elämä.

Arvosteleminen on kivaa ja varsinkin kun tekee sitä periaatteella, että minä minä ja minun sukupolveni.

Kirjoitit, että vanhemmillasi ja heidän sukupolvellaan ei ole kykyä, tietoa eikä osaamista kehittyä, kehittää itseään ja hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin sinun ikäisilläsi.

Et ole nyt itsekään osannut kehittää ajatusmaailmaasi.  Täytyisi sinun ymmärtää, että vanhempasi ovat eläneet ihan erilaisessa maailmassa kuin missä sinä nyt, kun sinä olet nuori ja kehität itseäsi, mitä se sana sitten tarkoittaakaan.

He kehittyivät ja kehittivät itseään niillä tiedoilla, kyvyillä ja osaamisilla, mitä heidän maailmansa heille tarjosi.  Et sinäkään itseäsi ylittämään pysty.  Maailmahan muuttuu ihan koko ajan.  Sinäkään et pysy nuorena ja terävänä ja innokkaana koko ikääsi.  Sinullekin tulee rajasi vastaan.  Jonain päivänä et vain käsitäkään jotain ilmiötä, etkä viitsi sitä ryhtyä miettimäänkään, koska se ei kiinnosta.  Kirjoitit, että jo sinua 10 vuotta nuoremmat ovat mielestäsi sinuakin pitemmällä kehityksessään eli hankkineet tietoa enemmän kuin sinä.  Siinäs sen sitten itsekin jo sanoit!   

Ei ole mitään aihetta lähteä arvostelemaan vanhempiesi "kehityskaarta."  He ovat kehittyneet sen maailman mukaisiksi, mikä heitä on ympäröinyt lapsena, nuorena ja aikuisena.  Jossain vaiheessa se kehitys alkaa tuntua jo turhanpäiväiseltä, maailma muuttuu, mutta ihminen on rajallinen ja ihmisen ikä myös.  Monilla vanhemmilla ihmisillä on tietoa ja kykyjä, joita nykymaailmassa ei enää tarvita.  Mikko Alatalokin sanoi joskus, että hän osaisi vieläkin valjastaa työhevosen.  Mutta mihin sitä osaamista tarvitaan tässä maailmanajassa?

Aliarvioit ihmisiä, siinä et ole itseäsi osannut kehittää.  Lisäksi et ole ymmärtänyt elämän olemusta.  Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia eikä kaikkien ihmisten tarvitse osata kaikkea, ei myöskään tietää kaikkea eikä kaikkea tarvitse kaikkien ymmärtääkään.  Yhdessä olemme ihmiskunta, jossa jokainen tekee omaa osuuttaan.  

Minkälaisia itse asiassa naurettavia ja tarpeettomia sääntöjä noudattavat nykyiset nuoret?  Katsokaapas vain, kaikki kulkevat samanlaisissa vaatteissa ja saman tyylin mukaisesti.   Nekin, jotka pitävät itseään ns. erilaisina nuorina ja vaihtoehtotyyppeinä, muistuttavat harvinaisen paljon toisiaan.  

Samoja tavoitteita on kaikilla nuorilla.  Ja se, mitä he maailmasta nyt median suomilla mahdollisuuksilla tietävät, on suurimmaksi osaksi tarpeetonta hölynpölyä.

Suuria ajattelijoita ja filosofeja on loppujen lopuksi vähän.   Ja niitä vähiä on ollut sitten kaikkina aikoina.

Ainakin yhden säännön olen oppinut olevan ihan varteenotettava tieto:  joka itsensä ylentää, se alennetaan.  Taitaa olla peräti Suuresta Kirjasta otettu.  Paikkansa pitää.  Elä sinäkin tarpeeksi, niin kehityksesi kenties johdattaa tämän suuren oivalluksen äärille.  

No, tämänkin pitkän liirumlaarum-vastauksen perusteella ainakin oivalsin heti, että nyt kyllä osui ;)

Meillä oli päällisin puolin kaikki hyvin. Ei alkoholismia, työttömyyttä. Isä oli (kiihko)uskovainen ja äidin kommunikaatiotapa todella sulkeutunut. Uskovaisuudesta johtuen kaikki mistä nuoret nyt yleensäkin ovat kiinnostuneita oli kiellettyä. Myös taiteen, teatterin ja tanssin harrastaminen oli pahaa. Mitään muuta ei saanut rakastaa kuin jeesusta. Opin jo pienenä, että olen vääränlainen ja kaikki mistä pidän pitää salata. Olin hiljainen, itsenäinen ja ujo lapsi. Jos kiukuttelin, oli isän mukaan sisälläni saatana. Pelkäsin tosissani, koska en 6-vuotiaana voinut ymmärtää että tämä ei ollut totta. Sain myös piiskaa. Koska "se joka vitsaa säästää lastaan vihaa".  Äiti ei osannut puhua mistään. Jos olisi pitänyt puhua esim. seksuaalisuudesta tai lapsen normaalista kasvusta, ilmaistiin se kiertoilmaisuilla tai lyhyillä vihjaisuilla. Tunteista ei puhuttu, niille enemmänkin naureskeltiin. Äiti oli aina oikeasti, ei osannut pyytää anteeksi. Teini-ikäisenä hän luki salaa päiväkirjojani, joista sitten heitteli juttuja riitojen yhteydessä. Olen nyt yli 40 v mutten vieläkään luota häneen tämän takia. Äiti myös harrasti raivosiivousta. Raivokohtauksia tuli milloin mistäkin ja lapsi on tietysti niille hyvä kohde. Minusta tuli epävarma ja itseäni kohtaan erittän ankara aikuinen.

Omien lasten myötä ja alan kirjallisuuden avulla olen alkanut tutkia lapsuuden jättämiä tunnelukkoja ja niiden vaikutusta omaan käytökseeni. Se oli varsinkin alussa tuskallista ja vaatii ihan tietoista harjoitusta. Mutta haluan pitää huolen siitä, että omat lapseni voivat puhua tunteistaan ja kiinnostuksistaan kenenkään niitä vähättelemättä. Pidän huolen, että meillä sanotaan rakastan sinua ja anteeksi, olin väärässä. Huolehdin siitä, että olen oikeasti läsnä kun teen lasten kanssa jotain. Huolehdin myös siitä ettei kukaan tuputa mitään uskontoa meillä.

Ymmärrän kyllä osittain vanhempiani ja heidän taustaa. Mutta sitä en ymmärrä, ettei voida tarkastella omaa taustaa, lapsuutta ja käytöstä ja oppia niistä. Vaan toistetaan samoja käyttäytymismalleja sukupolvesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä3673 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.

Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.

Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.

Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle. 

Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä. 

Jäin lumoutuneena lukemaan sivu sivun perään viesti viestiltä tätä keskustelua. Olen syntynyt -89, vanhempani 50-luvun lopulla. On niin voimaannuttavaa lukea näitä sukupolvitarinoita. Vasta nyt kolmekymppisenä alan vähitellen ymmärtää, että vanhempani ovat oman sukupolvensa tuotteita, omat vanhempansa sodan nähneitä ihmisiä ja minun sukupolveni vasta sodan jälkeisen ensimmäinen yritys parempaan vanhemmuuteen.

Lapsuuden perheessäni varsinkin äidistä voi tunnistaa juuri tuon sääntökeskeisyyden: mikä "kuuluu" olla minkälaista, mitä "pittää" tehdä milloin ja vielä yleisemmin negatiivisen kautta eli miten ei "kuulu" tehdä, olla, you name it. Teetä tai kahvia jos keittää kahviajan ulkopuolella sitä taivastellaan aivan kerrassaan ja jos keittää ihan vaan kupin teetä eikä ota mitään sen kanssa niin ollaan ihan suu auki, että miksikä tätä nyt pitää kutsua. Isä on periaatteessa syvällisempi ihminen, mutta ei pääse ajatelmissaan mihinkään, koska on niin fakkiutunut ja rajoittunut, varmaan aikakautensa kahleissa, joita ei edes käsitä. Sitten sitä kännissä vaan jauhetaan samaa ja samaa katkeroitunutta juttua, jota sain koko lapsuuden kuunnella. Hyi hele. Että ei ihminen 30 vuodessa pääse ajatuksissa askeltakaan eteenpäin! Ei vanhemmillani tai jopa vanhempieni sukupolvella selvästikään ole kerta kaikkiaan kykyä, tietoa ja osaamista kehittyä, kehittää itseään, hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin vaikka minun ikäisilläni. Huomaan, että itseäni 10 vuotta nuoremmat ovat tässä vieläkin parempia!

Lapsuudessa ankeaa toki alkoholismi. Myös kyvyttömyys keskustella, ei siis mitään taitoja puhua asioista vain juttelun tähden, perusteettomat pikkusäännöt kaikelle (onhan se nyt paheellista jos ei ota pullaa ennen kakkua :D tai jos juo / syö vääristä astioista). Nyt vasta tällä palstalla näen tässä huumoria! En ole ikinä voinut puhua näistä kenellekään. Se kenen perheessä on ollut samaa, ei myöskään ole ehkä osannut sanoittaa sitä. Mieheni taas ei ymmärrä, hänen perheensä on kuin muumilaaksosta: rento ja normeja rikkova, arjen pieniä iloisia asioita vaaliva, keskusteleva, eripariastioita käyttävä, viiniä perjantai-iltana iloisesti maisteleva (ei kännäävä!). Vanhemmillani ei voi edes saunaolutta nauttia, koska "isä ei voi juoda alkoholia". Silti tiedän että edelleen vanha mies vetää joka toinen viikko rännit. Muut eivät saa nauttia alkoholia sitten. Eikä hänkään "nauti" vaan ryyppää. No, se on eri tarina, mutta liittyy. Mies ei voi käsittää vanhempieni sääntöjä ja perheeni rooleja. Minä en ole vielä saanut niitä muutettua, se on vaikeampaa kuin voisi luulla, ja olen siirtynyt lähinnä hyväksymään sen, mihin en voi vaikuttaa. Onneksi minulla on oma elämä.

Arvosteleminen on kivaa ja varsinkin kun tekee sitä periaatteella, että minä minä ja minun sukupolveni.

Kirjoitit, että vanhemmillasi ja heidän sukupolvellaan ei ole kykyä, tietoa eikä osaamista kehittyä, kehittää itseään ja hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin sinun ikäisilläsi.

Et ole nyt itsekään osannut kehittää ajatusmaailmaasi.  Täytyisi sinun ymmärtää, että vanhempasi ovat eläneet ihan erilaisessa maailmassa kuin missä sinä nyt, kun sinä olet nuori ja kehität itseäsi, mitä se sana sitten tarkoittaakaan.

He kehittyivät ja kehittivät itseään niillä tiedoilla, kyvyillä ja osaamisilla, mitä heidän maailmansa heille tarjosi.  Et sinäkään itseäsi ylittämään pysty.  Maailmahan muuttuu ihan koko ajan.  Sinäkään et pysy nuorena ja terävänä ja innokkaana koko ikääsi.  Sinullekin tulee rajasi vastaan.  Jonain päivänä et vain käsitäkään jotain ilmiötä, etkä viitsi sitä ryhtyä miettimäänkään, koska se ei kiinnosta.  Kirjoitit, että jo sinua 10 vuotta nuoremmat ovat mielestäsi sinuakin pitemmällä kehityksessään eli hankkineet tietoa enemmän kuin sinä.  Siinäs sen sitten itsekin jo sanoit!   

Ei ole mitään aihetta lähteä arvostelemaan vanhempiesi "kehityskaarta."  He ovat kehittyneet sen maailman mukaisiksi, mikä heitä on ympäröinyt lapsena, nuorena ja aikuisena.  Jossain vaiheessa se kehitys alkaa tuntua jo turhanpäiväiseltä, maailma muuttuu, mutta ihminen on rajallinen ja ihmisen ikä myös.  Monilla vanhemmilla ihmisillä on tietoa ja kykyjä, joita nykymaailmassa ei enää tarvita.  Mikko Alatalokin sanoi joskus, että hän osaisi vieläkin valjastaa työhevosen.  Mutta mihin sitä osaamista tarvitaan tässä maailmanajassa?

Aliarvioit ihmisiä, siinä et ole itseäsi osannut kehittää.  Lisäksi et ole ymmärtänyt elämän olemusta.  Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia eikä kaikkien ihmisten tarvitse osata kaikkea, ei myöskään tietää kaikkea eikä kaikkea tarvitse kaikkien ymmärtääkään.  Yhdessä olemme ihmiskunta, jossa jokainen tekee omaa osuuttaan.  

Minkälaisia itse asiassa naurettavia ja tarpeettomia sääntöjä noudattavat nykyiset nuoret?  Katsokaapas vain, kaikki kulkevat samanlaisissa vaatteissa ja saman tyylin mukaisesti.   Nekin, jotka pitävät itseään ns. erilaisina nuorina ja vaihtoehtotyyppeinä, muistuttavat harvinaisen paljon toisiaan.  

Samoja tavoitteita on kaikilla nuorilla.  Ja se, mitä he maailmasta nyt median suomilla mahdollisuuksilla tietävät, on suurimmaksi osaksi tarpeetonta hölynpölyä.

Suuria ajattelijoita ja filosofeja on loppujen lopuksi vähän.   Ja niitä vähiä on ollut sitten kaikkina aikoina.

Ainakin yhden säännön olen oppinut olevan ihan varteenotettava tieto:  joka itsensä ylentää, se alennetaan.  Taitaa olla peräti Suuresta Kirjasta otettu.  Paikkansa pitää.  Elä sinäkin tarpeeksi, niin kehityksesi kenties johdattaa tämän suuren oivalluksen äärille.  

No, tämänkin pitkän liirumlaarum-vastauksen perusteella ainakin oivalsin heti, että nyt kyllä osui ;)

Sinuun.

Sääliksi kävi kaveriani joka oli hienostelevasta, melko varakkaasta perheestä. Kaverini vanhemmat olivat kyllä ihan mukavia, mutta hirveän säännönmukaisia.

Kaverini kotona lapset eivät saaneet istuskella olohuoneessa, koska siellä oli uusi sohva ja nojatuolit, sekä uusi sohvapöytä ja aito villamatto. Nämä olisivat likaantuneet ja nuhjuuntuneet kuitenkin lasten toimesta. Joka ainoa lauantai tuo iso olohuoneen matto raahattiin ulos matontamppaustelineelle, jossa se harjattiin. Satuin kerran kaverini luo kylään juuri kun oli tuon maton harjausaika. Minutkin nakitettiin siihen hommaan. No, eipä se minua niin haitannut. Osasin vain siitä lähtien karttaa matonharjausaikaan kaverille menoa.

Perheellä oli myös antiikkinen kirjoituspöytä, jonka äärellä ei saanut istua tekemässä mitään. Mihinkään koriste-esineeseen ei saanut koskea, ettei mene rikki. Koristemaljakoita ja tekokultaisia esineitä olikin suuri määrä.

Lasten omissa huoneissa sai sentään leikkiä, mutta piirrellessä piti varoa pöydän pintaa ja jos käytti pyyhekumia, niin sen nuoskaa ei saanut mennä lattialle.

Perheen äiti määräsi koko perheen katsomaan televisio-ohjelmia, joista hän itse piti. Niihin kuului oopperaesitykset ja klassiset konsertit. Vaikka ei yhtään olisi kiinnostanut, niin jokaisen piti istua näitä sivistäviä ohjelmia katsomassa, näin kaverini kertoi.

Muistan, miten huojentavaa oli tulla omaan kotiin käytyäni tuossa perheessä kylässä. Meillä oli niin vapaata kotona ja rento ilmapiiri. Ihmekös kaveritkin viihtyivät meillä.

Up

Samaistun tosi moneen asiaan tässä ketjussa. En tiedä onko omalla lapsella asiat vähän liian hyvin kun hänen elämänsä ankein asia on se ettei meillä ole omaa uima-allasta :D On katkerana vannonut ostavansa itse aikuisena talon jossa on allas.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli päällisin puolin kaikki hyvin. Ei alkoholismia, työttömyyttä. Isä oli (kiihko)uskovainen ja äidin kommunikaatiotapa todella sulkeutunut. Uskovaisuudesta johtuen kaikki mistä nuoret nyt yleensäkin ovat kiinnostuneita oli kiellettyä. Myös taiteen, teatterin ja tanssin harrastaminen oli pahaa. Mitään muuta ei saanut rakastaa kuin jeesusta. Opin jo pienenä, että olen vääränlainen ja kaikki mistä pidän pitää salata. Olin hiljainen, itsenäinen ja ujo lapsi. Jos kiukuttelin, oli isän mukaan sisälläni saatana. Pelkäsin tosissani, koska en 6-vuotiaana voinut ymmärtää että tämä ei ollut totta. Sain myös piiskaa. Koska "se joka vitsaa säästää lastaan vihaa".  Äiti ei osannut puhua mistään. Jos olisi pitänyt puhua esim. seksuaalisuudesta tai lapsen normaalista kasvusta, ilmaistiin se kiertoilmaisuilla tai lyhyillä vihjaisuilla. Tunteista ei puhuttu, niille enemmänkin naureskeltiin. Äiti oli aina oikeasti, ei osannut pyytää anteeksi. Teini-ikäisenä hän luki salaa päiväkirjojani, joista sitten heitteli juttuja riitojen yhteydessä. Olen nyt yli 40 v mutten vieläkään luota häneen tämän takia. Äiti myös harrasti raivosiivousta. Raivokohtauksia tuli milloin mistäkin ja lapsi on tietysti niille hyvä kohde. Minusta tuli epävarma ja itseäni kohtaan erittän ankara aikuinen.

Omien lasten myötä ja alan kirjallisuuden avulla olen alkanut tutkia lapsuuden jättämiä tunnelukkoja ja niiden vaikutusta omaan käytökseeni. Se oli varsinkin alussa tuskallista ja vaatii ihan tietoista harjoitusta. Mutta haluan pitää huolen siitä, että omat lapseni voivat puhua tunteistaan ja kiinnostuksistaan kenenkään niitä vähättelemättä. Pidän huolen, että meillä sanotaan rakastan sinua ja anteeksi, olin väärässä. Huolehdin siitä, että olen oikeasti läsnä kun teen lasten kanssa jotain. Huolehdin myös siitä ettei kukaan tuputa mitään uskontoa meillä.

Ymmärrän kyllä osittain vanhempiani ja heidän taustaa. Mutta sitä en ymmärrä, ettei voida tarkastella omaa taustaa, lapsuutta ja käytöstä ja oppia niistä. Vaan toistetaan samoja käyttäytymismalleja sukupolvesta toiseen.

Mutta sitähän sinä juuri teet ; otat oppia entisestä ja yrität tehdä toisin ja olla parempi.  

Samoja käyttäytymismalleja sukupolvesta toiseen tarkoittaa vain asioiden periytymistä, kyllä monet nykynuoretkin tekevät asioita niin, niin kuin ovat sen kotonaan oppineet tekemään.   Minä olisin enemmänkin huolissani siitä, miten jotkut asenteet periytyvät.  Hyvät asenteet tietysti saakin periytyä, mutta ne kielteiset ei saisi.  Ja silti ne vaan voi istua tiukassa.

Lapset omaksuu vanhempiensa ajatuksia.  Koppavuus ja häikäilemättömyys on yksi piirre, joka saattaa kulkea suvussa.  Voi tietysti kuulua luonteenpiirteisiin, periytyyhän nekin, mutta luonnettaan voisi muuttaa, jos on ymmärrystä muuttaa.  Ja pitäisi olla.  Tämä on nyt vain yksi esimerkki.

Meillä kaikilla on varmasti omat traumamme ja on vaikea löytää vain yhtä syytä mihinkään.  Vanhemmat on aina yksi hyvä kohde, jota syyttää, mutta heilläkin on sukupolvien ketjussa saadut traumansa ja kokemuksensa.   

Onhan valtavan hyvä asia, että yrittää oikeasti muuttaa asioita, jos näkee niiden olevan jotenkin vääristyneitä.  Isovanhemmilta saadut opit ei välttämättä sovi tähän päivään, kun ei sovi aina vanhemmiltakaan tulleet.  Ja jokaisessa polvessa pitäisi osata tehdä niitä oikeita "leikkauksia."   Se ei kuitenkaan ole helppoa.

Minä olen liian nuorten vanhempien lapsi.  Yksinkertaisesti niin.  Jäin vaille paljosta sellaisesta, mitä sitten iltatähtenä tullut pikkuveljeni sai osakseen.  Hänelle äiti oli sellainen läheinen ja välittävän tuntuinen äiti.  Tuli ihan kuin jonkinlainen valokokemus, kun luin Hannu Mäkelän kirjaa, missä kertoi vanhemmistaan.  Hänelle äiti oli hirveän hyvä ja rakas ja huolehtivainen ja kaikkea sellaista, mitä lapsi äidiltään hakee ja tarvitsee.  Mutta hänen sisarillaan oli aivan erilainen äitikokemus.  Kirjailija ei aluksi ollut ymmärtänyt, miksi sisarten asenne äitiä kohtaan oli niin kriittinen.  Lopulta hänkin sen tajusi, hänellä oli sisariinsa nähden iso ikäero.   Kun sisaret oli pieniä, äiti oli vielä nuori ja kiinni monissa omissa nuoruusasioissaan.  Niin se oli minunkin kohdallani.

Jotenkin ymmärrän asian.  Minun vanhemmat ei oikein olleet kypsiä oman lapsensa asioihin missään vaiheessa.  Minun olisi pitänyt syntyä 15 vuotta myöhemmin, niin kuin veljeni.  

Vieläkin joskus sieppaa jotkut asiat, mitkä veljelle oli niin itsestäänselviä, mutta minulle ei.  Olin paljon vierailla hoidossa ja joskus ihan kuin joku heittopussi.  Ja niin, kuulun sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin, näihin nyt herjattuihin.  Osasinko omilleni olla parempi vanhempi, sitä en pysty itse arvioimaan.  En kuitenkaan ihan niin nuorena alkanut lapsentekoon.  Ja kun vielä ihan varmasti tiesin itse olleeni vahinkolapsi, niin omani ei olleet, vaan hyvin toivottuja.

Tunnistan näistä monia asioita, esim. isän kännääminen, mykkäkoulut, mitähän naapurit ajattelee... mutta olen kyllä myös ajatellut, että pakostihan sitä tekee itse jotain sellaista, että omat lapset kirjoittavat vuonna 2035 vauvapalstalle kokemastaan kauheudesta lapsuudessaan. Vaikka kuinka yrittäisi, että ei toista vanhempiensa virheitä. Jotain omia keksii kyllä.