Käyttäjä3673

Eiköhän se ole sitä, että keskittyminen harhailee samalla, kun yrittää pitää koherenttia puhetta yllä. Tapa hölistä silloin, kun ajatus on vähän toisaalla. Todella raskasta.. raskasta kuunneltavaa tämmönen.. tämmönen tapa puhua.. puhua ja selostaa asiaa.. asiaa johon ei millään meinata päästä.. päästä kiinni eikä voi tietää.. tietää milloin sanottava on sanottu... sanottu ja milloin on seuraavan puhujan... puhujan vuoro kommentoida.

Alkoholistilla aina juomisessa epätarkoituksenmukaisuus läsnä: väärään aikaan, väärässä paikassa, liian paljon, liian pitkään, persoonallisuuden radikaali muutos kun neste valahtaa kurkkuun, salailu, piilottelu, uho, itsepetos ja itsensä loukkaaminen kännissä... ei siis hauskaa illanviettoa nähnytkäään. Ehdottomasti lapsuuteni ankein rutiini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella tuntuu vanhempien alkoholinkäyttö olleen ongelma. Meillä isä joi viikonloppuisin, ehkä välillä vähän liikaakin. Ei silti ollut mitenkään agressiivinen, vaan mukava ja hyvillä mielin. Hän kyllä teki viikot paljon töitä, oli reissutöissä sekä oli myös viikonloppuisin omakotitalossa kotona paljon hommaa. Äiti joi silloin tällöin valkoviiniä, mutta kumminkin harvemmin. Omasta mielestä alkoholin kohtuukäyttö kuuluu viikonloppuihin, lomiin, juhlapyhiin jne. Ei se tarkoita mitään räkäkännissä olemista, vaan sellaista pientä tissuttelua päivänmittaan.

Monella tutulla kenen lapsuudessa alkoholia pidettiin jotenkin tabuna tai sen käyttöä jotenkin hävettiin, niin lapset sitten vanhempana ovat ottaneet senkin edestä. Eivätkä ole oppineet kohtuukäyttöä, silloin vaihtoehtona on vain joko ei lainkaan tai sitten on aivan sekaisin.

Allekirjoitan lainaamani tekstin täysin.

Olin lapsi 70-luvulla, jolloin ainakin ns. meidän piireissä viikonloppuiset kokoontumiset vanhempien kesken enemmän tai vähemmän kosteissa merkeissä oli ihan normaalia.

Vanhempani ystäviä tuli kylään tai me menimme jonkun ystävän/perheen luo.

Usein ainakin osa porukasta oli yön meillä ties missä patjalla, sohvalla ja siskonpedissä.

Aikuiset joivat ja juttelivat, syötiin, grillattiin, mitä milloinkin tehtiin, mutta yhtä kaikki: lapset leikkivät keskenään ja vanhemmat ns. dokasivat.

Kukaan ei rähjännyt, tapellut, itkenyt eikä huutanut: kaikilla oli kivaa.

Nykyään tuollainen "hurjastelu" olisi ihan selvä lasun paikka, kun vielä kehtasivatkin tehdä niin, ettei kukaan ollut selvin päin.

Olen noudattanut tätä periaatetta omassa kodissani myös lasten ollessa pieniä lasun uhallakin.

Ketään ei ole otettu huostaan.

Meillä oli tällaista myös. Muistan että oli ihana mennä nukkumaan just siihen siskonpetiin tms. ja kuunnella aikuisten puheensorinaa ja naurua. Ja koko ilta oli leikitty lapsiporukalla ja aikuiset oli hassuja ja kivoja. Ikinä kukaan ei tapellut tai muutakaan ikävää.

Ei tämä kuulosta niin kamalalta alkoholistin aikuisen lapsen näkökulmastakaan. Alkoholin terve käyttäminen on ihan erilaista kuin alkoholistin ryyppäys. Se ei ole yhtään kivaa eikä hassua, kun alkoholistivanhempi ottaa yhdenkin oluen. Jo pieni lapsi näkee silmien kiilunnasta mihin ollaan menossa ja vanhemman käyttäytymisen muutos ahdistaa ja inhottaa. Onnellisia minusta ovat ne perheet, missä osataan käyttää alkoholia tasapainoisesti ja näyttää siitäkin malli lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä3673 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempieni (50-luvulla syntyneet) ja sitä vanhempien ikäluokkien kohdalla olen havainnut ihan käsittämätöntä sääntöuskollisuutta jo ihan naurettavuuksiin asti. Siitä kumpuaa nämä "no eihän tiistaina voi mennä saunaan" tai "kyllähän lauantaisin pitää siivota" -tyyppiset jutut. Kyllä sitä, varsinkin lapsiperheessä, pitää jokin rutiini olla, mutta ei sillä ole mitään väliä minä päivänä siellä saunassa käydään, tai jos siivottaisiinkin vaikka keskellä viikkoa. Näiden rikkomista ihmetellään, tai koetaan jotain häpeää, vaikka ei olisi kukaan katsomassa.

Varsinkin isäni kohdalla olen havainnut todella voimakasta soveltamisen puutetta. Kaikelle pitää löytää ohje ja, jos sitä ei ole, niin ei voida toimia. Huomasin tämän jo lapsena. Jos esim. piirakkaohjeessa sanottiin "anna vetäytyä 15min" niin laitettiin munakello päälle ja odotettiin se tasan 15min. Oikeastihan tuossa on ideana antaa sen jäähtyä, ettei piirakkanpala hajoa leikatessa ja näyttää nätiltä lautasella. Mulle oli kotioloissa aivan sama miltä se näyttää, mutta kellon sointia tuli odottaa, koska ohjeissa niin sanotaan.

Toin joskus joltain reissulta jotain mausteita vanhemmille tuliaisiksi, mutta he eivät olleet halunneet niitä käyttää, kun ei ole mitään ohjetta, missä sitä olisi vaadittu. Vanhemmat siis ei pelkää mausteita, käyttävät esim. chiliä ja muuta tulista mutta näköjään vain silloin, kun resepti löytyy.

Tässä sanoin hyvin ympäripyöreästi, että vaikka kanan, tai lihan kanssa voi käyttää, mutta ei kelvannut. Piti kuulla minkä kanssa "kuuluu" käyttää, koska tällekin on näköjään sääntö. Ihan kokeeksi käskin vanhempiani haistamaan maustetta ja miettimään minkä kanssa se sopisi. Ei onnistu, pitää säännöt tietää. No lopulta selasin netistä jostain ruokablogista esimerkkejä ja tavailin vaikeita ruokalajien nimiä jotka isä kirjotti lapulle. 

Ihan hyvä ettei Suomessa tapahtunut mitään diktaattorin vallanakaappausta 70-luvulla, koska musta tuntuu, että ainakin mun vanhemmat olisivat menneet mukana ihan ilman kysymyksiä, jos vaan on esitetty, että nämä ovat säännöt ja näin "kuuluu" tehdä. 

Jäin lumoutuneena lukemaan sivu sivun perään viesti viestiltä tätä keskustelua. Olen syntynyt -89, vanhempani 50-luvun lopulla. On niin voimaannuttavaa lukea näitä sukupolvitarinoita. Vasta nyt kolmekymppisenä alan vähitellen ymmärtää, että vanhempani ovat oman sukupolvensa tuotteita, omat vanhempansa sodan nähneitä ihmisiä ja minun sukupolveni vasta sodan jälkeisen ensimmäinen yritys parempaan vanhemmuuteen.

Lapsuuden perheessäni varsinkin äidistä voi tunnistaa juuri tuon sääntökeskeisyyden: mikä "kuuluu" olla minkälaista, mitä "pittää" tehdä milloin ja vielä yleisemmin negatiivisen kautta eli miten ei "kuulu" tehdä, olla, you name it. Teetä tai kahvia jos keittää kahviajan ulkopuolella sitä taivastellaan aivan kerrassaan ja jos keittää ihan vaan kupin teetä eikä ota mitään sen kanssa niin ollaan ihan suu auki, että miksikä tätä nyt pitää kutsua. Isä on periaatteessa syvällisempi ihminen, mutta ei pääse ajatelmissaan mihinkään, koska on niin fakkiutunut ja rajoittunut, varmaan aikakautensa kahleissa, joita ei edes käsitä. Sitten sitä kännissä vaan jauhetaan samaa ja samaa katkeroitunutta juttua, jota sain koko lapsuuden kuunnella. Hyi hele. Että ei ihminen 30 vuodessa pääse ajatuksissa askeltakaan eteenpäin! Ei vanhemmillani tai jopa vanhempieni sukupolvella selvästikään ole kerta kaikkiaan kykyä, tietoa ja osaamista kehittyä, kehittää itseään, hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin vaikka minun ikäisilläni. Huomaan, että itseäni 10 vuotta nuoremmat ovat tässä vieläkin parempia!

Lapsuudessa ankeaa toki alkoholismi. Myös kyvyttömyys keskustella, ei siis mitään taitoja puhua asioista vain juttelun tähden, perusteettomat pikkusäännöt kaikelle (onhan se nyt paheellista jos ei ota pullaa ennen kakkua :D tai jos juo / syö vääristä astioista). Nyt vasta tällä palstalla näen tässä huumoria! En ole ikinä voinut puhua näistä kenellekään. Se kenen perheessä on ollut samaa, ei myöskään ole ehkä osannut sanoittaa sitä. Mieheni taas ei ymmärrä, hänen perheensä on kuin muumilaaksosta: rento ja normeja rikkova, arjen pieniä iloisia asioita vaaliva, keskusteleva, eripariastioita käyttävä, viiniä perjantai-iltana iloisesti maisteleva (ei kännäävä!). Vanhemmillani ei voi edes saunaolutta nauttia, koska "isä ei voi juoda alkoholia". Silti tiedän että edelleen vanha mies vetää joka toinen viikko rännit. Muut eivät saa nauttia alkoholia sitten. Eikä hänkään "nauti" vaan ryyppää. No, se on eri tarina, mutta liittyy. Mies ei voi käsittää vanhempieni sääntöjä ja perheeni rooleja. Minä en ole vielä saanut niitä muutettua, se on vaikeampaa kuin voisi luulla, ja olen siirtynyt lähinnä hyväksymään sen, mihin en voi vaikuttaa. Onneksi minulla on oma elämä.

Arvosteleminen on kivaa ja varsinkin kun tekee sitä periaatteella, että minä minä ja minun sukupolveni.

Kirjoitit, että vanhemmillasi ja heidän sukupolvellaan ei ole kykyä, tietoa eikä osaamista kehittyä, kehittää itseään ja hankkia ymmärrystä maailmasta samoin kuin sinun ikäisilläsi.

Et ole nyt itsekään osannut kehittää ajatusmaailmaasi.  Täytyisi sinun ymmärtää, että vanhempasi ovat eläneet ihan erilaisessa maailmassa kuin missä sinä nyt, kun sinä olet nuori ja kehität itseäsi, mitä se sana sitten tarkoittaakaan.

He kehittyivät ja kehittivät itseään niillä tiedoilla, kyvyillä ja osaamisilla, mitä heidän maailmansa heille tarjosi.  Et sinäkään itseäsi ylittämään pysty.  Maailmahan muuttuu ihan koko ajan.  Sinäkään et pysy nuorena ja terävänä ja innokkaana koko ikääsi.  Sinullekin tulee rajasi vastaan.  Jonain päivänä et vain käsitäkään jotain ilmiötä, etkä viitsi sitä ryhtyä miettimäänkään, koska se ei kiinnosta.  Kirjoitit, että jo sinua 10 vuotta nuoremmat ovat mielestäsi sinuakin pitemmällä kehityksessään eli hankkineet tietoa enemmän kuin sinä.  Siinäs sen sitten itsekin jo sanoit!   

Ei ole mitään aihetta lähteä arvostelemaan vanhempiesi "kehityskaarta."  He ovat kehittyneet sen maailman mukaisiksi, mikä heitä on ympäröinyt lapsena, nuorena ja aikuisena.  Jossain vaiheessa se kehitys alkaa tuntua jo turhanpäiväiseltä, maailma muuttuu, mutta ihminen on rajallinen ja ihmisen ikä myös.  Monilla vanhemmilla ihmisillä on tietoa ja kykyjä, joita nykymaailmassa ei enää tarvita.  Mikko Alatalokin sanoi joskus, että hän osaisi vieläkin valjastaa työhevosen.  Mutta mihin sitä osaamista tarvitaan tässä maailmanajassa?

Aliarvioit ihmisiä, siinä et ole itseäsi osannut kehittää.  Lisäksi et ole ymmärtänyt elämän olemusta.  Kaikkien ihmisten ei tarvitse olla samanlaisia eikä kaikkien ihmisten tarvitse osata kaikkea, ei myöskään tietää kaikkea eikä kaikkea tarvitse kaikkien ymmärtääkään.  Yhdessä olemme ihmiskunta, jossa jokainen tekee omaa osuuttaan.  

Minkälaisia itse asiassa naurettavia ja tarpeettomia sääntöjä noudattavat nykyiset nuoret?  Katsokaapas vain, kaikki kulkevat samanlaisissa vaatteissa ja saman tyylin mukaisesti.   Nekin, jotka pitävät itseään ns. erilaisina nuorina ja vaihtoehtotyyppeinä, muistuttavat harvinaisen paljon toisiaan.  

Samoja tavoitteita on kaikilla nuorilla.  Ja se, mitä he maailmasta nyt median suomilla mahdollisuuksilla tietävät, on suurimmaksi osaksi tarpeetonta hölynpölyä.

Suuria ajattelijoita ja filosofeja on loppujen lopuksi vähän.   Ja niitä vähiä on ollut sitten kaikkina aikoina.

Ainakin yhden säännön olen oppinut olevan ihan varteenotettava tieto:  joka itsensä ylentää, se alennetaan.  Taitaa olla peräti Suuresta Kirjasta otettu.  Paikkansa pitää.  Elä sinäkin tarpeeksi, niin kehityksesi kenties johdattaa tämän suuren oivalluksen äärille.  

Kirjoitin alkuperäisen viestin ja olen kanssasi täysin samaa mieltä lähes kaikista asioista, joista kirjoitit, vaikka hyökkäsitkin henkilöäni kohtaan turhaan. Tiedostan todellakin ja ymmärrän tuon puolen. Sen analysoiminen vain ei ollut viestini aiheena vaan oma henkilökohtainen kokemukseni siitä, mitkä asiat olivat oman lapsuuteni ja nuoruuteni kannalta ankeita. On täällä vähäpätöisempiäkin, joskin hauskoja, ankeuden aiheita kuvattu. :D On myös jossain määrin totta, että itsensä analysoiminen ja tietoinen henkinen itsensä kehittäminen on minun sukupolveni ihmisille ja nuorille luontevampaa nuoresta pitäen kuin vaikkapa vanhempieni sukupolvelle. Keskimäärin siis. Eikä se ole vika, mutta vaikuttaa ja voi turhauttaa nuorempia. Myös omien vanhempieni kohdalla asia, jonka he itsekin tietävät ja tunnustavat. Minun sukupolvessani on paljonkin vikaa myös. En todellakaan pidä itseäni kovin ihmeellisenä ja sen kyllä opin jo lapsena kotona!

Vierailija kirjoitti:

Hmm, hankala nimetä vain yhtä, mutta ehkä jäljittelisin erästä toista kommentoijaa siinä, että hankalaa on ollut sovittaa sitä ettei ihan kaikki lapsuudessa ollut paskaa. Siis että oli kyllä niitä hyviä ja lämpimiäkin muistoja, mutta ne ovat ikään kuin huuhtoutuneet kaiken ryönän mukana pois.

Paljon tuttua itsellenikin, alkaen nyt jo siitä, miten paljon piti muistaa ja huolehtia ja miten pienenä. Marttyyrisiivous. Epäsiisti olemus luokkakuvissa. Olematon tai vähäinen opastus esim. murrosiän hygienia-asioissa. Vanhempien panemisen kuunteleminen (ja joskus näkeminen) pienessä kuivanmaan mökissä, jonne en enää 13-vuotiaasta alkaen halunnut tulla; isä ja äiti olivat molemmat opettajia, joten he lähtivät aina kevätjuhlapäivänä mielenosoituksellisesti suoraan koulu(i)sta mökille, ja minä sitten kolmetoistakesäisestä alkaen olin 10 viikkoa yksin kotona... no, ruokarahaa sentään jättivät. Isän käsittämättömät raivokohtaukset ja äidin terapia-alustana oleminen. Onhan noita.

Jokin hammasratas kuitenkin on lähtenyt heidän molempien päissä liikkeelle, sillä isovanhemmiksi tultuaan heistä on tullut kuin aivan eri ihmiset, ja kummallista kyllä, ovat noin 100-prosenttisesti parempia isovanhempia kuin kuunaan vanhempia. Jopa minulla on nyt heidän silmissään edes jonkinlaista auktoriteettia ja uskottavuutta. Samoin äitini erityisesti huolehtii, että lapsillani on riittävästi riittävän kauniita ja riittävän tarkoituksenmukaisia vaatteita. Ovat jopa tarjoutuneet osallistumaan harrastuskustannuksiin, mitä minun kohdallani eivät tehneet ikinä. Onni kai sinänsä.

Joskus mietin, että tapahtuukohan muilla toista perhettään aloittelevilla päässä samanlainen naksahdus kuin omilla vanhemmillani, että siihen "Perhe 2.0" -versioon ladataan sitten kaikki paukut, kun ensin on betaversion kanssa käyty enemmän tai vähemmän omat traumat ja neuroosit ja muut möröt läpi.

Tämä on kyllä hyvin jännä! Onneksi olkoon. Minua ihan ihmetyttää ajatellakin, millaisia isovanhempia omat porukat olisivat... Olen 31, ei vielä lapsia siis. Tämä kirjoitus antaa toivoa, että positiivinen naksahdus voi olla mahdollista. :)