Lue keskustelun säännöt.
Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset
Tuli tuosta mieleen, kun jonkun anoppi oli laittanyt uuteen uskoon nuo keittiönkaapit :D
Mulla oli ihan kauhee ex anoppi ( HUOM! EX), kun ekan kerran tapasimme, hän teki harvinaisen selväksi, että hänen poikansa tarvitsee jonkun laihemman naisen. Ja en ollut edes lihava, vain vähän löllerö, itseasiassa hoikempi kuin anoppi itse.
Kommentit (1705)
Miehen suvusta: appi kommentoi minänsä rintojen kokoa. Kuulemma pienet (No toki totta, kun miniä oli aktiivi urheiluharrastaja, jolla tosi pieni rasva%). Kommentoitaessa miniä ei ollut paikalla, mutta iso joukko muuta sukua kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kyllä aina pitänyt appivanhemmistani, vaikka heistä paljon outouksia löytyykin.
Jäin miettimään, kun joku kommentoi, että vässykät eivät pidä puolisoidensa puolta. Tiedän, etten aina asetu vaimoni puolelle. Hän haluaisi pitää etäisemmät välit kaikkiin isovanhempiin, minä puolestani läheisemmät. Mielestäni hän tuomitsee muita ihmisiä liian ankarasti.
Vaimolla ja minulla on toisaalta erilaiset taustat. Minä olen rikkinäisestä perheestä, hän ydinperheestä. Hän on varmaan saanut riittävän annoksen edellistä sukupolvea jo lapsena. Minä olen sovittelevampi ja haen enemmän hyväksyntää sekä hyviä välejä kaikkiin sukulaisiin. Lisäksi olen sosiaalisempi.
Negatiivisiakin kokemuksia kyllä löytyy esim. tilanteissa, joissa appivanhemmat ovat rikkoneet sopimiamme pelisääntöjä lastemme hoidon suhteen. Nämäkin voi mielestäni antaa anteeksi, kunhan ei lapsille jää traumoja. Vanhat koirat eivät opi ja ihmiset ovat epätäydellisiä
Vierailija kirjoitti:
Ei normaalia kirjoitti:
Craycray kirjoitti:
Anoppi yritti, ja jossain määrin hetkeksi onnistuikin, opettaa lapsemme pieninä kutsumaan itseään äidiksi. Tämän lisäksi tapahtunut paljon muutakin. Vanhemman lapsen kohdalla saa nyt jo kärsiä seurauksista, kun tämä ymmärtää minkälainen ihminen oma isoäiti onkaan eikä halua olla missään tekemisissä.
Ihan sairasta toi äidiksi kutsumisen opettaminen lapsen lapselle. Jotakin jäänyt vaille anoppi. Ei ihan tasapainoinen.
Me asuttiin hetki remonttia tehdessä anopin luona (virhe!). Etukäteen sovittiin säännöt, että perheeni hoitaa omat juttunsa ja lapsensa eikä vaivaa anoppia lastenhoidollisilla tai kodinhoidollisilla hommilla yhtään. Ja näin tehtiin.
Kuulin sitten sivukorvalla pariinkin otteeseen, kun anoppi selitti ystävilleen ja sukulaisilleen kuinka hän nyt hoitaa KAIKEN täällä (oikeasti me hoidettiin omien lisäksi myös anopin ruuat, pyykit, kotityöt sun muut!) ja kuinka lapsenlapset nyt luulevat häntä äidikseen! ! No ei kyllä todellakaan luulleet, mummi tuskin syliin edes otti. Ja eivät kutsuneet mummia äidiksi tai mitään muutakaan.
Jokin tarve anopilla oli kilpeä kiillottaa ja en tiedä uskoiko kukaan edes hänen juttujaan. Muuten suhteellisen normaali ihminen, outoa oli.
Luin joskus jostain aivotutkimuksesta, että jos ihminen toimii vastoin omia moraalisääntöjä niin aivot muokkaa muistoja niin että muistaa aidosti toimineensa "oikein" eikä niin kuin oikeasti on toiminut. Se sitten varmaan selittää anopin valemuistot.
Meillä anoppi asuu lähellä ja tuli meille siivoamaan ja haki lasta luokseen. Yritin kieltäytyä ja välillä onnistuinkin, mutta sain koko suvun vihat päälleni. "Kun mummo vain yrittää auttaa ja haluaa olla rakkaiden lastenlasten kanssa". No enää ei auta, koska kyliltä kuulin, että mummo retosteli kaikille, kuinka hän hoitaa "mikonkin" perheen asiat kun "Minna" ei kykene.
Vierailija kirjoitti:
Anoppi ei ole ilkeä, mutta ajattelematon juntti. Asuu rivitalossa ja heiluu kesäisin aina tissiliivit päällä pihalla, siis semmoiset pitsiliivit ettei niitä voi erehtyä luulemaan bikineiksi ja sanoo ettei omalla pihalla kursailla. Joskus meille tullessa on koettanut parvekkeella ottaa t-paidan pois mutta olen tiukasti sanonut, ett tämä ei ole sinun kotisi. Polttaa sisällä ja juoruaa kaikkien asiat eteenpäin. Puhuu kovaan ääneen ja nauraa räkättää kuin harakka.
Onpa erikoinen ihminen kyllä. Siis selkeästi ainakaan näiden perusteella ei ilkeä, kuten sanoitkin, mutta hyvin eksentrinen. Eihän tuo ole ihan tavallista aikuisen, vanhemman ihmisen toimintaa.
Anopinkieli kirjoitti:
Itselläni on ollut parikin pidempiaikaista anoppia. Yksi anoppi oli liian symbioosissa aikuisen poikansa kanssa, kohteli minua hyvin, mutta monesti tuli tunne että äiti-poika-suhde on kohtuu erottamaton. Olin jopa mustasukkainen. Toinen anoppi on ollut raskas päällepäsmäri, kuitenkin olemme nykyään hyvissä väleissä. Tunnetason arpia on kuitenkin jäänyt ja nyt kun olen itsekin anoppi, on suorituspaineita olla ”oikeanlainen”. Että olisin lähestyttävä, kiva ja sopivasti läsnä, ei tunkeva. Että osaisin sanoa ääneen positiivisia kehuja jne asioita. Toivoisin olevani vieraanvarainen, enkä tuputtava. Tunne on, että metsään menee. Yritän joko liikaa tai omat metodini eivät pure tässä keississä. On kamalaa kun tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän haittana ja kuitenkin tuntee ärsyttävänsä. Olen tehnyt omista kokemuksista ja muiden kertomista suppean päätelmän, että ihminen jolla on rakas ja terve suhde omiin vanhempiinsa tai ollaan ns parhaita kavereita, ei tarvitse appivanhempia eikä ne suhteet tyydytä, ja ne ketkä ovat jääneet omien vanhempiensa taholta puutteeseen, saattavat löytää appivanhemmista jotakin korvaavaa ja suhteesta voi tulla todella hieno.
Olisi mukava kuulla miniä/vävykokenuksia lisää. Suhteet ovat kuitenkin AINA vastavuoroisia tai oikeastaan kahdensuuntaisia.
Olet MELKEIN oikeassa tuossa viimeisessä toteamuksessa. Mulla on aivan hirveät omat vanhemmat, siis todella ilkeät ja julmat ja väkivaltaiset, väkivaltaa tulee vielä mun aikuisiälläkin. Olisin todellla TOIVONUT että saan läheisen suhteen appiksiin ja halunnut heistä isovanhemmat lapsillemme (kun niitä mun narsistisia vanhempia ei kiinnosta edes tavata koskaan), mutta ei onnistunut, koska appivanhemmat suosii ja palvoo tytärtään, ja ovat tyttären luona joka ikinen päivä.
Pojalleen sanoivat päin naamaa että ”miniän lapset eivät ole oikeita lapsenlapsia, vain tyttäremme lapset ovat”. Jännittävä ajatus että lapsemme - joiden isä siis anopin poika on - ovat jotain vieraita ”miniän lapsia”, ihan kuin ei edes omaa sukua.
No nyt sit eletään ilman omia vanhempia ja ilman appivanhempia, lapsillamme ei ole ainuttakaan isovanhempaa elämässä.
Aina ei elämä mene niinkuin toivoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sillä aikaa, kun mies mökkeilee äitinsä kanssa pakkaisin kamani ja häipyisin lopullisesti.
Itsemurhan tehnyt anoppi. Rankkaa miehelle, joka menetti äitinsä ollessaan pieni lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös mies (40 v.) lähdössä ilmeisesti mökkeilemään äitinsä kanssa juhannukseksi. Polkee jalkaa, että pitää olla monta yötä mökillä, minä en halua kuin viikonlopun verran, koska on muutakin tekemistä. Hän lähtee sitten ilman meitä, minä jään lasten kanssa kaupunkiin. Ellei mies vie lapsiakin, joskun hän vie ne anopille jos anoppi haluaa. Olen muun muassa viettänyt jouluja yksin, kun mies lähti lasten kanssa äidilleen, minä en halunnut sinne anopin ja kälyn haukuttavaksi, mutta anopin halu vetää aina pisimmän korren. Vieläköhän 40+ yh-äidille olisi vientiä jos eroaisi...
Vierailija kirjoitti:
Anopinkieli kirjoitti:
Itselläni on ollut parikin pidempiaikaista anoppia. Yksi anoppi oli liian symbioosissa aikuisen poikansa kanssa, kohteli minua hyvin, mutta monesti tuli tunne että äiti-poika-suhde on kohtuu erottamaton. Olin jopa mustasukkainen. Toinen anoppi on ollut raskas päällepäsmäri, kuitenkin olemme nykyään hyvissä väleissä. Tunnetason arpia on kuitenkin jäänyt ja nyt kun olen itsekin anoppi, on suorituspaineita olla ”oikeanlainen”. Että olisin lähestyttävä, kiva ja sopivasti läsnä, ei tunkeva. Että osaisin sanoa ääneen positiivisia kehuja jne asioita. Toivoisin olevani vieraanvarainen, enkä tuputtava. Tunne on, että metsään menee. Yritän joko liikaa tai omat metodini eivät pure tässä keississä. On kamalaa kun tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän haittana ja kuitenkin tuntee ärsyttävänsä. Olen tehnyt omista kokemuksista ja muiden kertomista suppean päätelmän, että ihminen jolla on rakas ja terve suhde omiin vanhempiinsa tai ollaan ns parhaita kavereita, ei tarvitse appivanhempia eikä ne suhteet tyydytä, ja ne ketkä ovat jääneet omien vanhempiensa taholta puutteeseen, saattavat löytää appivanhemmista jotakin korvaavaa ja suhteesta voi tulla todella hieno.
Olisi mukava kuulla miniä/vävykokenuksia lisää. Suhteet ovat kuitenkin AINA vastavuoroisia tai oikeastaan kahdensuuntaisia.
Olet MELKEIN oikeassa tuossa viimeisessä toteamuksessa. Mulla on aivan hirveät omat vanhemmat, siis todella ilkeät ja julmat ja väkivaltaiset, väkivaltaa tulee vielä mun aikuisiälläkin. Olisin todellla TOIVONUT että saan läheisen suhteen appiksiin ja halunnut heistä isovanhemmat lapsillemme (kun niitä mun narsistisia vanhempia ei kiinnosta edes tavata koskaan), mutta ei onnistunut, koska appivanhemmat suosii ja palvoo tytärtään, ja ovat tyttären luona joka ikinen päivä.
Pojalleen sanoivat päin naamaa että ”miniän lapset eivät ole oikeita lapsenlapsia, vain tyttäremme lapset ovat”. Jännittävä ajatus että lapsemme - joiden isä siis anopin poika on - ovat jotain vieraita ”miniän lapsia”, ihan kuin ei edes omaa sukua.
No nyt sit eletään ilman omia vanhempia ja ilman appivanhempia, lapsillamme ei ole ainuttakaan isovanhempaa elämässä.
Aina ei elämä mene niinkuin toivoo.
Olen oppinut, että jos joku ihminen tuntuu uudelta ja vieraalta, niin tutustun kunnes tunne katoaa. Anoppi ja appi sen sijaan perustelevat tällä itselleen sitä miksei ole tullut vietettyä pojan perheen kanssa aikaa niin paljon kuin tyttären. Eli eivät voi mennä mukavuusalueen ulkopuolelle yhtään, kun me ollaan vieraampia.
Mutta sitten taannoin oli anopille shokki kun eivät tienneet kaikkea perheemme yksityisasioista, ja loukkaannuttiin suorastaan ettei oltu kerrottu yksityiskohtia lapsen isommista ongelmista. Eli haluttaisiin olla jotain tietyllä statuksella, muttei tehdä yhtään töitä sen eteen, vaan päin naamaa levitellään käsiä, että voi voi kun nyt vähän vieraita nämä toiset lapsenlapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anopinkieli kirjoitti:
Itselläni on ollut parikin pidempiaikaista anoppia. Yksi anoppi oli liian symbioosissa aikuisen poikansa kanssa, kohteli minua hyvin, mutta monesti tuli tunne että äiti-poika-suhde on kohtuu erottamaton. Olin jopa mustasukkainen. Toinen anoppi on ollut raskas päällepäsmäri, kuitenkin olemme nykyään hyvissä väleissä. Tunnetason arpia on kuitenkin jäänyt ja nyt kun olen itsekin anoppi, on suorituspaineita olla ”oikeanlainen”. Että olisin lähestyttävä, kiva ja sopivasti läsnä, ei tunkeva. Että osaisin sanoa ääneen positiivisia kehuja jne asioita. Toivoisin olevani vieraanvarainen, enkä tuputtava. Tunne on, että metsään menee. Yritän joko liikaa tai omat metodini eivät pure tässä keississä. On kamalaa kun tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän haittana ja kuitenkin tuntee ärsyttävänsä. Olen tehnyt omista kokemuksista ja muiden kertomista suppean päätelmän, että ihminen jolla on rakas ja terve suhde omiin vanhempiinsa tai ollaan ns parhaita kavereita, ei tarvitse appivanhempia eikä ne suhteet tyydytä, ja ne ketkä ovat jääneet omien vanhempiensa taholta puutteeseen, saattavat löytää appivanhemmista jotakin korvaavaa ja suhteesta voi tulla todella hieno.
Olisi mukava kuulla miniä/vävykokenuksia lisää. Suhteet ovat kuitenkin AINA vastavuoroisia tai oikeastaan kahdensuuntaisia.
Olet MELKEIN oikeassa tuossa viimeisessä toteamuksessa. Mulla on aivan hirveät omat vanhemmat, siis todella ilkeät ja julmat ja väkivaltaiset, väkivaltaa tulee vielä mun aikuisiälläkin. Olisin todellla TOIVONUT että saan läheisen suhteen appiksiin ja halunnut heistä isovanhemmat lapsillemme (kun niitä mun narsistisia vanhempia ei kiinnosta edes tavata koskaan), mutta ei onnistunut, koska appivanhemmat suosii ja palvoo tytärtään, ja ovat tyttären luona joka ikinen päivä.
Pojalleen sanoivat päin naamaa että ”miniän lapset eivät ole oikeita lapsenlapsia, vain tyttäremme lapset ovat”. Jännittävä ajatus että lapsemme - joiden isä siis anopin poika on - ovat jotain vieraita ”miniän lapsia”, ihan kuin ei edes omaa sukua.
No nyt sit eletään ilman omia vanhempia ja ilman appivanhempia, lapsillamme ei ole ainuttakaan isovanhempaa elämässä.
Aina ei elämä mene niinkuin toivoo.Olen oppinut, että jos joku ihminen tuntuu uudelta ja vieraalta, niin tutustun kunnes tunne katoaa. Anoppi ja appi sen sijaan perustelevat tällä itselleen sitä miksei ole tullut vietettyä pojan perheen kanssa aikaa niin paljon kuin tyttären. Eli eivät voi mennä mukavuusalueen ulkopuolelle yhtään, kun me ollaan vieraampia.
Mutta sitten taannoin oli anopille shokki kun eivät tienneet kaikkea perheemme yksityisasioista, ja loukkaannuttiin suorastaan ettei oltu kerrottu yksityiskohtia lapsen isommista ongelmista. Eli haluttaisiin olla jotain tietyllä statuksella, muttei tehdä yhtään töitä sen eteen, vaan päin naamaa levitellään käsiä, että voi voi kun nyt vähän vieraita nämä toiset lapsenlapset.
Meillä kans anoppi haluaa jatkuvasti dataa lapsista ja kerää sitä kyselemällä jopa yhteisiltä tutuilta, josko heillä olisi jotain uutta. Itse olemme kertomista vähentäneet, koska isompien lasten terveystiedot ja muut ovat heidän henkilökohtaisia asioitaan. Anoppi siis kerää tietoa, mutta ei ole elämässämme läsnä kuin kahvikutsujen verran. Saattaa olla, että hän antaa itsestään kuvaa aktiivisena mummona, ja onhan se kuulijalle ongelmallista jos selviää, ettei edes kunnolla tunne lapsenlapsiaan. Täytyy olla jotain tiukkaa faktaa kuten koulumenestys, keskiarvot, allergiat ja yksityiskohtaista harrastustietoa, jotta pystyy perustamaan keskustelun johonkin ja antamaan vaikutelman, että tuntee lapset. Anoppi pyytää haluamiaan tietoja yleensä kirjallisena, eli sähköpostiin tai kuvina. Siitä on sitten helppo tietysti tarkistaa ennen Boccia-kavereiden tapaamista, mikä oli Vilman tilanne tällä hetkellä. Jos edes puhuu Vilmasta eikä Veikosta, usein hän sotkee lapset ja pyytää toiselta toisen todistusta.
M38 kirjoitti:
Minä olen kyllä aina pitänyt appivanhemmistani, vaikka heistä paljon outouksia löytyykin.
Jäin miettimään, kun joku kommentoi, että vässykät eivät pidä puolisoidensa puolta. Tiedän, etten aina asetu vaimoni puolelle. Hän haluaisi pitää etäisemmät välit kaikkiin isovanhempiin, minä puolestani läheisemmät. Mielestäni hän tuomitsee muita ihmisiä liian ankarasti.
Vaimolla ja minulla on toisaalta erilaiset taustat. Minä olen rikkinäisestä perheestä, hän ydinperheestä. Hän on varmaan saanut riittävän annoksen edellistä sukupolvea jo lapsena. Minä olen sovittelevampi ja haen enemmän hyväksyntää sekä hyviä välejä kaikkiin sukulaisiin. Lisäksi olen sosiaalisempi.
Negatiivisiakin kokemuksia kyllä löytyy esim. tilanteissa, joissa appivanhemmat ovat rikkoneet sopimiamme pelisääntöjä lastemme hoidon suhteen. Nämäkin voi mielestäni antaa anteeksi, kunhan ei lapsille jää traumoja. Vanhat koirat eivät opi ja ihmiset ovat epätäydellisiä
Uskon että annat paremman esimerkin lapsillesi kuin vaimosi ( oletan ettei kyse ole mistään no go asioista kuten väkivalta tms.).
Ihmiset eivät todellakaan ole täydellisiä ja asiat muuttuvat sukupolvien myötä.
Lapsenne saattavat aikanaan ihmetellä asioita joita vaimosi tai sinä pidätte nyt juuri oikeina tapoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anopinkieli kirjoitti:
Itselläni on ollut parikin pidempiaikaista anoppia. Yksi anoppi oli liian symbioosissa aikuisen poikansa kanssa, kohteli minua hyvin, mutta monesti tuli tunne että äiti-poika-suhde on kohtuu erottamaton. Olin jopa mustasukkainen. Toinen anoppi on ollut raskas päällepäsmäri, kuitenkin olemme nykyään hyvissä väleissä. Tunnetason arpia on kuitenkin jäänyt ja nyt kun olen itsekin anoppi, on suorituspaineita olla ”oikeanlainen”. Että olisin lähestyttävä, kiva ja sopivasti läsnä, ei tunkeva. Että osaisin sanoa ääneen positiivisia kehuja jne asioita. Toivoisin olevani vieraanvarainen, enkä tuputtava. Tunne on, että metsään menee. Yritän joko liikaa tai omat metodini eivät pure tässä keississä. On kamalaa kun tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän haittana ja kuitenkin tuntee ärsyttävänsä. Olen tehnyt omista kokemuksista ja muiden kertomista suppean päätelmän, että ihminen jolla on rakas ja terve suhde omiin vanhempiinsa tai ollaan ns parhaita kavereita, ei tarvitse appivanhempia eikä ne suhteet tyydytä, ja ne ketkä ovat jääneet omien vanhempiensa taholta puutteeseen, saattavat löytää appivanhemmista jotakin korvaavaa ja suhteesta voi tulla todella hieno.
Olisi mukava kuulla miniä/vävykokenuksia lisää. Suhteet ovat kuitenkin AINA vastavuoroisia tai oikeastaan kahdensuuntaisia.
Olet MELKEIN oikeassa tuossa viimeisessä toteamuksessa. Mulla on aivan hirveät omat vanhemmat, siis todella ilkeät ja julmat ja väkivaltaiset, väkivaltaa tulee vielä mun aikuisiälläkin. Olisin todellla TOIVONUT että saan läheisen suhteen appiksiin ja halunnut heistä isovanhemmat lapsillemme (kun niitä mun narsistisia vanhempia ei kiinnosta edes tavata koskaan), mutta ei onnistunut, koska appivanhemmat suosii ja palvoo tytärtään, ja ovat tyttären luona joka ikinen päivä.
Pojalleen sanoivat päin naamaa että ”miniän lapset eivät ole oikeita lapsenlapsia, vain tyttäremme lapset ovat”. Jännittävä ajatus että lapsemme - joiden isä siis anopin poika on - ovat jotain vieraita ”miniän lapsia”, ihan kuin ei edes omaa sukua.
No nyt sit eletään ilman omia vanhempia ja ilman appivanhempia, lapsillamme ei ole ainuttakaan isovanhempaa elämässä.
Aina ei elämä mene niinkuin toivoo.
Järkyttävää! Samalla kun vähätellään miniää, lyödään myös omaa poikaa kun ei hyväksytä tämän lasta perheeseen. Minulla on poika ja jos miniä synnyttää joskus lapsen/lapsia, rakastan niitä yhtä paljon kuin omaa poikaani ja miniää.
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös mies (40 v.) lähdössä ilmeisesti mökkeilemään äitinsä kanssa juhannukseksi. Polkee jalkaa, että pitää olla monta yötä mökillä, minä en halua kuin viikonlopun verran, koska on muutakin tekemistä. Hän lähtee sitten ilman meitä, minä jään lasten kanssa kaupunkiin. Ellei mies vie lapsiakin, joskun hän vie ne anopille jos anoppi haluaa. Olen muun muassa viettänyt jouluja yksin, kun mies lähti lasten kanssa äidilleen, minä en halunnut sinne anopin ja kälyn haukuttavaksi, mutta anopin halu vetää aina pisimmän korren. Vieläköhän 40+ yh-äidille olisi vientiä jos eroaisi...
Minä olen viettänyt kaikki äitienpäiväni yksin. Anopin äitiys on niin jumaloitava asia, että hänen täytyy saada ehdotonta palvontaa sinä päivänä. Kuulemani hän ei ole kuitenkaan ollut mitenkään kummoinen äiti, oli opettaja ja vaikka oli kaikki kesät vapaana, lykkäsi mieheni sisaruksineen maalle äitinsä hoiviin koko kesäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös mies (40 v.) lähdössä ilmeisesti mökkeilemään äitinsä kanssa juhannukseksi. Polkee jalkaa, että pitää olla monta yötä mökillä, minä en halua kuin viikonlopun verran, koska on muutakin tekemistä. Hän lähtee sitten ilman meitä, minä jään lasten kanssa kaupunkiin. Ellei mies vie lapsiakin, joskun hän vie ne anopille jos anoppi haluaa. Olen muun muassa viettänyt jouluja yksin, kun mies lähti lasten kanssa äidilleen, minä en halunnut sinne anopin ja kälyn haukuttavaksi, mutta anopin halu vetää aina pisimmän korren. Vieläköhän 40+ yh-äidille olisi vientiä jos eroaisi...
Minä olen viettänyt kaikki äitienpäiväni yksin. Anopin äitiys on niin jumaloitava asia, että hänen täytyy saada ehdotonta palvontaa sinä päivänä. Kuulemani hän ei ole kuitenkaan ollut mitenkään kummoinen äiti, oli opettaja ja vaikka oli kaikki kesät vapaana, lykkäsi mieheni sisaruksineen maalle äitinsä hoiviin koko kesäksi.
Lisään vielä, että äitienpäivä on ainoa päivä, kun hän on kiinnostunut näkemään meidän lapsia. Silloin he ovat anopin luona pönkittämässä tätä hänen jumalallista äityttään. Muuten evvk meidän lapset.
Vierailija kirjoitti:
Anoppi kertoi puolelle suvusta minun raskaudesta vaikka piti olla yllätys kaikille häävieraille. Kiva kun kaikki jälkikäteen sanoivat " onneksi olkoon, mutta kyllä tiesimme jo, kun tuija niin tohkeissaan meille kertoi!"
Ärsyttäviä tuollaiset juoruakat/ukot!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi kertoi puolelle suvusta minun raskaudesta vaikka piti olla yllätys kaikille häävieraille. Kiva kun kaikki jälkikäteen sanoivat " onneksi olkoon, mutta kyllä tiesimme jo, kun tuija niin tohkeissaan meille kertoi!"
Ärsyttäviä tuollaiset juoruakat/ukot!
On. Mitään ei voi kertoa, kun ihan kaikki juorutaan eteenpäin. Ketä edes kiinnostaa jonkun juoruämmän lapsenlapsen korvatulehdus tai saman juorukello pojan uusi työpaikka, kun ei juorun kertoja edes tiedä mitä poika tekee työkseen. Jopa meidän uusi vedenkeitin oli juoruttu eteenpäin 😂 ilmeisesti jutut vähissä?
Tähän on ollut pakko laittaa ennakkosensuuri, eli emme kerro käytännössä mitään henkilökohtaista anopille.
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös mies (40 v.) lähdössä ilmeisesti mökkeilemään äitinsä kanssa juhannukseksi. Polkee jalkaa, että pitää olla monta yötä mökillä, minä en halua kuin viikonlopun verran, koska on muutakin tekemistä. Hän lähtee sitten ilman meitä, minä jään lasten kanssa kaupunkiin. Ellei mies vie lapsiakin, joskun hän vie ne anopille jos anoppi haluaa. Olen muun muassa viettänyt jouluja yksin, kun mies lähti lasten kanssa äidilleen, minä en halunnut sinne anopin ja kälyn haukuttavaksi, mutta anopin halu vetää aina pisimmän korren. Vieläköhän 40+ yh-äidille olisi vientiä jos eroaisi...
No yksinkin on parempi kuin tuollaisen äiti ensin -miehen kanssa. Sinuna keräisi itsekunnioituksen rippeet, etsisin kämpän ja muuttaisin pois sillä aikaa, kun mies pesee juhannussaunassa äitinsä varpaita.
Minulla oli. Erikoinen anoppi.
Lyhyesti niin minun isäni serkku oli minulle enemmän isä kuin oikea isä.
Hän oli. Poikamies ja sairastui eturauhasen syöpään
Riutui melko nopeasti.
Anopin kanssa oltiin liikenteessä ja käytiin hänen luona. Juttelimme tovin.
Kstkoimme matkaa. Anoppi kysyi
Oliko hänellä ollut naisia. Sanoin
Että varmaan. Oli. Poikuus tallella.
Anoppi. Mietti hetken
Ja tokaisi
Kun ei taida olla kovin vilkasta sinun
Ja vaimosi(siis hänen tyttönsä) petih8mmat
Niin totesi
Että. Minun pitäisi käydä vieraissa
Kun. On. Lukenut lehdistä
Että eturauhassyöpä saattaa johtua selibaatista
Se on aika erikoinen repliikki anopilta
Suositus vieraisiin
Etten. Saa syöpää
Ja tosissaan. Hän sen sanoi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi kertoi puolelle suvusta minun raskaudesta vaikka piti olla yllätys kaikille häävieraille. Kiva kun kaikki jälkikäteen sanoivat " onneksi olkoon, mutta kyllä tiesimme jo, kun tuija niin tohkeissaan meille kertoi!"
Ärsyttäviä tuollaiset juoruakat/ukot!
On. Mitään ei voi kertoa, kun ihan kaikki juorutaan eteenpäin. Ketä edes kiinnostaa jonkun juoruämmän lapsenlapsen korvatulehdus tai saman juorukello pojan uusi työpaikka, kun ei juorun kertoja edes tiedä mitä poika tekee työkseen. Jopa meidän uusi vedenkeitin oli juoruttu eteenpäin 😂 ilmeisesti jutut vähissä?
Tähän on ollut pakko laittaa ennakkosensuuri, eli emme kerro käytännössä mitään henkilökohtaista anopille.
Vähän samaa. Lapsemme ovat olleet terveitä, mutta flunssansa heilläkin. Ei kuitenkaan voi puhua näistä, koska sairauden syy on aina se, ettemme (=minä) osaa huolehtia, eivätkä lapsemme saa kunnon ruokaa (vähärasvaista ja kasvispainotteista, ei silti olla edes kasvissyöjiä).
Tyttäreni oli vauva, anoppi joki aina tavatessamme
” äiti kiusaa, äiti kiusaa”.
Olin niin järkyttynyt etten osannut kysyä, että mitä anoppirakas oikein tarkoittaa. Olin nuori ja yritin pitää ” hyviä välejä” miehen vanhempiin, toiveissa saada lapsille välittävät isovanhemmat.
Turhaa oli toive, eivät koskaan ,KOSKAAN viettäneet aikaa lapsen lapsien kanssa(esim.uimaan tai jätskille,kummallisempia/isompia asioita en edes toivonut. Tyttären tyttären hoiti vauvasta koulu-ikään.
Onneksi oma äitini rakasti lapsiamme.
Tekis mieli laittaa ihan nimet esiin.