Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset

Miehen mummo eli isoanoppini on varakas ja kirppisaddikti. Hän kyörää kysymättä antiikkilöytöjään meille. Sen kummempaa kamaluutta en ole joutunut kestämään. Vaikka tykkäämme antiikista, mummo ei koskaan hanki sellaista, mikä sopisi meille tai tulisi tarpeeseen. Nykypäivänä harva käyttää vaikkapa pöytähopeoita saati sellaisia 1900-luvun kahviastiastoja joita on kierrätyskeskukset pullollaan. 

Mummo ei kuuntele, kun sanomme ettemme halua tavaraa. Olen ottanut tylysti sen linjan että jos mies ei ehdottomasti tavaraa halua pitää, vien sen kierrätyskeskukseen. Pöytähopeoita ollaan saatu jo kolme settiä. Jokainen patinan ja naarmujen peitossa. Viimeisimmät mummo oli ostanut, koska niissä oli kaiverruksena meidän nimikirjaimet. Siis minun tyttönimeni ja mieheni sukunimi. Olin siinä vaiheessa mennyt jo aika monta vuotta mieheni nimellä, mutta toki syyhän se on tuokin ostaa...

Isoanopin asunto ja kesämökki ovat pullollaan kirppisteltyä tavaraa ja ihan hienojakin esineitä. Me saamme vain ilmeisesti ne tavarat, jotka ovat hutiostoja ja liian halpoja, ettei maksa vaivaa myydä eteenpäin. Turha toivo, että antaisi mitään sellaista, että oikeasti toivottaisiin ja haluttaisiin sitä esinettä tai että sen myymisellä edes saisi hankittua jotakin mieluisampaa. Tai no, pöytähopeat osoittautuivat yllättävän arvokkaiksi, niistä sai yhteensä muutaman satasen. 

Molemmat olivat mukavia ihmisiä.

Anoppi ja appi haukkuu miehen veljen vaimoa meille ja sitten painotetaan älkää vaan kertoko. Luulenpa, että minuakin haukutaan jos ei miehen veljelle ja vaimolle niin jollekin muulle. Sitten minulle on tullut jotain piikittelyä vaatteen väristä, huonosta suuntavaistosta ja silmälaseista. 

Yli kymmenen vuotta on tässä ketjussa jo appivanhempia haukuttu. Jokohan ensimmäiset haukkujat ovat itse päässeet anopeiksi ja appiukoiksi?

Anoppi ei muistanut lapseni nimeä kun näimme eräissä juhlissa. Olemme uusperhe ja olleet vuosia jo yhdessä. Anopin kanssa ei oikein ole mitään juteltavaa, sillä hän ei ole keskustelevaa tyyppiä. Olen yrittänyt luoda suhdetta, mutta luovutin. Appivanhemmat eivät käy kylässä, vaikka asuvat lähellä. Kutsuilleni lähinnä naureskellaan, aivan kuin se olisi jotain niin hassua pyytää heitä kylään. Mitään riitaa ei ole, mutta ei oikein mitään suhdettakaan. 

Oli kerran puhetta mitä maultaan pieleen menneitä elintarvikkeita on tullut ostettua kaupasta. Ihan yleistä keskustelua siis. Sen jälkeen alkoi somessa voimakassanainen vastakkaisen mielipiteen ilmaisu, joka selvästi kohdentui siihen mitä olin yhdestä tuotteesta sanonut. 

Annan poikani elää miniäni kanssa omaa elämäänsä. Miniän äiti taas liimautunut tyttäreensä kiinni ja kohtelee kuin lasta (miniäni melkein nelikymppinen). Poikani totesi kerran että ei tiennyt joutuvansa anopinkin kanssa naimisiin. Äiti myös reissaa tyttärensä kanssa. Jos tapaan miniäni äidin niin hän vain juttelee miniänsä kanssa. Säälittää ettei napanuora ole vieläkään katkennut. Ihmettelen suuresti. Yksinhuoltajia ollaan oltu molemmat, joten samanlaista elämänhistoriaa mutta kuitenkin hyvin erilainen lähestymistyyli aikuisiin lapsiimme.

Anoppi ei sinällänsä kamala mutta syrjäänvetäytynyt jolla pelkotiloja kuten agorafobia, joskus nuorempana yritti työelämässä olla mutta ei siitä mitään tullut kun sai paniikkikohtauksia yms, ei koskaan oikein ystävystynyt kenenkään kanssa ja miehensä tapasi yhteisen tuttavan kautta (joka osoittautui avioliiton aikana hakkaajaksi ja peluriksi) erosi 15 vuoden jälkeen,sen jälkeen syrjäytyi entisestään,  kun mieheni kanssa käydään on keskustelut vaivaannuttavia ja ainoa mistä puhutaan yleensä on säästä tai meidän töistä (mä toimistosiivooja,mies raksalla). Ja me siis käydään siellä ,hän ei ole kohta 20 vuoteen uskaltanut käydä missään, onneksi terveydenhuollossa kotikäyntejä ja nykyään saa kaupasta kotiinkuljetuksella ruokaa,mekin autetaan aina tarvittaessa.

Minulla pilanäytelmien appivanhemmat! Appiukkoni esim. kaapi kerran mielenosoituksellisesti tekemäni makaronilaatikon viimeistä murua myöten koirankuppiin kesken porukan ruokailun. Ei kelvannut hänelle, kun ei ollut samanlaista kuin anopin tekemä. Anoppi itse puuttui jokaikiseen asiaan. Moittimista ja motkottamista löysi jokaisella tapaamisella, hyvin olevat asiat vaikeni kuoliaaksi. Muitten sukulaisten läsnäollessa nolasi minut suuriäänisillä moitteillaan.  Kaikki tapaamiset olivat loputonta ojennusta. Välit menivät poikki. Sain ikuiset traumat. Onneksi eivät ole enää hengissä!

Nostan hattua miniälle, joka on uskaltanut pitää puolensa alusta asti. Itse kadun katkerasti, että olin liian kiltti ilkeille appivanhemmilleni. Ikinä en pysty unohtamaan vuosikausien nujerrusta!

Kaksi anoppia ollut ja ensimmäinen jo vuosia sitten kuollut. Eka anoppi erikoinen, valehteli oman poikansa, mieheni,  edessä minulle päin näköä. Ilmeisesti joku häpeä vai mikä lie kaunistelu, aivan kuin olisin ollut vieras. Mieheni sitten kertoi asian todellisen laidan. Asiasta ei sitten koskaan puhuttu vaikka sai tapahtumista lukea iltapäivälehdistä. Poikaansa kehuskeli toimitusjohtajaksi, vähän noloa, kun asia ei ollut niin. 

Nykyinen anoppi kertoo ikäviä juttuja ihmisistä, huvittuneena ja nauraen. Ei omista läheisistään. Yhden lapsen puoliso on hyväksytty, kahden muun, minut mukaan lukien ja tod.näk. olemme näiden ikävien hauskojen juttujen kohteina, joista aina kannattaa hauskuuden merkeissä irvailla. En osaa selittää, miksi tälläistä kutsutaan. Itselle tulee omituinen olo näistä ihmisistä kerrotuista jutuista ja en todellakaan näe niissä mitään huvittavaa. Ehkä se on taitolaji, kertoa näin pahaa toisista, itsellä ei vaan ole enkä haluakaan sitä taitoa. Oma poika on lähes täydellinen. 

up

Vierailija kirjoitti:

Suuri onnenkantamoinen sattui omalle kohdalle kun jouduimme muuttamaan 200km päähän isommalle paikkakunnalle töiden perässä. Alkuun tuntui vaikealta mutta nyt on olo kuin lottovoittajalla kun ei ole vajaavaisia sukulaisia tai sairaita kaksinaamaisia appivanhempia vieressä puolivillaisesti vittuilemassa kun oma elämä on tökännyt. Kerrassaan mahtava fiilis, kuin raitista ilmaa haukkaisi joka sekunti.

Aika Provo ulostulo! Et näemmä yritäkään tulla ihmisten kanssa toimeen, vaan olet valmis leimaamaan heidät järkevästi! Oletko ajatellut etteikö itsessäsi ole syytä huonoihin väleihin!

Ex anoppilassa piti käydä yhteissaunassa, koska puut ovat kalliita joilla rantasauna lämmitettiin. Ei muuten, mutta uimapukuja ei saanut käyttää. Siellä piti käydä myös kyykyssä suihkussa, ettei vesi roisku seiniin. Luulin tätä aluksi vitsiksi ja nauroin, kun kuulin asian. Olin kuulema kultalusikka suussa elävä pentu, joka ei tiedä elämän realiteetteja. En tiedä vieläkään mitä ne realiteetit ovat, koska meillä saa käydä seisoen suihkussa ja itse sitten pestään kylpyhuone, kun se on likainen. :D 

Toinen ex appiukko saattoi tupsahtaa tulla meille milloin sattui. Kerran yllätti meidät kesken seksin. Siihen ei loppunut yllätysvisiitit, mutta sentäs koputti oveen ennen sisälle tulemista. Asuttiin myös siten, että jouduttiin ajamaan heidän talon ohi aina, kun lähdettiin kotoa. Mies kuuli heti raportin, jos ajoin siitä ohi "outoon" aikaan. Tai jos olin suunnannut koiralenkin eri suuntaan, eivätkä he olleet nähneet minua ja koiraa päivään, niin heti kyseltiin, että onko koira päässyt lenkille, kun ei olla ohi kävelty. :D

Tuli niin paha mieli noista kusipäistä jotka ei todellakaan tarvitse näitä ihania nuoria. Ei minunkaan anoppi alkuun hyväksynyt minua vaikka lopussa olin paras.Olen iloinen siitä kun omat lapset puolisoineen haluavat olla kanssamme.Yritän olla tuppautumatta  ja neuvomatta.

   Harmittaa jos joku sanomani koetaan määräykseksi.

Itse olen Ukki. Minulla on kaksi hyvää miniää, kumpikin saman arvoisia minulle.

Voin rehelisesti sanoa, minun pojilla on hyvät vaimot.

Ukkina ja vaimoni Anoppina oleminen on kunnia asia, lasten lapsille.

Minulla oli mukavat anoppi ja appi, harmi vain että lähdöt tulivat turhan aikaisin toiselta puolisolta.

Tottahan se varmaankin on, että pojat ovat mamman poikia ja siskot ovat isä tyttö.

Itselläni oli viileät väli omaan isääni, alkoholi ehkä suurin ongelma sen ikäisillä ihmisillä.

Tuossa luin muutamia keskusteluja, ja on kyllä on ollut miniällä tai vävyllä haastetiä päästä suosioon.

Jaksamista heille kaikille, on varmaan ollut henkisesti raskasta.

Niin eihän tämä oma elämäkin ole ollut helppoa kun vaimoni aloitettiin perhe elämä.

Hyvin on selvitty ukkina ja anoppina jo reilu 10 vuotta ja on ollut mukavaa.

Hyvää jatkoa kaikille ja vielä on kesää jäljellä.

anoppini kertoo aina vertauskuvina asioita, joita ei kykene sanomaan muuten, sekä piilovittuilee ja vihjailee. kaiken kääntää itseensä eli alkaa puhua itsestään jos kerron että käyn laulutunneilla, hän sanoo osaavansa hienosti laulaa vaikka kaikki itetää ettei se ole totta. kadehtivat myös koksk meillä talo joka 700 000€, vaikeaa käsittää kun omat vanhempani köyhia eivätkä koskaan kadehdi muita ja varsinkaan omia lapsia! se on sairasta

Onko lisää tarinoita kauhu anopista?

Entinen appiukko väitteli kerran kolmen lappeenrantalaisen kanssa siitä, onko Vaalimaa Itä-Suomea vai ei. Lappeenrantalaiset olivat vahvasti sitä mieltä, että no totta kai on. Sehän sijaitsee Suomen Itärajalla! Entinen appiukko oli vielä vahvemmin sitä mieltä, että ei se voi mitenkään olla Itä-Suomea, kun se sijaitsee lännempänä kuin Imatra. "Kyl mie oon kuulkaa sen verran noita karttoja katellu, et kyl mie tiiän tämän jutun paljon paremmin ku työ!"

Kerran tämä ukko lähti autollaan Imatralta Lappeenrantaan. Perille päästyään hän soitti pojalleen Imatralle. "Siul ku on se avain sinne miun taloon, niin voisit sie nyt käydä hakemassa sieltä miun auton vara-avaimen ja tuua sen mulle tänne Lappeen Sitimarketille, niin saadaan siun molemmat siskot ja äitis tosta Mondeosta ulos. Mie ku unohin nuo hiton avaimet tuonne virtalukkoon. Voi hitto miten keljuttaa."

Vierailija kirjoitti:

Mulla samoja kuin seiskalla, eli kun kolmas lapsemme oli muutaman kuukauden ikäinen niin anoppi pienessä sievässä alkoi kyselemään minulta, että onko hänen poikansa vauvan isä ollenkaan? Vauvan ulkonäössä kun ei ole yhtään heidän tai appiukon suvun piirteitä. Ja että hän miettii näitä perintöasioita tässä. En osannut muuta sanoa kuin että tee testit ja lähdin paikalta. Muita ei siinä silloin ollut lähellä ja tästä aiheesta ei ole sen jälkeen puhuttu. Enää isyydestä ei ole epäselvää varmasti anopinkaan mielestä, mutta vieläkin tuo asia nousee mieleeni. Oikeastiko anoppi uskoi, että jakelin täällä itseäni kaiken maailman postinkantajille ja nuohoojille kun hoidin samalla 2 ja 4 vuotiaita lapsiamme ja pisimmät reissut kotoa suuntautuivat päivällä lasten kanssa kauppaan?

Tästä nousee itselle lähinnä mieleen kysymys että keitähän  anoppisi omien lasten isät ovat jos oletusarvo hänellä on että näin toimitaan?