Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset

Miehen mummo eli isoanoppini on varakas ja kirppisaddikti. Hän kyörää kysymättä antiikkilöytöjään meille. Sen kummempaa kamaluutta en ole joutunut kestämään. Vaikka tykkäämme antiikista, mummo ei koskaan hanki sellaista, mikä sopisi meille tai tulisi tarpeeseen. Nykypäivänä harva käyttää vaikkapa pöytähopeoita saati sellaisia 1900-luvun kahviastiastoja joita on kierrätyskeskukset pullollaan. 

Mummo ei kuuntele, kun sanomme ettemme halua tavaraa. Olen ottanut tylysti sen linjan että jos mies ei ehdottomasti tavaraa halua pitää, vien sen kierrätyskeskukseen. Pöytähopeoita ollaan saatu jo kolme settiä. Jokainen patinan ja naarmujen peitossa. Viimeisimmät mummo oli ostanut, koska niissä oli kaiverruksena meidän nimikirjaimet. Siis minun tyttönimeni ja mieheni sukunimi. Olin siinä vaiheessa mennyt jo aika monta vuotta mieheni nimellä, mutta toki syyhän se on tuokin ostaa...

Isoanopin asunto ja kesämökki ovat pullollaan kirppisteltyä tavaraa ja ihan hienojakin esineitä. Me saamme vain ilmeisesti ne tavarat, jotka ovat hutiostoja ja liian halpoja, ettei maksa vaivaa myydä eteenpäin. Turha toivo, että antaisi mitään sellaista, että oikeasti toivottaisiin ja haluttaisiin sitä esinettä tai että sen myymisellä edes saisi hankittua jotakin mieluisampaa. Tai no, pöytähopeat osoittautuivat yllättävän arvokkaiksi, niistä sai yhteensä muutaman satasen. 

Molemmat olivat mukavia ihmisiä.

Anoppi ja appi haukkuu miehen veljen vaimoa meille ja sitten painotetaan älkää vaan kertoko. Luulenpa, että minuakin haukutaan jos ei miehen veljelle ja vaimolle niin jollekin muulle. Sitten minulle on tullut jotain piikittelyä vaatteen väristä, huonosta suuntavaistosta ja silmälaseista. 

Yli kymmenen vuotta on tässä ketjussa jo appivanhempia haukuttu. Jokohan ensimmäiset haukkujat ovat itse päässeet anopeiksi ja appiukoiksi?

Anoppi ei muistanut lapseni nimeä kun näimme eräissä juhlissa. Olemme uusperhe ja olleet vuosia jo yhdessä. Anopin kanssa ei oikein ole mitään juteltavaa, sillä hän ei ole keskustelevaa tyyppiä. Olen yrittänyt luoda suhdetta, mutta luovutin. Appivanhemmat eivät käy kylässä, vaikka asuvat lähellä. Kutsuilleni lähinnä naureskellaan, aivan kuin se olisi jotain niin hassua pyytää heitä kylään. Mitään riitaa ei ole, mutta ei oikein mitään suhdettakaan. 

Oli kerran puhetta mitä maultaan pieleen menneitä elintarvikkeita on tullut ostettua kaupasta. Ihan yleistä keskustelua siis. Sen jälkeen alkoi somessa voimakassanainen vastakkaisen mielipiteen ilmaisu, joka selvästi kohdentui siihen mitä olin yhdestä tuotteesta sanonut. 

Annan poikani elää miniäni kanssa omaa elämäänsä. Miniän äiti taas liimautunut tyttäreensä kiinni ja kohtelee kuin lasta (miniäni melkein nelikymppinen). Poikani totesi kerran että ei tiennyt joutuvansa anopinkin kanssa naimisiin. Äiti myös reissaa tyttärensä kanssa. Jos tapaan miniäni äidin niin hän vain juttelee miniänsä kanssa. Säälittää ettei napanuora ole vieläkään katkennut. Ihmettelen suuresti. Yksinhuoltajia ollaan oltu molemmat, joten samanlaista elämänhistoriaa mutta kuitenkin hyvin erilainen lähestymistyyli aikuisiin lapsiimme.

Anoppi ei sinällänsä kamala mutta syrjäänvetäytynyt jolla pelkotiloja kuten agorafobia, joskus nuorempana yritti työelämässä olla mutta ei siitä mitään tullut kun sai paniikkikohtauksia yms, ei koskaan oikein ystävystynyt kenenkään kanssa ja miehensä tapasi yhteisen tuttavan kautta (joka osoittautui avioliiton aikana hakkaajaksi ja peluriksi) erosi 15 vuoden jälkeen,sen jälkeen syrjäytyi entisestään,  kun mieheni kanssa käydään on keskustelut vaivaannuttavia ja ainoa mistä puhutaan yleensä on säästä tai meidän töistä (mä toimistosiivooja,mies raksalla). Ja me siis käydään siellä ,hän ei ole kohta 20 vuoteen uskaltanut käydä missään, onneksi terveydenhuollossa kotikäyntejä ja nykyään saa kaupasta kotiinkuljetuksella ruokaa,mekin autetaan aina tarvittaessa.

Minulla pilanäytelmien appivanhemmat! Appiukkoni esim. kaapi kerran mielenosoituksellisesti tekemäni makaronilaatikon viimeistä murua myöten koirankuppiin kesken porukan ruokailun. Ei kelvannut hänelle, kun ei ollut samanlaista kuin anopin tekemä. Anoppi itse puuttui jokaikiseen asiaan. Moittimista ja motkottamista löysi jokaisella tapaamisella, hyvin olevat asiat vaikeni kuoliaaksi. Muitten sukulaisten läsnäollessa nolasi minut suuriäänisillä moitteillaan.  Kaikki tapaamiset olivat loputonta ojennusta. Välit menivät poikki. Sain ikuiset traumat. Onneksi eivät ole enää hengissä!

Nostan hattua miniälle, joka on uskaltanut pitää puolensa alusta asti. Itse kadun katkerasti, että olin liian kiltti ilkeille appivanhemmilleni. Ikinä en pysty unohtamaan vuosikausien nujerrusta!

Kaksi anoppia ollut ja ensimmäinen jo vuosia sitten kuollut. Eka anoppi erikoinen, valehteli oman poikansa, mieheni,  edessä minulle päin näköä. Ilmeisesti joku häpeä vai mikä lie kaunistelu, aivan kuin olisin ollut vieras. Mieheni sitten kertoi asian todellisen laidan. Asiasta ei sitten koskaan puhuttu vaikka sai tapahtumista lukea iltapäivälehdistä. Poikaansa kehuskeli toimitusjohtajaksi, vähän noloa, kun asia ei ollut niin. 

Nykyinen anoppi kertoo ikäviä juttuja ihmisistä, huvittuneena ja nauraen. Ei omista läheisistään. Yhden lapsen puoliso on hyväksytty, kahden muun, minut mukaan lukien ja tod.näk. olemme näiden ikävien hauskojen juttujen kohteina, joista aina kannattaa hauskuuden merkeissä irvailla. En osaa selittää, miksi tälläistä kutsutaan. Itselle tulee omituinen olo näistä ihmisistä kerrotuista jutuista ja en todellakaan näe niissä mitään huvittavaa. Ehkä se on taitolaji, kertoa näin pahaa toisista, itsellä ei vaan ole enkä haluakaan sitä taitoa. Oma poika on lähes täydellinen.