Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta
Onko muilla jäänyt möläytykset elämään mielensopukoihin? Ei välttämättä ole loukkaukseksi tarkoitettu, mutta silti hieman kirpaissut. Itseäni on jäänyt mietityttämään ystäväni tokaisu siitä, ettei koskaan voisi työskennellä tai asua kanssani. Olemme olleet joskus samassa työpaikassa n. 1,5 vuotta, joten jäi hieman kaivelemaan, että miksi olin niin kamala työkaveri. Kyllä minä voisin ystäväni ottaa hätätapauksessa kanssani asumaan (olen toisen kaverin yhden kerran ottanutkin), tosin vain väliaikaisesti, koska tarvitsen oman tilani. Muita möläytyksiä?
Kommentit (1150)
Oli lukion kolmosluokan syyslukukausi. Minulla oli ollut lukioaikana pari seurustelun yritystä mutta niistä ei tullut mitään pitempiaikaisempaa. Ns ystäväni oli seurustellut poikaystävänsä tai oikeammin miesystävänsä kanssa noin vuoden. Mies oli tosiaan reilusti ystävääni vanhempi ja ystävän isä ei tykännyt tästä miehestä. Ystävällä oli tapana joka paikassa tuoda esille että hänellä on poikaystävä. Hän ei ollut ainut seurusteleva mutta jostain syystä hänen piti siitä aina mainita, ihan sama mikä aihe tai porukka oli. Lisäksi tämä yståvä ei ollut kiinnostunut poikaystävästään vaan kaikista tämän kavereista, veljestå, naapurista jne. Eli ystävä puhui koko ajan noista em miehistä.
Olimme välitunnilla ja istuimme isommassa porukassa ja juttelimme ihan muuta kuin seurusteluasioista kun tämä ns ystävä huudahti ilkeällä äänellä että ei Tiinalla ole miestä! Katsoimme kaikki aivan suu auki häntä.
Jostain syystä tämä ns ystävä oli minulle kateellinen. Ilmeisesti ajatteli voittaneensa minut jossakin asiassa?
Välimme menivät lopullisesti pari vuotta myöhemmin kun seurustelin tulevan mieheni kanssa. Tåmä ns ystävä oli joka paikassa kertonut että hän seurusteli mieheni kanssa ennen minua. Mieheltäni meni täysin hermo. Mieheni muutti lukion jälkeen kaukaa toiselta paikkakunnalta opiskelemaan sinne missä asuin ja tämä tapahtui aikana ennen kännnyköitä ja nettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulin raskaaksi vahingossa ja sitten yritin miettiä, että mitä teen. Ystäväni kysyi minulta, että luuliko lapseni isä, että tein sen tahallani.
Sama henkilö sanoi minulle, kun surin isovanhempaani, että vanhoja ihmisiä ei tarvitse surra.
Miksi vanhoja ihmisiä pitäisikään surra (tarkoittanet lähestyvää kuolema)? Se on ihan normaalia että vanhat ihmiset kuolevat.
Vanhoja ihmisiä saa surra, jos heihin on kiintynyt! Ei sureminen tarkoita sitä, ettei hyväksyisi kuolemaa tai pitäisi normaalina. Sureva omainen hyväksyy mummon kuoleman, mutta suree sitä, ettei tapaa mummoa enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä jotka eivät itse ymmärrä äitiyttä pitivät lasta vaan rahan ja statuksen tuojana ja muuna oman egonsa jatkeena. Lapsi on omaa elämäänsä varten kasvava ihmistaimi joka tarvitsee sen äidin. Se ei ole mikään erillinen kasvain elämässänne. Meneekö kaaliin?
Paljonkohan ns autismista on seurausta siitä että lasta itketetään vailla huomiota vaan kun on mammalla muka omaa tekemistä? Kun tekee lapsen se ON lapsi, lapsen tarpeineen, ei mikään muu.
Jotakuinkin tasan 0%. Lasten huomiotta jättäminen aiheuttaa lähinnä persoonallisuushäiriöitä, joka saattaa ilmetä esim. erilaisuuden pilkkaamisena ja vääränä pitämisenä. Tiedätkös, autismissa ei ole mitään muuta vikaa kuin se, ettei nentit ymmärrä ja pyrkivät aiheuttamaan mielenterveysongelmia autisteille kiusaamalla, syrjimällä ja väittämällä ties mitä ihmeellisyyksiä, kuten autismin olevan aiheutettu sairaus. Se ei ole aiheutettu eikä edes sairaus sen enempää kuin vasenkätisyys. Se on aivojen neurotyyppi, ihan yhtälailla kuin nenttiys. Jos autismin oireisiin kuuluu vaikkapa kaiken kirjaimellisesti ottaminen, niin nenttiyden oireisiin kuuluu faktojen ohittaminen ja niiden korvaaminen omilla mielipiteillä (huomaatko, yritän ymmärtää nenttejä nyt matkimalla teitä).
Ensimmäisen kirjoittajan kanssa olen 100% samaa mieltä. Sinä jota lainasin, sait näkemään punaista. Autistina kiinnostukseni on kohdistunut ihmisiin. Lasten tarpeisiin vastaaminen on vahvuuteni, oli oma tai vieras lapsi kyseessä. Jälkikasvuni on saanut autismin, ihan perimässään. Tietyt tuttavaäidit turvautuivat minuun, kun eivät osanneet lukea lastaan ja huomasivat nopeasti minun osaavan. Kuten äitinikin osaa. Häneltä puuttuu diagnoosi, mutta ihan samanlainen on kuin minä ja lapseni. Äidin puolen suvussa ei lapsia ole painostuksesta jätetty itkemään ja autismi on vahvana monella. Paljon on neurotyypeissä tutkittavaa, vielä enemmän ymmärrettävää, liian usein tutkijat ovat nenttejä, jolloin ymmärrystä ei ole edes siitä, mitä pitäisi tutkia ja miten.
Ammattikasvattajienkin kanssa olen tapellut siitä, saako lapsen herkkyyskausiin vastata. Sanovat herkkyyskausien olevan olemassa ja myöntävät niiden tulevan lapsille eri ikäisinä, mutta samalla kieltävät koko asian väittämällä, ettei lapsella voi olla vielä sitä tai tätä herkkyyskautta, vaikka ihan oppikirjan mukaan osui siihen ikäkauteen. Ja tapellut, saako teiniä opettaa itsenäiseksi, koska kohta on muuttamassa omilleen, sen sijaan että passaa lasta kuin taaperoa, jolla ei ole ymmärrystä vaaroista tai mistään muustakaan vielä. Läsnäolevalla opettamisella lapsista ei tule täysin uusavuttomia.
Sitten otsikon aiheeseen, muuten paasaan ohi aiheen liian pitkään. Eräs tuttava sai kommentillaan lopulta sen viimeisen linkin aivoihini asiaan, jota olin yrittänyt työstää jo vuosia. Se oli tarkoitettukin tölväisyksi, jotta tajuaisin asian, ja tajusinhan minä sen lopulta oikeasti, enkä vain teoriassa. Yli kymmenen vuotta myöhemmin olen yhä kiitollinen hänelle, että sanoi sen. Mieleenpainuvin tölväisy oli siis jotain, mitä tarvitsin kuulla.
Eräs entinen ystävä totesi, etten ole yhtään mitään, kun kerroin seurueessa opiskelleeni itselleni ammattia viitisen vuotta. Lähinnä hävetti hänen puolestaan, koska kaikki menivät hämilleen, eikä kukaan osannut kommentoida mitään. Pyysi kyllä myöhemmin anteeksi möläytystään, mutta eihän tuollainen unohdu.
Vierailija kirjoitti:
Sain pitkään haaveilemani työpaikan unelma-ammatissani ja paras ystäväni totesi onnittelujen sijaan että sä ootkin tollanen kultalusikka suussa ja onnellisten tähtien alla syntynyt sunnuntailapsi.
Sai mitätöityä iloni ja erityisen ikävältä tuntui, koska lapsuuteni ja nuoruuteni oli todella köyhä. Äitini oli yksinhuoltaja isäni itsemu rhan jälkeen. Minua on ahdisteltu sek suaalisesti siitä lähtien kun täytin 11. Sairastin vaikean syövän ja vähäisen varallisuutenikin olen saanut kovalla työllä ja kituuttamisella. Ja ystäväni tietää tämän kaiken.
Ps. Ja olen lisäksi syntynyt tiistaina. Hah.
Jos paras ystäväsi on tuota luokkaa, niin ei sinulla kyllä kauhean hyvin ole asiat !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä möläytys oli lähinnä surullinen ja olen miettinyt sitä usein.
Tapasin entisen koulukaverini Turussa jollain messuilla. Istuimme messukahvilassa ja kysyin, onko hänen seurassaan oleva tyttö hänen tyttärensä. Hän sanoi, että tytär on hänen, mutta vahinko ja hänen "rangaistuksensa". Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Lapsiparka istui mykkänä ja kuunteli, miten hänen äitinsä selitti, että hän on rangaistus siitä, että äiti oli tehnyt erehdyksen.
Kerroin, että minunkin lapseni on "vahinko", mutta ihanin vahinko, mitä minulle on koskaan tapahtunut.
Häpeän vieläkin sitä, etten pystynyt haukkumaan tätä entistä koulukaveriani pystyyn silloin ja siinä paikassa. Hän sai kauneimman lahjan, minkä elämä voi antaa: oman suloisen, rakastavan ja kauniin tyttären. Sen sijaan, että olisi arvostanut tätä lahjaa, hän myrkytti tyttärensä lapsuuden syyttämällä häntä omasta erehdyksestään.
Tyttäremme ovat nyt noin 40-50 vuoden tienoilla. Jos näet tämän, sinä silloinen pikkutyttö, nyt jo nainen, joka silloin surusilmin istuit seurassamme - anna anteeksi, etten saanut puolustettua sinua. Olet ollut mielessäni kaikki nämä vuodet. Toivottavasti olet saanut perustettua perheen ja hankkinut lapsia, joille olet voinut antaa kaiken sen rakkauden, jonka olisit antanut äidillesi.
Kuuntelin ja sitten katsoin, kun Harlikkakuski pysähtyi keskelle katua kohdalleni ja alkoi ottaa kypärää päästään. Vaikka oli "hienoisia" vaikeuksia tunnistaa, niin paljastui vanhaksi keveriksi, jota en ollut nähnyt yli 15-vuoteen. Syynsä miksi oli pysähtynyt keskelle katua, eikä ajanut tien sivuun, oli kuulemma järkytys ja shokki, minkä myös näkyi hänen tyrmistyneessä ilmeessään kun kypärän nosti. Hän tuli avautumaan minulle, että ei meinannut tunnistaa minua, koska olin kuulemma lihonnut ja turvonnut niin paljon että oli kauheaa katsella.
Olin hiukan ymmälläni, koska painoni oli pysynyt melko vakiona vuosikymmenet, ilman monenkaan kilon heittoja puoleen tai toiseen, ja 20-vuotta vanhat farkut menivät heittämällä jalkaan, jäivät jopa väljiksi! Jotain hyötyä edes aktiivisesta kuntoilusta ja terveellisestä syömisestä, jotka jatkuneet teini-iästä lähtien. Ja kun päihteitäkään ole koskaan tullut käytettyä, niin mysteeriksi jäi, mikä oli minua "turvottanut"!
Vielä erikoisemmaksi tilanteen teki se, että kun viimeksi olin nähnyt tämän kaverini, niin hän oli hoikka, hyvän näön omaava silokasvoinen pellavapää. Nyt hänen kankeasti prätkän päältä noustessa, hän oli isomahainen, ylipainoinen, täysin kaljuuntunut, parkkiintuneen pärstän omaava harmaantunut pukinparta, ja joutui käyttämään voimakkaita silmälaseja. Totesi tosin, että onhan hänkin hiukan muuttunut, mutta ei kuullemma lainkaan yhtä rankasti kuin minä! Luulin ensin että vitsaili, mutta kun katseli silmät suurena shokista olemustani päästä varpaisiin koko keskustelumme ajan, niin ei siltä vaikuttanut.
Tuli lievästi sanottuna sellainen "Look who`s talking"-fiilis! Pitää myöntää että minulla oli kyllä vaikeuksia pitää pokkaa hänet nähdessäni, mutta ei tullut mieleenikään alkaa kommentoida hänen ulkonäköään, varsinkaan kylmiltään päin näköä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljeni pyysi minua palauttamaan yhden työkalun isoveljelle, koska hän ei ehdi palauttaa sitä sovittuna aikana. Lähdin viemään sitä työkalua polkupyörällä isoveljen talolle ja näin pihalla useita autoja ja soitin ovikelloa, kukaan ei tullut avaamaan ovea, soitin uudestaan, ei tultu avaamaan ovea, soitin uudestaan ja uudestaan... kunnes isoveljeni tuli avaamaan oven ja sanoi minulle:
-Sinä et voi tulla sisälle, koska täällä on kylässä parempia vieraita. Jätä työkalu tähän.
Sen jälkeen en mennyt kyseiselle isoveljelle kylään ja hän ihmettelee miksi.
Kyseinen isoveli sanoi minulle kerran, kun sanoin hänelle erittäin rumasti:
-Etkö yhtään ajattele mitä sanot? Tuollainen puhe on erittäin loukkaavaa.
Se, mitä veljeni sanoi minulle juuri ennen minun sanojani, ei ollut veljeni mielestä mikään syy pahoittaa hänen herkkää mieltään:
-Sinut pitäisi laittaa holhoukseen ja mielentilatutkimukseen.
Olen sellaisen asian pistänyt merkille, että henkilöt jotka arvostelevat avoimesti muita ihmisiä, eivät itse kestä pienintäkään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä.
Mulle on useamman kerran sanottu, että olenkin kiva/rento/huumorintajuinen jne, kun yleensä X vaikuttaa niin asialliselta. Tai tuon asiallisen tilalle mikä tahansa kuivakkaa ja tylsää tarkoittava ilmaus. Olen ujo isommassa porukassa ja koen tuon kyllä loukkaavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerroin olevani raskaana, odotin ensimmäistä lasta. Ystäväni kysyi, oliko se vahinko. Loukkaannuin tästä. Olin 3-kymppinen, naimisissa, valmistunut korkeakoulusta, vakituisessa työssä ja hankkinut mieheni kanssa omistusasunnonkin. Mielestäni elämäntilanteessani mikään ei erityisesti viitannut siihen, että tilanne olisi vahinko.
Elettiin markka-aikaa ja kaverin sijoitusfirma oli lähtenyt rajuun nousukiitoon, ja hänen varallisuutensa samalla. Tämä kaveri soitti minulle, kuulemma kohteliaisuudesta koska olimme tunteneet toisemma kauan ja olleet parhaimpia ystävyksiä. Hän sanoi että koska on nykyään erittäin varakas ja liikkuu sen takia varakkaissa sijoitus ja pankkiiripiireissä, niin ei voi enää julkisesti olla tekemisissä kanssani koska olenhan vain pelkkä duunari, ja mikä pahinta vieläpä raksaduunari, eli proleista prolein! Kiitti menneistä vuosista, ja sanoi että voi toki vielä moikata jos ketään ei näe, ja jopa pari sanaa vaihtaa jos vain kaksistaan olemme, mutta muuten ei ole tuntevinaan jos julkisella paikalla törmäämme!
Mikä erityisesti mieleeni jäi, oli se että jokunen vuosi aiemmin tämän kaverin firma oli menossa konkkaan, ja hän tarvitsi nopeasti apua. Kuten ehkä aavistella voi, niin hän ei ollut niitä suosituimpia henkilöitä, pääasiassa luonteensa takia, niin lainantakaajia ei löytynyt. Hän tuli luokseni ja vetosi siihen että olimme olleet parhaita ystäviä jo pitkään, pyytäen apua. Ajattelin silloin että kai ihmisiä tulisi kohdella kuten haluaa itseään kohdeltavan, ja jos edes paras ystävä ei auta, niin kuka sitten auttaisi?
Takasin hänelle 4-vuoden palkkaani vastaavan summan lainan, jonka turvin hänen firmansa pelastui ja hän rikastui. Tästä hyvästä hän lupasi minulle palkkioksi yhden Cokiksen, enhän ollut edes ajatellut ystävän auttamisesta mitään veloittamani. Näin jälkikäteen olisin toivonut palkkioksi ystävyytemme jatkumisen, cokista kun saa kaupasta mutta sitä ystävyyttä enää ei! Tai ehkä rahalla saisi, sillä mainostihan hänkin saaneensa uusia hienoja, puhumattakaan varakkaita ystäviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin käynyt kampaajalla värjäämässä hiukset. Aiemmin mulla oli ollut vaan raitoja. Ystävä kommentoi uudet hiukset nähdessään, että hyvä kun värjäsin, kun aiemmin mun hiukset olivat olleet aika harmaat. En hirveästi arvostanut tuota "kohteliaisuutta", kun oma väri sellainen tyypillinen suomalainen maantienharmaa.
Ne jotka alkoivat huomauttelemaan painostani niin jäivät entisiksi ystäviksi. Jos toisen arvostus alenee painon nousun myötä niin on aika vaihtaa seuransa muuhun. Ei ystävyyteen kuulu ulkonäön arvosteleminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuteni Porissa arkoja ja laihoja lapsia haukuttiin läpikuultaviksi. Jälkeenpäin aatellen se on aika nokkela ilmaisu.
Vanha (ja pitkäaikaisin) kaveri totes että "ei koulussa uskaltanut aluks puhua mulle ku luuli mua pummiksi, sellaseks kodittomaks" kun näki mut ekan kerran. Olin vaikeasti masentunut ja kotona laiminlyöty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sain pitkään haaveilemani työpaikan unelma-ammatissani ja paras ystäväni totesi onnittelujen sijaan että sä ootkin tollanen kultalusikka suussa ja onnellisten tähtien alla syntynyt sunnuntailapsi.
Sai mitätöityä iloni ja erityisen ikävältä tuntui, koska lapsuuteni ja nuoruuteni oli todella köyhä. Äitini oli yksinhuoltaja isäni itsemu rhan jälkeen. Minua on ahdisteltu sek suaalisesti siitä lähtien kun täytin 11. Sairastin vaikean syövän ja vähäisen varallisuutenikin olen saanut kovalla työllä ja kituuttamisella. Ja ystäväni tietää tämän kaiken.
Ps. Ja olen lisäksi syntynyt tiistaina. Hah.Jos paras ystäväsi on tuota luokkaa, niin ei sinulla kyllä kauhean hyvin ole asiat !
Tää oli nyt kyllä vähän sellainen tölväisy/möläytys... 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ollut todellisia painovaikeuksia vuosikausia, runsasta ylipainoa.
Sain vihdoin elämäntapamuutoksen käyntiin ja laiduttuani 10 kg kysyin ystävältäni, huomaako muutosta.Hän vastasi:"No en kyllä".
Tuosta on n. 15 vuotta, paino on nykyään normaali, mutta jotenkin luottamus meni.
Miksi? Jos hän ei nähnyt muutosta, olisiko hänen siis pitänyt valehdella ollakseen luotettava?? Ei kannata kysellä moisia, jos ei oikeasti kestä rehellistä vastausta.
Oletko autisti? Ei rehellisyys joka asiassa ole mikään arvo. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja toisten kannustaminen ovat. Sitä paitsi kyllä kymmenen kilon laihtumisen huomaa viimeistään sitten, kun pyydetään katsomaan.
Mutta laihduttaja sanoi, että luottamus meni. Siis luottamus meni, koska vastaaja oli rehellinen? Mitä tulee väitteeseesi siitä, että 10 kg laihtumisen huomaa kun pyydetään katsomaan. Et voi tietää sitä kaikkien kohdalla.
Niin, tietysti voisi kohteliaasti kehua. Ei se olisi sinulta pois. Toinen saisi hyvän mielen. Tyyliin olet entistäkin komeampi/nätimpi.
En usko möläytyksiin. Uskon, että kaikki tahalleen haluaa loukata. En ainakaan itse koskaan mäläyttele, jos sanon jotain ilkeää, on se ihan tahallista.
Vierailija kirjoitti:
Elettiin markka-aikaa ja kaverin sijoitusfirma oli lähtenyt rajuun nousukiitoon, ja hänen varallisuutensa samalla. Tämä kaveri soitti minulle, kuulemma kohteliaisuudesta koska olimme tunteneet toisemma kauan ja olleet parhaimpia ystävyksiä. Hän sanoi että koska on nykyään erittäin varakas ja liikkuu sen takia varakkaissa sijoitus ja pankkiiripiireissä, niin ei voi enää julkisesti olla tekemisissä kanssani koska olenhan vain pelkkä duunari, ja mikä pahinta vieläpä raksaduunari, eli proleista prolein! Kiitti menneistä vuosista, ja sanoi että voi toki vielä moikata jos ketään ei näe, ja jopa pari sanaa vaihtaa jos vain kaksistaan olemme, mutta muuten ei ole tuntevinaan jos julkisella paikalla törmäämme!
Mikä erityisesti mieleeni jäi, oli se että jokunen vuosi aiemmin tämän kaverin firma oli menossa konkkaan, ja hän tarvitsi nopeasti apua. Kuten ehkä aavistella voi, niin hän ei ollut niitä suosituimpia henkilöitä, pääasiassa luonteensa takia, niin lainantakaajia ei löytynyt. Hän tuli luokseni ja vetosi siihen että olimme olleet parhaita ystäviä jo pitkään, pyytäen apua. Ajattelin silloin että kai ihmisiä tulisi kohdella kuten haluaa itseään kohdeltavan, ja jos edes paras ystävä ei auta, niin kuka sitten auttaisi?
Takasin hänelle 4-vuoden palkkaani vastaavan summan lainan, jonka turvin hänen firmansa pelastui ja hän rikastui. Tästä hyvästä hän lupasi minulle palkkioksi yhden Cokiksen, enhän ollut edes ajatellut ystävän auttamisesta mitään veloittamani. Näin jälkikäteen olisin toivonut palkkioksi ystävyytemme jatkumisen, cokista kun saa kaupasta mutta sitä ystävyyttä enää ei! Tai ehkä rahalla saisi, sillä mainostihan hänkin saaneensa uusia hienoja, puhumattakaan varakkaita ystäviä?
En tiedä voiko tämän kaltaiset jutut olla totta, vai näinkö tossukoita osa palstalaisista on. Näillä jutut on tyyliin luokkaa että "kaveri kohteli minua aina kuin roskaa, ei pitänyt vuosiin yhteyttä ja sitten yhtäkkiä otti minuun yhteyttä. Pyysi mun molempia munuaisia ja minä sitten vähän hammasta purren annoin munuaiseni. Kaveri ei enää halunnut operaation jälkeen olla mun kanssa tekemisissä ja nyt minä joudun käymään monta kertaa viikossa dialyysihoidossa :( "
Toivottavasti edes osa näistä jutuista on keksittyjä, ettei näin moni oikeasti joudu kaltoin kohdeltuin "ystäviensä" puolelta.
Alue: Aihe vapaa
Just just. Ihan voin kokemuksesta sanoa, että kaikki vanhemmat eivät tiedä vanhemmuudesta mitään.
T: 20 vuotta lastensuojelussa töissä