Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta
Onko muilla jäänyt möläytykset elämään mielensopukoihin? Ei välttämättä ole loukkaukseksi tarkoitettu, mutta silti hieman kirpaissut. Itseäni on jäänyt mietityttämään ystäväni tokaisu siitä, ettei koskaan voisi työskennellä tai asua kanssani. Olemme olleet joskus samassa työpaikassa n. 1,5 vuotta, joten jäi hieman kaivelemaan, että miksi olin niin kamala työkaveri. Kyllä minä voisin ystäväni ottaa hätätapauksessa kanssani asumaan (olen toisen kaverin yhden kerran ottanutkin), tosin vain väliaikaisesti, koska tarvitsen oman tilani. Muita möläytyksiä?
Kommentit (1150)
Paras ystäväni tokaisi festareilla ympärikännissä ison porukan edessä, että poikaystäväni on syy miksi meillä aikoinaan meni välit muutamaksi vuodeksi.
En alkanut siinä riitelemään, enkä koskaan ottanut asiaa esiin enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Itse en vertailisi lapsettomia ja vanhempia. Jokainen on oma yksilönsä ja kaikista ihmisistä löytyy niitä ymmärtämättömiä. En ole koskaan pitänyt tästä vastakkain ajattelusta ja pitkään ajattelin, että tämä on joku keskustelupalstojen urbaanilegenda. Eihän näin ajattelevia ihmisiä voi olla olemassa. Kummassakaan porukassa.
Minulla on lapsi ja muut tuttuni/kaverini ovat lapsettomia. Yksi heistä asetti meidät näihin rooleihin. Hän tunsi itsensä huonommaksi seurassani. Hänestä tuntui myös, ettei hän tiennyt/osannut mitään lapsiin liittyen. Jokin käytöksessäni aiheutti tämän. En mielestäni tuonut äitiyttäni erityisesti esille. Tietenkin puhuin siihen liittyvistä tuntemuksista ja väsymysestä ym. Minusta on ihan normaalia puhua omaan elämäntilanteeseen liittyvistä asioista, vaikka oltaisiinkin eri tilanteissa. Ei oikein koskaan aiemminkaan oltu samassa tilanteessa hänen kanssaan. Ainakaan yhtä aikaa.
En koskaan ajatellut, että väsymykseni olisi suurempaa kuin jonkun muun tai verrannut sitä jonkun muun olotilaan. Jos puhuttiin valvomisesta ja siitä kun ei saa unta, ystäväni saattoi tässä tilanteessa mainita, että kun sinulla on se lapsi niin sinulla on rankempaa. Vastasin, että rutiinillahan se menee, Ihan normaalia. Hän hymähti vastaukseksi. Siinä vaiheessa vauva nukkui paljon ja sain kuitenkin levättyä päivällä. Hän joutui menemään töihin, rankemmalta se minusta tuntuisi, minä sain sentään jäädä kotiin. En kokenut vauva-aikaa muutenkaan kovin vaikeana, vaikka joskus väsymys valtasikin mielen.
Olen aina tuntenut itseni huonommaksi kuin muut ja äidiksi tultuani mietin, että olenko tarpeeksi hyvä äiti. Annanko lapselleni kaiken mitä hän tarvitsee ja osaanko olla äiti. Mitä, jos pilaan kaiken? Oli todella hämmentävää kuulla nuo sanat kaverini suusta ja jäin pitkäksi aikaa miettimään, että miten olen puhunut/käyttäytynyt. Koska en itse millään lailla tuntenut olevani parempi kuin hän tai muut ylipäänsä. Samalla, kun taistelin omien epävarmuuksieni kanssa, hän näki tilanteen ihan päinvastoin.
Yritin asettua hänen asemaansa, mutta kun kyse oli minun käytöksestäni häntä kohtaan ja ilmeisesti myös käytöksestäni lapseni seurassa, menin ihan lukkoon. En oikeasti tiennyt, että mitä sanoin/tein niin väärin. Kai se on jotakin sosiaalista kömpelyyttä/tyhmyyttä. Yksittäisiä möläytyksiä, jotka olisi ehkä voinut ohittaa. Pelkäsin jälkeenpäin jatkuvasti, milloin hän taas hyökkää arvosteluillaan. En oikein tiennyt miten minun olisi pitänyt käyttäytyä hänen seurassaan. Tulenarkoja aiheita oli useampikin tuona aikana. Yritin tosissani miettiä omaa puhettani hänen seurassaan, mutta jotenkin epäonnistuin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidin kimppakämppää pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Hänellä oli työkiireitä ja päätin, että laitan ruokaa meille molemmille. Hän pääsee heti iltavuoron jälkeen syömään.
Olin vielä laittamassa ruokaa, kun kaveri tulee kotiin ja tölväisee huutaa, että "Mitäs paskaa se Sanna täällä laittaa?"
Samaan hengenvetoon menee jääkaapille, nakkaa sinne juuston ja huutaa "Ja et sitten syö tätä juustoa!" En ollut ennenkään syönyt hänen juustojaan.
No, mutta, olikin vähän erikoisempi kaveri. Hänen mielestään minun ollessa työttömänä kaikki kimppakämpän kotityöt kuuluvat minulle. Ei mitään vuorottelua, vaan Sanna työttömänä kotona ollessa tekee kaiken imuroinnista saunan pesuun. Tiskaa myös kämppiksen ja tämän poikaystävän sotkemat astiat viiden ruokalajin kokkaamisen jäljiltä.
Ja sinäkö tiskasit?
En. Saivat tiskata sotkunsa.
Muuten oli pakko yleisesti siivota, muuten asunto olisi ollut sikolätti. Kokeilin asiaa ja kun 6kk jälkeen samat tavarat olivat edelleen niillä paikoilla minne ne oli heitetty ja keittiössä kuhisi kuukauden jälkeen satoja banaanikärpäsiä, pidin kämpän siistinä jo oman mielenterveyden takia.
Mutta poikkiksensa sotkut sai siivota itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
En yleensä ota itseeni kovin herkästi, mutta entisellä työpaikalla oli ikäiseni nuori nainen jolla oli niiiin vaikeaa. Tämä avautui ensitapaamisella mm. perheongelmistaan, rahaongelmistaan, terveydestään yms. Ja kaikki kahvitauot joissa tuo henkilö oli paikalla meni aina siihen, että kuunneltiin selostus tämän viikon ongelmista. En itse ikinä oikein kertonut omasta elämästäni tälle naiselle, mutta hän otti kerran asiakseen sanoa "niin eihän tätä ymmärrä jos on ollut itsellä helppo elämä".
Hymähdin vain vastaukseksi, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli alkaa huutaa. Oma terveyteni, perhetaustani ja elämäni sisältää sellaisia asioita joista ei todellakaan voi avautua työpaikan kahvipöydässä, ja minusta on törkeää olettaa että jollakin on ollut hirveän helppoa vaan siksi koska tämä ei kerro ensikättelyssä diagnoosilistojaan tai sitä ketkä lähisukulaiset on k*sipäitä.
Huomaa, että hän sanoi jos, ei kun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esikoiseni oli syntynyt. Ystäväni näki kuvan vauvasta ja tokaisi naurahtaen, että näyttää ihan pirulta. Sen jälkeen en ole häntä juurikaan arvostanut, enemmän säälinyt.
Istutaan lapsuudenkodissa iltapalalla. Joku tarjoaa pullaa ja en ole varma otanko. Meillä kylässä ollut mummon sisko toteaa yhtäkkiä, edes katsettaan lautasesta nostamatta, että ”syö syö niin rinnat kasvaa”. Pöydässä hiljeni. Minä muutenkin kehostani epävarmana esiteininä, iskin kyllä itseni aika lukkoon siinä. Jäi kyllä mieleen, kiitos vaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut että aika isokokoiset naiset kettuilevat pienille siroille. ja sen että blondit kuittailevat latinovärisille koko ajan Suomessa. Ja tyhmät älykkäille. Sitä tapahtuu kaikkialla joka päivä joka paikassa. Ja lahjattomat lahjakkaille. Toisin päin harvoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mitä on olla neliraajahalvaantunut, enkä sitä millaista on olla pienen ihmisen vanhempi jollen näitä ole itse kokenut. Mitä sitten? Mikä hinku on yrittää osoittaa tietävänsä asioita joita ei voi kokemuksen perusteella tietää? Varsinkin asioissa joita voi mitata vain omalla kokemuksella, ei arvelulla? Sama kuin tietäisin millaista on olla sikarikas, tai koditon juoppo pelkällä mielikuvittelulla. Ei sitä voi tietää, mitä sitten?
Ei ollut tarkoitus loukata kenenkään tunteita sillä kirjoituksellani "Tuosta vanhemmuudesta.." vaan aukikirjoittaa mielestäni väärää tulkintaa asioista, jonka vuoksi aivan turhaan loukkaannutaan ja kärjistellään. Pieleen meni. Tai no, näillä palstoilla on vaikeaa sanoa jotain kun kuitenkin se väärinymmärretään.
Tarkoitus oli hyvä, ja sanoa että mielestäni keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, hän on jo ehtinyt kokea monia tunteita, käydä läpi äitiyteen liittyviä prosesseja ja joutuu työstämään omaan menehtyneeseen lapseen liittyvän surun. Aivan kamalan raskas prosesssi. Siihen toivon voimia!
Kuitenkin jos keskustellaan arjen äitiydestä, joka todell on erilaista ja väsyttävämpää elämää kuin se että on töissä 8h ja pääsee kotiin lepäämään niin kyllä se vain on erilaista.
No turha vääntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vituttiko miten paljon kun sait tietää? Kysyi kollega kun kerroin että tyttö on tulossa. Vaikka supliikkimies olenkin niin siinä vaiheessa kyllä menin sanattomaks. Niin ja ei vituttanut, en toisaalta uskonut että mua nuoremmat saattaisi vielä ajatella noin
Järkyttävä loukkaus sekä sinua että lastasi kohtaan.
Kiinnostavaa myös tuollainen heitto, kun juuri luin, että Suomessa on miesylijäämää, eikä riitä nuorille miehille naisia.
Tyhmälle työkaverille olis voinut heittää jotain hänen kiinalaisesta ajatusmaailmastaan...
Äläs nyt. Tyttäremme ollessa n. kk ikäinen, törmäsimme kaupassa mieheni lapsuudenkaveriin ,jota en ollut ennen nähnyt. Kaveri onnitteli miestäni, ja kysyi kumpaa sukupuolta lapsi on. Mieheni vastasi ylpeänä että tyttö, kaveri vastasi voivoi, ja näytti peukkua alaspäin...
Vierailija kirjoitti:
Kaveri kehui omaa kroppaansa ja tölvi minun. Kuulemma hänellä on hyvä synnyttäjän lantio, sopivan leveä, kuten hänen suvussa on tapana ja hänestä tulee kyllä hyvä äiti ja blaa blaa, kun taas minä olen liian luiseva ja minua ei ole tarkoitettu synnyttämään kun on tuollainen lantiokin ja sen näkee jo päälle.
Tää oli joskus teininä ja puhuja oli "kaveri" joka siinä kaveriporukassa muiden edessä alkoi tätä yhtäkkiä selventämään kaikille. Mittaili käsillään omaa ja minun lantiota ja sävy oli sellainen minua säälivä, kun en tyttörukka ikinä äidiksi sovi.
Tuli täysin puun takaa ja jostain syystä todella syöpyi ajatuksiini. Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen edelleen se tulee mieleen kun puhutaan lapsista. Että ei minua ole siihen tarkoitettu ja sen näkee jo päälle.
Voisi olla sama kaveri kuin minulla, mutta minun vastaavasta tapauksesta on jo parikymmentä vuotta. Kaveri on entinen kaveri ja tietääkseni lapseton ja miehetön, minä taas tulin helposti raskaaksi ja synnytin tuosta noin vain neljäkiloisen vauvan.
Sinällään näillä asioilla ei toki väliä enkä pidä lapsensaantia minään saavutuksena, mutta vähän huvittaa tuollaisen julkisen ivaamisen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-Tunnen yhden julkkiksen, mistä entinen ystäväni oli kiinnostunut, seurapiireihin pääsyn merkeissä. On kaikkea muuta kuin joku "somettaja", eli todella ansioitunut henkilö taiteen saralla. "Ystäväni" muisti aina kysyä soitellessaan, "Mitä x:lle kuuluu"?
Samainen ystäväni, kaupassa ollessamme (oli tullut toisesta kaupungista kyläilemään luokseni) kauhisteli "Hyi hirvitys, et kai tosissasi osta tuollaista moskaa"? kun ostin laittimehua, mikä nyt oli tarkoitettu tyttäreni kavereille enimmäkseen. En ole niin varoissani, että voisin tarjoilla mitään gourmeeta tai biodynaamisesti viljellyistä porkkanoista tehtyjä terveysjuomia jne. kuten ystävä juo. Tytön kaverit tosin söivät usein meillä, tavallisia ruokia, lihapullia jne.
Toinen tölväisy tuli kun pyyhe sattui olemaan "kova", kun oli huuhtis loppunut, samoin kuin etikkakin, vaikka pahoittelin jo ennakkoon tilannetta.
Kolmas ylenkatse löytyi pyykinviikkauksesta, mikä nyt ei edes ollut viikkausta. Toin narulta hänen pestyt vaatteensa (mitkä olin pessyt koneessa omilla pesuaineillani) ihan vain käsivarrellani, johon hän totesi EI noin, vaan anna kun näytän, näin ne pitää taitella (laitteli niitä matkalaukkuunsa, kun teki lähtöä, onneksi!!)
Summa summarum: Ainoastaan tuon tunnetun henkilön takia teeskenteli kaveria. Nyt on ex, sai mennä. On sellainen "kulttuuripersoona", että on ängennyt itsensä Marco Bjurströmin tanssitunneille (nyt on Marcon "hyvä bestis" olevinaan), ja aikoinaan lähti heti vatsatanssimaan, kun kuuli Tarja Halosen harrastavan sitä. Ja pianhan sitä jo oltiinkin "Tarjan kaa täällä tanssimassa".
Pyysin aikoinaan, että voitais sähköposteilla, kun en aina pääse puhelimeen, ja asian piti olla ok, mutta eikö mitä, luuri soi yleensä aina väärään aikaan; "Mitä x:lle kuuluu"? Good bye.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut tarkoitus loukata kenenkään tunteita sillä kirjoituksellani "Tuosta vanhemmuudesta.." vaan aukikirjoittaa mielestäni väärää tulkintaa asioista, jonka vuoksi aivan turhaan loukkaannutaan ja kärjistellään. Pieleen meni. Tai no, näillä palstoilla on vaikeaa sanoa jotain kun kuitenkin se väärinymmärretään.
Tarkoitus oli hyvä, ja sanoa että mielestäni keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, hän on jo ehtinyt kokea monia tunteita, käydä läpi äitiyteen liittyviä prosesseja ja joutuu työstämään omaan menehtyneeseen lapseen liittyvän surun. Aivan kamalan raskas prosesssi. Siihen toivon voimia!
Kuitenkin jos keskustellaan arjen äitiydestä, joka todell on erilaista ja väsyttävämpää elämää kuin se että on töissä 8h ja pääsee kotiin lepäämään niin kyllä se vain on erilaista.
No turha vääntää.Niin, ethän sinäkään tiedä äitiyden kamalimmasta puolesta yhtään mitään, kun lapsesi ei ole kuollut. Vielä. Voi olla että joskus saat sen kokea.
Näin se juuri on.
Ei sitäkään voi tietää täysin ennen kuin on itse kokenut.
Keskenmeno ei ole sama asia kuin se että menettää lapsen joka on syntynyt ja jota on hoitanut ja jonka on oppinut tuntemaan.
T. Keskenmenon kokenut mutta onneksi ei ( vielä ainakaan) syntynyttä lasta menettänyt.
Eräs pitkäaikainen ystäväni aina kyytiä tarvitessaan pyysi minua avuksi. Milloin oli auto rikki tai milloin mikäkin syy. Lupasi maksaa bensarahaa minulle, jos vain rientäisin auttamaan. No sitten jälkikäteen jossain vaiheessa riidan yhteydessä sanoi, että häntä oli harmittanut kun minulle täytyy aina bensoja maksella. Olen kuulema niin saita ja muut hänen ystävät eivät olisi ottaneet bensarahaa vastaavassa tilanteessa. Eli pisti asian minun syyksi ja syytti kitupiikiksi. Minun olisi tullut kustantaa kaikki hänen tarvitsemansa autokyydit omista vähistä rahoistani. Eikö sekin ole apua, että lähtee asioikseen hakemaan ja kyyditsemään. Ja nyt ei ole pelkästään kyse muutaman kilsan ajuista vaan kymmenien kilometrien matkoista.
Vierailija kirjoitti:
Kerroin (puutarhuri) äidilleni että kissat eivät näe värejä samalla tavoin kuin ihmiset. Äiti sanoi aidosti pettyneenä että "Voi ei, Pörri (nimi muutettu) ei erota ruusujani toisistaan".
Tässä ketjun varmaan ainoa oikeasti hauska ja hyvällä tavalla mieleenjäävä möläytys. Muuten tämä keskustelu on ollut järkyttävää luettavaa. Vielä järkymmän tästä tekee se, että valtaosa kerrotuista möläytyksistä on tullut aikuisilta. No, hyvin monet suomalaiset aikuiset ovat tahdittomia, empatiakyvyttömiä, erilaisuudesta herkästi ärsyyntyviä ja omasta mielestään kamalan nokkelia, niin ei sinällään pitäisi olla mikään ihme, että sieltä suusta pääsee suoranaisia rupikonnia. Ilmankos täällä on niin paljon erilaisista mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, kun vuorovaikutus perustuu suureksi osaksi tölvimiselle ja näpäyttelylle.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia. Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.
Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:
Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...
Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!
Sori mutta sivusta
Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!
Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.
Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.
Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.
Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?
Alue: Aihe vapaa
Ystäväni oli varaamassa aikaa tikkien poistoon , sanoin että minä voisin tikit häneltä poistaa. Hän sanoi että menee mieluummin oikealle hoitajalle. Minäkin olen oikea sairaanhoitaja - paitsi hänen mielestään. Pari tikkiä olkapäässä , no oikea hoitaja sitten poisti ne.