Lue keskustelun säännöt.
Menitkö yhteen sen kanssa, jonka eniten halusit vai jouduitko tyytymään siihen mitä sait?
03.03.2020 |
Tämä on aika surullinen aihe, mutta varmaan totta monelle. Olen joskus miettinyt olisiko ollut parempi jäädä yksin ja odottaa jos tulisi 'uusi paras'. Luulen, että elämme nyt suht onnellista elämää, mutta joskus mieli vetää haikeaksi.
Kommentit (277)
En saanut ketä halusin mutta nyt sain jotain parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kysyttäisiiin näiltä tänne kirjoittaneiden puolisoilta, niin varmaan jokainen olisi tyytynyt siihen mitä oli tarjolla.
En. Hän oli varattu. Toisaalta en ottanut ketään tilallekaan, koska en ole löytänyt sellaista, jonka todella haluan. Siihen asti sinkkuna.
Vierailija kirjoitti:
Mitä eniten halusin. Mutta olen huomannut, että suurin osa ihmisistä tyytyy vähän kaikessa. Minulla on sellainen kaikki tai ei mitään-asenne.
Näinhän moni julistaa. Mutta jos mietit vaikkapa tavallista arkipäivääsi niin olet tyytynyt lukemattomissa asioissa varsin tavanomaiseen. Et vain kiinnitä siihen huomiota.
Oikeasti sinulla on siis elämässäsi ehkä pari todella tärkeää juttua ja niissä rima (melko) ylhäällä mutta muuten menet aika lailla kuten muutkin.
Nyt olen tavannut aivan upean naisen, mutta - niin kuin aina ennenkin - hän ei näe minua potentiaalisena.
En voi olla miettimättä, olisiko sittenkin pitänyt "tyytyä" yhteen niistä, jotka olivat kiinnostuneita minusta, koska aina kun minä olin kiinnostuneempi, suhde kesti viikosta muutamaan kuukauteen. Toisaalta se yksikin joka piiritti mua viikkokaupalla, petti ja jätti sitten lopulta. Pitäisköhän jo ymmärtää ja hyväksyä ettei minusta ole suhteeseen. Toisaalta ystävät ja pari exää aina ihmettelee, miten olen pysynyt sinkkuna.
Go figure.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tarkoitat. Mistä tietää, että ”tyytyy”? Siitäkö, ettei mies ole aivokirurgi? Tai ei ole pitkä, rikas, akateeminen ja komea?
Nykyinen mieheni on pitkä, riittävän varakas, komea, mutta hän ei ole edes ylioppilas. Tyydyinkö siis? Olisko pitänyt odottaa vielä? Vaikka tämä mies vei jalat alta.
Minulle tyytyminen olisi tarkoittanut parisuhteeseen sitoutumista miehen kanssa, jota en rakasta. Eli järkiliittoa. Ammatin, varallisuuden tai ulkonäön kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Jotenkin hassu kysymys. Ikäänkuin kaikilla olisi jatkuvasti pitkä listä ihmisistä järjestyksessä sen mukaan miten paljon heitä haluaa. Ja siitä sitten katsotaan että saako sen halutuimman vai kenties sijalla neljä olevan.
Minun elämässäni ei ole juuri koskaan ollut edes kahta jollain lailla potentiaalisesti kiinnostavaa ihmistä tarjolla. Valinta on siis ollut aina se että onko ihminen niin kiinnostava että haluan yrittää suhdetta hänen kanssaan vai annanko olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tarkoitat. Mistä tietää, että ”tyytyy”? Siitäkö, ettei mies ole aivokirurgi? Tai ei ole pitkä, rikas, akateeminen ja komea?
Nykyinen mieheni on pitkä, riittävän varakas, komea, mutta hän ei ole edes ylioppilas. Tyydyinkö siis? Olisko pitänyt odottaa vielä? Vaikka tämä mies vei jalat alta.
Siitä ettei ole täysin ja aidosti rakastunut. Onpa outoa kun liität sen johonkin ulkoisiin ominaisuuksiin...
Tällä palstallahan se aina liitetään. Jos se kumppani ei ole kaikin puolin upea niin se on aina kuulemma tyytymistä vaikka kuinka olisi aidosti rakastunut johonkin vähemmän täydelliseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tarkoitat. Mistä tietää, että ”tyytyy”? Siitäkö, ettei mies ole aivokirurgi? Tai ei ole pitkä, rikas, akateeminen ja komea?
Nykyinen mieheni on pitkä, riittävän varakas, komea, mutta hän ei ole edes ylioppilas. Tyydyinkö siis? Olisko pitänyt odottaa vielä? Vaikka tämä mies vei jalat alta.
Minulle tyytyminen olisi tarkoittanut parisuhteeseen sitoutumista miehen kanssa, jota en rakasta. Eli järkiliittoa. Ammatin, varallisuuden tai ulkonäön kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Monessa muussa maassa näkökulma on juuri päinvastainen. Tyytyminen on juuri sitä, ettei saa hyvää järkiavioliittoa, jossa myös ammatit ja varallisuudet kohtaavat.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naapurit kohta eroo, sellaset merkit ilmassa.
Tyytyjät vai?
Vierailija kirjoitti:
Miehenä en ole koskaan saanut valita, on ollut vain tyytyminen niihin naisiin jotka ovat kiinnostuneita. Naisilla parinvalinta on helpompaa - on vapaat markkinat ja oikeus seuloa itselleen päältä parhaat. Me miehet ollaa vain karjaa.
Miehiltä ei kysytä. Sitä paitsi mitä tekemistä teillä on täällä AV:llä, painukaa takas Ylilaudalle minne kuuluttekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos kysyttäisiiin näiltä tänne kirjoittaneiden puolisoilta, niin varmaan jokainen olisi tyytynyt siihen mitä oli tarjolla.
Hyvin osaa sitten teeskennellä rakastunutta. Luulisi olevan aika paljon voimia vievää päivästä toiseen näytellä.
Jouduin tyytymään. Olen kaunis nainen, mutta traumaattinen elämä vei itsetunnon ja sai minut pelkäämään miehiä. Arvostan miestäni, jonka kanssa on turvallista olla ja elämä on ihan mukavaa. En osaa kuvitella mitään romantiikkaa ja suuria tunteita. Minä en taida kyetä sellaiseen. Menin rikki niin varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tarkoitat. Mistä tietää, että ”tyytyy”? Siitäkö, ettei mies ole aivokirurgi? Tai ei ole pitkä, rikas, akateeminen ja komea?
Nykyinen mieheni on pitkä, riittävän varakas, komea, mutta hän ei ole edes ylioppilas. Tyydyinkö siis? Olisko pitänyt odottaa vielä? Vaikka tämä mies vei jalat alta.
Siitä ettei ole täysin ja aidosti rakastunut. Onpa outoa kun liität sen johonkin ulkoisiin ominaisuuksiin...
Tällä palstallahan se aina liitetään. Jos se kumppani ei ole kaikin puolin upea niin se on aina kuulemma tyytymistä vaikka kuinka olisi aidosti rakastunut johonkin vähemmän täydelliseen.
En ole ikinä nähnyt täällä sellaista mielipidettä vaikka olen palstaillut vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä tarkoitat. Mistä tietää, että ”tyytyy”? Siitäkö, ettei mies ole aivokirurgi? Tai ei ole pitkä, rikas, akateeminen ja komea?
Nykyinen mieheni on pitkä, riittävän varakas, komea, mutta hän ei ole edes ylioppilas. Tyydyinkö siis? Olisko pitänyt odottaa vielä? Vaikka tämä mies vei jalat alta.
Minulle tyytyminen olisi tarkoittanut parisuhteeseen sitoutumista miehen kanssa, jota en rakasta. Eli järkiliittoa. Ammatin, varallisuuden tai ulkonäön kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Monessa muussa maassa näkökulma on juuri päinvastainen. Tyytyminen on juuri sitä, ettei saa hyvää järkiavioliittoa, jossa myös ammatit ja varallisuudet kohtaavat.
Eri
Niin? Niissä yhteiskunta rakentuu eri tavalla. Meillä onneksi on mahdollista elää yksin ellei löydä ihmistä, johon rakastuu.
Oon sen kanssa, jonka eniten halusin. Hän ei ole 185 cm miesmalli, mutta on maailman ihanin luonne, älykäs ja empaattinen ja myös oikein hyvännäköinen minun mielestäni. Miehet ehkä "joutuu tyytymään", koska joillekin miehille vain huippumallin näköiset naiset on niitä parhaita. Naiselle ulkonäkö ei ole tärkeintä parinvalinnassa, vaikka se tärkeää onkin.
En saanut sitä kenet olisin eniten halunnut, mutta nykyinen on kaunis, mukava, rakastava ja rakastettava ja hyvin menee.
Itsetuntemuksen ja -arvostuksen puute
Vierailija kirjoitti:
Miehenä en ole koskaan saanut valita, on ollut vain tyytyminen niihin naisiin jotka ovat kiinnostuneita. Naisilla parinvalinta on helpompaa - on vapaat markkinat ja oikeus seuloa itselleen päältä parhaat. Me miehet ollaa vain karjaa.
Ainakin omalla kohdalla ois pitäny tajuta lähtee paljon aikasemmin.
Olin monta vuotta suhteessa johon tyydyin, koska rakastin kaikesta huolimatta, enkä uskaltanut lähteä, koska pelkäsin hänen olevan ainoa, johon voin rakastua. Kaikkeni tein suhteen eteen, siedin mustasukkaisuutta, menojeni kontrollointia, haukkumista, yksinäisyyttä, henkistä manipulointia, vain koska välillä oli niin kivaa. No, lopulta mies jätti minut ja se oli ehkä paras asia, mitä hän teki minulle. En ollut erosta edes suruissani, koska olin jo kolme vuotta jahkaillut eron ja jäämisen välillä.
Meni jonkin aikaa ja täysin yllättäen löysin nykyisen mieheni joka on oikeasti minulle täydellinen. Rakastaa, puhuu, pussaa, haluaa lapsia, arvostaa ja tekee parisuhteen eteen yhtä kovasti töitä kuin minäkin. Ei ole koskaan haukkunut, huutanut tai kohdellut minua väärin. Suunnittelemme häitä ja asumme yhdessä. En ole kaivannut takaisin hetkeäkään. Lähinnä ihmettelen miksi en lähtenyt vuosia aikaisemmin.
Mielestäni ei kannata tyytyä, erityisesti jos niitä onnen hetkiä on vähemmän kuin surun hetkiä.
En löytänyt sellaista, jonka olisin halunnut.
Seurusteluni ovat jääneet kahteen lyhyeen opiskeluaikojen kaukosuhdeviritelmään. Kumpikin mies oli olevinaan kovasti rakastunut, mutta he, jos ketkä, olivat rakastuneet mielikuvaan eli omaan kuvitelmaansa. Tuolloin 80-90-luvuilla valtaosa ihmisistä uskoi siihen, että kaikki naiset loksahtaisivat lopulta perinteiseksi nähtyyn perheenäidin rooliin. Minä taas opin itsestäni sen, että minusta ei ole venyttelemään mukavuusalueeni rajoja kovin pitkälle. Minulle sopivia miehiä on maailmassa varmasti aika monta, mutta eivät sattuneet tulemaan vastaan ainakaan oikeaan aikaan.
Olen edelleen sinkku. Olen varma siitä, että sinkkuus on ollut minulle oikea valinta.