Lue keskustelun säännöt.
Miksi pitäisi tyytyä "ihan ok" tavismieheen, jos on onnellisempi sinkkuna?
29.12.2019 |
Siinäpä kysymys näille muutamille palstan miehille.
Minä ainakin koen olevani onnellisempi sinkkuna kuin sellaisen miehen kanssa, joka ei viehätä minua täysin sekä sisäisesti että ulkoisesti. En saisi mitään irti jostain tyytymisparisuhteesta enkä edes haluaisi seksiä tai mitään muutakaan läheisyyttä sellaisessa suhteessa. Ei kovin hyvä lähtökohta onnelliselle parisuhteelle.
Kommentit (628)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.
Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.
Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.
Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.
Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.
Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!
Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.
Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?
T. MIes
Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.
Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.
Sinä saat perhe-elämän kuulostamaan velvollisuudelta, jota pitää sietää ansaitakseen sitä ruhtinaallista omaa aikaa. Minusta tuolla tavalla ajattelevien ihmisten olisi ehkä fiksua tehdä sellaisia elämänvalintoja, joissa maksimoidaan ne ihanat omat hetket ja minimoidaan ne kurjat perhehetket. Vasektomia lienee suositeltavin ratkaisu. Jätetään lastenteko niille, joista se perheen kanssa vietetty aika on oikeasti kivaa.
Sinä taas kuulostat niin naurettavan mustavalkoiselta ihmiseltä, että en olisi ollenkaan pahoillani vaikka sinäkin jättäisit lisääntymättä.
Me normaalit ihmiset olemme varsin kykeneviä nauttimaan täysin rinnoin sekä perhe-elämästä että sen vastapainona omasta ajasta. Sopivassa suhteessa, tietenkin.
Sinäkin? Ahaa, eli sinulla ei todella vielä ole niitä lapsia. No, se selittääkin paljon. Kehoitan nyt ennen ehkäisyn poisjättöä keskustelemaan ihan sen oman emännän kanssa eikä kiukuttelemaan netissä. Ja mikäli emäntä näyttää vihreää valoa, niin kannattaisi ehkä jutella vielä muutaman lapsiperheen isän kanssa siitä, että miten hyvin ne suunnitellut poikain reissut on oikeasti toteutuneet, kun kotona on kolme lasta vuorotellen yrjö- ja nuhataudissa. En minä väitä, ettei se onnistu, mutta ne naiset jotka tuohon suostuu on aika harvassa.
Tietysti asiasta olisi hieman helpompi keskustella, jos ilmaisisit mitä tuo "sopivassa suhteessa" juuri sinulle tarkoittaa. Ääriharvassa kun taitavat olla nekin perheet, joissa sitä omaa aikaa ei ole koskaan. Mutta tuntemissani yli 2-3 lapsen perheissä sitä on yleensä noin yksi ilta kuussa, mikä tuskin oli ihan se sinun hakemasi tahti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on vähän sama asia kuin kehopositiivisuudessa. Ollaan muka onnellisia, julistetaan sitä itsensä hyväksymistä ja vaaditaan muitakin hyväksymään se. Pohjimmiltaan ollaan silti onnettomia omaan tilanteeseen ja kadehditaan muita.
Joo, itsekin olen huomannut että moni ihan kehen tahansa tyytynyt on varsin onneton sellaisessa "kunhan nyt joku sängynlämmittäjä on" -suhteessa, koska vieläkin elää jopa Suomessa sitkeä ajatusmaailma siitä, että on PAKKO OLLA PARISUHTEESSA. Parempi ja mukavampi tosiaan yksin - en tosin tiedä, kadehtiiko moni parisuhteellinen minua elämäntyylini takia, vaikka mulla nyt luultavasti onkin enemmän vapauksia ja vähemmän sydänsuruja kuin joillakin kavereilla (joilla siis ei ole muuta sisältöä elämässään kuin pelkästään se puoliso/avopuoliso)...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Tämä rakastuneiden ihmisten lällättely on kyllä jotenkin absurdia tässä ketjussa. Ei kukaan varmasti kuvittele, että tyytymissuhde olisi jotenkin parempi kuin syvään intohimoon ja rakkauteen pohjautuva. Mutta kun elämässä ei aina mene ne nallekarkit tasan. Jotkut eivät koskaan rakastu intohimoisesti, toiset rakastuvat mutta yksipuolisesti, kolmannet varattuun joka ei halua rikkoa perhettään, joku muu taas rakastuu ihmiseen jonka kanssa ei taas jostain muusta syystä voi pysyvää parisuhdetta rakentaa. Silloin nämä ihmiset valitsevat kahdesta huonosta vaihtoehdosta toisen. Ei se ole ideaalitilanne, mutta valitsematta jättäminenkin on valinta, ja joskus sen seuraukset on vieläkin kipeämmät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Wow, palstalla on niin viisas ihminen, että hän pystyy kumoamaan parisuhde-ammattilaisten (terapeuttien) opit!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus on kerännyt noin 330 yläpeukkua ja 30 alapeukkua.
Silti täällä aina kehoitetaan miehiä tyytymään siihen mitä saa, ja unohtamaan ihanteensa.
Mistä johtuu tämä merkillinen ristiriita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Wow, palstalla on niin viisas ihminen, että hän pystyy kumoamaan parisuhde-ammattilaisten (terapeuttien) opit!
Mitkähän opit tuossa nyt kumottiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylijäämämies kirjoitti:
Aloitus on kerännyt noin 330 yläpeukkua ja 30 alapeukkua.
Silti täällä aina kehoitetaan miehiä tyytymään siihen mitä saa, ja unohtamaan ihanteensa.Mistä johtuu tämä merkillinen ristiriita?
Linkittäisitkö ne ketjut, missä miehiä on kehotettu tyytymään siihen mitä saa ja unohtamaan ihanteensa, kiitos. Vaikka kymmenkunta sellaista näin alkajaisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on vähän sama asia kuin kehopositiivisuudessa. Ollaan muka onnellisia, julistetaan sitä itsensä hyväksymistä ja vaaditaan muitakin hyväksymään se. Pohjimmiltaan ollaan silti onnettomia omaan tilanteeseen ja kadehditaan muita.
Joo, itsekin olen huomannut että moni ihan kehen tahansa tyytynyt on varsin onneton sellaisessa "kunhan nyt joku sängynlämmittäjä on" -suhteessa, koska vieläkin elää jopa Suomessa sitkeä ajatusmaailma siitä, että on PAKKO OLLA PARISUHTEESSA. Parempi ja mukavampi tosiaan yksin - en tosin tiedä, kadehtiiko moni parisuhteellinen minua elämäntyylini takia, vaikka mulla nyt luultavasti onkin enemmän vapauksia ja vähemmän sydänsuruja kuin joillakin kavereilla (joilla siis ei ole muuta sisältöä elämässään kuin pelkästään se puoliso/avopuoliso)...
Moni ihminen nyt ylipäänsä on nykyaikana aika onneton. Et sinä voi tietää, olisivatko he toisenlaisilla elämänvalinnoilla onnellisempia. Minä veikkaan, että täysipainoisessa rakastavassa ja kunnioittavassa parisuhteessa on helppo olla onnellinen, ja kaikki muu vaatii useimmilta ihmisiltä työtä. Ei nämä ole helppoja ratkaisu eikä näitä pitäisi minusta kenenkään alkaa ulkopuolelta syöttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Tämä rakastuneiden ihmisten lällättely on kyllä jotenkin absurdia tässä ketjussa. Ei kukaan varmasti kuvittele, että tyytymissuhde olisi jotenkin parempi kuin syvään intohimoon ja rakkauteen pohjautuva. Mutta kun elämässä ei aina mene ne nallekarkit tasan. Jotkut eivät koskaan rakastu intohimoisesti, toiset rakastuvat mutta yksipuolisesti, kolmannet varattuun joka ei halua rikkoa perhettään, joku muu taas rakastuu ihmiseen jonka kanssa ei taas jostain muusta syystä voi pysyvää parisuhdetta rakentaa. Silloin nämä ihmiset valitsevat kahdesta huonosta vaihtoehdosta toisen. Ei se ole ideaalitilanne, mutta valitsematta jättäminenkin on valinta, ja joskus sen seuraukset on vieläkin kipeämmät.
Rakkausavioliitot ovat länsimainen normi joten moni ei juuri sen pidemmälle osaa asiaa ajatella. Kuitenkin esimerkiksi juutalaisten ja intialaisten järjestetyt avioliitot ovat tutkimuksissa usein pitkällä aikavälillä onnellisempia ja niissä myös rakastetaan enemmän, vaikkei avioliitto rakastumisesta alkuaan saanutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Wow, palstalla on niin viisas ihminen, että hän pystyy kumoamaan parisuhde-ammattilaisten (terapeuttien) opit!
Mitkähän opit tuossa nyt kumottiin?
Se, että parisuhteen haasteissa kehotetaan palaamaan muistoissa alkuajan tunteisiin. Siihen intohimoon ja rakkauteen, mitä silloin tunnettiin toisiaan kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No yllättävästi tämmönen super säätäjä löytyi (ikävä kyllä) omaan elämään, päätti aina heittää ulos kun alko säädöt kiinnostamaan ja kas kummaa kun aina ruikutti perään ymmärtäessään että ne "kivat" säädöt ei ollut kuitenkaan mitä hän oikeasti kuvitteli. Ja yrittipä tuo jopa vielä lopuksi hätäpäissään seksillä saada lämmiteltyä suhdetta uusiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Wow, palstalla on niin viisas ihminen, että hän pystyy kumoamaan parisuhde-ammattilaisten (terapeuttien) opit!
Parisuhdeterapeutiksi voi ryhtyä kuka hölmö vain, sinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylijäämämies kirjoitti:
Aloitus on kerännyt noin 330 yläpeukkua ja 30 alapeukkua.
Silti täällä aina kehoitetaan miehiä tyytymään siihen mitä saa, ja unohtamaan ihanteensa.Mistä johtuu tämä merkillinen ristiriita?
Edempänä oli annettu jo vastaus. Yksinkertaisesti, oli haaveen kohteena aasialainen, kreikkalainen jumalatar tai venäläinen nainen, et voi saavuttaa mitään näistä menemättä tienaamaan. Ottavat osansa antamalla samanaikaisesti yhtä paljon takaisinpäin. Valtaosa tyytyy aivan turhaan jopa omatessaan resursseja.
Ylijäämämies kirjoitti:
Aloitus on kerännyt noin 330 yläpeukkua ja 30 alapeukkua.
Silti täällä aina kehoitetaan miehiä tyytymään siihen mitä saa, ja unohtamaan ihanteensa.Mistä johtuu tämä merkillinen ristiriita?
Kirjoituksissa on sävyero. Ap on ilmeisesti tyytyväinen tähän asetelmaan. Noissa ketjuissa, joihin viittaat, kirjoittajat ovat usein tyytymättömiä. Tai sitten olen onnistunut välttämään lukemattomia ketjualoituksia, joissa miehet ilmoittavat olevansa onnellisempi naisettomina jos sopivaa ei löydy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Wow, palstalla on niin viisas ihminen, että hän pystyy kumoamaan parisuhde-ammattilaisten (terapeuttien) opit!
Mitkähän opit tuossa nyt kumottiin?
Se, että parisuhteen haasteissa kehotetaan palaamaan muistoissa alkuajan tunteisiin. Siihen intohimoon ja rakkauteen, mitä silloin tunnettiin toisiaan kohtaan.
Olen eri, mutta sinulla taitaa olla omituinen käsitys näistä liitoista. Ei kai kukaan nyt täysin yhdentekevän ihmisen kanssa naimisiin menekään. Tietysti siinä on tunteita, ne eivät vaan muodoltaan ole sellaista palavaa intohimoa kuin joillakin toisilla pareilla. Ei se tarkoita, että kyseessä olisi jotenkin täysin tunnekylmä liitto.
Toiseksi, en nyt ymmärrä miksi sinä tässä ketjussa ylipäänsä hierot sitä rakkaussuhdettasi muiden naamaan. Ei kukaan ole sitä sinulta ottamassa pois. Jotkut muut eivät vaan ole olleet yhtä onnekkaita sen täydellisen elokuvarakkauden löytämisessä, joten heidän pitää keksiä jotain muuta. Ihan absurdia mainostaa jonkun sellaisen vaihtoehdon ylivertaisuutta, joka ei osalle ole mikään vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän juuri on hienoa, ettei nykyään olekaan pakko tyytyä yhtään mihinkään. Yksin eläminen on hyvä vaihtoehto, jos ei halua parisuhteeseen. Lisäksi voi olla kevytsuhteessa tai pitää rakastajia, niin kuin minä. :) N50+
Inhoan sanaa kevytsuhde, koska sellaista ei ole olemassakaan. Mutta jos oma parisuhteeni loppuisi, niin en usko että itsekään enää koskaan haluaisin sitoutua kehenkään. Hyvä FWB-kumppani, hyvät ystävät, harrastukset, työ ja lemmikkieläimet riittäisivät minulle.
Myös minulle on ihan selvää, että jos jäisin yksin, jatkaisin yksin. Nyt takana on 15 vuotta yhteistä matkaa sielunkumppanin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan.
Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.
Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.
Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.
Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.
Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.
Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?
Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.
Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?
Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.
No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?
Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.
Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.
En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.
Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.
Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.
No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.
Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?
Varmaan muistelee niitä syitä miksi alunperin yhteen mentiin, toteaa että niiden osalta mikään ei ole muuttunut. Tai sitten niitä monia vuosia siinä välissä kun on puolin ja toisin rakastettu jotka ovat paljon merkityksellisempiä kuin suhteen alkumetrit.
Wow, palstalla on niin viisas ihminen, että hän pystyy kumoamaan parisuhde-ammattilaisten (terapeuttien) opit!
Mitkähän opit tuossa nyt kumottiin?
Se, että parisuhteen haasteissa kehotetaan palaamaan muistoissa alkuajan tunteisiin. Siihen intohimoon ja rakkauteen, mitä silloin tunnettiin toisiaan kohtaan.
Ja sekö nyt kumottiin sillä tavalla että jossakin on joku pariskunta jolle tuollainen lähestyminen ei todennäköisesti toimi? Et pysty kuvittelemaan että pätevällä terapeutilla olisi työkalupakissaan ehkä muitakin konsteja, sellaisia jotka voisivat toimia järkisyistä alunperin yhteen menneelle pariskunnalle paremmin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.
Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.
Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.
Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.
Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.
Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!
Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.
Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?
T. MIes
Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.
Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.
Sinä saat perhe-elämän kuulostamaan velvollisuudelta, jota pitää sietää ansaitakseen sitä ruhtinaallista omaa aikaa. Minusta tuolla tavalla ajattelevien ihmisten olisi ehkä fiksua tehdä sellaisia elämänvalintoja, joissa maksimoidaan ne ihanat omat hetket ja minimoidaan ne kurjat perhehetket. Vasektomia lienee suositeltavin ratkaisu. Jätetään lastenteko niille, joista se perheen kanssa vietetty aika on oikeasti kivaa.
Kumman yleistä tällä palstalla mustavalkoisuus. Jos on lapset tehty niin omalle elämälle niskalaukaus, kerrasta elämä TÄYSIN erilaiseksi.
Onneksi en ole noin syvällä, marttyyriasenteella.
M40
Inhoan sanaa kevytsuhde, koska sellaista ei ole olemassakaan. Mutta jos oma parisuhteeni loppuisi, niin en usko että itsekään enää koskaan haluaisin sitoutua kehenkään. Hyvä FWB-kumppani, hyvät ystävät, harrastukset, työ ja lemmikkieläimet riittäisivät minulle.