Miksi pitäisi tyytyä "ihan ok" tavismieheen, jos on onnellisempi sinkkuna?

Vastaus aloittajalle: ei pidä tyytyä. Minä tyydyin ja nyt 20 v jälkeen eroamassa. Mies vaikutti aluksi muuten hyvältä, mutta ei oikein fyysisesti sytyttänyt. Päätin kuitenkin keskittyä miehen hyviin puoliin ja perustimme perheen. Takaraivossa on aina kaihertanut intohimon puute ja ihastun helposti toisiin. Nuorempana halusin tosiaan perustaa perheen ja etsin turvallista miestä. Nyt haluan miehen itse parisuhteen takia enkä perheen, lasten tai asuntolainan takia. Mulle se tarkoittaa kemiaa, kipinää ja intohimoa. Olen ollut tässä suhteessa jo monta vuotta pelkästään lasten takia, nyt en enää kestä. Meillä on vain yksi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

No sitähän ei taas kysytty että ymmärrätkö sinä vai et tai tekisitkö niin itse, vaan sitä että sulkevatko tyytyminen ja rakkaus/intohimo toisensa pois.

Ja mitä tuohon kuin nalli kalliolle jättämiselle tulee niin tuosta kyllä saa sen kuvan että et itse ole kovin sitoutunut ja luotettava kumppani jos saatat koska tahansa lähteä kenen tahansa muun matkaan jos satut ihastumaan. Voisi jopa epäillä että sinä et oikeasta rakastamisesta tiedä vielä mitään, rakastumisesta vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Kunhan päätös on molemminpuolinen tai ainakin sille, johon vain tyydytään, on sanottu mistä on kysymys. Itse valitsisin mieluummin yksinäisyyden kuin olisin ihminen, johon tyydytään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Pitkässä suhteessa saattaa senkin kumppanin kanssa tulla alamäkiä, johon alkujaan oli korviaan myöten ihastunut. Ilmeisesti sinä olet sitä ihmistyyppiä joka tuollaisessa tilanteessa nostaa kytkintä jos sattuu joku uusi ihastus sopivasti kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.

Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.

Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.

Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.

Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.

Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!

Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.

Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?

T. MIes

Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.

Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.

Sinä saat perhe-elämän kuulostamaan velvollisuudelta, jota pitää sietää ansaitakseen sitä ruhtinaallista omaa aikaa. Minusta tuolla tavalla ajattelevien ihmisten olisi ehkä fiksua tehdä sellaisia elämänvalintoja, joissa maksimoidaan ne ihanat omat hetket ja minimoidaan ne kurjat perhehetket. Vasektomia lienee suositeltavin ratkaisu. Jätetään lastenteko niille, joista se perheen kanssa vietetty aika on oikeasti kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.

Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.

Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.

Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.

Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.

Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!

Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.

Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?

T. MIes

Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.

Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.

Joo, kyllä huomaa, että et ole parisuhteessa ja perheellinen, etkä kyllä vaikuta tarpeeksi kypsältä tulemaan isäksi. Kyllä se nyt vaan on niin, että lapset ja perhe tulee ensin ja itse viimeisenä.

M42

Harmi jos sinulla on näin ja ankea elämä, työtä kotiolotkin.

Perheellisenäkin olen itsenäinen yksilö Ja tyytyväinen siitä.

M40

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Pitkässä suhteessa saattaa senkin kumppanin kanssa tulla alamäkiä, johon alkujaan oli korviaan myöten ihastunut. Ilmeisesti sinä olet sitä ihmistyyppiä joka tuollaisessa tilanteessa nostaa kytkintä jos sattuu joku uusi ihastus sopivasti kohdalle.

Useinhan se ei edes sattumalta osu kohdalle vaan sitä aktiivisesti etsitään. Halutaan alkuhuuma takaisin ja tuntuu helpommalta ihastua uuteen ihmiseen kuin siihen samaan vanhaan ja tylsään, jonka kanssa on kaikkea vuosien varrella kertynyttä painolastiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.

No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Pitkässä suhteessa saattaa senkin kumppanin kanssa tulla alamäkiä, johon alkujaan oli korviaan myöten ihastunut. Ilmeisesti sinä olet sitä ihmistyyppiä joka tuollaisessa tilanteessa nostaa kytkintä jos sattuu joku uusi ihastus sopivasti kohdalle.

"Ilmeisesti sinä", "sinä varmaan"  - voi jeesusmaaria kuinka väsynyt olen ihmisiin, jotka eivät pysty tuon parempaan argumentointiin. Eikä ymmärrä lukemaansa. Kun juuri kirjoitin, että kun siinä pitkässä suhteessa tulee niitä alamäkiä, niin silloin on tärkeää palata muistoissa siihen alkuaikaan, kun oltiin rakastuneita ja onnellisia ja oli intohimoa. Ei nostaa kytkintä vaan lähteä sieltä menneisyydestä käsin muistelemaan, miksi ylipäänsä haluttiin olla yhdessä. Mikä tässä on sinulle liian vaikeaa ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.

Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.

Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.

Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.

Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.

Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!

Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.

Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?

T. MIes

Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.

Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.

Sinä saat perhe-elämän kuulostamaan velvollisuudelta, jota pitää sietää ansaitakseen sitä ruhtinaallista omaa aikaa. Minusta tuolla tavalla ajattelevien ihmisten olisi ehkä fiksua tehdä sellaisia elämänvalintoja, joissa maksimoidaan ne ihanat omat hetket ja minimoidaan ne kurjat perhehetket. Vasektomia lienee suositeltavin ratkaisu. Jätetään lastenteko niille, joista se perheen kanssa vietetty aika on oikeasti kivaa.

Sinä taas kuulostat niin naurettavan mustavalkoiselta ihmiseltä, että en olisi ollenkaan pahoillani vaikka sinäkin jättäisit lisääntymättä.

Me normaalit ihmiset olemme varsin kykeneviä nauttimaan täysin rinnoin sekä perhe-elämästä että sen vastapainona omasta ajasta. Sopivassa suhteessa, tietenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.

No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.

Kunhan se järkityytyjä ilmaisee selkeästi kumppaniehdokkaalleen, että kyse on tyytymisestä, niin ei mitään ongelmaa. Seurustelkaa te tyytyjät keskenänne ja me intohimolla elämään ja rakkauteen suhtautuvat seurustelemme keskenämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Kunhan päätös on molemminpuolinen tai ainakin sille, johon vain tyydytään, on sanottu mistä on kysymys. Itse valitsisin mieluummin yksinäisyyden kuin olisin ihminen, johon tyydytään.

En minä usko, että kukaan sitä aivan noilla sanoilla täräyttää. Tuskin ajattelee sitä noin itsekään. Mutta "olet mun ainut oikea sielunkumppani ja himoitsen hulluna sun pikkuvarvastakin" ja "tyydyin sinuun kun en muutakaan saanut" väliin mahtunee aika monta välimuotoa. Rohkenen väittää, että luultavasti yli 90% parisuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.

Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.

Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.

Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.

Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.

Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!

Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.

Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?

T. MIes

Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.

Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.

Sinä saat perhe-elämän kuulostamaan velvollisuudelta, jota pitää sietää ansaitakseen sitä ruhtinaallista omaa aikaa. Minusta tuolla tavalla ajattelevien ihmisten olisi ehkä fiksua tehdä sellaisia elämänvalintoja, joissa maksimoidaan ne ihanat omat hetket ja minimoidaan ne kurjat perhehetket. Vasektomia lienee suositeltavin ratkaisu. Jätetään lastenteko niille, joista se perheen kanssa vietetty aika on oikeasti kivaa.

Sinä taas kuulostat niin naurettavan mustavalkoiselta ihmiseltä, että en olisi ollenkaan pahoillani vaikka sinäkin jättäisit lisääntymättä.

Me normaalit ihmiset olemme varsin kykeneviä nauttimaan täysin rinnoin sekä perhe-elämästä että sen vastapainona omasta ajasta. Sopivassa suhteessa, tietenkin.

Perheitä tulee aina olemaan erilaisia. Eiköhän moni kuitenkin toivo sitä ettei toinen hyppää perhearjen keskelle saamatta jotain ennakkovaroistusta toisen mahdollisista muista menoista. Toisaalta eihän tämäkään ole niin päivän päälle mikäli tekee kuten tuolla yllä neuvottiin ja etsii itselleen kotirouvan. Tällöin pääsee olemaan pidempää töissä sekä nauttimaan vapaa-ajastaan. Lastenkin kanssa saa tietenkin olla, mutta tätäkin pystyy tekemään paremmin niiden henkilökohtaisten aikataulujen puitteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.

No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.

Kunhan se järkityytyjä ilmaisee selkeästi kumppaniehdokkaalleen, että kyse on tyytymisestä, niin ei mitään ongelmaa. Seurustelkaa te tyytyjät keskenänne ja me intohimolla elämään ja rakkauteen suhtautuvat seurustelemme keskenämme.

Saathan sinä vaatia, mutta en usko että tuo on realistinen odotus. Mutta etköhän sinä tiedä muutenkin. Tuskin nämä nyt kovin pontevasti alkavat sitä puuttuvaa intohimoa feikkaamaankaan.

nauku kirjoitti:

Vastaus aloittajalle: ei pidä tyytyä. Minä tyydyin ja nyt 20 v jälkeen eroamassa. Mies vaikutti aluksi muuten hyvältä, mutta ei oikein fyysisesti sytyttänyt. Päätin kuitenkin keskittyä miehen hyviin puoliin ja perustimme perheen. Takaraivossa on aina kaihertanut intohimon puute ja ihastun helposti toisiin. Nuorempana halusin tosiaan perustaa perheen ja etsin turvallista miestä. Nyt haluan miehen itse parisuhteen takia enkä perheen, lasten tai asuntolainan takia. Mulle se tarkoittaa kemiaa, kipinää ja intohimoa. Olen ollut tässä suhteessa jo monta vuotta pelkästään lasten takia, nyt en enää kestä. Meillä on vain yksi elämä.

Minä tein juuri toisinpäin. En aikoinaan ottanut sitä kunnollista miestä, vaan menin rakkauden ja intohimon sokaisemana ottamaan miehen, jonka kanssa arkielämä oli varsin raskasta. Hän käytännössä jatkoi poikamieselämäänsä ja eristäytyi muusta perheestä. Minä ja lapset olimme oma yksikkömme ja mies perheen vapaamatkustaja. Voi kuinka kaduinkaan sitä, etten valinnut aikoinaan toisin. 

Yllättäen minulle tuli tilaisuus toiseen kierrokseen ja tällä kerralla valitsin viisaasti. Mies ei sytyttänyt ulkoisesti erityisemmin, eikä saanut sukkia pyörimään jaloissani, mutta muuten hän oli kaikin puolin minulle täydellinen ja sopiva loppuelämän kumppani. Joka päivä edelleen kiitän tässä ihanassa suhteessa luojaani siitä, että osasin valita nyt oikein.

Hopeakettu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinäpä kysymys näille muutamille palstan miehille.

Minä ainakin koen olevani onnellisempi sinkkuna kuin sellaisen miehen kanssa, joka ei viehätä minua täysin sekä sisäisesti että ulkoisesti. En saisi mitään irti jostain tyytymisparisuhteesta enkä edes haluaisi seksiä tai mitään muutakaan läheisyyttä sellaisessa suhteessa. Ei kovin hyvä lähtökohta onnelliselle parisuhteelle.

Tuo kirjoituksesi toimii myöskin toiseen suuntaan, miksi ihmeessä pitäisi tyytyä "ihan ok tavisnaiseen" jos on onnellisempi sinkkuna🙂

Tämä on palstan hassuus. Täytyy tulla kertomaan aikuisille ihmisille, että "tuo muuten toimii sitten toisinkin päin, tiedä se." Totta kai toimii, miksei toimisi?

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitoit sanoja suuhuni. Koen olevani myös hyvä kuuntelemaan, minkä mielestäni toin ilmi jo siinä kohtaa kun sanoin, että haluan aidosti kuulla miehen oivalluksia eri asioihin liittyen. Mutta millaisen miehen? Niin -älykkään ja keskustelutaitoisen.

Tällaisia miehiä, jos ei lasketa mukaan insinööriaiheita, on vähän, koska miesten maailmassa oikeasti älykkäät, oivaltavat ja keskustelutaitoiset joutuvat koulu-, työ- ja armeijakiusatuiksi. Ja jopa isolle osalle naisista elävässä elämässä tällainen vaihtoehto on ennemmin pelottava kuin houkutteleva. Pitää olla paksu nahka tai oppia pitämään turpa kiinni yleisillä paikoilla.

Höpö höpö. Noin käy ehkä joidenkin neanderdalilaisten seurassa. Fiksu nainen haluaa fiksun miehen seuraa olipa kyse parisuhteesta tai työkaverista.

Fiksuja naisia on pieni vähemmistö, kuten fiksuja miehiäkin. Ja se tavisenemmistö naisista tuhlaa aikaansa somen ja aivottomien viihdeohjelmien parissa.

Totta. Miehet tuhlaavat taas aikansa metsästyksen, kalastuksen, penkkiurheilun, romuautojen rassaamisen ,pelaamisen ja kaljoittelun parissa. Pahimmilla on useampia näistä handicapeistä.

Juu, se on niin väärin viettää aikaansa mukavina pitämiensä harrastusten parissa!

Sinkkuna niin voit tehdä ihan vapaasti. Parisuhteessa ollessasi silloin kun paremmalle puoliskollisesi sopii.. varsinkin jos menet lisääntymään vapaa-aikasi kuuluu lapsillesi.

Vaikka lisääntyisin, on minulla omakin elämä olemassa. Oma aika, lienee sinulle käsitteenä aivan uusi?

T. MIes

Jos teet lapsia, niin rahan ja ajan suhteen sinun on ajateltava aina ensin niitä lapsia. Sitten sovit ajasta ja rahasta puolison kanssa, miten niitä käytetään. Sinkkuelämä sopii sinkulle, ei perheelliselle.

Kunhan olen tarjonnut perheelle riittävästi aikaa ja rahaa, ei minun tarvitse muita ajatella aina ensimmäisenä. Edes lapsia ja vaimoani.

Joo, kyllä huomaa, että et ole parisuhteessa ja perheellinen, etkä kyllä vaikuta tarpeeksi kypsältä tulemaan isäksi. Kyllä se nyt vaan on niin, että lapset ja perhe tulee ensin ja itse viimeisenä.

M42

Harmi jos sinulla on näin ja ankea elämä, työtä kotiolotkin.

Perheellisenäkin olen itsenäinen yksilö Ja tyytyväinen siitä.

M40

Kuka puhui ankeasta elämästä ja työstä kotioloissa? Tai siitä että ei voisi perheellisenö olla yksilö?

Ei kukaan muu kuin sinä. Kolkuttaako omatunto?

-eri-

Sehän juuri on hienoa, ettei nykyään olekaan pakko tyytyä yhtään mihinkään. Yksin eläminen on hyvä vaihtoehto, jos ei halua parisuhteeseen. Lisäksi voi olla kevytsuhteessa tai pitää rakastajia, niin kuin minä.  :)  N50+

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä samaa pohdiskellut nainen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska sopivaa miestä ei ole löytynyt. Voin hyvin olla koko loppuelämäni ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei löydy jatkossakaan. Ei nuo tyytymissuhteet kestä tai ole onnellisia suhteita muutenkaan. 

Et ole koskaan ollut parisuhteessa, mutta osaat muiden puolesta kertoa, että tyytymissuhteet eivät kestä eivätkä ole onnellisia? Aha.

Kyllä minä olen onnellinen pitkässä avioliitossani puolison kanssa johon jouduin tyytymään, kun en unelmieni kumppania onnistunut löytämään. Puolisoni myös tyytyi minuun, koska meidän oli hyvä olla yhdessä vaikkei suurta räiskyntää ollut edes suhteen alussa.

Olen erittäin onnellinen ja tyytyväinen valintaani. Myös puolisoni vaikuttaa onnelliselta.

Ihmettelen miksi tämä on saanut niin paljon alapeukkuja. Itse en ole tyytynyt, mutta tunnen hyvin läheltä pareja jotka ovat. Joissakin pareissa näkyy katkeruutta, mutta paljon on myös niitä jotka vaikuttavat onnellisilta ja vuosienkin päästä omasta perheestään ja kumppanistaan innostuneilta. Ei kaikki jää kitkerinä haikailemaan missien tai kalsarimallien perään, vaan jotkut ihmiset osaavat löytää onnen siitä minkä saavat. Se on kuulkaas ihmisen itsensä kannalta aivan helkkarin arvokas taito eikä sitä kannata yhtään vähätellä.

Mistä tulee oletuksesi, että naiset haluaisivat kalsarimallin? Tai formulatähden tai julkkiksen tai miljonäärin? Lukemattomat naiset ovat rakastuneet aivan tavallisiin miehiin, olen itse yksi heistä, eikä siinä ole kyse tyytymisestä. Joskus esiteini-ikäisenä pohdin, mitä tekisin jos seurustelisin suomalaisen poikaystävän kanssa ja sitten eräs tietty ulkomaalainen julkkis ihastuisikin minuun; jättäisinkö poikaystäväni. Mutta enhän minä herrajumala sentään ole jäänyt henkisesti sille tasolle! Välillä tuntuu silä kuin osa palstalaisista olisi.

Tiedän, että kalsarimalli -termistä tulee vähän turhan kovat palstaulivibat, pahoittelut siitä. Viittasin vaan aloitukseen, jossa nimenomaan puhuttiin tilanteesta jossa tavallinen ok mies ei kelpaa. Ne naiset, jotka kykenevät rakastumaan ihan tavallisiin miehiin ovatkin kaikkein onnellisimmassa asemassa eikä koko keskustelu koskene heitä. Ongelma on sen sijaan niillä naisilla (ja miehillä), jotka eivät tähän pysty, ja joiden vaihtoehto on tyytyä siihen mitä saa tai olla yksin. Joillekin heistä sinkkuus on paras vaihtoehto mutta on myös heitä, joille se ihan mukiinmenevään kumppaniin tyytyminen on oikea valinta. Ihmettelin miksi tästä puolesta puhunut kommentti sai niin paljon alapeukkuja. Onko se jotenkin tabu, ettei kaikki tyytymissuhteeseen lähteneet olekaan onnettomia ja katkeria?

Oikeasti tunnet pareja, jotka sanovat julkisesti, että eivät toisiaan rakasta eivätkä himoitse mutta ovat onnellisia? Itse en tunne yhtään sellaista paria. Itse olen kerran yrittänyt tyytyä mieheen, jonka tapasin netin kautta. Olin ihastunut mielikuvaan ja kun hän oli kiltti ja mukava, päätin etten anna "pinnallisten" asioiden häiritä itseäni eli sen, etten pystynyt haluamaan häntä seksuaalisesti. Ei siitä mitään tullut. Puolitoista vuotta yritin ja mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän etsin syitä ja keinoja välttää hänen fyysistä läheisyyttään. Silloin kaikki toimi, kun olimme erillämme ja soittelimme pitkiä puheluita, mutta kun tuli aika tavata ja olisi pitänyt haluta katsella ja kosketella häntä niin ei, halua ei vaan syntynyt.

Miksi tyytyminen sulkisi pois rakastamisen tai edes himoitsemisen?

Jos ihminen rakastaa ja himoitsee toista, niin mikä ihme siitä silloin tekisi pelkän tyytymisen?? Tyytymistä on se, että menee parisuhteeseen ihmisen kanssa, jota ei pysty rakastamaan eikä himoitsemaan mutta jonka kanssa pystyy elämään.

No vaikka se että aluksi valitsee ihmisen jonka kanssa uskoo pystyvänsä elämään ja rakkaus ja intohimo tulevat kuvaan myöhemmin, sen sijaan että etsisi ainoastaan kumppania joka räjäyttää tajunnan jo ensitapaamisella?

Mutta miksi ihmeessä tehdä niin? Koska on myös mahdollista, että vastaan tuleekin joku muu, joka vie jalat alta, ja se tyytymiskumppani jää kuin nalli kalliolle.

Sitä paitsi parisuhdeterapeutitkin pitävät tärkeänä sitä, että suhteen alussa on "intohimovaihe", koska sitten kun suhteeseen tulee arki ja ongelmia, yleensä suositellaan palaamaan siihen hetkeen, kun toiseen rakastuttiin ja kun oltiin onnellisia ja intohimoisia.

En itse kertakaikkiaan ymmärrä, miksi pitäisi mennä parisuhteeseen ihmisen kanssa, johon ei ole korviaan myöten ihastunut.

Olen eri, mutta ei kai kenenkään pidäkään mennä. Mutta joku voi valita mennä eikä se aina ole huono ratkaisu. On täysin mahdollista elää ilman palavaa molemminpuolista rakastumista vaikka hautaan saakka, ja joku valitsee mieluummin ihan kivan suhteen kuin yksinäisyyden. Minusta se on ihan ymmärrettävä valinta.

Entäs jos se toinen kesken kivan suhteen löytääkin jonkun, joka vie jalat alta ja joka tuntuu puuttuvalta puoliskolta? Siinä se toinen tyytyjä voi kuitenkin päätyä yksinäiseksi.

No joo, jos kokee tarpeelliseksi hypätä joka intohimon perässä uusiin suhteisiin, niin ei ehkä ole kovin luotettavaa kumppaniainesta muutenkaan. Minä kyllä luulen, että tuo on enemmän teidän intohimon perässä juoksijoiden ongelma kuin toisiinsa tyytyvien järkipariskuntien.

Minä olen rakastunut elämäni aikana kunnolla vain yhden kerran. Olen ollut rakkauteni kohteen kanssa pitkää yhdessä. Tottakai pitkässä suhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta niistä osaa ajatella, onko kyseessä jotain ohimenevää vai onko jotain peruuttamatonta tapahtunut. Pystyn muistelemalla saamaan vatsaan sen tunteen, kun odottelin tapaamista. Myös sen, kun lopetimme seurustelun. Sekä senkin tunteen, kun vuorokautta myöhemmin olimme taas yhdessä. Mitä järkiliitossa oleva muistelee?