Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä muilla ystäviä? Mulla ei kun en osaa olla tilanteissa läsnä. Vaikea selittää mutta yritän.

Kaupungilla kahvilassa istun yksin ja siihen tulee tyttöporukka kikattelemaan. Alan jotenkin analysoida tilannetta, en siis vihamielisesti vaan tarkkaillen: ”tuo yksi on nyt suuttunut kun muit ei anna sille puheenvuoroa” ”nyt tuo toinen kyllä piklovittuili rivien välissä” tai ”onpas noilla mukavaa olispa ystäviä, mutta enhän minä sellaisia ansaitse”.

Sit jos vaikka töissä mun pöytään tulee ”Ritu” istumaan niin en silloinkaan osaa elää tilanteessa ja jutella normaalisti. Vaan taas tarkkailen ja analysoin ”jaa nyt varmaan kohta Ritu katsoo kun Pekka istuu tuossa vieressä” ”onkohan Ritulla kotona stressiä”.

En oikein osaa pukea sanoiksi tätä. En ole koskaan siis hetkessä sisällä ja elä itse sitä tilannetta vaan ulkoapäin tarkkailen ihmisiä ja tilannetta ja itseänikin. Koko elämä on kuin ”seuraisin näytelmää” sivullisena vaikka sehän on mun elämä.

Varmaan normaalit pitää mua täys kahjona :) mutta ehkä joku traumataustainen ymmärsi mitä ajoin takaa vaikka esimerkit yksittäin tuntuvat lapsellisilta.

Ettei vaan olis dissosiaatiota?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.

Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.

Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.

Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.

Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(

Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.

Ohis, mutta lapsuudessa alistettujen on vaikea laittaa rajat tai puolustaa itseään, kun ”ei ole sen arvoinen”.

Aivan, ymmärrän. Se oli huonosti sanottu. En tiedä mitä muuta sanoa. Näyttää vain pahalta tuo, että on itse auttanut kymmeniä kertoja saamatta mitään takaisin. Ikävä tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.

Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.

Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.

Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.

Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(

Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.

Ohis, mutta lapsuudessa alistettujen on vaikea laittaa rajat tai puolustaa itseään, kun ”ei ole sen arvoinen”.

Aivan, ymmärrän. Se oli huonosti sanottu. En tiedä mitä muuta sanoa. Näyttää vain pahalta tuo, että on itse auttanut kymmeniä kertoja saamatta mitään takaisin. Ikävä tilanne.

Sivusta seurannut samanlaista kuviota ja sanoisin vaan että sitä, kuka on ns. saamapuolella (kenen lapsia hoidetaan jatkuvasti) ei koe mitään omantunnontuskia, päin vastoin tietoisesti maksimoi hyväksikäytön ilman aikomustakaan auttaa vastavuoroisesti joskus. Jotkut on vaan tosi röyhkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä muilla ystäviä? Mulla ei kun en osaa olla tilanteissa läsnä. Vaikea selittää mutta yritän.

Kaupungilla kahvilassa istun yksin ja siihen tulee tyttöporukka kikattelemaan. Alan jotenkin analysoida tilannetta, en siis vihamielisesti vaan tarkkaillen: ”tuo yksi on nyt suuttunut kun muit ei anna sille puheenvuoroa” ”nyt tuo toinen kyllä piklovittuili rivien välissä” tai ”onpas noilla mukavaa olispa ystäviä, mutta enhän minä sellaisia ansaitse”.

Sit jos vaikka töissä mun pöytään tulee ”Ritu” istumaan niin en silloinkaan osaa elää tilanteessa ja jutella normaalisti. Vaan taas tarkkailen ja analysoin ”jaa nyt varmaan kohta Ritu katsoo kun Pekka istuu tuossa vieressä” ”onkohan Ritulla kotona stressiä”.

En oikein osaa pukea sanoiksi tätä. En ole koskaan siis hetkessä sisällä ja elä itse sitä tilannetta vaan ulkoapäin tarkkailen ihmisiä ja tilannetta ja itseänikin. Koko elämä on kuin ”seuraisin näytelmää” sivullisena vaikka sehän on mun elämä.

Varmaan normaalit pitää mua täys kahjona :) mutta ehkä joku traumataustainen ymmärsi mitä ajoin takaa vaikka esimerkit yksittäin tuntuvat lapsellisilta.

Minulla on tuollaista usein, mutta pystyn myös joskus (vähän) juttelemaan sen ohessa kun mietin. Mutta joo ylianalysointia ja aivot raksuttaa koko ajan. Lapsena olin analysoiva ihan koko ajan. Onneksi nuoruudessa sain korjaavia ihmissuhteita ja pääsin ulos päästäni edes hitusen. Vieläkin sorrun ajatuksiini liian syvälle. Se on vähän kuin uinuisi hereillä tai kelluisi siinä ihmisjoukossa. Sitten yhtäkkiä tajuan, että en reagoinut toisen keskusteluun juuri mitenkään järkevästi. Toisaalta kivaa kellua, mutta eihän tällainen outous kavereita kovin helposti löydä. On joitain ystäviä, mutta se vaatii multa todella ponnisteluja.

Jostain luin että Rosen-terapiassa kehon tunnelukot purkautuisivat. Ei tämä lääketieteen metodi ole tietenkään mutta ns vaihtoehtopuolelta voisi löytyä myös apua.

Tuo yllä mainittu tilanteiden ylianalysointi ja tarkkailu ja ”ulkopuolelta katsominen” liittyy käsittääkseni siihen kun lapsena piti antennit ojossa tarkkailla isän mielialoja, stressiä ja väkivallan ensimerkkejä ilmeistä/eleistä. Eli oli varpaillaan koko ajan ja pakosta piti analysoida tilannetta koko ajan uhka-arviota samalla laatien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras korjaava kokemus on ollut elävä suhde Jumalaan. Toinen sellainen ihmissuhde, joka pysyi vuosikausia niin hyvänä, ettei tarvinnut pitää puoliaan lainkaan.

Jos jumalia olisi olemassa, olisi ihan kiva tietää, että mitä pahaa minä olin lapsena tehnyt kun sillä tavalla kohdeltiin. Ei ihan riitä mikään sokea usko johonkin kaikkivaltiaaseen, jonka tiet on kuitenkin kovin tutkimattomia ja hyvin, hyvin julmia. Ja turha tulla puhumaan ihmisen omasta valinnasta, ei kukaan lapsi valitse vanhempiaan. Ei traumoista kärsivä aikuinen valitse ikuista sydänalan puristusta, ikuista pelkoa itselleen joka päivä.

Et sinä mitään pahaa ollut tehnyt. Vanhempasi tekivät ja sinä olit uhri.

Eikä mikään sokea usko autakaan, mutta jos saa elävän yhteyden, mieleen laskeutuu rauha. Ei se todellakaan kaikkea korjaa, mutta paljon. Jos aiemmin mieli oli kaaoksessa kuin myrskyävä meri, sen jälkeen pohja vakautuu ja rauhoittuu ja jäljelle jää pinta-aallot ja hetkittäiset myllerrykset.

Osasit viimeisessä kappaleessa hienosti kuvata mielenrauhaa traumaattisen kokemuksen jälkeen. Näin minäkin sen nään.

Miten tuon rauhan saa? Vain jumalan avulla?

T. Meri myrskyää

Eksistentiaalisen kriisin kautta. Se koetaan yleisesti noin kolmikymppisenä. Mutta toki voi tulla missä iässä vain. Kävin koulutuksessa, joka auttoi ymmärtämään itseä ja muita. En ole uskossa. Hyväksymällä joitakin asioita. Tekemällä rajan itsen ja toisten tuntemuksille ja tunteille. Ottamatta itselle toisten vajavaisuutta ja tikareita ym. Lopulta ` kaikki on hvin`.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä muilla ystäviä? Mulla ei kun en osaa olla tilanteissa läsnä. Vaikea selittää mutta yritän.

Kaupungilla kahvilassa istun yksin ja siihen tulee tyttöporukka kikattelemaan. Alan jotenkin analysoida tilannetta, en siis vihamielisesti vaan tarkkaillen: ”tuo yksi on nyt suuttunut kun muit ei anna sille puheenvuoroa” ”nyt tuo toinen kyllä piklovittuili rivien välissä” tai ”onpas noilla mukavaa olispa ystäviä, mutta enhän minä sellaisia ansaitse”.

Sit jos vaikka töissä mun pöytään tulee ”Ritu” istumaan niin en silloinkaan osaa elää tilanteessa ja jutella normaalisti. Vaan taas tarkkailen ja analysoin ”jaa nyt varmaan kohta Ritu katsoo kun Pekka istuu tuossa vieressä” ”onkohan Ritulla kotona stressiä”.

En oikein osaa pukea sanoiksi tätä. En ole koskaan siis hetkessä sisällä ja elä itse sitä tilannetta vaan ulkoapäin tarkkailen ihmisiä ja tilannetta ja itseänikin. Koko elämä on kuin ”seuraisin näytelmää” sivullisena vaikka sehän on mun elämä.

Varmaan normaalit pitää mua täys kahjona :) mutta ehkä joku traumataustainen ymmärsi mitä ajoin takaa vaikka esimerkit yksittäin tuntuvat lapsellisilta.

Minulla on tuollaista usein, mutta pystyn myös joskus (vähän) juttelemaan sen ohessa kun mietin. Mutta joo ylianalysointia ja aivot raksuttaa koko ajan. Lapsena olin analysoiva ihan koko ajan. Onneksi nuoruudessa sain korjaavia ihmissuhteita ja pääsin ulos päästäni edes hitusen. Vieläkin sorrun ajatuksiini liian syvälle. Se on vähän kuin uinuisi hereillä tai kelluisi siinä ihmisjoukossa. Sitten yhtäkkiä tajuan, että en reagoinut toisen keskusteluun juuri mitenkään järkevästi. Toisaalta kivaa kellua, mutta eihän tällainen outous kavereita kovin helposti löydä. On joitain ystäviä, mutta se vaatii multa todella ponnisteluja.

Tietääkö ne sun ystävät taistastasi? Siis että helposti ”liut paikalta toiseen todellisuuteen” tai miten sitä nyt kuvaisi. Itse en oieestaan uskalla harkitakaan mitään ystäväkivioita juurikin kun en missään hetkessä osaa olla vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.

Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.

Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.

Niin. Sanotaan, että samanlaiset lapset leikkii keskenään. Hyväosaiset osaa oman koodistonsa, jota huono-osaiset ei, joten siten he "haistaa" kaltoinkohdellun. Epäreiluahan se on, mutta minkäs teet.

Kirjoitan tämän otsikon alle vaikka tämä ei tänne suoraan kuulukaan.

Olen äiti jonka aikuinen perheellinen tytär ei lapsuudestaan johtuen paljonkaan pidä yhteyttä, korkeintaan harvakseltaan ja välillä ei ollenkaan.

Olemme puhuneet näistä lapsuuden asioista useamman kerran ja tiedän tekemäni virheet, anteeksi olen pyytänyt monta kertaa ja saanut. Haluaisin pitää häneen yhteyttä, mutta tuntuu että aina se kaatuu johonkin mitä sanon, sanon jotain mistä tulee väärinkäsityksiä tai jotain minkä takia kaikki katkeaa.

Meillä molemmilla on halu pitää yhteyksiä, mutta se ei vaan suju ja kun välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei voi tavata. Välimatka erottaa ja kun ei voi puhua saman pöydän ääressä, niitä väärinkäsityksiä tulee ja niihin se kaatuu. Harvoin kun näkee niin on muuta kivempaa puhuttavaa kuin alkaa näitä vatvoa ja kaivella ja niihin harvoihin kertoihin on jo ladattu niin iso painolasti onnistua, että tulee sanottua asioita mistä taas kaikki menee poikki.

Osaisiko teistä joku neuvoa miten asiat saisi sujumaan ja yhteydet pysymään? Miten voi pitää yhteyttä kun puhelut on estetty? Tiedän aivan tarkkaan että minulla vanhempana on kaikki vastuu ja välirikot ovat minun syytäni - aina tulee hetken mielijohteesta sanottua tai vaadittua enemmän kuin mihin toinen on valmis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.

Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.

Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.

Niin. Sanotaan, että samanlaiset lapset leikkii keskenään. Hyväosaiset osaa oman koodistonsa, jota huono-osaiset ei, joten siten he "haistaa" kaltoinkohdellun. Epäreiluahan se on, mutta minkäs teet.

Näinpä. Sekin on kurjaa että kun olet jo valmiiksi kärsinyt kauhean kltoinkohdellun lapsuuden niin muutkin sitten huomaa ”heikkoutesi” ja alkaa kiusaamaan.

Mua alkoi heti ensitapaamisesta lähtien anoppi kiusaamaan. Aivan törkeitä loukkauksia päin naamaa, mieskin kuuli muttei osannut puolustaa. Kestin haukkumista ja arvostelua ja perseilyä hiljaa koska en edes tiennyt että voisi puolustautua tai nousta kapinaan.

Anopin taki tuli erokin melkein ja vasta viime hetkessä saimme yjdostettyä voimamme ja laitettua anopin jäähylle (tästä sit suuttui ja siurieleisesti katkaisi välit ”ikuisiksi ajoiksi”).

Viimein on rauha maassa.

Mutta todellakin jotkut ”haistaa” sen valmiiksi nöyryytetyn ja käy kiusaamaan itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitan tämän otsikon alle vaikka tämä ei tänne suoraan kuulukaan.

Olen äiti jonka aikuinen perheellinen tytär ei lapsuudestaan johtuen paljonkaan pidä yhteyttä, korkeintaan harvakseltaan ja välillä ei ollenkaan.

Olemme puhuneet näistä lapsuuden asioista useamman kerran ja tiedän tekemäni virheet, anteeksi olen pyytänyt monta kertaa ja saanut. Haluaisin pitää häneen yhteyttä, mutta tuntuu että aina se kaatuu johonkin mitä sanon, sanon jotain mistä tulee väärinkäsityksiä tai jotain minkä takia kaikki katkeaa.

Meillä molemmilla on halu pitää yhteyksiä, mutta se ei vaan suju ja kun välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei voi tavata. Välimatka erottaa ja kun ei voi puhua saman pöydän ääressä, niitä väärinkäsityksiä tulee ja niihin se kaatuu. Harvoin kun näkee niin on muuta kivempaa puhuttavaa kuin alkaa näitä vatvoa ja kaivella ja niihin harvoihin kertoihin on jo ladattu niin iso painolasti onnistua, että tulee sanottua asioita mistä taas kaikki menee poikki.

Osaisiko teistä joku neuvoa miten asiat saisi sujumaan ja yhteydet pysymään? Miten voi pitää yhteyttä kun puhelut on estetty? Tiedän aivan tarkkaan että minulla vanhempana on kaikki vastuu ja välirikot ovat minun syytäni - aina tulee hetken mielijohteesta sanottua tai vaadittua enemmän kuin mihin toinen on valmis.

Pitäisikö teidän antaa molempien suosiolla ajan kulua? Ehkä joskus myöhemmin kummallakin on paremmat valmiudet yhteydenpitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.

Nimenomaan. Kipu kulkee mukana, vaikka elämä muuten olisikin hyvää. Lapsuutta ei voi elää uusiksi.

Mutta jotkut vaan yrittää. Mikä on ihan järjettömän tyhmää.

Sitten osa on ihan hirveän varma, että omat sairaudet, luonne jne johtuvat nimenomaan lapsuudesta. Mistä tiedätte? Kun ihan hyvän lapsuudenkin eläneet sairastuvat, eroavat, epäonnistuvat opinnoissa ja työelämässä jne. Vai eikö oikeasti tunne ketään hyvän lapsuuden kokenutta, jonka aikuisuus on ollut silkkaa sotkua? Sitten kannattaa avata silmänsä.

Jospa vika onkin ihan muualla, asioissa joita VOI muuttaa, toisin kuin lapsuutta. Jospa keskittyisi vaan niihin nykyhetken ongelmiin, ja lakkaisitte raahaamasta sitä lapsuutta kuin kivirekeä.

Joku kirjoitti ettei tunteita voi valita, mutta omia tunteita voi analysoida, tunnistaa tyhmiä ajatusmalleja ja toimintatapoja ja muuttaa niitä. Ei tarvitse olla tunteidensa uhri, kun puhutaan jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista, ei nykypäivästä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitan tämän otsikon alle vaikka tämä ei tänne suoraan kuulukaan.

Olen äiti jonka aikuinen perheellinen tytär ei lapsuudestaan johtuen paljonkaan pidä yhteyttä, korkeintaan harvakseltaan ja välillä ei ollenkaan.

Olemme puhuneet näistä lapsuuden asioista useamman kerran ja tiedän tekemäni virheet, anteeksi olen pyytänyt monta kertaa ja saanut. Haluaisin pitää häneen yhteyttä, mutta tuntuu että aina se kaatuu johonkin mitä sanon, sanon jotain mistä tulee väärinkäsityksiä tai jotain minkä takia kaikki katkeaa.

Meillä molemmilla on halu pitää yhteyksiä, mutta se ei vaan suju ja kun välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei voi tavata. Välimatka erottaa ja kun ei voi puhua saman pöydän ääressä, niitä väärinkäsityksiä tulee ja niihin se kaatuu. Harvoin kun näkee niin on muuta kivempaa puhuttavaa kuin alkaa näitä vatvoa ja kaivella ja niihin harvoihin kertoihin on jo ladattu niin iso painolasti onnistua, että tulee sanottua asioita mistä taas kaikki menee poikki.

Osaisiko teistä joku neuvoa miten asiat saisi sujumaan ja yhteydet pysymään? Miten voi pitää yhteyttä kun puhelut on estetty? Tiedän aivan tarkkaan että minulla vanhempana on kaikki vastuu ja välirikot ovat minun syytäni - aina tulee hetken mielijohteesta sanottua tai vaadittua enemmän kuin mihin toinen on valmis.

Olen melko varma ettet AIDOSTI ole pyytänyt anteeksi ja kantanut vastuuta. Vaan ehkä jopa vähätellyt tai mitätöinyt lapsesi kokemaa, et ehkä tahallasi ilkeilleen vaan vahingossa itseä suojataksesi.

Minä en päästä millään lailla vanhempiani elämääni koska eivät myönnä tapahtunutta eivätkä kanna vastuuta teoistaan. Eivätkä varsinkaan pyydä anteeksk.

Minä myös ylianalysoin. Toisaalta se jossain vaiheessa auttoi minua eteenpäin, kun selvitin loogisia yhteyksiä, miksi lapsuuteni meni miten meni. Ymmärsin vanhempieni menneisyyden, miten se vaikutti minun kasvatukseeni, ylisukupolvisuuden, omat reagoinnit ja olotilat. Nyt olen tilanteessa, jossa pystyn järkeilemään lähes kaiken ja ymmärrän itseäni ja menneisyyttä paremmin kuin koskaan, mutta olen edelleen traumatisoitunut ja kärsin siitä. En tosin koskaan ole käynyt traumaterapiassa, koska traumataustaani ei tunnistettu missään ennen kuin itse opin sanoittamaan tapahtuneita ja omia olotilojani.

Yritän hyväksyä sen faktan, että tuskin koskaan tulen olemaan sellainen kuin muut. Masennus ja ahdistuneisuus tulee varmasti kulkemaan mukana lopun elämäni, sekä madaltunut stressinsietokyky. Yritän oppia elämään näiden oireiden ja tyhjyyden tunteen kanssa. Kunhan elämä olisi vain vähemmän kaoottista, siihen toivoisin muutosta. Mielialani ja toimintakykyni ailahtelee vähän turhan voimakkaasti ja tasaisin väliajoin tulevat totaaliset romahdukset ja lamaannukset vievät voimia ihan liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitan tämän otsikon alle vaikka tämä ei tänne suoraan kuulukaan.

Olen äiti jonka aikuinen perheellinen tytär ei lapsuudestaan johtuen paljonkaan pidä yhteyttä, korkeintaan harvakseltaan ja välillä ei ollenkaan.

Olemme puhuneet näistä lapsuuden asioista useamman kerran ja tiedän tekemäni virheet, anteeksi olen pyytänyt monta kertaa ja saanut. Haluaisin pitää häneen yhteyttä, mutta tuntuu että aina se kaatuu johonkin mitä sanon, sanon jotain mistä tulee väärinkäsityksiä tai jotain minkä takia kaikki katkeaa.

Meillä molemmilla on halu pitää yhteyksiä, mutta se ei vaan suju ja kun välimatkaa on satoja kilometrejä, niin ei voi tavata. Välimatka erottaa ja kun ei voi puhua saman pöydän ääressä, niitä väärinkäsityksiä tulee ja niihin se kaatuu. Harvoin kun näkee niin on muuta kivempaa puhuttavaa kuin alkaa näitä vatvoa ja kaivella ja niihin harvoihin kertoihin on jo ladattu niin iso painolasti onnistua, että tulee sanottua asioita mistä taas kaikki menee poikki.

Osaisiko teistä joku neuvoa miten asiat saisi sujumaan ja yhteydet pysymään? Miten voi pitää yhteyttä kun puhelut on estetty? Tiedän aivan tarkkaan että minulla vanhempana on kaikki vastuu ja välirikot ovat minun syytäni - aina tulee hetken mielijohteesta sanottua tai vaadittua enemmän kuin mihin toinen on valmis.

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi. 

Minä sain elämäni sen verran raiteilleen, että pystyin antamaan äidilleni henkisesti anteeksi - ei siitä koskaan puhuttu. Äiti kuitenkin huomasi, että käytökseni tasaantui. Sen jälkeen oltiin tietyllä tavalla läheiset. Nähtiin viikottain ja lomailtiinkin yhdessä, puhuttiin lähes päivittäin. En kuitenkaan koskaan osannut puhua äidilleni vaikeista asioista tai tunteistani. Äiti oli mukava ja ns hyvä ihminen, mutta hän ei osannut pitää minusta huolta eikä käsitellä isän ja perhetilanteen aiheuttamia haavoja. Hoidin hänet kuolinvuoteelle asti, mutta en saanut häneltä edes yhtäkään halausta tai mitään henkistä evästystä hänen kuolemansa kohtaamiseen, mitään jäähyväisiä tms. Rakastin silti äitiä ja toivoisin, että hän olisi saanut elää pidempään ja olla osa elämääni, edes sillä tavalla, minkä osasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.

Nimenomaan. Kipu kulkee mukana, vaikka elämä muuten olisikin hyvää. Lapsuutta ei voi elää uusiksi.

Mutta jotkut vaan yrittää. Mikä on ihan järjettömän tyhmää.

Sitten osa on ihan hirveän varma, että omat sairaudet, luonne jne johtuvat nimenomaan lapsuudesta. Mistä tiedätte? Kun ihan hyvän lapsuudenkin eläneet sairastuvat, eroavat, epäonnistuvat opinnoissa ja työelämässä jne. Vai eikö oikeasti tunne ketään hyvän lapsuuden kokenutta, jonka aikuisuus on ollut silkkaa sotkua? Sitten kannattaa avata silmänsä.

Jospa vika onkin ihan muualla, asioissa joita VOI muuttaa, toisin kuin lapsuutta. Jospa keskittyisi vaan niihin nykyhetken ongelmiin, ja lakkaisitte raahaamasta sitä lapsuutta kuin kivirekeä.

Joku kirjoitti ettei tunteita voi valita, mutta omia tunteita voi analysoida, tunnistaa tyhmiä ajatusmalleja ja toimintatapoja ja muuttaa niitä. Ei tarvitse olla tunteidensa uhri, kun puhutaan jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista, ei nykypäivästä.

No totta kai siitä voi olla varma. Ihan yhtä hyvin kuin olin varma siitä, että suhde henkisesti haitallisen eksän kanssa ahdisti minua ja aiheutti paniikkia ja masennusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko huomanneet muuten sellaista, että on vaikea ystävystyä ns. "normaalien" ihmisten kanssa? Joko itse kavahtaa heitä tai he kavahtavat sinua, mutta vaikea sanoa miksi.

Jos löytyy ihminen jonka kanssa tulee heti juttuun, niin lähes poikkeuksetta myös hänellä ollut huono lapsuus jne. samanlaisia kokemuksia. Ovat myös ihan eri tavalla empaattisia ja huomaavaisia kuin ns. "normaalit" ihmiset. Eivät tuomitse tai ilkeile.

Näin se menee. En tiedä itsekään miten hyväosaiset ”haistaa” kaltoinkohdellun ja osaavat alkaa häntä nokkimaan.

Niin. Sanotaan, että samanlaiset lapset leikkii keskenään. Hyväosaiset osaa oman koodistonsa, jota huono-osaiset ei, joten siten he "haistaa" kaltoinkohdellun. Epäreiluahan se on, mutta minkäs teet.

Näinpä. Sekin on kurjaa että kun olet jo valmiiksi kärsinyt kauhean kltoinkohdellun lapsuuden niin muutkin sitten huomaa ”heikkoutesi” ja alkaa kiusaamaan.

Mua alkoi heti ensitapaamisesta lähtien anoppi kiusaamaan. Aivan törkeitä loukkauksia päin naamaa, mieskin kuuli muttei osannut puolustaa. Kestin haukkumista ja arvostelua ja perseilyä hiljaa koska en edes tiennyt että voisi puolustautua tai nousta kapinaan.

Anopin taki tuli erokin melkein ja vasta viime hetkessä saimme yjdostettyä voimamme ja laitettua anopin jäähylle (tästä sit suuttui ja siurieleisesti katkaisi välit ”ikuisiksi ajoiksi”).

Viimein on rauha maassa.

Mutta todellakin jotkut ”haistaa” sen valmiiksi nöyryytetyn ja käy kiusaamaan itsekin.

Jep, muut ihmiset haistavat traumakokemukset ja alkavat kohtelemaan sen jälkeen huonommin, kun ymmärtävät, että tässä yksilössä on nyt jotain häikkää. Eripuraa aiheuttaa myös se, että hyväosaiset kuvittelevat tietävänsä, miten kuopasta pääsee nousemaan ylös, vaikka eivät ole kuuna päivänä joutuneet kaltoinkohtelun kohteeksi niin, että koko minuus murskataan. Silti he tietävät, että ottamalla itseään niskasta kiinni ja lopettamalla valittamisen kuka tahansa voi nousta kuninkaaksi ja kuningattareksi. Hyväosaisilta puuttuu empatiaa eivätkä he voi sietää rikkonaisuutta. Kuvittelevat että oma eheys johtuisi omista valinnoista, vaikka kyse on puhtaasti onnesta ja sattumasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä muilla ystäviä? Mulla ei kun en osaa olla tilanteissa läsnä. Vaikea selittää mutta yritän.

Kaupungilla kahvilassa istun yksin ja siihen tulee tyttöporukka kikattelemaan. Alan jotenkin analysoida tilannetta, en siis vihamielisesti vaan tarkkaillen: ”tuo yksi on nyt suuttunut kun muit ei anna sille puheenvuoroa” ”nyt tuo toinen kyllä piklovittuili rivien välissä” tai ”onpas noilla mukavaa olispa ystäviä, mutta enhän minä sellaisia ansaitse”.

Sit jos vaikka töissä mun pöytään tulee ”Ritu” istumaan niin en silloinkaan osaa elää tilanteessa ja jutella normaalisti. Vaan taas tarkkailen ja analysoin ”jaa nyt varmaan kohta Ritu katsoo kun Pekka istuu tuossa vieressä” ”onkohan Ritulla kotona stressiä”.

En oikein osaa pukea sanoiksi tätä. En ole koskaan siis hetkessä sisällä ja elä itse sitä tilannetta vaan ulkoapäin tarkkailen ihmisiä ja tilannetta ja itseänikin. Koko elämä on kuin ”seuraisin näytelmää” sivullisena vaikka sehän on mun elämä.

Varmaan normaalit pitää mua täys kahjona :) mutta ehkä joku traumataustainen ymmärsi mitä ajoin takaa vaikka esimerkit yksittäin tuntuvat lapsellisilta.

Minulla on tuollaista usein, mutta pystyn myös joskus (vähän) juttelemaan sen ohessa kun mietin. Mutta joo ylianalysointia ja aivot raksuttaa koko ajan. Lapsena olin analysoiva ihan koko ajan. Onneksi nuoruudessa sain korjaavia ihmissuhteita ja pääsin ulos päästäni edes hitusen. Vieläkin sorrun ajatuksiini liian syvälle. Se on vähän kuin uinuisi hereillä tai kelluisi siinä ihmisjoukossa. Sitten yhtäkkiä tajuan, että en reagoinut toisen keskusteluun juuri mitenkään järkevästi. Toisaalta kivaa kellua, mutta eihän tällainen outous kavereita kovin helposti löydä. On joitain ystäviä, mutta se vaatii multa todella ponnisteluja.

Tietääkö ne sun ystävät taistastasi? Siis että helposti ”liut paikalta toiseen todellisuuteen” tai miten sitä nyt kuvaisi. Itse en oieestaan uskalla harkitakaan mitään ystäväkivioita juurikin kun en missään hetkessä osaa olla vaan.

Kyllä läheisimmät ystävät tietävät taustani. Olen ollut hyvin avoin. Vähänkään tuntemattomille en viitsi avautua, koska se aiheuttaa heissä selvästi epämukavuutta. Jos huomaan, että vaivun ajatuksiini muiden kuin ystävieni joukossa niin korjaan tilanteen sanomalla vain, että "anteeksi, olin ajatuksissani, enkä kuullut mitä sanoit, pystyisitkö toistamaan" Hyvät ystävät taas tietävät tuumaustaukoni.

Liiallinen analysointi on selvästi lapsuuden traumatoimintaa, kun on ollut niin epävarmat ja pelottavat olot. On pitänyt "lukea" sanattomaksi mitä toinen meinaa, osata ennakoida vaarat. Onko puheet synkronissa tekojen kanssa. Hymyilee, mutta kohta huutaa, laittoi ikkunan kiinni, kohta se heittää seinään, kylässä katsoi silmiin, eli kotona saa raivokohtauksen jne. Tämmöisessä järjettömien tekojen summassa kun elää lapsuuden niin on pakko kasvattaa itselleen pitkät tuntosarvet, jotta selviää hengissä. Aikuisena tuo taito on jokseenkin hyödytön ja enimmäkseen vain haitaksi. Ellei joku halua palkata minua valheenpaljastusihmiseksi vaikkapa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.

Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.

Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.

Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.

Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(

Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.

Ohis, mutta lapsuudessa alistettujen on vaikea laittaa rajat tai puolustaa itseään, kun ”ei ole sen arvoinen”.

Olen viime aikoina miettinyt miten loistava L'Orealin tunnuslause onkaan: "Because I'm worth of it." Tämän aion palauttaa mieleeni kun tuntuu siltä, että muut kohtelevat kurjasti ja tahtoo saada jotain parempaa osakseen. Minä olen hyvän kohtelun arvoinen, ymmärsivät muut sitä tai eivät. Minun ei tarvitse ottaa kaikkea tarjolla olevaa kuraa toisilta vastaan.