Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Surullinen
14.05.2019 |

Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.

Kommentit (793)

Vierailija
221/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi. 

Kiitos vastauksestasi, en tiedä miten asia on en uskalla toisen puolesta sanoa mitään, mutta minusta tuo triggeeröityminen minkä selitit tuntuisi ihan järkeenkäyvältä. Olen jotain tuollaista joskus ajatellut (en noin ammattitermillä) koska minusta tuntuu että en ole sanonut niinkuin minut on ymmärretty... että olisi pitänyt vielä keskustella tarkemmin, kun kirjoittaen voi niin helposti ymmärtää väärin... jos toinen on jollekin asialle X herkkä ja minä siitä sanon, niin se on heti välit poikki.

Joku epäili että en olisi pyytänytaidosti anteeksi, olen pyytänyt ja ottanut vastuun ja tytär kyllä tietää sen.

Ehkä tässä ei ole muuta keinoa kuin antaa ajan kulua josko vielä yhteydet joskus pelaisivat.

En usko, että se korjautuu ajan kanssa. Tai siis voi korjautua niin, että lapsesi ei tarvitse sinun rakkauttasi, koska saa sen muualta ja on sitten rauhallisempi kanssasi, mutta teidän välinen rakkaus ei korjaudu odottamalla vaan tekemällä, jos sen haluaa tehdä. 

Katsoitko Supernannyn jakson 10. En tiedä, oletko tehnyt tai jättänyt tekemättä asioita, mutta jos olet jättänyt tekemättä tulee mieleen äidin ja pojan suhde. Jos lapsi on aina kantanut kaiken yksin eikä ole saanut sinulta turvaa, voi jälki nyt aikuisena olla tuota mitä teillä. 

* En tiedä mitä voin tehdä enää. Ihan todella en tiedä, tämä on nyt varmasti väärin sanottu, mutta kun omasta mielestäni olen kaiken voitavani tehnyt, olen muuttunut, olen korjannut asioita missä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. En osaa tehdä enempää - minusta vaan määräänsä enempää ei voi tehdä. Enkä tiedä miten voisin tehdä.

Oletko sinä laiminlyönyt vai ollut aktiivisesti paha?

Kyse on tunteesta. Ihan puhtaasti vain tunteesta, ei mistään muusta. Jos minulla on tunne ja luottamus, olen rauhallinen, tasapainoinen ja minun kanssani tulee toimeen. Jos taas minulla on tarve toisen ihmisen rakkaudelle, mutta ei tunnetta siitä että saan sitä, alkaa tuo tempoilu. Pahinta on juuri siinä, kun toisaalta toinen antaa sitä ja sitten ei kuitenkaan. Eli saattaa olla, että teidän kohdallanne olisi kaksi eri vaihtoehtoa: joko sinä muutut luotettavammaksi ja rakastavammaksi tai lapsi antaa periksi eikä odota sinulta enää mitään. 

Voisiko jollekin "pariterapeutille" mennä pariksi kerraksi äiti/lapsi-kokoonpanolla? Tai kai jotain perheterapeuttejakin on. Jos siis haluat panostaa. 

Nyt taitaa olla tilanne, että jokainen sanomasi sana, joka heikentää lapsesi kokemusta rakkaudestasi, ärsyttää häntä ja saa hänet tolaltaan, koska hän ei luota sinuun täysin vieläkään. Siksi jokainen merkki epäluottamuksesta synnyttää railon. 

Minulla on hankala suhde vanhempaani. Vanhoista, mieltä painavista asioista ei ole puhuttu, kun vanhempi menee henkisesti täysin lukkoon, jos niistä yrittää keskustella. Vanhempi yrittää seurassani huolettomasti jutella niitä näitä, mikä vahvistaa entisestään sitä ajatusta, että en voi luottaa häneen. Hänen tapaamisensa on minulle hyvin tuskallista, joten en juurikaan pidä minkäänlaista yhteyttä.

Vierailija
222/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.

Nimenomaan. Kipu kulkee mukana, vaikka elämä muuten olisikin hyvää. Lapsuutta ei voi elää uusiksi.

Mutta jotkut vaan yrittää. Mikä on ihan järjettömän tyhmää.

Sitten osa on ihan hirveän varma, että omat sairaudet, luonne jne johtuvat nimenomaan lapsuudesta. Mistä tiedätte? Kun ihan hyvän lapsuudenkin eläneet sairastuvat, eroavat, epäonnistuvat opinnoissa ja työelämässä jne. Vai eikö oikeasti tunne ketään hyvän lapsuuden kokenutta, jonka aikuisuus on ollut silkkaa sotkua? Sitten kannattaa avata silmänsä.

Jospa vika onkin ihan muualla, asioissa joita VOI muuttaa, toisin kuin lapsuutta. Jospa keskittyisi vaan niihin nykyhetken ongelmiin, ja lakkaisitte raahaamasta sitä lapsuutta kuin kivirekeä.

Joku kirjoitti ettei tunteita voi valita, mutta omia tunteita voi analysoida, tunnistaa tyhmiä ajatusmalleja ja toimintatapoja ja muuttaa niitä. Ei tarvitse olla tunteidensa uhri, kun puhutaan jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista, ei nykypäivästä.

Voi pyhä Sylvi. Ei nämä ole mitään päätettävä asioita, vaan kyse on siitä, millaiseksi ihmisen persoona muokaantuu lapsuudessa. Jokaiset valinnat, mitä me tehdään tänä päivänä, perustuu johonkin ja se joku on ihmisen ydin, missä on kaikki kokemukset ja tuntemukset minästä ja siitä mitä ansaitsee. En minä voi tuosta noin vain repäistä itseäni pois siitä millaiseksi itseni kuvittelen. Tai ajatella, että lapsuuteni olisi vain joku tietty ajanjakso, joka on -huh helpostusta- jäänyt taakse ilman mitään jälkiä persoonassani tänä päivänä.

Vain täysin muistini menettäneenä voisin luulla olevani jotain muuta ja päättää valita jotain mitä en luontaisesti valitsisi näillä tiedoillani ja taidoillani.

Luuletko, että ihmiset haluaa vatvoa menneisyyttään ja kantaa sitä mukanaan? Ei. Vaan jokainen tässäkin ketjussa nimenomaan haluaisi elää normaalia elämää, mutta se on hel*vetin vaikeaa. Menneisyys puskee läpi kaikessa, omakuvassa, ajatuksissa, ystävyyssuhteissa. Onko minusta yliopistoon, juttelenko tuolle vai ei, oliko virhe minun syy vai ei, teinkö väärin, mitä tein oikein, saanko nauttia vapaapäivästä, osaanko tämän, olenko ansainnut tämän vai kieltäydynkö jne jne. Jokainen päivä, monta kertaa samojen ongelmien kanssa. Erona normaaliin ihmiseen on se, että kaltoinkohdellun itsetunto on niin murskana, että he eivät kykene luottamaan itseensä ja joutuvat pelkäämään paljon. Normaali ihminen harkitsee ja punnitsee asioita ja valitsee sen mitä itselleen on hyväksi. Ja vaikka valinta olisi väärä, niin so what, eipä jäädä tuleen makaamaan. Heillä on myös keinot kuinka siitä noustaan.

Kaltoinkohdeltu ei edes tiedä mikä on itselle hyväksi, vaan valitsee alitajuisesti huonon ja vahingollisen vaihtoehdon. Kun ei ole rakastettu, eikä tuettu, eikä kasvatettu hoitamaan itseään hyvällä, vaan pahalla. Sitten ollaankin siinä kierteessä, että rakastutaan samanlaiseen kaltoinkohtelijaan tai juodaan kuten omatkin vanhemmat teki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
223/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin katkera. Niin katkera, että on vaikea lukea esimerkiksi yllä olevaa kommenttia, jossa kirjoittajalla on kaksi tutkintoa. Minulla ei yhtään, ei mitään koulutusta, ja paitsi että se hävettää, se tekee myös katkeraksi. Että pitääkin olla niin järjettömiä pelkotiloja, mitkä liittyy kouluun, muihin siellä, aikuisiin (tai siis opettajiin).

Mun päässäni soi jatkuva mantra "sinusta ei tule yhtään mitään, ei edes työtöntä", jota opettaja minulle yläasteella hoki. Jos kiinnostun jostain, päässäni alkaa soida pilkkakuoro: sinäkö kuvittelet että tietäisit politiikasta jotain, sinäkö muka pärjäisit lääkärinä, hahah, et osaa edes kertotaulua laskea ja kuvittelet että sinusta olisi johonkin.

Katkeruus on sitä, että näkee millainen lapsi oli siellä kuoren alla: pohtiva, utelias, pyyteetön, ja sai osakseen pelkkää sitä itseään kaikkialla, myös suvulta (olen adoptoitu).

Katkeruus on sitä minulla myös, että en jaksaisi olla aina näin erilainen. Peitellä huonouttani, elämättömyyttäni, tietämättömyyttäni.

Ja sitä, että ei sitten kuitenkaan saa pisteitä edes siitä, että en ole narkkari tai juoppo tai väkivaltainen. Sellaiset saa jotain ihmeen sympatiaa muilta ja tukitoimia yhteiskunnalta, pelkät hullut ei.

Lämpimiä ajatuksia sulle. Oma elämäni kuulostaa hyvin samanlaiselta. Haluaisin niin kipeästi kouluttautua ja tuntea onnistuneeni edes siinä, olevani edes jotain, mutta pelkotilat ja surkea itsetunto estävät tekemästä mitään. Ja no - tähän toki joku voi sanoa, että senkus tekee vaan ja analysoi myöhemmin, mutta kun ei se mene niin. Se suoranainen itseviha ja ahdistus on niin lamaannuttavaa ettei mikään toimi.

Täällä oli tullut puhetta diagnooseista. Minähän en suunnilleen tiennyt edes mistään muista kuin sota- ja hyväksikäyttötraumoista ennen psykoterapiaa. Ajattelin oman kaltoinkohdellun lapsuuteni olleen liian mitätön liittymään traumoihin mitenkään, kunnes kuulin kompleksisesta traumasta. Olin vuosikymmenen ollut julkisen psyk. polin asiakkaana eri kaupungeissa, ja kukaan ei koskaan maininnut traumoista tai stressihäiriöistä mitään. Lykättiin lääkkeitä ja sain epävakaan dg:n jota en allekirjoita vieläkään, ja silti sinnikkäästi se tiedoissa roikkuu. Kuitenkin.

Minulla kävi siinä tuuri, että sain käydä kaksi vuotta aivan ihanalla psykoterapeutilla. Sitten valitettavasti rahat loppuivat, vaikka tarvitsisin terapiaa kipeästi edelleen. Miettikää, ensimmäistä kertaa elämässäni joku oikeasti välitti, ja sillekin minä maksoin. Sellaista on mun elämäni.

Vierailija
224/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Voisko tämän uskontokeskustelun siirtää ihan oman otsikon alle? Anteeksi, mutta lähelläni on ihminen, joka yrittää väkipakolla tuputtaa minulle omaa uskoaan pitämällä mm. keskellä yötä monen tunnin monologeja uskonnosta. Aina kun menen käymään, omaa uskoa tuputetaan tavalla tai toisella ja yritetään pakottaa osallistumaan hengelliseen kokoukseen, virsien veisaamiseen, raamatun lukemiseen ja muuhun p*skaan. Vihaan tätä oman uskonnon tuputtamista ihan todella paljon ja ärsyttää, että joku tulee tätä ketjua pilaamaan sellaisella.

Älä tuputa uskontoasi. Asiasta voi jutella omassa ketjussa aiheesta kiinnostuneiden kanssa, voit vaikka perustaa ketjun uskon avulla traumoista selviytyminen, tai joku vastaava, mutta älä jankkaa ja tuputa tässä ketjussa asiasta enempää. Kiitos.

Voi, anteeksi. Useampi kysyi niin ajattelin vain vastata siihen. Uskontoa en koe tuputtaneeni, koska minulla ei ole uskontoa. En kommentoi enää uskoon liittyviin asioihin, koska viimeinen mitä haluan on tuputus/mikään pakotus. Olen tosissani pahoillani.

Vierailija
225/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hyvin katkera. Niin katkera, että on vaikea lukea esimerkiksi yllä olevaa kommenttia, jossa kirjoittajalla on kaksi tutkintoa. Minulla ei yhtään, ei mitään koulutusta, ja paitsi että se hävettää, se tekee myös katkeraksi. Että pitääkin olla niin järjettömiä pelkotiloja, mitkä liittyy kouluun, muihin siellä, aikuisiin (tai siis opettajiin).

Mun päässäni soi jatkuva mantra "sinusta ei tule yhtään mitään, ei edes työtöntä", jota opettaja minulle yläasteella hoki. Jos kiinnostun jostain, päässäni alkaa soida pilkkakuoro: sinäkö kuvittelet että tietäisit politiikasta jotain, sinäkö muka pärjäisit lääkärinä, hahah, et osaa edes kertotaulua laskea ja kuvittelet että sinusta olisi johonkin.

Katkeruus on sitä, että näkee millainen lapsi oli siellä kuoren alla: pohtiva, utelias, pyyteetön, ja sai osakseen pelkkää sitä itseään kaikkialla, myös suvulta (olen adoptoitu).

Katkeruus on sitä minulla myös, että en jaksaisi olla aina näin erilainen. Peitellä huonouttani, elämättömyyttäni, tietämättömyyttäni.

Ja sitä, että ei sitten kuitenkaan saa pisteitä edes siitä, että en ole narkkari tai juoppo tai väkivaltainen. Sellaiset saa jotain ihmeen sympatiaa muilta ja tukitoimia yhteiskunnalta, pelkät hullut ei.

älykäs ja kaunis ihminen jolla ollut hirviö vanhemmat, voi sinnikkyydellä pärjätä ja nousta yhteiskuntaluokastaan

oletkö tyhmä...voi..voi..ehkä se ope näki et oot tyhmä kuin tynnyri

Lahjakkuus ja älykkyys ovat yhdenlaisia synnynnäisiä etuoikeuksia, vaikka toki niiden kehittäminen ja ylläpito vaatii työtäkin. Moni menestyjä unohtaa sen, että saattaa joistain huonoista lähtökohdista huolimatta olla joissain toisissa asioissa taas keskivertoa paremmassa asemassa.

Vierailija
226/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kuitenkin nuoruusvuosien asiat ovat vaikuttaneet koulumenestykseenkin jo liikaa ja todistus huono. Opiskelemaan en myöskään meinaa päästä ja moniin aloihin minusta ei vaan olisi sekä "äly" ei riitä osaan. Näiden syiden takia se menestys ei ole aina itsestään selvää ja tavallaan uskon, että minulla olisi samat ongelmat opiskelun suhteen myös "hyvän" nuoruuden saaneena. Tosin uskon kiusaamisen vaikuttaneen opiskeluun kyllä paljon ja siinä mielessä olen katkera. Paljon voimia on mennyt hukkaan ja tietysti tämäkin on oma syy sitten lopulta, kun vanhempien sanoin ei olisi saanut antaa vaikuttaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
227/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kuitenkin nuoruusvuosien asiat ovat vaikuttaneet koulumenestykseenkin jo liikaa ja todistus huono. Opiskelemaan en myöskään meinaa päästä ja moniin aloihin minusta ei vaan olisi sekä "äly" ei riitä osaan. Näiden syiden takia se menestys ei ole aina itsestään selvää ja tavallaan uskon, että minulla olisi samat ongelmat opiskelun suhteen myös "hyvän" nuoruuden saaneena. Tosin uskon kiusaamisen vaikuttaneen opiskeluun kyllä paljon ja siinä mielessä olen katkera. Paljon voimia on mennyt hukkaan ja tietysti tämäkin on oma syy sitten lopulta, kun vanhempien sanoin ei olisi saanut antaa vaikuttaa.

Tee pari lasta..saat onnistumisen tunteen

Vierailija
228/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

[/quote]

Oletko sinä laiminlyönyt vai ollut aktiivisesti paha?

Kyse on tunteesta. Ihan puhtaasti vain tunteesta, ei mistään muusta. Jos minulla on tunne ja luottamus, olen rauhallinen, tasapainoinen ja minun kanssani tulee toimeen. Jos taas minulla on tarve toisen ihmisen rakkaudelle, mutta ei tunnetta siitä että saan sitä, alkaa tuo tempoilu. Pahinta on juuri siinä, kun toisaalta toinen antaa sitä ja sitten ei kuitenkaan. Eli saattaa olla, että teidän kohdallanne olisi kaksi eri vaihtoehtoa: joko sinä muutut luotettavammaksi ja rakastavammaksi tai lapsi antaa periksi eikä odota sinulta enää mitään. 

Voisiko jollekin "pariterapeutille" mennä pariksi kerraksi äiti/lapsi-kokoonpanolla? Tai kai jotain perheterapeuttejakin on. Jos siis haluat panostaa. 

Nyt taitaa olla tilanne, että jokainen sanomasi sana, joka heikentää lapsesi kokemusta rakkaudestasi, ärsyttää häntä ja saa hänet tolaltaan, koska hän ei luota sinuun täysin vieläkään. Siksi jokainen merkki epäluottamuksesta synnyttää railon. [/quote]

En ole ollut aktiivisesti paha, mutta en ole osannut pysähtyä ja kuunnella. Tuo railoteoria kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, ongelma on vaan siinä että en tiedä mitkä sanat tai aiheet on ne, mitkä toimivat laukaisijana. Me kumpikin olemme yrittäneet, mutta aina tuntuu jossain kohtaa menevän sukset ristiin. Keskustelua ammatti-ihmisen kanssa on kokeiltu, mutta se ei onnistunut koska tytär ei halunnut minun tietävän mistä he keskustelivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
229/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

NIin... täällä oli taannoin vähän vastaava ketju. Siinä oli samanlaisen lapsuuden kokeneita ja erityäin monesta tuli ylisuorittaja (lääkäri, juristi, ekonomi, useampi tohtori) ja tämä ylisuoritus oli heillä keino ”hallita” kaoottista tunnemaailmaa ja ehkä keino osoittaa olevansa jotain.

Toinen puoli oli sitten, no, ei voi sanoa että t.yhmiä vaan sellaisia jotka ei päässeet suorittamaan ollenkaan. Oli masentunutta, mt-eläkeläistä, kuntoutujaa tai täysin työelämästä tippunutta.

Vierailija
230/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).

Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.

Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.

Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.

Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.

Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.

Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.

Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.

Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.

Kantsii ruveta WT-äidiksi

muta lähiöön ..käytä napatoppia ja röökaa ollessasi raskaana

Kukaan ei ihmettele MITÄÄN

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
231/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).

Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.

Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.

Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.

Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.

Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.

Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.

Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.

Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.

Kantsii ruveta WT-äidiksi

muta lähiöön ..käytä napatoppia ja röökaa ollessasi raskaana

Kukaan ei ihmettele MITÄÄN

Olen tuo nro 3, mulla on nyt siis lämmin rakastava perhe ja useampi lapsi. Mutta, se oma perhe ei vie pois sitä juurettomuutta, osattomuutta ja vaille jäänistä, eikä varsinkaan sitä arvottomuuden tunnetta etten ole minkään arvoinen tai ansaitse mitään hyvää (näinhän mulle lapsena opetettiin).

Lisäksi kun on perhe, on HIRVEÄ vertaispaine ja muut perheet hehkuttamassa miten isovanhemnat hoitaaja auttaa, miten mummo maksaa ja ostaa jne. Sit multakin kysellään että kai jouluna menette mummolaan? Oon aina vaikeena ja yritän vaihtaa puheenaihetta.

Vierailija
232/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).

Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.

Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.

Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.

Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.

Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.

Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.

Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.

Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.

Kantsii ruveta WT-äidiksi

muta lähiöön ..käytä napatoppia ja röökaa ollessasi raskaana

Kukaan ei ihmettele MITÄÄN

Olen tuo nro 3, mulla on nyt siis lämmin rakastava perhe ja useampi lapsi. Mutta, se oma perhe ei vie pois sitä juurettomuutta, osattomuutta ja vaille jäänistä, eikä varsinkaan sitä arvottomuuden tunnetta etten ole minkään arvoinen tai ansaitse mitään hyvää (näinhän mulle lapsena opetettiin).

Lisäksi kun on perhe, on HIRVEÄ vertaispaine ja muut perheet hehkuttamassa miten isovanhemnat hoitaaja auttaa, miten mummo maksaa ja ostaa jne. Sit multakin kysellään että kai jouluna menette mummolaan? Oon aina vaikeena ja yritän vaihtaa puheenaihetta.

Vertaa itsees lasten suojelun asiakkaisiin

Olet kukkulan kuningatar:)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
233/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Tämä. Jos jotain niin sen olen oppinut että IKINÄ älä puhu hyväosaisille kokemastasi. Niillä ei ole mitään empatiaa, ne syyttävät tapahtumasta sinua ja lässyttävät juuri noita latteuksia ”kaikilla muillakin on vaikeuksia”.

No joo on ehkä mutta mun vaikeudet on sitä luokaa että isä on yrittänyt tap-paa ja jatkuvasti hakannut, hyväosaisen vastoinkäyminen on sitä luokkaa ettei saanut ala-asteella hamsteria. Vähän eri kaliiperia siis.

On ihan tutkittu juttu (joku lerran avlle linkkasi tutkimuksen) että juuri HYVÄOSAISET on vähiten empaattisia ja vähiten huono-osaisia ymmrtäviä, he kun luulevat että heidän hyvä lapsuuskoti ja m ihmissuhteet on heidän omaa ansiota. Vastaavasti ajattelevat sitten että kaltoinkohdeltu on itse syypää tilanteeseen.

Nämä pumpulipallerot ei tajua että on pelkkä sattuma mihin perheeseen syntyy, ja ei heilläkään olisi ihania vanhempia ja suvun apua jos olisivat syntyneet luonnevikaisen sadistin lapseksi.

Ainoat jotka vän ymmärtävät kurjan lapsuuden päälle (ja joilta jopa vähän löytyy empatiaa) on itselin huonon lapsuuden kokeneet, esim alkkisten lapset. Siksi kannattaa olla varovainen kelle puhuu elämästän. Pahiten sataa paskaa päälle hyväosaisilta kermaperseiltä ja juurikin niin että syyt saat sinä, esim ”varmaan olit hirveä lapsi ja itse aiheutit sen että vanhemmat hakkasivat sinua”. Yeah right...

Hengaatko vai luusereiden kanssa , kun noin paljon vihaat tavallisia perheitä?

Vierailija
234/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla lapsuus vaikutti ihan suoraan koulumenestykseen. Olin jo ala-asteella niin vakavasti masentunut, että vahingoitin itseäni. En jaksanut tehdä läksyjä, en lukea kokeisiin. Alisuoriuduin enkä oppinut mitään tehokkaita ja hyviä opiskelumenetelmiä. Itseasiassa kotona erääseen opiskeluun puututtiin sillä tavalla, että siitä tehtiin äärimmäisen vastenmielistä ja inhottavaa. Pakotettiin tekemään harjoitteet juuri lempiohjelman aikaan, saman aikaisesti ilkuttiin ja pilkattiin ja jopa sukulaisille kailotettiin, että miten paska tuo lapsi on tuossa yrittämässään asiassa. Nykyään saan valtavaa ahdistusta siitä, jos teen yhtään mitään kouluhommaa. Opiskelen, mutta opiskelu on todella suurta taistelua, koska jokaisen tehtävän aikana käyn valtavaa sisäistä kamppailua ahdistusta ja pakokauhua vastaan.

Jouduin myös opettelemaan monia asioita jälkikäteen. Trauma vaikeutti kielellistä kehitystä ja kirjoittaminen oli haastavaa. Jäin monissa asioissa hieman jälkeen, koska energia ja jaksaminen ei riittänyt koulun käyntiin. Kaikesta huolimatta suoritin mm. lukion 8.3 keskiarvolla, vaikka kirjoitukset menivät huonommin. En ymmärtänyt aina kirjallisia tehtäviä, tiedän nyt että se johtui omasta traumataustasta ja kielen kehityksen vaikeutumisesta. Mutta tuo keskiarvo siihen nähden, että en lukiossakaan jaksanut panostaa juuri yhtään, koska olin vaikeasti masentunut, kertoo siitä, että en ole ihan täys idiootti.

Toisenlaisista olosuhteista käsin olisin takuulla korkeasti koulutettu ja menestynyt ihminen. Nyt yritän vain pyristellä ja taistella traumojeni kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
235/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Luin yhden näyttelijän haastattelun, jonka elämän isoin vastoinkäyminen on että kaatui lapsena hevosella. "Traumoihin voi jäädä makaamaan, tai selviytyä. Päätin selviytyä." Torille tämänkin sankarin kunniaksi sitten vaan saatan a...

Vierailija
236/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Tämä. Jos jotain niin sen olen oppinut että IKINÄ älä puhu hyväosaisille kokemastasi. Niillä ei ole mitään empatiaa, ne syyttävät tapahtumasta sinua ja lässyttävät juuri noita latteuksia ”kaikilla muillakin on vaikeuksia”.

No joo on ehkä mutta mun vaikeudet on sitä luokaa että isä on yrittänyt tap-paa ja jatkuvasti hakannut, hyväosaisen vastoinkäyminen on sitä luokkaa ettei saanut ala-asteella hamsteria. Vähän eri kaliiperia siis.

On ihan tutkittu juttu (joku lerran avlle linkkasi tutkimuksen) että juuri HYVÄOSAISET on vähiten empaattisia ja vähiten huono-osaisia ymmrtäviä, he kun luulevat että heidän hyvä lapsuuskoti ja m ihmissuhteet on heidän omaa ansiota. Vastaavasti ajattelevat sitten että kaltoinkohdeltu on itse syypää tilanteeseen.

Nämä pumpulipallerot ei tajua että on pelkkä sattuma mihin perheeseen syntyy, ja ei heilläkään olisi ihania vanhempia ja suvun apua jos olisivat syntyneet luonnevikaisen sadistin lapseksi.

Ainoat jotka vän ymmärtävät kurjan lapsuuden päälle (ja joilta jopa vähän löytyy empatiaa) on itselin huonon lapsuuden kokeneet, esim alkkisten lapset. Siksi kannattaa olla varovainen kelle puhuu elämästän. Pahiten sataa paskaa päälle hyväosaisilta kermaperseiltä ja juurikin niin että syyt saat sinä, esim ”varmaan olit hirveä lapsi ja itse aiheutit sen että vanhemmat hakkasivat sinua”. Yeah right...

Hengaatko vai luusereiden kanssa , kun noin paljon vihaat tavallisia perheitä?

Itseasiassa kirjoituksesi oli loistava esimerkki tästä puhutusta empatiapuutteesta ja huonosta kohtelusta. Hyväosainen idiootti jakaa ihmiset luusereihin ja muihin.

Ohis

Vierailija
237/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuitenkin nuoruusvuosien asiat ovat vaikuttaneet koulumenestykseenkin jo liikaa ja todistus huono. Opiskelemaan en myöskään meinaa päästä ja moniin aloihin minusta ei vaan olisi sekä "äly" ei riitä osaan. Näiden syiden takia se menestys ei ole aina itsestään selvää ja tavallaan uskon, että minulla olisi samat ongelmat opiskelun suhteen myös "hyvän" nuoruuden saaneena. Tosin uskon kiusaamisen vaikuttaneen opiskeluun kyllä paljon ja siinä mielessä olen katkera. Paljon voimia on mennyt hukkaan ja tietysti tämäkin on oma syy sitten lopulta, kun vanhempien sanoin ei olisi saanut antaa vaikuttaa.

Tee pari lasta..saat onnistumisen tunteen

Ajattelin mieluummin välttää niiden lasten tekoa jo ihan siitä syystä etten halua lasteni kärsivän siitä jos en olekaan hyvä äiti ja miten huolehdin heistä jos omakin elämä on vasta "alkuvaiheessa".  Kaikista viisain teko on olla hankkimatta lapsia jos ei ole valmis ja muutenkin tuskin koskaan edes haluan lapsia. Voin silti olla vastuuntuntoinen ihminen, vaikka "heikko" olenkin. En tiede luit pitkää viestiäni, mutta siinä kyllä selitin tilannettani hyvin ja siinä mielessä en ymmärrä kommenttiasi. 

Vierailija
238/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.

Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.

Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.

Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.

Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(

Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.

Mä olen ihan eri tyyppi, mutta pohdin tätä. Että totta kai tuollaisen pitää olla vastavuoroista. Mutta mikä niitä normaaleja ihmisiä vaivaa, kun eivät sitä ymmärrä, näe eikä tajua?

Koska kun tuo jota lainasit sanoo heille, että "minusta olisi kivaa hoitaa teidän lapsia, mutta tämän tulisi olla vastavuoroista. Olen hoitanut teidän lapsia nyt useamman kerran ja toivon, että seuraavaksi olisi teidän vuoro". Niin ne normaalit suuttuu siitä, sanoo että kiitos vaan, eikä enää edes tervehdi.

Olen tosi kannustava, sori siitä. Haluaisin vain ymmärtää että miksi meidän kaltaisille heti vedetään herne nenään jos sanotaan, että Hei, sun vuoro.

Mun mielestä toi antamasi neuvo sanoa "minusta olisi kivaa hoitaa teidän lapsia, mutta tämän tulisi olla vastavuoroista" olisi juuri hyvin sanottu. Jokainen "normaali" ihminen tajuaa tuon ja jopa muotoilu on asiallinen ja jopa melko ystävällinen.

En näe asiaa niin että on "me" ja "ne", koska ihmisiä me kaikki ollaan. Hyvin harva ihminen on täysin "normaali" ja tasapainoinen, vaan useimmilla on jonkin tason ajoittaista tai jatkuvaa epätasapainoa. Monet täällä puhuvat prinsessoista yms joiden elämä on ollut helppoa, mutta ei niitä liitäjiä nyt niin paljon ole, esittäjiä tosin aina enemmän. Todella moni ihminen lähipiirissäni on tarkemmin tutustuttuamme kertonut vaikka kuinka syvistä ongelmista, vaikka päällepäin instagramelämä olisikin aivan upeaa! Itselläni on melko vaikeita mielenterveyden ongelmia, mutta terapian kautta olen nimenomaan oppinut tajuamaan etten ole "viallinen" vaan ihan samanarvoinen kuin muutkin. Tämä on kyllä vaatinut aika paljon työtä.

Ihminen joka suuttuu lastenhoitoon liittyvästä kommentista ei nimenomaan ole tasapainoinen ja "normaali" vaan jonkinlainen hyväksikäyttäjä jota useimmat ihmiset eivät ole.

Vierailija
239/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Luin yhden näyttelijän haastattelun, jonka elämän isoin vastoinkäyminen on että kaatui lapsena hevosella. "Traumoihin voi jäädä makaamaan, tai selviytyä. Päätin selviytyä." Torille tämänkin sankarin kunniaksi sitten vaan saatan a...

Apua, eikä :D. Ihan tosissaanko se reppana kuvitteli kokeneensa kovia, kun kaatui lapsena hevosella :D?

Vierailija
240/793 |
15.05.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin yhden näyttelijän haastattelun, jonka elämän isoin vastoinkäyminen on että kaatui lapsena hevosella. "Traumoihin voi jäädä makaamaan, tai selviytyä. Päätin selviytyä." Torille tämänkin sankarin kunniaksi sitten vaan saatan a...

Apua, eikä :D. Ihan tosissaanko se reppana kuvitteli kokeneensa kovia, kun kaatui lapsena hevosella :D?

Ei kai tässä ketjussa tarvitse vähätellä kenenkään kokemuksia?