Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.

Nimenomaan. Kipu kulkee mukana, vaikka elämä muuten olisikin hyvää. Lapsuutta ei voi elää uusiksi.

Mutta jotkut vaan yrittää. Mikä on ihan järjettömän tyhmää.

Sitten osa on ihan hirveän varma, että omat sairaudet, luonne jne johtuvat nimenomaan lapsuudesta. Mistä tiedätte? Kun ihan hyvän lapsuudenkin eläneet sairastuvat, eroavat, epäonnistuvat opinnoissa ja työelämässä jne. Vai eikö oikeasti tunne ketään hyvän lapsuuden kokenutta, jonka aikuisuus on ollut silkkaa sotkua? Sitten kannattaa avata silmänsä.

Jospa vika onkin ihan muualla, asioissa joita VOI muuttaa, toisin kuin lapsuutta. Jospa keskittyisi vaan niihin nykyhetken ongelmiin, ja lakkaisitte raahaamasta sitä lapsuutta kuin kivirekeä.

Joku kirjoitti ettei tunteita voi valita, mutta omia tunteita voi analysoida, tunnistaa tyhmiä ajatusmalleja ja toimintatapoja ja muuttaa niitä. Ei tarvitse olla tunteidensa uhri, kun puhutaan jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista, ei nykypäivästä.

Miksi tulet vertaistukiketjuun mitätöidään toisten kokemuksia? Onko sinulla jonkinlainen luonnevika?

[/quote]

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi.  [/quote]

Kiitos vastauksestasi, en tiedä miten asia on en uskalla toisen puolesta sanoa mitään, mutta minusta tuo triggeeröityminen minkä selitit tuntuisi ihan järkeenkäyvältä. Olen jotain tuollaista joskus ajatellut (en noin ammattitermillä) koska minusta tuntuu että en ole sanonut niinkuin minut on ymmärretty... että olisi pitänyt vielä keskustella tarkemmin, kun kirjoittaen voi niin helposti ymmärtää väärin... jos toinen on jollekin asialle X herkkä ja minä siitä sanon, niin se on heti välit poikki.

Joku epäili että en olisi pyytänytaidosti anteeksi, olen pyytänyt ja ottanut vastuun ja tytär kyllä tietää sen.

Ehkä tässä ei ole muuta keinoa kuin antaa ajan kulua josko vielä yhteydet joskus pelaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.

Nimenomaan. Kipu kulkee mukana, vaikka elämä muuten olisikin hyvää. Lapsuutta ei voi elää uusiksi.

Mutta jotkut vaan yrittää. Mikä on ihan järjettömän tyhmää.

Sitten osa on ihan hirveän varma, että omat sairaudet, luonne jne johtuvat nimenomaan lapsuudesta. Mistä tiedätte? Kun ihan hyvän lapsuudenkin eläneet sairastuvat, eroavat, epäonnistuvat opinnoissa ja työelämässä jne. Vai eikö oikeasti tunne ketään hyvän lapsuuden kokenutta, jonka aikuisuus on ollut silkkaa sotkua? Sitten kannattaa avata silmänsä.

Jospa vika onkin ihan muualla, asioissa joita VOI muuttaa, toisin kuin lapsuutta. Jospa keskittyisi vaan niihin nykyhetken ongelmiin, ja lakkaisitte raahaamasta sitä lapsuutta kuin kivirekeä.

Joku kirjoitti ettei tunteita voi valita, mutta omia tunteita voi analysoida, tunnistaa tyhmiä ajatusmalleja ja toimintatapoja ja muuttaa niitä. Ei tarvitse olla tunteidensa uhri, kun puhutaan jopa vuosikymmeniä sitten tapahtuneista asioista, ei nykypäivästä.

Oma traumaoireilu on suoraan syy-seuraus yhteydessä menneisyyden kanssa, vaikka miten yritän päästä siitä eroon. Se ei vain valitettavasti päätöksellä lähde. En saa mieltäni terveeksi päätöksellä ja mieleni rikkoutuminen johtuu lapsuudestani. Mihin tahansa suuntaan yritän kulkea ja mitä tahansa asiaa yritän muuttaa, traumaoireilu tulee perässä ja vaikuttaa kaikkeen mitä teen. Miksi? Koska ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus. Vaikka yritän ja olen lukuisia eri kertoja yrittänyt lohkoa traumatisoituneen osan itsestäni pois, se ei suostu irtoamaan, vaan vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, psyykkeeseeni sekä fyysiseen kokonaisuuteen. Pelkästään kehoni on oppinut automaattisesti reagoimaan tiettyihin ulkopuolelta tuleviin signaaleihin tietyllä tavalla. Toiminta on yhtä automaattista kuin hengittäminen eikä ole minun tahtoni alaisuudessa.

Olen aikaisemmin yrittänyt pärjätä elämässäni lohkomalla tämän traumaosan itsestäni pois, mutta se on vienyt vain syvemmälle suohon, sillä alitajunta nostaa sen sitä kipakammin esille, mitä kovemmin yritän sitä peittää ja kieltää sen olemassa oloa. Enää en yritä kieltää ja lohkoa, koska se ei vain toimi, vain vahingoittaa minua entisestään lisäämällä pakko-oireisuutta, addiktioherkkyyttä, addiktioita ja mt-häiriöitä. Vaikka miten jankkaisit, niin menneisyyden unohtaminen ja trauman lohkominen itsestä ulos ei vain toimi. Tieteelliset tutkimukset tulevat sitä tosiasiaa, että kyse on hyvin monimutkaisista ja laajoista vaurioista, jotka voidaan kuvantamalla saada esiin ihan konkreettisesti ihmisen hermoverkostosta ja etenkin aivoista. Kyse on aivovauriosta.

Et sinä aivoverenvuotopotilaallekaan mene sanomaan, että aivos on ihan normaalissa kunnossa. Lopetat vain olemasta aivovauriopotilas, niin kyllä se puhekyky sieltä palaa kun vain lopetat tuon pelleilyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.

Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.

Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.

Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.

Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(

Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.

Ohis, mutta lapsuudessa alistettujen on vaikea laittaa rajat tai puolustaa itseään, kun ”ei ole sen arvoinen”.

Aivan, ymmärrän. Se oli huonosti sanottu. En tiedä mitä muuta sanoa. Näyttää vain pahalta tuo, että on itse auttanut kymmeniä kertoja saamatta mitään takaisin. Ikävä tilanne.

Sivusta seurannut samanlaista kuviota ja sanoisin vaan että sitä, kuka on ns. saamapuolella (kenen lapsia hoidetaan jatkuvasti) ei koe mitään omantunnontuskia, päin vastoin tietoisesti maksimoi hyväksikäytön ilman aikomustakaan auttaa vastavuoroisesti joskus. Jotkut on vaan tosi röyhkeitä.

Monelta tuntuu puuttuvan normaali empatiakyky. Ei osata eikä edes haluta yrittää miettiä asioita mistään muusta kuin omasta näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi. 

Kiitos vastauksestasi, en tiedä miten asia on en uskalla toisen puolesta sanoa mitään, mutta minusta tuo triggeeröityminen minkä selitit tuntuisi ihan järkeenkäyvältä. Olen jotain tuollaista joskus ajatellut (en noin ammattitermillä) koska minusta tuntuu että en ole sanonut niinkuin minut on ymmärretty... että olisi pitänyt vielä keskustella tarkemmin, kun kirjoittaen voi niin helposti ymmärtää väärin... jos toinen on jollekin asialle X herkkä ja minä siitä sanon, niin se on heti välit poikki.

Joku epäili että en olisi pyytänytaidosti anteeksi, olen pyytänyt ja ottanut vastuun ja tytär kyllä tietää sen.

Ehkä tässä ei ole muuta keinoa kuin antaa ajan kulua josko vielä yhteydet joskus pelaisivat.

En usko, että se korjautuu ajan kanssa. Tai siis voi korjautua niin, että lapsesi ei tarvitse sinun rakkauttasi, koska saa sen muualta ja on sitten rauhallisempi kanssasi, mutta teidän välinen rakkaus ei korjaudu odottamalla vaan tekemällä, jos sen haluaa tehdä. 

Katsoitko Supernannyn jakson 10. En tiedä, oletko tehnyt tai jättänyt tekemättä asioita, mutta jos olet jättänyt tekemättä tulee mieleen äidin ja pojan suhde. Jos lapsi on aina kantanut kaiken yksin eikä ole saanut sinulta turvaa, voi jälki nyt aikuisena olla tuota mitä teillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon. 

Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan.  Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3

Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).

Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.

En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?

Entä joku emdr tai traumaterapia?

Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten. 

Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.

Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)

Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin. 

Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin. 

Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.

Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.

Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.

Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.

Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.

Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(

Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.

Ohis, mutta lapsuudessa alistettujen on vaikea laittaa rajat tai puolustaa itseään, kun ”ei ole sen arvoinen”.

Aivan, ymmärrän. Se oli huonosti sanottu. En tiedä mitä muuta sanoa. Näyttää vain pahalta tuo, että on itse auttanut kymmeniä kertoja saamatta mitään takaisin. Ikävä tilanne.

Sivusta seurannut samanlaista kuviota ja sanoisin vaan että sitä, kuka on ns. saamapuolella (kenen lapsia hoidetaan jatkuvasti) ei koe mitään omantunnontuskia, päin vastoin tietoisesti maksimoi hyväksikäytön ilman aikomustakaan auttaa vastavuoroisesti joskus. Jotkut on vaan tosi röyhkeitä.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että läheisriippuvainen on todella helppoa saada tekemään lähes mitä vain toisten puolesta muutamalla kauniilla sanalla ja epämääräisillä lupauksilla. Tarve tulla toisten huomioimaksi on niin valtavan suuri, että sitä tarttuu toivon rippeisiin ja helposti selittelee toisten huonoakin käytöstä itselleen parhain päin. Nykyään pyrin ajattelemaan, että teot kertovat ihmissuhteen laadusta paljon enemmän kuin kauniit sanat. Sovitan siis omankin toimintani nykyään sen mukaan, mitä itse saan toisilta takaisin hyvien tekojen vastineeksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on kymmenen vuoden sisällä käynyt useamman kerran niin, että olen vähän "voimaantunut" tai jotain, ja uskaltanut sanoa ihmissuhteessa että hei, tuo ei tuntunut kivalta, tai että mäkin haluan mukaan tai tulla kuulluksi tai nähdyksi. Ja se ihmissuhde on sitten ollut siinä. Joka kerta kun olen vaatinut sitä normaalia käytöstä minua kohtaan, mitä ympärilläni näen ja todistan muille tapahtuvan, olen tullut jätetyksi kuin nalli kalliolle.

Siinä ei paljoa korvaavia kokemuksia kerätä.

Ja nyt tuli kyyneleet silmiin kun yllä on otsikko vaikean lapsuuden kokeneesta Tiina Lymista ja "menestys on paras kosto". Joo, kiva kuulla. Minä olen mt-eläkkeellä, eli menestyneen vastakohta. Lapsuudessa hylkäämiskokemuksia, alkoholismia, väkivaltaa, koulukiusaamista. Joskus annan itselleni luvan vihata yhteiskuntaa, vihata suomalaisia jotka antoivat kaiken tapahtua minulle, lapselle. Ja nytkään en saa terapiaa, koska olen eläkkeellä, kukaan ei sitä auta maksamaan ja itsellä ei ole varaa.

Ja sitten pitää elää normaalien maailmassa ja olla normaali itsekin ettei niitä normaaleja ihmisiä alkaisi liikaa ahdistaa.

Itse en puolestaan tavallaan enää jaksa yrittää ihmisten kanssa ja tällä tarkoitan sitä etten koe esimerkiksi kavereiden saamista mahdolliseksi. Jotenkin tulee aina se ajatus, että ei kukaan kaipaa juuri minun seuraani ja tavallaan viihdyn itsekin nyt jo pakostakin aika hyvin yksin ja kokisin varmaan "huonon" ystävyyssuhteen paljon rankempana kuin yksinäisyyden. Silti minullakin on usein ajatus, että haluaisin olla osa jotain porukkaa ja päästä mukaan johonkin, kun en itse kuulu mihinkään. Olen muuttanut aika usein, mutta en osaa tutustua ihmisiin ja tavallaan minulla ei ole mitään juuria. Sukulaisia näin todella harvoin ja meillä muutenkin etäinen suku ja tavallaan niihin "menestyneisiin" sukulaisiin pidetään suvun sisällä yhteyttä ja siinä mielessä koko sukukin on "kuppikuntainen".  Kyllä minä silti vieläkin haluan uskoa hyvään ja olen empaattinen ihminen. Silti pelkään sitä etten saisi ihmissuhteista mitään iloa itselleni jos kaikki olisi hyvin pinnallista ja tapaamallani ihmisellä olisi jo muutenkin paljon seuraa. En itse kaipaa sellaista ystävyyttä ja tavallaan minut pelastaisi yksinäisyydeltä sellainen ihmissuhde, jossa voisi olla kaveri toiselle yksinäiselle tai samoja ajatuksia kokeneelle. Silloin voisin myös häpeämättä kertoa elämästäni. Oma lapsuus oli ihan hyvää aikaa, vaikka vanhemmista jo aikaisemmin ketjussa kerroin, että olivat todella kylmiä ihmisiä ja tavallaan jotain narsismia mukana. Olin myös pahasti kiusattu ja pitkään ollut yksinäinen ja mitään porukkaa tai ihmisiä joita olisi ystäväksi voinut sanoa ei ole ollut lapsuuden jälkeen.

Itse olen myös tavallaan oppinut olemaan hiljaa ja kaikki oikeuksien vaatiminen ja  se että saisin oikeudenmukaista kohtelua on ihan vierasta.  Olen tavallaan "luopunut" arvostani ja en toisaalta edes halua kertoa elämästäni jollekin "normaalille" nuorelle aikuiselle. Kuitenkin häpeän elämääni muutenkin ja en enää halua muiden ihmettelyä. Silti kadehdin ihmisiä joilla on seuraa ja senkin vuoksi esimerkiksi vierailut kaupunkeihin ovat usein aika rankkoja minulle. Ajattelen aina kun toisilla on vieressään joku ihminen tai jopa kumppani, että minun vieressäni ei kävele kukaan. Tietysti en tiedä niiden ihmisten elämästä mitään, mutta ainakin heille on jotain seuraa, kun itse saan aina mennä yksin joka paikkaan. Nytkin parhaiten kaupungista jäi mieleen yksi resuinen ja surullisen näköinen poika jolla jotain "häiriötä" liikkeissään ja tuli kaksi kertaa vastaan ja vieläkin mietin häntä ja koin jotain  "samankaltaisuutta" häneen. Itsekään en tavallaan ole enää se "normaali" ihminen, kun olen elänyt niin poikkeavaa elämää, ettei varmaan kukaan oikein hyvää elämää elänyt voi ymmärtää ja heille tuskin voin edes kertoa olematta itse se outo. Sitäkin pelkään, että tavallaan saan itse syyn kaikesta, että olisin se ilkeä ja kamala ihminen ja muut olisivat olleet oikeassa. Pelkään sitä, että uudet tuttavuudet tavallaan jo tuomitsevat etukäteen jos kerron ettei ole oikein kavereita ja että he ajattelevat minussa olevan jotain suurta vikaa, kun olen jäänyt yksin. En ukso, että he osaavat ajatella kokonaisuutta eli sitä kuinka kauan olin kiusattu ja tavallaan jäin jo silloin yksin ja nyt en ole enää uskaltanut oikein hakea uutta seuraa ja muutenkin elämä mennyt niin etten kuulu minnekään paikkakunnalle yms.

jatkuu

jatkoa

Näiden syiden vuoksi en myöskään usko löytävinä parisuhdetta, kun jo ystävien saamisen koen liian "suureksi" asiaksi minulle. Ajattelen tavallaan niin, etten voi ketään vaatia pitämään minusta ja jos joku valitsisi minut niin se olisi jo liikaa vaadittu. Silti en ole valmis huonoon suhteeseen ja haluan säästää itseäni ja tämän vuoksi olen tavallaan turvassa, kun arvostan itseäni sen verran etten ainakaan halua enää kokea pahaa. Tässäkin tapauksessa varmasti se, että kumppanilla olisi samoja kokemuksia esim yksinäisyydestä olisi tärkeää. Silti en tiedä enää miten minusta saisi täysin normaalin ihmisen. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa ja tavallaan pakenen niitä tilanteita. Silti haluaisin todella kuulua jonnekin. Uskon sosiaalisten taitojeni olevan kuitenkin ihan hyvät, mutta en vaan enää osaa "käyttää" niitä ja jännitän jo etukäteen niin paljon. Kaikki mokaamisen pelot ja se, että muut kuitenkin hylkäisivät saa tavallaan luovuttamaan jo valmiiksi.

Elämääni määrittää muutenkin sellainen asia etten enää edes jaksa aina yrittää ja luovutan helposti jo valmiiksi. En myös koe ansaitsevani hyvää ja syytän paljon itseäni eri asioista. Joskus haluan muuttaa elämääni, mutta en tiedä mistä aloittaisin ja olen jäänyt niin paljon jälkeen etten ymmärrä mitään saan muita enää kiinni. Minulle joku kaverin kanssa kaupungille- reissu olisi jo niin suuri asia ja tavallaan kaikki muiden kokemat "normaalit" asiat ovat jääneet kokematta.

Toisaalta pidän kaupungeista, mutta kuitenkin se ihmisten "kasvottomuus" saa surulliseksi. Ihmiset tavallaan vaan "hipaisevat" elämääni tulemalla kadulla vastaan ja silti en voi "tavata" heitä. Se tavallaan kertoo minulle, että täällä on paljon ihmisiä, mutta he eivät ole sinua varten ja olet edelleen yksin. Jotenkin koko se tilanne on liikaa, kun miettii kuinka yksinäinen olen ollut ja silti kaupungissa näkee niin paljon ihmisiä. Sen jälkeen tunnen itseäni aika huonoksi, kun ymmärrän taas sen ihmispaljouden ja silti minulle ei riitä ketään ihmistä. Tavallaan tulee myös tunne, että miten voin koskaan saada seuraa ja olla niin kiinnostava ihminen, että saisin jonkun "valitsemaan"  minut ystäväkseen varsikin jos henkilöllä on jo muutenkin seuraa. Pienemmällä paikkakunnalla tavallaan saan olla rauhassa ja elää rauhallisempaa elämää, vaikka se kaupunkien tuoma "vapaus" kyllä kiinnostaa ja tällä tarkoitan sitä kuinka kukaan ei siellä paljon vahtaa muita ja kaikki saavat mennä vapaasti jne. Tavallaan sen "kasvottomuuden" hyvä puoli.

Jatkoa vielä edelliseen.

Tähän vielä tuosta menestyksestä. Tavallaan ymmärrän niitä ihmisiä, jotka sanovat ettei menneisyyteen saisi jäädä rypemään, mutta tilannetta ei ole aina helppo muuttaa. Itsekin olen tavallaan saanut paljon arpia ja tämänkin vuoksi en osaa enää toimia "normaalisti" ja olen niin kaukana jostain normi nuoresta, että asioiden pitäisi tavallaan sitten mennä ihan nappiin, että olisin joskus hänen paikallaan. Kuitenkin nuoruusvuosien asiat ovat vaikuttaneet koulumenestykseenkin jo liikaa ja todistus huono. Opiskelemaan en myöskään meinaa päästä ja moniin aloihin minusta ei vaan olisi sekä "äly" ei riitä osaan. Näiden syiden takia se menestys ei ole aina itsestään selvää  ja tavallaan uskon, että minulla olisi samat ongelmat opiskelun suhteen myös "hyvän" nuoruuden saaneena. Tosin uskon kiusaamisen vaikuttaneen opiskeluun kyllä paljon ja siinä mielessä olen katkera. Paljon voimia on mennyt hukkaan ja tietysti tämäkin on oma syy sitten lopulta, kun vanhempien sanoin ei olisi saanut antaa vaikuttaa. 

Kuitenkin haluan aina ymmärtää nitää ihmisiä, jotka eivät enää jaksa yrittää ja ovat muista "heikkoja". Sen jälkeen haluaisin pistää jonkun hyvää elämää eläneen tavallaan kokemaan sen kaiken minkä hänestä "heikko" ihminen on kokenut. Voisi mieli muuttua nopeasti. Ja minusta sekin, että esim huonon lapsuuden kokeneet tai kiusatut ihmiset "kilpailevat" kuka on menestynyt parhaiten elämässään on ikävää. He tavallaan vierittävät asioista syyn sille "heikolle" kovia kokeneelle ja korottavat itsensä paremmaksi ihmiseksi jos ovatkin pärjänneet. Minusta heidän pitäisi paremmin ymmärtää samassa tilanteessa olleita, eikä tavallaan syyllistää ihmisä jos he eivät ole pystyneet samaan kuin itse ovat. Ei näiden ihmisten tulisi kilpailla keskenään vaan pikemminkin ymmärtää toisiaan paremmin. Minulle on ainakin tullut enemmän ymmärrystä muita kohtaan ja en voisi koskaan syyllistää ketään. Sori romaani.

Se on surullista, kun löytää sitten aikuisena rakkautta ja hyvän suhteen. Ja alussa menee hyvin ja ehkä pitkäänkin, kun on päässyt alkuvaiheen pelkojensa yli ja asettunut "turvalliselle maaperälle".

Sitten tulee jotain ongelmia ja arkipäiväistymisiä tai muuta ja oma traumakäytös pulpahtaa pintaan ja sen jälkeen koko suhde onkin todella vaikea. Millä löytää luottamus uudelleen vai etsiäkö taas uusi ihminen vai muuttaako vuorille erakoksi loppuiäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on. Mutta oson se johtuu siitä että oon suvuton, vanhemmaton, juureton.

Vanhemmat toki elossa ovat mutta yli 15 v ollut välit poikki. Lapsuus hirveä, luonnevikainen hakkaajasadisti isä, rajua välivaltaa ja jatkuva pelko.

Muutin pakoon opiskelemaan 300km päähän. Viimein turvassa mutta siinä katlesi yhteys sukuun. Kaikki joulut jne olin yksin opiskelija-asuntolassa ja mitään soittelua tai muuta yhteyttä ei ple, vanhemmat hylkäsi isäni käskystä mut täysin (jos ei narsistia palvo ja tottele niin hän kos-taa hylkäämällä).

Nyt on oma perhe mutta silti epätodellinen yksinäinen olo. Ei sukua ollenkaan eikä ketään muuta perheen lisäksi, ei ystäviä tms. Kaikki juhlat oman perheen kanssa, kummatkaan isovanhemmat eivät ole mitenkään elämässämme.

Välillä luulen että ehkä tämä on vain unta tai että ehkä en ole olemassa edes... onkohan tämä sitä dissosiaatiohäiriötä?

Itsellä suurinpiirtein sama meininki.

Jos on välillä hyviä hetkiä oman perheen kanssa...jaksa niiden voimalla

Muista et lapset itsenäistyy..älä takerru

Hanki harrastus..on jotain tekemistä..eikä tarvi miettii itseä 24h

Olen niin rakkauden ja hyväksynnän kaipuinen, että muutama kehu ja hyvä sana, niin teen kaikkeni että saan niitä lisää ja todistelen olevani niiden arvoinen. Tämä aiheuttaa jatkuvasti ongelmia. Sitoudun liian antaumuksella ja sokeasti huonoihin työpaikkoihin, ihmissuhteisiin ja muihin huonoihin oloihin. Tulin työpaikalla fyysisesti pahoinpitelemäksi ja vasta sitten tajusin, että tässä työpaikassa on jotain pahasti vialla eikä tämä ole normaalia. Sitä ennen olin takertunut kuin hukkuva pelastusrenkaaseen niihin muutamiin todella harvoihin kehuihin ja hyvään palautteeseen. Nielin täysin kaikki valheet työpaikasta. Vasta niinkin vakava asia kuin väkivalta sai silmät avautumaan lopullisesti. Siitä lähtien olen miettinyt, että miksi ihmeessä annan kohdella itseäni paskalla tavalla ja miksi en tunnista huonoa kohtelua ennen kuin käy huonosti. Tämä on todella raskasta, kun ei osaa pitää puoliaan eikä syvällä sisimmässään arvosta itseään tarpeeksi niin, että miellyttämisen sijaan suojelisi itseään.

Niille, jotka kysyy uskomisesta: minulle se kiteytyy yksinkertaisesti siihen uskoon, että Raamatun mukaan Jumala on antanut minulle tulevaisuuden ja toivon. Silloinkin kun tulee traumatakaumia ja lähtee tippumaan niin tarrautuu siihen uskoon. Ei se ole varsinaisesti mikään tunnetila tms kokemus. Ennemminkin niin, että saan totuuden ja maata jalkojeni alle. Minulle on syötetty reippaasti pajunköyttä, esim valheellisia uskomuksia itsestäni - Totuus on silloin se vastavoima.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin menetin toisen vanhempani monta kertaa alle eskari-ikäisestä alkaen ja sitten siinä välissä vuosien kaltoinkohtelu ennen lopullista hylkäystä. Ja sen hyvänkin vanhemman olen jo menettänyt.

Lapsena aina ajattelin, että sitten aikuisena minulla on ihana ja lämminhenkinen koti, jossa on hyvä olla ja tervetullutta ja rakkautta. No jaa, onkin mutta asujia minä + koira. Haaveilin monesta lapsesta. Oikeasti jatkoin samaa kuin lapsena - uppoudun töihin, silloin kouluun. Ainoa osa-alue, jonka hallitsen ja jopa hyvin. No, onneksi tästä kuviosta tienaa rahaa, mutta ei se oikein riitä sisällöksi elämälle.

Olet siis ruma ja lihava?

Matkusta nigeriaan rahoillasi ja MUUTUT NÄKYVÄKSI!

Vierailija kirjoitti:

Niille, jotka kysyy uskomisesta: minulle se kiteytyy yksinkertaisesti siihen uskoon, että Raamatun mukaan Jumala on antanut minulle tulevaisuuden ja toivon. Silloinkin kun tulee traumatakaumia ja lähtee tippumaan niin tarrautuu siihen uskoon. Ei se ole varsinaisesti mikään tunnetila tms kokemus. Ennemminkin niin, että saan totuuden ja maata jalkojeni alle. Minulle on syötetty reippaasti pajunköyttä, esim valheellisia uskomuksia itsestäni - Totuus on silloin se vastavoima.

Onko oikeasti soveliasta käyttää AV:tai lähetystyöhön? Nämä käännytysyritykset pilaavat ketjut. Uskon tuputtaminen toisille on todella epäkohteliasta.

Voisko tämän uskontokeskustelun siirtää ihan oman otsikon alle? Anteeksi, mutta lähelläni on ihminen, joka yrittää väkipakolla tuputtaa minulle omaa uskoaan pitämällä mm. keskellä yötä monen tunnin monologeja uskonnosta. Aina kun menen käymään, omaa uskoa tuputetaan tavalla tai toisella ja yritetään pakottaa osallistumaan hengelliseen kokoukseen, virsien veisaamiseen, raamatun lukemiseen ja muuhun p*skaan. Vihaan tätä oman uskonnon tuputtamista ihan todella paljon ja ärsyttää, että joku tulee tätä ketjua pilaamaan sellaisella.

Älä tuputa uskontoasi. Asiasta voi jutella omassa ketjussa aiheesta kiinnostuneiden kanssa, voit vaikka perustaa ketjun uskon avulla traumoista selviytyminen, tai joku vastaava, mutta älä jankkaa ja tuputa tässä ketjussa asiasta enempää. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa vielä edelliseen.

Tähän vielä tuosta menestyksestä. Tavallaan ymmärrän niitä ihmisiä, jotka sanovat ettei menneisyyteen saisi jäädä rypemään, mutta tilannetta ei ole aina helppo muuttaa. Itsekin olen tavallaan saanut paljon arpia ja tämänkin vuoksi en osaa enää toimia "normaalisti" ja olen niin kaukana jostain normi nuoresta, että asioiden pitäisi tavallaan sitten mennä ihan nappiin, että olisin joskus hänen paikallaan. Kuitenkin nuoruusvuosien asiat ovat vaikuttaneet koulumenestykseenkin jo liikaa ja todistus huono. Opiskelemaan en myöskään meinaa päästä ja moniin aloihin minusta ei vaan olisi sekä "äly" ei riitä osaan. Näiden syiden takia se menestys ei ole aina itsestään selvää  ja tavallaan uskon, että minulla olisi samat ongelmat opiskelun suhteen myös "hyvän" nuoruuden saaneena. Tosin uskon kiusaamisen vaikuttaneen opiskeluun kyllä paljon ja siinä mielessä olen katkera. Paljon voimia on mennyt hukkaan ja tietysti tämäkin on oma syy sitten lopulta, kun vanhempien sanoin ei olisi saanut antaa vaikuttaa. 

Kuitenkin haluan aina ymmärtää nitää ihmisiä, jotka eivät enää jaksa yrittää ja ovat muista "heikkoja". Sen jälkeen haluaisin pistää jonkun hyvää elämää eläneen tavallaan kokemaan sen kaiken minkä hänestä "heikko" ihminen on kokenut. Voisi mieli muuttua nopeasti. Ja minusta sekin, että esim huonon lapsuuden kokeneet tai kiusatut ihmiset "kilpailevat" kuka on menestynyt parhaiten elämässään on ikävää. He tavallaan vierittävät asioista syyn sille "heikolle" kovia kokeneelle ja korottavat itsensä paremmaksi ihmiseksi jos ovatkin pärjänneet. Minusta heidän pitäisi paremmin ymmärtää samassa tilanteessa olleita, eikä tavallaan syyllistää ihmisä jos he eivät ole pystyneet samaan kuin itse ovat. Ei näiden ihmisten tulisi kilpailla keskenään vaan pikemminkin ymmärtää toisiaan paremmin. Minulle on ainakin tullut enemmän ymmärrystä muita kohtaan ja en voisi koskaan syyllistää ketään. Sori romaani.

Lahjakkuus ja älykkyys ovat yhdenlaisia synnynnäisiä etuoikeuksia, vaikka toki niiden kehittäminen ja ylläpito vaatii työtäkin. Moni menestyjä unohtaa sen, että saattaa joistain huonoista lähtökohdista huolimatta olla joissain toisissa asioissa taas keskivertoa paremmassa asemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi. 

Kiitos vastauksestasi, en tiedä miten asia on en uskalla toisen puolesta sanoa mitään, mutta minusta tuo triggeeröityminen minkä selitit tuntuisi ihan järkeenkäyvältä. Olen jotain tuollaista joskus ajatellut (en noin ammattitermillä) koska minusta tuntuu että en ole sanonut niinkuin minut on ymmärretty... että olisi pitänyt vielä keskustella tarkemmin, kun kirjoittaen voi niin helposti ymmärtää väärin... jos toinen on jollekin asialle X herkkä ja minä siitä sanon, niin se on heti välit poikki.

Joku epäili että en olisi pyytänytaidosti anteeksi, olen pyytänyt ja ottanut vastuun ja tytär kyllä tietää sen.

Ehkä tässä ei ole muuta keinoa kuin antaa ajan kulua josko vielä yhteydet joskus pelaisivat.

En usko, että se korjautuu ajan kanssa. Tai siis voi korjautua niin, että lapsesi ei tarvitse sinun rakkauttasi, koska saa sen muualta ja on sitten rauhallisempi kanssasi, mutta teidän välinen rakkaus ei korjaudu odottamalla vaan tekemällä, jos sen haluaa tehdä. 

Katsoitko Supernannyn jakson 10. En tiedä, oletko tehnyt tai jättänyt tekemättä asioita, mutta jos olet jättänyt tekemättä tulee mieleen äidin ja pojan suhde. Jos lapsi on aina kantanut kaiken yksin eikä ole saanut sinulta turvaa, voi jälki nyt aikuisena olla tuota mitä teillä. 

* En tiedä mitä voin tehdä enää. Ihan todella en tiedä, tämä on nyt varmasti väärin sanottu, mutta kun omasta mielestäni olen kaiken voitavani tehnyt, olen muuttunut, olen korjannut asioita missä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. En osaa tehdä enempää - minusta vaan määräänsä enempää ei voi tehdä. Enkä tiedä miten voisin tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi. 

Kiitos vastauksestasi, en tiedä miten asia on en uskalla toisen puolesta sanoa mitään, mutta minusta tuo triggeeröityminen minkä selitit tuntuisi ihan järkeenkäyvältä. Olen jotain tuollaista joskus ajatellut (en noin ammattitermillä) koska minusta tuntuu että en ole sanonut niinkuin minut on ymmärretty... että olisi pitänyt vielä keskustella tarkemmin, kun kirjoittaen voi niin helposti ymmärtää väärin... jos toinen on jollekin asialle X herkkä ja minä siitä sanon, niin se on heti välit poikki.

Joku epäili että en olisi pyytänytaidosti anteeksi, olen pyytänyt ja ottanut vastuun ja tytär kyllä tietää sen.

Ehkä tässä ei ole muuta keinoa kuin antaa ajan kulua josko vielä yhteydet joskus pelaisivat.

En usko, että se korjautuu ajan kanssa. Tai siis voi korjautua niin, että lapsesi ei tarvitse sinun rakkauttasi, koska saa sen muualta ja on sitten rauhallisempi kanssasi, mutta teidän välinen rakkaus ei korjaudu odottamalla vaan tekemällä, jos sen haluaa tehdä. 

Katsoitko Supernannyn jakson 10. En tiedä, oletko tehnyt tai jättänyt tekemättä asioita, mutta jos olet jättänyt tekemättä tulee mieleen äidin ja pojan suhde. Jos lapsi on aina kantanut kaiken yksin eikä ole saanut sinulta turvaa, voi jälki nyt aikuisena olla tuota mitä teillä. 

* En tiedä mitä voin tehdä enää. Ihan todella en tiedä, tämä on nyt varmasti väärin sanottu, mutta kun omasta mielestäni olen kaiken voitavani tehnyt, olen muuttunut, olen korjannut asioita missä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. En osaa tehdä enempää - minusta vaan määräänsä enempää ei voi tehdä. Enkä tiedä miten voisin tehdä.

Tuossa tapauksessa aika saattaa muuttaa teidän kummankin näkökulmia menneeseen ja nykyiseen suhteeseenne. Ellei niin käy, ei ole kovin paljon tehtävissä. Eivät kaikki perhesuhteet ole lämminhenkisiä. Mahdollisesti tarvitsisitte silloin esimerkiksi psykologia avuksi välillenne purkamaan jostain syystä välillänne vinksallaan olevaa asetelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelisin jotenkin näin:

Lapsesi tietää järjellään, että olet pahoillasi ja halunnut hänelle parempaa, mutta käytännössä hänen perusturvansa on edelleen heikko eikä hän ole tasapainoinen ja hyvinvoiva. 

Tästä syystä hän triggeröityy herkästi ja saa "emotional flashbackeja" kanssasi. Kärjistetysti sanoen, hänet pitäisi kylvettää niin runsaassa rakkaudessa, että hän olisi sen suhteen yltäkylläisyydessä. Näin hän eheytyisi. Eikä sinusta varmaan ole sitä antamaan, kun ei ole ollut tähänkään asti. Toivottavasti saisi sitä joltakin, sen myötä ehkä osaisi olla rauhallisemmin sinunkin kanssasi. 

Kiitos vastauksestasi, en tiedä miten asia on en uskalla toisen puolesta sanoa mitään, mutta minusta tuo triggeeröityminen minkä selitit tuntuisi ihan järkeenkäyvältä. Olen jotain tuollaista joskus ajatellut (en noin ammattitermillä) koska minusta tuntuu että en ole sanonut niinkuin minut on ymmärretty... että olisi pitänyt vielä keskustella tarkemmin, kun kirjoittaen voi niin helposti ymmärtää väärin... jos toinen on jollekin asialle X herkkä ja minä siitä sanon, niin se on heti välit poikki.

Joku epäili että en olisi pyytänytaidosti anteeksi, olen pyytänyt ja ottanut vastuun ja tytär kyllä tietää sen.

Ehkä tässä ei ole muuta keinoa kuin antaa ajan kulua josko vielä yhteydet joskus pelaisivat.

En usko, että se korjautuu ajan kanssa. Tai siis voi korjautua niin, että lapsesi ei tarvitse sinun rakkauttasi, koska saa sen muualta ja on sitten rauhallisempi kanssasi, mutta teidän välinen rakkaus ei korjaudu odottamalla vaan tekemällä, jos sen haluaa tehdä. 

Katsoitko Supernannyn jakson 10. En tiedä, oletko tehnyt tai jättänyt tekemättä asioita, mutta jos olet jättänyt tekemättä tulee mieleen äidin ja pojan suhde. Jos lapsi on aina kantanut kaiken yksin eikä ole saanut sinulta turvaa, voi jälki nyt aikuisena olla tuota mitä teillä. 

* En tiedä mitä voin tehdä enää. Ihan todella en tiedä, tämä on nyt varmasti väärin sanottu, mutta kun omasta mielestäni olen kaiken voitavani tehnyt, olen muuttunut, olen korjannut asioita missä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä. En osaa tehdä enempää - minusta vaan määräänsä enempää ei voi tehdä. Enkä tiedä miten voisin tehdä.

Oletko sinä laiminlyönyt vai ollut aktiivisesti paha?

Kyse on tunteesta. Ihan puhtaasti vain tunteesta, ei mistään muusta. Jos minulla on tunne ja luottamus, olen rauhallinen, tasapainoinen ja minun kanssani tulee toimeen. Jos taas minulla on tarve toisen ihmisen rakkaudelle, mutta ei tunnetta siitä että saan sitä, alkaa tuo tempoilu. Pahinta on juuri siinä, kun toisaalta toinen antaa sitä ja sitten ei kuitenkaan. Eli saattaa olla, että teidän kohdallanne olisi kaksi eri vaihtoehtoa: joko sinä muutut luotettavammaksi ja rakastavammaksi tai lapsi antaa periksi eikä odota sinulta enää mitään. 

Voisiko jollekin "pariterapeutille" mennä pariksi kerraksi äiti/lapsi-kokoonpanolla? Tai kai jotain perheterapeuttejakin on. Jos siis haluat panostaa. 

Nyt taitaa olla tilanne, että jokainen sanomasi sana, joka heikentää lapsesi kokemusta rakkaudestasi, ärsyttää häntä ja saa hänet tolaltaan, koska hän ei luota sinuun täysin vieläkään. Siksi jokainen merkki epäluottamuksesta synnyttää railon.