Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Mulla on.
Koen itseni näkymättömäksi.
Tarvitsen todella turvallisen ja tasapainoisen suhteen tai menen riekaleiksi. En ole asunut kenenkään kanssa ja toisaalta se olisi suurin haaveeni. Oikeasti minusta ei varmaan olisi siihen ja jumitan etäsuhteisiin, jotka ovat mahdottomia etenemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on. Mutta oson se johtuu siitä että oon suvuton, vanhemmaton, juureton.
Vanhemmat toki elossa ovat mutta yli 15 v ollut välit poikki. Lapsuus hirveä, luonnevikainen hakkaajasadisti isä, rajua välivaltaa ja jatkuva pelko.
Muutin pakoon opiskelemaan 300km päähän. Viimein turvassa mutta siinä katlesi yhteys sukuun. Kaikki joulut jne olin yksin opiskelija-asuntolassa ja mitään soittelua tai muuta yhteyttä ei ple, vanhemmat hylkäsi isäni käskystä mut täysin (jos ei narsistia palvo ja tottele niin hän kos-taa hylkäämällä).
Nyt on oma perhe mutta silti epätodellinen yksinäinen olo. Ei sukua ollenkaan eikä ketään muuta perheen lisäksi, ei ystäviä tms. Kaikki juhlat oman perheen kanssa, kummatkaan isovanhemmat eivät ole mitenkään elämässämme.
Välillä luulen että ehkä tämä on vain unta tai että ehkä en ole olemassa edes... onkohan tämä sitä dissosiaatiohäiriötä?
Tuttu tunne,en tunne aina välillä olevani olemassa. Vanhemmat ei huomioineet pienenä ja toisen vanhemman menetin jo alle kouluikäisenä.toinen taas ei ole koskaan ollut läheinen kanssani ja välittänyt vaan uuden kumppanin etsimisestä jne. Jäin aina sivusta seuraajaksi enkä oppinut ns elämän perusjuttuja kunnolla. Siitä ongelmat vanhemmalla iällä.nyt kuitenkin terapiaan pyrkimässä, jos vain pääsee..
Minäkin menetin toisen vanhempani monta kertaa alle eskari-ikäisestä alkaen ja sitten siinä välissä vuosien kaltoinkohtelu ennen lopullista hylkäystä. Ja sen hyvänkin vanhemman olen jo menettänyt.
Lapsena aina ajattelin, että sitten aikuisena minulla on ihana ja lämminhenkinen koti, jossa on hyvä olla ja tervetullutta ja rakkautta. No jaa, onkin mutta asujia minä + koira. Haaveilin monesta lapsesta. Oikeasti jatkoin samaa kuin lapsena - uppoudun töihin, silloin kouluun. Ainoa osa-alue, jonka hallitsen ja jopa hyvin. No, onneksi tästä kuviosta tienaa rahaa, mutta ei se oikein riitä sisällöksi elämälle.
Se voi johtua myös ihan ujoudesta😁ja Sos. Pelosta esim
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin menetin toisen vanhempani monta kertaa alle eskari-ikäisestä alkaen ja sitten siinä välissä vuosien kaltoinkohtelu ennen lopullista hylkäystä. Ja sen hyvänkin vanhemman olen jo menettänyt.
Lapsena aina ajattelin, että sitten aikuisena minulla on ihana ja lämminhenkinen koti, jossa on hyvä olla ja tervetullutta ja rakkautta. No jaa, onkin mutta asujia minä + koira. Haaveilin monesta lapsesta. Oikeasti jatkoin samaa kuin lapsena - uppoudun töihin, silloin kouluun. Ainoa osa-alue, jonka hallitsen ja jopa hyvin. No, onneksi tästä kuviosta tienaa rahaa, mutta ei se oikein riitä sisällöksi elämälle.
Olen tuo nro 3, mulla on nyt siis lämmin rakastava perhe ja useampi lapsi. Mutta, se oma perhe ei vie pois sitä juurettomuutta, osattomuutta ja vaille jäänistä, eikä varsinkaan sitä arvottomuuden tunnetta etten ole minkään arvoinen tai ansaitse mitään hyvää (näinhän mulle lapsena opetettiin).
Lisäksi kun on perhe, on HIRVEÄ vertaispaine ja muut perheet hehkuttamassa miten isovanhemnat hoitaaja auttaa, miten mummo maksaa ja ostaa jne. Sit multakin kysellään että kai jouluna menette mummolaan? Oon aina vaikeena ja yritän vaihtaa puheenaihetta.
Samoin ajat kun olin raskaana oli vaikeita. Ei ollut ketään kelle kertoa raskausesta, ei ketään jolta kysellä lapsenhoidosta, yksikään isovanhempi ei tullut ristiäisiin eikä edes onnitellut ken aikanaan kerroin lapsen syntymästä.
Vaikka mulla on ihana perhe, olen silti YKSIN. Edelleen arvoton, juureton, lapsuudenperheetän, suvuton... ehkä jädintuskin olemassa edes.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on. Mutta oson se johtuu siitä että oon suvuton, vanhemmaton, juureton.
Vanhemmat toki elossa ovat mutta yli 15 v ollut välit poikki. Lapsuus hirveä, luonnevikainen hakkaajasadisti isä, rajua välivaltaa ja jatkuva pelko.
Muutin pakoon opiskelemaan 300km päähän. Viimein turvassa mutta siinä katlesi yhteys sukuun. Kaikki joulut jne olin yksin opiskelija-asuntolassa ja mitään soittelua tai muuta yhteyttä ei ple, vanhemmat hylkäsi isäni käskystä mut täysin (jos ei narsistia palvo ja tottele niin hän kos-taa hylkäämällä).Nyt on oma perhe mutta silti epätodellinen yksinäinen olo. Ei sukua ollenkaan eikä ketään muuta perheen lisäksi, ei ystäviä tms. Kaikki juhlat oman perheen kanssa, kummatkaan isovanhemmat eivät ole mitenkään elämässämme.
Välillä luulen että ehkä tämä on vain unta tai että ehkä en ole olemassa edes... onkohan tämä sitä dissosiaatiohäiriötä?
Minulla on diagnosoitu posttraumaattinen stressireaktio, joten voin sanoa kärsiväni lievästä dissosiaatiohäiriöstä. Kyllä, tuo kuuluu siihen. Monelle kehittyy PTSD-oireita, jos lapsuus on kovin vaikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se voi johtua myös ihan ujoudesta😁ja Sos. Pelosta esim
En ole ujo enkä kärsi sosiaalisten tilanteiden pelosta.
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin menetin toisen vanhempani monta kertaa alle eskari-ikäisestä alkaen ja sitten siinä välissä vuosien kaltoinkohtelu ennen lopullista hylkäystä. Ja sen hyvänkin vanhemman olen jo menettänyt.
Lapsena aina ajattelin, että sitten aikuisena minulla on ihana ja lämminhenkinen koti, jossa on hyvä olla ja tervetullutta ja rakkautta. No jaa, onkin mutta asujia minä + koira. Haaveilin monesta lapsesta. Oikeasti jatkoin samaa kuin lapsena - uppoudun töihin, silloin kouluun. Ainoa osa-alue, jonka hallitsen ja jopa hyvin. No, onneksi tästä kuviosta tienaa rahaa, mutta ei se oikein riitä sisällöksi elämälle.
Olen tuo nro 3, mulla on nyt siis lämmin rakastava perhe ja useampi lapsi. Mutta, se oma perhe ei vie pois sitä juurettomuutta, osattomuutta ja vaille jäänistä, eikä varsinkaan sitä arvottomuuden tunnetta etten ole minkään arvoinen tai ansaitse mitään hyvää (näinhän mulle lapsena opetettiin).
Lisäksi kun on perhe, on HIRVEÄ vertaispaine ja muut perheet hehkuttamassa miten isovanhemnat hoitaaja auttaa, miten mummo maksaa ja ostaa jne. Sit multakin kysellään että kai jouluna menette mummolaan? Oon aina vaikeena ja yritän vaihtaa puheenaihetta.Samoin ajat kun olin raskaana oli vaikeita. Ei ollut ketään kelle kertoa raskausesta, ei ketään jolta kysellä lapsenhoidosta, yksikään isovanhempi ei tullut ristiäisiin eikä edes onnitellut ken aikanaan kerroin lapsen syntymästä.
Vaikka mulla on ihana perhe, olen silti YKSIN. Edelleen arvoton, juureton, lapsuudenperheetän, suvuton... ehkä jädintuskin olemassa edes.
Minulla on aivan samanlaisia tuntemuksia. Lisäksi koen valtavaa painetta onnistua vanhempana hyvin, vaikka hyviä roolimalleja ei ole itsellä ollut.
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on. Mutta oson se johtuu siitä että oon suvuton, vanhemmaton, juureton.
Vanhemmat toki elossa ovat mutta yli 15 v ollut välit poikki. Lapsuus hirveä, luonnevikainen hakkaajasadisti isä, rajua välivaltaa ja jatkuva pelko.
Muutin pakoon opiskelemaan 300km päähän. Viimein turvassa mutta siinä katlesi yhteys sukuun. Kaikki joulut jne olin yksin opiskelija-asuntolassa ja mitään soittelua tai muuta yhteyttä ei ple, vanhemmat hylkäsi isäni käskystä mut täysin (jos ei narsistia palvo ja tottele niin hän kos-taa hylkäämällä).Nyt on oma perhe mutta silti epätodellinen yksinäinen olo. Ei sukua ollenkaan eikä ketään muuta perheen lisäksi, ei ystäviä tms. Kaikki juhlat oman perheen kanssa, kummatkaan isovanhemmat eivät ole mitenkään elämässämme.
Välillä luulen että ehkä tämä on vain unta tai että ehkä en ole olemassa edes... onkohan tämä sitä dissosiaatiohäiriötä?
Minulla on diagnosoitu posttraumaattinen stressireaktio, joten voin sanoa kärsiväni lievästä dissosiaatiohäiriöstä. Kyllä, tuo kuuluu siihen. Monelle kehittyy PTSD-oireita, jos lapsuus on kovin vaikea.
Mulla oli myös ptsd ekan lapsen suntymän jälkeen, ja silloin kävin terapiassa puoli vuotta. Mutta mitään muuta spua en saa koska olen näennäisesti pärjäävä, hyvissä töissä, ei mitään mt-diagnoosia (masennus tms). Joten tavallaan yhteiskunta luulee että olen kunnossa. No mutta kun en ole...
T. Nro3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttini mukaan kokemus "näkymättömyydestä" on erittäin yleinen ihmisillä joilla on traumatausta. Minulla se on syntynyt lapsuudessa jossa viesti minulle tuntui olevan että hyvinvoinnillani, tunteillani tai mielipiteilläni ei ole mitään väliä. En missään vaiheessa oppinut esim. pitämään puoliani, koska myös suuttuminen ja kiukku oli kiellettyä.
Olisiko ap:llä mahdollisuutta hakeutua psykologin puheille, mahdollisesti terapiaan? Tällaiset asiat harvoin aukeavat ihan omissa oloissa pohtimalla.
Toivotan onnea matkaan, olet jo tehnyt tärkeitä havaintoja itsestäsi ja reaktioistasi!
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.
Tätä juuri pelkään, vaikka terapeutti yrittää vakuuttaa muuta. Kokemukset ovat jossain niin syvällä, ettei tämä elämä taida riittää korjaavien kokemusten hankkimiseen. Lisäksi huonot aiemmat kokemukset hankaloittavat merkittävästi uusia ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini mukaan kokemus "näkymättömyydestä" on erittäin yleinen ihmisillä joilla on traumatausta. Minulla se on syntynyt lapsuudessa jossa viesti minulle tuntui olevan että hyvinvoinnillani, tunteillani tai mielipiteilläni ei ole mitään väliä. En missään vaiheessa oppinut esim. pitämään puoliani, koska myös suuttuminen ja kiukku oli kiellettyä.
Olisiko ap:llä mahdollisuutta hakeutua psykologin puheille, mahdollisesti terapiaan? Tällaiset asiat harvoin aukeavat ihan omissa oloissa pohtimalla.
Toivotan onnea matkaan, olet jo tehnyt tärkeitä havaintoja itsestäsi ja reaktioistasi!
Kiitos, mutta olen käynyt terapiassa vuosikausia. Se on auttanut pysymään paremmin toimintakykyisenä ja käsittelemään asioita. Sisällä on silti aivan valtavasti henkistä kipua. Elämässäni on paljon hyviä asioita, mutta silti usein itken päivittäin, kun tulee mieleen jotain lapsuuteen tai nuoruuteen liittyvää.
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.Tätä juuri pelkään, vaikka terapeutti yrittää vakuuttaa muuta. Kokemukset ovat jossain niin syvällä, ettei tämä elämä taida riittää korjaavien kokemusten hankkimiseen. Lisäksi huonot aiemmat kokemukset hankaloittavat merkittävästi uusia ihmissuhteita.
Jep. Ja mua myös oikeesti v*tuttaa se että mun kaltoinkohtelevat hakkaavat paskavanhemmat ei ota mitään vastuuta (kiistävät kaiken) ja pääsivät kuin koira veräjästä. Tyytyväisenä edelleen porskuttavat ja haukkuvat ja syyttelevät lapsiaan, heidän mielestä lapset on hilluja ja kiittämättömiä ja syy välirikkoon on niissä pahoissa lapsissa. HE olivat erinomaiset vanhemmat!
Mua tää maailman epäreiluus kyrsii, lapsen elämän pilanneet vanhemmat vain ilkkuu ja nauraa!
Niin. Paha ei ikävä kyllä saa palkkaansa.
Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.
Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.
Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on. Mutta oson se johtuu siitä että oon suvuton, vanhemmaton, juureton.
Vanhemmat toki elossa ovat mutta yli 15 v ollut välit poikki. Lapsuus hirveä, luonnevikainen hakkaajasadisti isä, rajua välivaltaa ja jatkuva pelko.
Muutin pakoon opiskelemaan 300km päähän. Viimein turvassa mutta siinä katlesi yhteys sukuun. Kaikki joulut jne olin yksin opiskelija-asuntolassa ja mitään soittelua tai muuta yhteyttä ei ple, vanhemmat hylkäsi isäni käskystä mut täysin (jos ei narsistia palvo ja tottele niin hän kos-taa hylkäämällä).Nyt on oma perhe mutta silti epätodellinen yksinäinen olo. Ei sukua ollenkaan eikä ketään muuta perheen lisäksi, ei ystäviä tms. Kaikki juhlat oman perheen kanssa, kummatkaan isovanhemmat eivät ole mitenkään elämässämme.
Välillä luulen että ehkä tämä on vain unta tai että ehkä en ole olemassa edes... onkohan tämä sitä dissosiaatiohäiriötä?
Tuli hirveän surullinen olo puolestasi.
Toivottavasti kaikki kääntyy parhaimmin päin ja löydät ilon ja onnen.
Halauksia!
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.
Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.
Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.
Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.
Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.
Eikö kenelläkään muulla ole tällaista?