Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, auttaako muu kuin usko yhtä hyvin, mutta tällaisia voi kokeilla
Sorry tää lipeää aiheesta, mutta miksei vaan uskoontulo tapahdu? Olen pyytänyt jumalalta apua tähän lapsuuden tuskaan mutta mitään ei tapahdu enkä tunne mitään eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avainsanoja tiedonhakuun esim.
- derealisaatio
- depersonalisaatio
- dissosiaatio
- postrauma
En halua kirjoitella paljon enempää, ettei oireilu iske päälle koko päiväksi. Mut dissosiaatiohäiriö dg, monta vuotta terapiaa (tähän saa kelan tukemaa vuosia, paljon pidempään kuin masennukseen esim.)
Tukku vääriä diagnooseja tehty alle. Alisuorittaja, kognitiivisesti erittäin kyvykäs, elän kahta, kolmea tai neljää ”elämää” samanaikaisesti. Pidän kaveripiirit tiukasti erillään ja olen paljon yksin. Minun luullaan tekevän asiantuntijatyötä, mutta oikeasti elätän itseni ekslusiivisena seksiyrittäjänä.
Jep, kyllähän tuo vähän pahalta näyttää näin sanottuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, auttaako muu kuin usko yhtä hyvin, mutta tällaisia voi kokeilla
Sorry tää lipeää aiheesta, mutta miksei vaan uskoontulo tapahdu? Olen pyytänyt jumalalta apua tähän lapsuuden tuskaan mutta mitään ei tapahdu enkä tunne mitään eroa.
Itsellä se meni niin, että vasta siinä vaiheessa, kun sanoin Jumalalle, että olen valmis tekemään mitä hän tahtoo, mutta en tiedä mitä se on ja pyysin osoittamaan sen minulle, aloin saada johdatusta.
Vierailija kirjoitti:
NIin... täällä oli taannoin vähän vastaava ketju. Siinä oli samanlaisen lapsuuden kokeneita ja erityäin monesta tuli ylisuorittaja (lääkäri, juristi, ekonomi, useampi tohtori) ja tämä ylisuoritus oli heillä keino ”hallita” kaoottista tunnemaailmaa ja ehkä keino osoittaa olevansa jotain.
Toinen puoli oli sitten, no, ei voi sanoa että alisuorittajia vaan sellaisia jotka ei päässeet suorittamaan ollenkaan. Oli masentunutta, mt-eläkeläistä, kuntoutujaa tai täysin työelämästä tippunutta.Kun moni tässäkin epäili trolliksi koulutettua johtajaa niin ei tällaiset ole trolleja vasn niitä ylisuorittajia ja niitä on paljon! Itselläkin on 2 akateemista tutkintoa, enemmän asiantuntijarooli mutta olen alallani erityäin tunnettu ja arvostettu. Ja mulle juuri korkea koulutus ja työura on niitä ”hallinnan” keinoja.
Oikeesti mitään hallintaa ei tietenkään ole. Ihminen vain takertuu elämän kosken kuohuissa johonkin kaarnankappaleeseen ja kuvittelee tässä olevan pelastus. Oikeasti mitään ei aina ole tehtävissä, elämä kuljettaa, potkii päähän ja on hemmetin epäoikeudenmukaista.
Minä olen hyväksynyt sen etten pääse lapsuuden kauhuista ja traumasta eroon KOSKAAN. Sen sijaan että yritän vimmalla sitä korjata ja parantaa, hyväksyn sen ja ”toivotan tervetulleeksi”. En ole käynyt missään pitkäsdä terapissakaan, kahdesti itse maksaen olen ottanut 10 kerran lyhytterapian ratkaisukeskeistä.
Voi olla että pitkä terapia auttaisi mutta olen työlämämielesdö riittävän terve. Ei masenna eikä ahdista. Sen sijaan kyllä v*tuttaa paljon ja usein, siis se vääryys, epäoikeudenmukaisuus ja myös se vanhempieni ”koira veräjästä”- pako. Eniten ehkä nyppii tosiaan tää että vanhemmat ei saa mitään rangaistusta RIKOKSISTA. Nimittäin ne sadat pahoinpitelyt oli RIKOKSIA. Mulla murtui luita, jätettiin viemättä lääkäriin, osa luutui väärin. Nuo ei olleet mitään ”läpsäisen risulla” kuritusta vaan ihan silmitöntä aikuisen väkivaltaa lasta kohtaan.
En tiedä... jotenkin elämä on niin irrationaalista. Kelle vaan voi tapahtua mitä vaan, kaikki voi olla hetkessä pois pyyhkäisty. Ehkä tästä nykyhetkestä pitäisi osata olla kiitollinen. Mutta en voi mitäön sille että kyllä minussakin katkeruus asustaa.
Miten te muut, uskallattako tunnustaa olevanne katkeria?
T. Hakattu lapsi
Hetkittäin olen katkera. Silloin kun kaikki menee pieleen ja se jäätävä ahdistus, masennus ja pelko valtaavat mielen täysin. Niinä synkimpinä hetkinä uskallan ajatella, mitä kaikkea olen menettänyt paskan lapsuuden takia. Muutoin yritän olla ajattelematta liikaa, sillä se lamaannuttaa kaiken tekemisen. Suurin osa päivän energiasta menee siihen, että saan itseni käyntiin ja suoritan velvotteita. Se vaatii jatkuvaa ponnistelua ja tsemppaamista. Samoin se, että kaiken sen keskellä yritän pitää pääni kasassa ja mielen kontrollissa.
Vierailija kirjoitti:
Näistä ihmissuhteista vielä. Olen se mt-eläkeläinen, ja joutunut kokemaan myös sellaista, että tilanteeni tietävä ihminen hermostuu, jos olen positiivinen tai saan jotain hyvää osakseni. Yksi oli kateellinen ulkomaanmatkasta, ja omien sanojensa mukaan inhosi sitä että niin vähällä vaivalla vain porskutan eteenpäin kun hän joutuu hirveästi tehdä töitä (siis ihan palkkatöitä puhui).
Muutama on ollut närkästynyt kun olen ollut jaksavainen ja oppinut uuden jutun 🙄
Vaikuttaa siltä, että nuo läheisesi ovat tottuneet siihen, että olet kuopassasi ja surkeana ja jos saat osaksesi jotain hyvää, niin se saa heidän oman olonsa huonoksi. Jos alkaisit voimaan paremmin ja paranisit siten, että pääsisit takaisin töihin, niin luulen, ettei nuo läheisesi tue sinua mitenkään vaan koittavat painaa sinua alas.
Siksi lapsuuden huonoista oloista on vaikea päästä yli, koska me tavallaan ollaan niissä samoissa asetelmissa. Se ei ole tietoinen valinta vaan alitajuinen tuttuus. Ollaan ystävinä niille, ketkä pitää meitä surkeina ja pitää meistä kun ollaan surkeita. Näin me saadaan jatkuvaa vahvistusta sille ajatukselle, että me todella ollaan huonoja, kun ympäristökin sen niin osoittaa. Tämmöisessä tilanteessa vaatii todella paljon voimia ja realistista tarkastelua kuka ja mikä on meille hyväksi ja mikä haitaksi.
Tästä jos koittaa nousta ylös niin saa kokea aikamoista vastustusta, mutta silloin tuollaiset "ystävät" ja läheiset pitää jättää pois elämästä ja koittaa etsiä uusia ystäviä. Helpommin sanottu, tiedän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin yritän keskittyä hyvään ja vähän strutsina pitää päätä pensaassa huonojen asioiden suhteen. Sitten tulee taas joku vaikeampi elämäntilanne, joka romauttaa rakennelmaa.
Yritän siis elää sankarina, joka on noussut suosta, mutta sitten taas vajoan ikuiseksi uhriksi, pahojen tapahtumien kohteeksi, huonoksi ja erilaiseksi. Onneksi elämässäni on myös niitä sankarihetkiä. Kaikki sympatiani teille, jotka ette ole niitä saaneet. Elämä on todella rankkaa jatkuvasti siinä epävarmuuden, turvattomuuden ja arvottomuuden tilassa ilman näköalaa paremmasta huomisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.
Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.
Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.
Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!
Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?
Olen lomalla, simple as that.
Lomailet usein. Tuon tuostahan sinä olet täällä kehumassa saavutuksiasi ja haukkumassa "liian helpolla päässeitä kermaperseitä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.
Nimenomaan. Kipu kulkee mukana, vaikka elämä muuten olisikin hyvää. Lapsuutta ei voi elää uusiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.
Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.
Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.
Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!
Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?
Olen lomalla, simple as that.
Lomailet usein. Tuon tuostahan sinä olet täällä kehumassa saavutuksiasi ja haukkumassa "liian helpolla päässeitä kermaperseitä".
Kylläpä kateuksissasi jaksat ;) vainoharhakin kuviossa mukana...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.
Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.
Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.
Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!
Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?
Olen lomalla, simple as that.
Lomailet usein. Tuon tuostahan sinä olet täällä kehumassa saavutuksiasi ja haukkumassa "liian helpolla päässeitä kermaperseitä".
Tajuatko ettei toisten onni ole sinulta pois? Jos kaikilla muillakin menisi huonosti, niin ei se sinun perhettäsi muuttaisi toisenlaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
NIin... täällä oli taannoin vähän vastaava ketju. Siinä oli samanlaisen lapsuuden kokeneita ja erityäin monesta tuli ylisuorittaja (lääkäri, juristi, ekonomi, useampi tohtori) ja tämä ylisuoritus oli heillä keino ”hallita” kaoottista tunnemaailmaa ja ehkä keino osoittaa olevansa jotain.
Toinen puoli oli sitten, no, ei voi sanoa että alisuorittajia vaan sellaisia jotka ei päässeet suorittamaan ollenkaan. Oli masentunutta, mt-eläkeläistä, kuntoutujaa tai täysin työelämästä tippunutta.Kun moni tässäkin epäili trolliksi koulutettua johtajaa niin ei tällaiset ole trolleja vasn niitä ylisuorittajia ja niitä on paljon! Itselläkin on 2 akateemista tutkintoa, enemmän asiantuntijarooli mutta olen alallani erityäin tunnettu ja arvostettu. Ja mulle juuri korkea koulutus ja työura on niitä ”hallinnan” keinoja.
Oikeesti mitään hallintaa ei tietenkään ole. Ihminen vain takertuu elämän kosken kuohuissa johonkin kaarnankappaleeseen ja kuvittelee tässä olevan pelastus. Oikeasti mitään ei aina ole tehtävissä, elämä kuljettaa, potkii päähän ja on hemmetin epäoikeudenmukaista.
Minä olen hyväksynyt sen etten pääse lapsuuden kauhuista ja traumasta eroon KOSKAAN. Sen sijaan että yritän vimmalla sitä korjata ja parantaa, hyväksyn sen ja ”toivotan tervetulleeksi”. En ole käynyt missään pitkäsdä terapissakaan, kahdesti itse maksaen olen ottanut 10 kerran lyhytterapian ratkaisukeskeistä.
Voi olla että pitkä terapia auttaisi mutta olen työlämämielesdö riittävän terve. Ei masenna eikä ahdista. Sen sijaan kyllä v*tuttaa paljon ja usein, siis se vääryys, epäoikeudenmukaisuus ja myös se vanhempieni ”koira veräjästä”- pako. Eniten ehkä nyppii tosiaan tää että vanhemmat ei saa mitään rangaistusta RIKOKSISTA. Nimittäin ne sadat pahoinpitelyt oli RIKOKSIA. Mulla murtui luita, jätettiin viemättä lääkäriin, osa luutui väärin. Nuo ei olleet mitään ”läpsäisen risulla” kuritusta vaan ihan silmitöntä aikuisen väkivaltaa lasta kohtaan.
En tiedä... jotenkin elämä on niin irrationaalista. Kelle vaan voi tapahtua mitä vaan, kaikki voi olla hetkessä pois pyyhkäisty. Ehkä tästä nykyhetkestä pitäisi osata olla kiitollinen. Mutta en voi mitäön sille että kyllä minussakin katkeruus asustaa.
Miten te muut, uskallattako tunnustaa olevanne katkeria?
T. Hakattu lapsi
Voi ei, kuulostaa todella kamalta, että luita rikki ja et ole päässyt lääkäriin. Olen pahoillani. Minun kokema väkivalta oli fyysistä, mutta selvästi miedompaa kuin sinulla. Henkistä oli sitten yllinkyllin.
Kysymykseen katkeruudesta. Ehkä en varsinaisesti katkera. Kateellinen, vihainen, ja vanhempiani avoimesti vihaava olen kyllä. Surullinen olen kun näen kaiken osattomuuden ja miten helposti joillakin menee. Tuntuu, että itselläni menee tahtomattanikin energiaa ihan hukkaan kaiken dissosioinnin ja epämääräisen henkisen taistelun vuoksi. Kun voisikin vain elää ja olla ja tehdä töitä ja nautiskella. Tehdä kaikkea mukavaa ja kivaa ja vastoinkäymisistä selviäisi kuten toisetkin. Surisi ja jatkaisi taas. Mutta ei, minä masennun ja olen ihan kaaoksessa, taistelen itsemurhamörön kanssa, enkä selviä arkisista askareista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiinnostaa vielä tuo uskoontulo. Miten ”konkretiatasolla” apua saa? Olo helpottuu? Joku hoitaa sinua? Kiinnostuneena kysun siis enkä pilkkaa. Kiinnostaisi itseäkin ”tulla uskoon”.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.
En minä haluaisi uutta muistoa tai kirjoittaa mennyttä toiseksi mitä sen on. Vaan oppia elämään sen kanssa, hyväksymään sen niin, ettei se aina satuta uudestaan ja uudestaan. Nyt tuntuu, että aina kun muistan jotain ikävää, niin vellon siinä pahassa olossa ja se jää päähäni luuppina pyörimään.
Omien lasten syntymä oli paha paikka, kun koko ajan lasten kasvaessa tuli mieleen tilanteita mitä omassa lapsuudessa tapahtui. En haluaisi muistaa niitä, mutta en osaa sulkea mieltäni. Kunpa voisin vain ajatella, että ok, näin tapahtui ja se on mennyttä. Mutta ihan kuin se olisi tatuoitu otsaani ja näen sen peilikuvastani ja muutkin näkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon.
Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan. Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3
Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).
Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.
En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?
Entä joku emdr tai traumaterapia?Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten.
Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.
Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)
Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin.
Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin.
Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.
Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.
Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.
Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.
Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.
Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(
Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon.
Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan. Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3
Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).
Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.
En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?
Entä joku emdr tai traumaterapia?Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten.
Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.
Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)
Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin.
Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin.
Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.
Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.
Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.
Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.
Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.
Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(
Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.
Ohis, mutta lapsuudessa alistettujen on vaikea laittaa rajat tai puolustaa itseään, kun ”ei ole sen arvoinen”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täälläkin, ptsd ja dissosiaatio-oireita, tunne näkymättömyydestä ja tarve edetä uralla, näyttää kaikille. Ja tunne että jos näytän jotain, olen hyvä, se tekee minusta pahan ja huonon.
Terapia auttaa kohtaamaan sen kaiken. Itse käyn psykodynaamisessa. Se repii mielen hajalle, pakottaa kohtaamaan sen kaiken arvottomuuden tunteen ja muun kivun, jokaisen yksittäisen trauman. Ei ole helppoa, mutta jos on sellainen tunne, että koko ihmisikä menee käsittelyssä ja kuitenkin elämä tässä ja nyt on suht koht kunnossa, niin sitten päin kipua vaan. Halauksia, voimia ja ymmärrystä jokaiselle, erityisesti kaikille jotka eivät hoitoon pääse tai voimavarat eivät nyt anna myöten asioiden käsittelemistä. <3
Mikä suuntaus olisi paras? Olen siis psykopaatin lapsi (isäni on vielä paljon pahempi kuin perus narsisti, suorastaan sadistisesti nautti nöyryyttämisestä ja väkivallata ja kelsi aivan sairaita alistusjuttuja (”nuoe saappaitani, matele lattialla, ano ruloillen polvillasi anteeksi”).
Mulle jäänyt juuri arvottomuus ja ylisuorittaminen pahasti päälle.
En haluaisi siihen terapiaan missä leikitään rooleja (siis ”leiki että tässä istuu isä ja kerro sille tunteistasi”) mikä tän terapiamuodon nimi oli?
Entä joku emdr tai traumaterapia?Olen tuon viestin kirjoittaja, mitä lainaat. Mulla on narsistinen äiti, sellaisella marttyrointi, itsemurhauhkaus ja äidin lukuisat sairaudet ja pahat olot, hoivaa itselleen minusta hakevalla ja minulle kaikesta mahdollisesta hyvästä ja osaamisestani kateellisella tavalla. Siis äidin puolelta laajalla skaalalla kaikenlaista, mutta kuitenkin myös hoivaa ja huolenpitoa. Isällä oli sadistinen puoli. Ei nyt ihan saappaan nuolemista vaatinut, mutta totaalista tottelemista, veillejättämistä ja itsensä uhraamista raskaisiin töihin hän vaati ja lisäksi nautti pelottelemisesta, siis saattoi kuolemanvaaraan tai satutti satuttamisen ilosta. No, kun tässä luen kirjoittamaani, niin ei olisi syytä oman traumataustan vähättelyyn, samanlaista paskaa kuin saappaan nuoleminen on tämäkin, mutta oma ei koskaan tunnu niin pahalta kuin toisten.
Minulla psykodynaaminen on ollut hyvä ratkaisu siinä mielessä, että se on pakottanut katsomaan kaikkea hirveyttä silmästä silmään. Se antaa potilaan mielen edetä sinne minne se on menossa ja omassa tahdissaan. Ja minulla mieli on vähä vähältä vienyt keskelle sitä helvettiä mitä se lapsena oli. Huono puoli on se, että se helvetti ikäänkuin toistuu siinä terapiasuhteessa. Olen pelännyt esimerkiksi, että terapeutti lyö minua remmillä, vaikka tiesin että pelko on aiheeton. Tässä mielessä voi olla traumaterapia voisi olla "helläkätisempi". Toisaalta, jos tunteet suhteessa terapeuttiin on tullakseen, ne tulee ymmärtääkseni missä tahansa terapiamuodossa. Siksi, jos itse olisin valitsemassa terapeuttia uudelleen, kysyisin paitsi traumaosaamista myös osaamista transferenssitunteiden kanssa ja sitä, onko terapeutilla oma terapia tehtynä kunnolla. Traumojen kanssa työskentely on rankkaa myös terapeutille.
Oliko sulla mies- vai naisterapeutti. Tätä just vähän pelkään että jos olis miesterapeutti niin tulisi pian nöyryytystakaumat mieleen ja pelko siitä että taas pitää nuolla sappaita :)
Nainen. Mutta molempien pahat teot ovat tulleet esiin. Psykiatri on mies ja sen kanssa on kyllä tullut isään liittyvät jutut vahvemmin esiin.
Ymmärrän huolesi ja pelkosi. Tässä se kinkkinen kohta juuri onkin. On hirveää mennä "hoitoon" tappelemaan vastaan, että "en varmana nuole saappaitasi". Toisaalta kun aikansa sitä asiaa vääntää, niin se tulee toivon mukaan loppuun käsitellyksi. Enkä oikeasti tässä esitä asiantuntijaa, kerron vaan ihan oman kokemukseni, enkä itsekään ole vielä parantunut. Se vaan, että tollaiset kokemukset ovat olleet niin hirveitä lapsena että niiden työstäminen terapiassa tuntuu vielä hirveämmältä. Ja silti ne olisi hyvä saada käsiteltyä jotenkin.
Terapeuteissa on eroa, mutta terapia on oikeastaan ainoa paikka, jossa vaikeita kokemuksia pääsee turvallisesti purkamaan. Jos puhut niistä ei-ammattilaisten kanssa, niin usein toisen asennoituminen näissä tilanteissa lisää traumatisoitumista entisestään, kun lähtökohtaisesti ihmiset usein käyttäytyvät aika törpösti, jos eivät oikein tiedä miten heidän kannattaisi reagoida. Ihan lottovoittoon verrattava onnenpotku, jos joku oikeasti jaksaa olla tukena eikä ala esimerkiksi normalisoida lasten kaltoinkohtelua sen takia, että ahdistuu kuulemastaan.
Lisäksi avautumisissa on myös se riski, että sen jälkeen ihmiset helposti yrittävät käyttää sinua omana henkilökohtaisena psykoterapeuttinaan riippumatta siitä millaiset voimavarasi ovat, kun ajattelevat, että sinä olet tottunut elämän karuihin puoliin. Joten voi käydä niin, että et itse saa oikeastaan lainkaan tukea, mutta sen sijaan jatkossa toinen yrittää koko ajan tukeutua sinuun ja tämä ihmissuhde muodostuu hyvin raskaaksi.
Oln huomannut tuon saman hyvälsikäyttötaipumuksen mutta eri asiassa. Neuvola on ”pakottanut” siihen että tukiverkkoja pitää tehdä vaikka väkisin, ja olen nyt niitä rakentanut. Hoidan naapuruston lapsia (sellaisten perheiden joilla ON tukiverkko) ja tää on johtanut siiheb että minä olen heidä tukiverkko mutta he eivät minun.
Otsn mielelläni niitä lapsia hoitoon, mutta jos joskus olen kysynyt vastavuoroisesti toisinpäin, niin ei ole sopinut. Yhden perheen lapsia oleb hoitanut ainakin 20krt ilman mitään vastinetta takaisin. Ja kieltämättä se oma arvottomuuden tunnekin painaa - tunnen että kyllähän minä voin nyt toisia auttaa mutta en kai nyt kehtaa sentään itselleni mitään pyytää.
Olen nyt sit yksipuolinen tukiverkko. Kukaan näistä ei suostunut hoitamaan 200e palkalla lapsiani tulevan synnytyksen ajan joka ihan kihta käsillä. Olikon ”kaikkea muuta sovittuna”. Ja minä siis olen kymmeniä kertoja hoitanut näiden ihmisten lapsia ilmaiseksi.
Ei varmaan normaalin itsetunnon ihminen suostuisi tähän :(
Älä suostu enää. Laita rajat. Jos kysyvät hoitoapua, niin sano, että vuoroin vieraissa.
Mä olen ihan eri tyyppi, mutta pohdin tätä. Että totta kai tuollaisen pitää olla vastavuoroista. Mutta mikä niitä normaaleja ihmisiä vaivaa, kun eivät sitä ymmärrä, näe eikä tajua?
Koska kun tuo jota lainasit sanoo heille, että "minusta olisi kivaa hoitaa teidän lapsia, mutta tämän tulisi olla vastavuoroista. Olen hoitanut teidän lapsia nyt useamman kerran ja toivon, että seuraavaksi olisi teidän vuoro". Niin ne normaalit suuttuu siitä, sanoo että kiitos vaan, eikä enää edes tervehdi.
Olen tosi kannustava, sori siitä. Haluaisin vain ymmärtää että miksi meidän kaltaisille heti vedetään herne nenään jos sanotaan, että Hei, sun vuoro.
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ap kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaltoinkohdeltu lapsi sisällä ei oikein parane koskaan. Ei vaikka sulla olisi unelmien mies/perhe/ura/varallisuus tms yleisesti tavoiteltu asia.
Ne vsiriot on syvällä mielessä, aivojen (muuttuneissa) rakenteissa, stressinä hermostossa, kipuna solumuistissa.Tätä juuri pelkään, vaikka terapeutti yrittää vakuuttaa muuta. Kokemukset ovat jossain niin syvällä, ettei tämä elämä taida riittää korjaavien kokemusten hankkimiseen. Lisäksi huonot aiemmat kokemukset hankaloittavat merkittävästi uusia ihmissuhteita.
Jep. Ja mua myös oikeesti v*tuttaa se että mun kaltoinkohtelevat hakkaavat paskavanhemmat ei ota mitään vastuuta (kiistävät kaiken) ja pääsivät kuin koira veräjästä. Tyytyväisenä edelleen porskuttavat ja haukkuvat ja syyttelevät lapsiaan, heidän mielestä lapset on hilluja ja kiittämättömiä ja syy välirikkoon on niissä pahoissa lapsissa. HE olivat erinomaiset vanhemmat!
Mua tää maailman epäreiluus kyrsii, lapsen elämän pilanneet vanhemmat vain ilkkuu ja nauraa!
No, ei kannata kuvitella että kenellekään fiksulle ihmiselle tuollainen menisi läpi. Kyllä jokainen inhimillinen ihminen ymmärtää ja näkee tuollaisen läpi. He varmasti itse uskovat tarinaansa mutta juuri kukaan muu ei.
Vierailija kirjoitti:
Kintsugi kirjoitti:
Omat ongelmani eivät ole ihan samaa luokkaa kuin monien tässä ketjussa. Vanhemmistani toinen oli vahvasti persoonallisuushäiriöinen mutta toinen melko normaali. Ja tämä ongelmainenkin tapaus oli ailahtelevaisesti välillä "normaali" ja välillä taas sitten täysin sekaisin...
Dissosiaatiota olen kokenut jonkin verran, mutta lähinnä tuo kohta josta joku kirjoitti omaan nimeen reagoimisesta herätti muiston: lapsena häpesin joka kerta kun kuulin nimeni mainittavan. Koin häpeää ja ehkä myös jonkinlaista itseinhoa?
Olen käsitellyt pitkään lapsuudentraumojani terapiassa, ja todellakin yrittänyt käydä läpi kaikkia mahdollisia ahdistavia asioita. Voisin sanoa että valo alkoi häämöttää jo ehkä 3v jälkeen, ja nyt 5v myöhemmin koen olevani jo lähes tasapainoinen! Edelleen tulee välillä notkahduksia masennuksen kanssa, mutta melko harvakseltaan. Oma terapiani on ollut psykodynaamista.
Terapeutin valitsemisessa kannustaisin todella luottamaan siihen omaan tuntemukseensa ensitapaamisilla. Terapeutin pitää tuntua empaattiselta ja älykkäältä, ja kiinnostuneelta tapauksestasi. Kävin ennen tätä terapeuttiani toisen luona, josta jäi lähinnä olo että hän yritti mennä siitä missä aita on matalin ja löytää helppoja vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Uusi terapeutti taas on ihan huipputyyppi enkä hänestä helpolla luovukaan. Kannattaa katsoa esimerkiksi KELA:n terapeuttilistoja, koska KELA hyväksyy listoilleen vain tarpeeksi hyviä ammattilaisia. Lisäksi oma terapeuttini oli myös lapsi/nuorisoterapeutti, mikä osaltani on varmasti auttanut paljon lapsuudentraumojen käsittelyssä.
Miten niitä terapeutteja etsitään ja kilpailutetaan? Otetaan jokaiselta yksi (kallis) tunti itse maksaen ja sitten valitaan?
Ei niitä varsinaisesti kilpailuteta, koska hintojaan he eivät laske kun asiakkaita riittää. Mutta muuten noin, eli otetaan tutustumiskäynti ja tunnostellaan toimiiko kemiat ja voisiko yhteistyö toimia. Omalla rahalla menee nämä tutustumiskäynnit. Saattaa mennä 100-500 e, mutta tässä kohdassa ei kannata säästellä, koska siitä voi olla loppuelämä kiinni löytyykö paras mahdollinen terapeutti juuri sinun vaikeuksiin.
Terapiasuuntauksiin kannattaa tutustua hieman ja valita ainakin osittain sen mukaan. Suuntauksia on monia, mutta suurin merkitys on silti sillä millainen terapeutti on sinua kohtaan.
Minä kävin ensimmäisen terapian psykodynaamisessa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna joku muu olisi voinut olla parempi. Terapeutti ei juurikaan ohjannut, eikä omalla toiminnalla edistänyt toipumista, vaan kaikki oli minusta kiinni. Jäin sen jälkeen ihan vereslihalle, kun en oikein tiennyt mitä rikkinäisellä elämälläni teen.
Joku yhdistelmähoito voisi toimia tai traumaterapia. Kaltoinkohtelussakin on niin monia eri muotoja ja ne ilmenee eri tavoin tässä päivässä. Joku ylisuorittaa, toinen ei kykene mihinkään. Yksi käyttää aineita, joku on sairastunut ikuiseen fittnessiin. Pitää koittaa miettiä, että mitä tarvitsen, jotta olisin edes hiukan tyytyväisempi tähän elämään ja hakea apua siihen.
Onko teillä muilla ystäviä? Mulla ei kun en osaa olla tilanteissa läsnä. Vaikea selittää mutta yritän.
Kaupungilla kahvilassa istun yksin ja siihen tulee tyttöporukka kikattelemaan. Alan jotenkin analysoida tilannetta, en siis vihamielisesti vaan tarkkaillen: ”tuo yksi on nyt suuttunut kun muit ei anna sille puheenvuoroa” ”nyt tuo toinen kyllä piklovittuili rivien välissä” tai ”onpas noilla mukavaa olispa ystäviä, mutta enhän minä sellaisia ansaitse”.
Sit jos vaikka töissä mun pöytään tulee ”Ritu” istumaan niin en silloinkaan osaa elää tilanteessa ja jutella normaalisti. Vaan taas tarkkailen ja analysoin ”jaa nyt varmaan kohta Ritu katsoo kun Pekka istuu tuossa vieressä” ”onkohan Ritulla kotona stressiä”.
En oikein osaa pukea sanoiksi tätä. En ole koskaan siis hetkessä sisällä ja elä itse sitä tilannetta vaan ulkoapäin tarkkailen ihmisiä ja tilannetta ja itseänikin. Koko elämä on kuin ”seuraisin näytelmää” sivullisena vaikka sehän on mun elämä.
Varmaan normaalit pitää mua täys kahjona :) mutta ehkä joku traumataustainen ymmärsi mitä ajoin takaa vaikka esimerkit yksittäin tuntuvat lapsellisilta.
Alue: Aihe vapaa
Onnellista lapsuutta meistä ei tosiaan kukaan saa jälkikäteen. Olisiko tuon kirjan ajatus se, ettei huono lapsuus kulkisi niin vahvasti mukana enää aikuisuudessa. En ole lukenut, vaikka varmaan tarvetta olisi.