Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen ap kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla meni ajoittain hyvin, kun välittävämpi vanhempi oli vielä elossa.

Joo, ehkä mies ja lapset eivät olisi ratkaisseet ongelmaa. Ehkä se on sellainen henkinen pakopaikka, että kuvittelee, että silloin asiat olisivat hyvin. Tunnistan tuon suoritusstressin. Minun on tosi vaikea lähteä vaikka kummilapsenkaan kanssa mihinkään, kun tulee jotain suorituspainetta ja olo kyvyttömyydestä. Itsetunto heilahtelee hetkuttäin ok:sta olemattomaan.

Minua on kohdeltu ihan konkreettisesti näkymättömänä vuosia, mutta uskon kokemuksen syntyvän myös aktiivisesta kaltoikohtelusta tai siitä, ettei vanhempi osaa tukea henkisesti.

Minulle taas se henkinen pakopaikka oli ajatus siitä, että saavuttaisin jotain niin merkittävää ammatillista menestystä ja saisin niin paljon vaikutusvaltaa, että lapsuuden näkymättömyyden kokemus ikään kuin sen avulla pyyhkiytyisi pois. Että vaikka lapsena olin näkymätön, niin nyt olen täysillä ohjaksissa.

Kuvitelmani työelämästä oli aika ylitsevuotavan idealistinen (ei kukaan pääse tekemään niin vapaasti juttuja mielensä mukaan kuin teininä luulin). Perhe-elämään taas ajattelin olevani jollain tavalla sopimaton ja mietin, että ehkä olisi parempi elää yksin. Elämä kuitenkin jakoi käteen toisenlaiset kortit aikuisena.

Minulla on täysin samat fantasiat kyllä edelleen tuon menestyksen suhteen... Saisihan siitä rahaa jolla ostaa itselle vaikka kokopäiväistä terapiaa.

Samalla tavalla kuin huomaan perhehaaveeni olevan yli-idealistinen niin valitettavasti on tuokin.

Minulla olisi rahaa maksaa terapiaa, mutta mistäpä sellaisen terapeutin löytää, jonka avulla ihan oikeasti paranee. Eipä ole ollut apua tähän mennessä kokeilluista. Eikä kyllä ole tällä hetkellä oikein aikaakaan, koska on velvollisuuksia sitä työtä kohtaan.

Sama homma. Olen etsinyt ja koittanut löytää terapiaa, joka oikeasti auttaisi, mutta ei sellaista löydy. Olen kokeillut monenlaista, mm taideterapiaa, ryhmäterapiaa, monia eri suuntauksia, lyhyitä ja pitkiä terapiajaksoja burnoutin (minäkin olen suorittaja) ja masennuskausien vuoksi. Ja lisäksi käynyt 3:n vuoden kelan tukeman terapian. Rahaa on palanut, en edes jaksa laskea kuinka paljon.

Ainoa hyöty, mitä kaikista terapioista olen saanut, on siinä, että näen selvästi ongelmani. Mutta kuinka ne parantaa? Vaatisi varmaan 10 vuotta lisää, että voisi muuttaa koko olemassaolemisensa idean.

Lapsuudessa minäkuva syntyy ja kehittyy ja se on todella hyvin sitkeä ja pysyvä. Ja sen on tarkoituskin olla, jotta voisi alkaa elää sitä elämää. Mutta meillä kaltoinkohdelluilla raukoilla tuollainen elämä on tuskaisaa. Jos haluaisi muuttaa sitä minäkuvaa, niin pitäisi laittaa koko minä ensin ihan palasiksi, jotta voisi kehittyä toisenlaiseksi. Mutta miten? En tiedä.

Luulen, että pitäisi oikeasti saada huikea määrä korjaavia kokemuksia ihmissuhteista. Se on uskomattoman vaikeaa, koska ihmiset odottavat aikuisella olevan automaattisesti sellaisia valmiuksia, joita huono lapsuus ei anna. Kun tämä paljastuu, niin muut alkavat äkkiä hylkiä omituisena sen sijaan, että olisivat kovia kärsineen tukena.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).

Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.

Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.

Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.

Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.

Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.

Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.

Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.

Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.

Kyllä, tuttua hommaa. Minä sanon nykyään kyselijöille, että vanhempani ovat kuolleet. Eipähän kukaan kysy enää uudestaan, eikä halua ottaa asiaa puheeksi. Paljon helpompaa ja melkein kuin totta. Koska kuolleita he ovat sydämessäni jos ikinä ovat edes eläviä olleet.

Minulle on kymmenen vuoden sisällä käynyt useamman kerran niin, että olen vähän "voimaantunut" tai jotain, ja uskaltanut sanoa ihmissuhteessa että hei, tuo ei tuntunut kivalta, tai että mäkin haluan mukaan tai tulla kuulluksi tai nähdyksi. Ja se ihmissuhde on sitten ollut siinä. Joka kerta kun olen vaatinut sitä normaalia käytöstä minua kohtaan, mitä ympärilläni näen ja todistan muille tapahtuvan, olen tullut jätetyksi kuin nalli kalliolle.

Siinä ei paljoa korvaavia kokemuksia kerätä.

Ja nyt tuli kyyneleet silmiin kun yllä on otsikko vaikean lapsuuden kokeneesta Tiina Lymista ja "menestys on paras kosto". Joo, kiva kuulla. Minä olen mt-eläkkeellä, eli menestyneen vastakohta. Lapsuudessa hylkäämiskokemuksia, alkoholismia, väkivaltaa, koulukiusaamista. Joskus annan itselleni luvan vihata yhteiskuntaa, vihata suomalaisia jotka antoivat kaiken tapahtua minulle, lapselle. Ja nytkään en saa terapiaa, koska olen eläkkeellä, kukaan ei sitä auta maksamaan ja itsellä ei ole varaa.

Ja sitten pitää elää normaalien maailmassa ja olla normaali itsekin ettei niitä normaaleja ihmisiä alkaisi liikaa ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on kymmenen vuoden sisällä käynyt useamman kerran niin, että olen vähän "voimaantunut" tai jotain, ja uskaltanut sanoa ihmissuhteessa että hei, tuo ei tuntunut kivalta, tai että mäkin haluan mukaan tai tulla kuulluksi tai nähdyksi. Ja se ihmissuhde on sitten ollut siinä. Joka kerta kun olen vaatinut sitä normaalia käytöstä minua kohtaan, mitä ympärilläni näen ja todistan muille tapahtuvan, olen tullut jätetyksi kuin nalli kalliolle.

Siinä ei paljoa korvaavia kokemuksia kerätä.

Ja nyt tuli kyyneleet silmiin kun yllä on otsikko vaikean lapsuuden kokeneesta Tiina Lymista ja "menestys on paras kosto". Joo, kiva kuulla. Minä olen mt-eläkkeellä, eli menestyneen vastakohta. Lapsuudessa hylkäämiskokemuksia, alkoholismia, väkivaltaa, koulukiusaamista. Joskus annan itselleni luvan vihata yhteiskuntaa, vihata suomalaisia jotka antoivat kaiken tapahtua minulle, lapselle. Ja nytkään en saa terapiaa, koska olen eläkkeellä, kukaan ei sitä auta maksamaan ja itsellä ei ole varaa.

Ja sitten pitää elää normaalien maailmassa ja olla normaali itsekin ettei niitä normaaleja ihmisiä alkaisi liikaa ahdistaa.

Purit erittäin hyvin ongelman sanoiksi. Sepä se ongelma onkin, kun näkymättömyyden kokemus ei jää lapsuuteen, vaan toistuu ja toistuu eri ihmissuhteissa vielä aikuisiällä uudelleen ja uudelleen. Minuakin on terapeutti neuvonut pitämään puoliani ihmissuhteissa, mutta tulokset ovat olleet ihan samanlaisia kuin sinulla. Maailma ei vain toimi kaikille samoilla säännöillä.

Paras korjaava kokemus on ollut elävä suhde Jumalaan. Toinen sellainen ihmissuhde, joka pysyi vuosikausia niin hyvänä, ettei tarvinnut pitää puoliaan lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Paras korjaava kokemus on ollut elävä suhde Jumalaan. Toinen sellainen ihmissuhde, joka pysyi vuosikausia niin hyvänä, ettei tarvinnut pitää puoliaan lainkaan.

Jos jumalia olisi olemassa, olisi ihan kiva tietää, että mitä pahaa minä olin lapsena tehnyt kun sillä tavalla kohdeltiin. Ei ihan riitä mikään sokea usko johonkin kaikkivaltiaaseen, jonka tiet on kuitenkin kovin tutkimattomia ja hyvin, hyvin julmia. Ja turha tulla puhumaan ihmisen omasta valinnasta, ei kukaan lapsi valitse vanhempiaan. Ei traumoista kärsivä aikuinen valitse ikuista sydänalan puristusta, ikuista pelkoa itselleen joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaa kovadti että mikä teidän suhde kusipäävanhempiinne on nyt? Siis kun ne paskat ovat pilanneet lapsuuden ja isob osan aikuiselämästä? Oketteko väleissä ja tuleeko sieltä syyllistämistä ja vähättelyä ja haukkumista ”entiseen malliin”? Ja jos ovat jo vanhoja (avuntarpeessa) tuleeko sättimistä ja syyllistämistä kun et auta?

En ole missään väleissä. Muutama vuosi on mennyt näin. Jäljelle heistä on jäänyt suru, mutta näin on paljon helpompaa jaksaa elää kuin siten, että olo olisi koko ajan todella paha. Silloin, kun olin vielä tekemisissä, niin heidän näkemisen jälkeen minulla meni toipumiseen vähintään pari viikkoa. Pyörittelin niitä loukkauksia mielessä ja väittelin vastaan. Rakentelin ajatuksia miten olisi parempi olla ja miten olisi pitänyt tehdä ja miksi he sanoivat ja tekivät mitä teki. Näkeminen ja puhuminen heidän kanssaan aukoi aina kaikki haavat.

Yhden heillä vietetyn viikon jälkeen (asuvat kaukana) minulla lähti ääni. Puhuin kuiskaamalla. Siihen ei ole mitään muuta syytä kuin, että selektiivinen mutismi palasi. Lapsena se vaivasi ja jouduin koulukiusatuksi sen vuoksi. Minut vaiennettiin väkisellä, lannistettiin ja kokoni vain pieneni ja muutuin näkymättömäksi ja äänettömäksi. Tämä ei suinkaan ollut viimeinen kerta vaan se oli eräs isäpuolen raivokohtaus ja äidin vähättely, jonka jälkeen ajattelin, että minun ei aikuisena ihmisenä tarvitse tätä sietää.

Vanhempiani en aio enää ikinä nähdä. Saavat hoitaa itse vanhuutensa ym elämänsä asiat kuten itse haluavat. Niin makaa kuin petaa.

Näistä ihmissuhteista vielä. Olen se mt-eläkeläinen, ja joutunut kokemaan myös sellaista, että tilanteeni tietävä ihminen hermostuu, jos olen positiivinen tai saan jotain hyvää osakseni. Yksi oli kateellinen ulkomaanmatkasta, ja omien sanojensa mukaan inhosi sitä että niin vähällä vaivalla vain porskutan eteenpäin kun hän joutuu hirveästi tehdä töitä (siis ihan palkkatöitä puhui).

Muutama on ollut närkästynyt kun olen ollut jaksavainen ja oppinut uuden jutun 🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.

Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.

Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.

Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!

Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?

Olen lomalla, simple as that.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pätemisestä tuli mieleen että se varmaan oikeesti ON jpnkun selvitytymiskeino. Jos totuus on kipua ja tuskaa noin helpompi teeskennellä.

Mun hak-kaaja ki-duttaja vanhemmat kooden väkivalta oli järkyttävän raakaa eikä liittynyt lapsen tekemisiin (hak-kasivat siis omana stressinpurkukeinonaan jos heitä itseään vi-tutti joku asia) ovat hoitaneet kätevästi tän vastuukysymyksen: ovat joko UNOHTANEET kaiken tai sit KIISTÄVÄT täysin kaiken ja kieltävät että mitään ei tapahtunut koskaan.

Sitä kätevästi haukutaan pahat ilkeät lapset jota ”kelsityillä valheilla kisaa kinnollisia vanhempiaan”.

Onneksi mulla on 2 sisarusta jotka muistaa samat asiat ja tapahtumat. Muiten voisin oileeti luulla olevani hullu, niin valuuttavaa on vanhempien itsepetos ja luja usko siihen että eivät ikinä tehneet mitään väärää. Kehtaavat vielä hokea että kylöä teidän pitäisi olla KIITOLLISIA!!

Miten ehdit päivisin hoitaa töitäsi kaiken täällä kirjoittelun lomassa, johtaja?

Onko joku oikeasti uskonut minun olevan johtaja? Olen trolli. Ei minulla muuten olisi mahdollisuutta pyöriä täällä kaiket päivät kehumassa suorituksiani. Ei työnantaja maksa kenelläkään mielen solmujen availusta keskustelupalstoilla.

Tämä oli trolli eikä se oikea pomo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras korjaava kokemus on ollut elävä suhde Jumalaan. Toinen sellainen ihmissuhde, joka pysyi vuosikausia niin hyvänä, ettei tarvinnut pitää puoliaan lainkaan.

Jos jumalia olisi olemassa, olisi ihan kiva tietää, että mitä pahaa minä olin lapsena tehnyt kun sillä tavalla kohdeltiin. Ei ihan riitä mikään sokea usko johonkin kaikkivaltiaaseen, jonka tiet on kuitenkin kovin tutkimattomia ja hyvin, hyvin julmia. Ja turha tulla puhumaan ihmisen omasta valinnasta, ei kukaan lapsi valitse vanhempiaan. Ei traumoista kärsivä aikuinen valitse ikuista sydänalan puristusta, ikuista pelkoa itselleen joka päivä.

Et sinä mitään pahaa ollut tehnyt. Vanhempasi tekivät ja sinä olit uhri.

Eikä mikään sokea usko autakaan, mutta jos saa elävän yhteyden, mieleen laskeutuu rauha. Ei se todellakaan kaikkea korjaa, mutta paljon. Jos aiemmin mieli oli kaaoksessa kuin myrskyävä meri, sen jälkeen pohja vakautuu ja rauhoittuu ja jäljelle jää pinta-aallot ja hetkittäiset myllerrykset.

NIin... täällä oli taannoin vähän vastaava ketju. Siinä oli samanlaisen lapsuuden kokeneita ja erityäin monesta tuli ylisuorittaja (lääkäri, juristi, ekonomi, useampi tohtori) ja tämä ylisuoritus oli heillä keino ”hallita” kaoottista tunnemaailmaa ja ehkä keino osoittaa olevansa jotain.

Toinen puoli oli sitten, no, ei voi sanoa että alisuorittajia vaan sellaisia jotka ei päässeet suorittamaan ollenkaan. Oli masentunutta, mt-eläkeläistä, kuntoutujaa tai täysin työelämästä tippunutta.

Kun moni tässäkin epäili trolliksi koulutettua johtajaa niin ei tällaiset ole trolleja vasn niitä ylisuorittajia ja niitä on paljon! Itselläkin on 2 akateemista tutkintoa, enemmän asiantuntijarooli mutta olen alallani erityäin tunnettu ja arvostettu. Ja mulle juuri korkea koulutus ja työura on niitä ”hallinnan” keinoja.

Oikeesti mitään hallintaa ei tietenkään ole. Ihminen vain takertuu elämän kosken kuohuissa johonkin kaarnankappaleeseen ja kuvittelee tässä olevan pelastus. Oikeasti mitään ei aina ole tehtävissä, elämä kuljettaa, potkii päähän ja on hemmetin epäoikeudenmukaista.

Minä olen hyväksynyt sen etten pääse lapsuuden kauhuista ja traumasta eroon KOSKAAN. Sen sijaan että yritän vimmalla sitä korjata ja parantaa, hyväksyn sen ja ”toivotan tervetulleeksi”. En ole käynyt missään pitkäsdä terapissakaan, kahdesti itse maksaen olen ottanut 10 kerran lyhytterapian ratkaisukeskeistä.

Voi olla että pitkä terapia auttaisi mutta olen työlämämielesdö riittävän terve. Ei masenna eikä ahdista. Sen sijaan kyllä v*tuttaa paljon ja usein, siis se vääryys, epäoikeudenmukaisuus ja myös se vanhempieni ”koira veräjästä”- pako. Eniten ehkä nyppii tosiaan tää että vanhemmat ei saa mitään rangaistusta RIKOKSISTA. Nimittäin ne sadat pahoinpitelyt oli RIKOKSIA. Mulla murtui luita, jätettiin viemättä lääkäriin, osa luutui väärin. Nuo ei olleet mitään ”läpsäisen risulla” kuritusta vaan ihan silmitöntä aikuisen väkivaltaa lasta kohtaan.

En tiedä... jotenkin elämä on niin irrationaalista. Kelle vaan voi tapahtua mitä vaan, kaikki voi olla hetkessä pois pyyhkäisty. Ehkä tästä nykyhetkestä pitäisi osata olla kiitollinen. Mutta en voi mitäön sille että kyllä minussakin katkeruus asustaa.

Miten te muut, uskallattako tunnustaa olevanne katkeria?

T. Hakattu lapsi

Oon katkera todellakin, ja siihen on aihetta enemmän kuin tarpeeksi.

Olen hyvin katkera. Niin katkera, että on vaikea lukea esimerkiksi yllä olevaa kommenttia, jossa kirjoittajalla on kaksi tutkintoa. Minulla ei yhtään, ei mitään koulutusta, ja paitsi että se hävettää, se tekee myös katkeraksi. Että pitääkin olla niin järjettömiä pelkotiloja, mitkä liittyy kouluun, muihin siellä, aikuisiin (tai siis opettajiin).

Mun päässäni soi jatkuva mantra "sinusta ei tule yhtään mitään, ei edes työtöntä", jota opettaja minulle yläasteella hoki. Jos kiinnostun jostain, päässäni alkaa soida pilkkakuoro: sinäkö kuvittelet että tietäisit politiikasta jotain, sinäkö muka pärjäisit lääkärinä, hahah, et osaa edes kertotaulua laskea ja kuvittelet että sinusta olisi johonkin.

Katkeruus on sitä, että näkee millainen lapsi oli siellä kuoren alla: pohtiva, utelias, pyyteetön, ja sai osakseen pelkkää sitä itseään kaikkialla, myös suvulta (olen adoptoitu).

Katkeruus on sitä minulla myös, että en jaksaisi olla aina näin erilainen. Peitellä huonouttani, elämättömyyttäni, tietämättömyyttäni.

Ja sitä, että ei sitten kuitenkaan saa pisteitä edes siitä, että en ole narkkari tai juoppo tai väkivaltainen. Sellaiset saa jotain ihmeen sympatiaa muilta ja tukitoimia yhteiskunnalta, pelkät hullut ei.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on.

Koen itseni näkymättömäksi.

Tarvitsen todella turvallisen ja tasapainoisen suhteen tai menen riekaleiksi. En ole asunut kenenkään kanssa ja toisaalta se olisi suurin haaveeni. Oikeasti minusta ei varmaan olisi siihen ja jumitan etäsuhteisiin, jotka ovat mahdottomia etenemään.

Ikäsi?

Minä olen jo 50v ja yritän hyväksyä sen mitä elämästäni tuli rankan lapsuuden ja näkymättömyyden seurauksena. Tein erittäin huonon parisuhdevalinnan esim. Toisaalta joissain asioissa ole pärjännyt ihan hyvin, esim juuri hankkinut akateemisen koulutuksen. En usko, että "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus". On aika naurettava ajatus. Kun lapsuus on ohi, se on ohi. Ja sen kanssa eletään. Terapia auttaa, mutta ei sekään luo uutta muistoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras korjaava kokemus on ollut elävä suhde Jumalaan. Toinen sellainen ihmissuhde, joka pysyi vuosikausia niin hyvänä, ettei tarvinnut pitää puoliaan lainkaan.

Jos jumalia olisi olemassa, olisi ihan kiva tietää, että mitä pahaa minä olin lapsena tehnyt kun sillä tavalla kohdeltiin. Ei ihan riitä mikään sokea usko johonkin kaikkivaltiaaseen, jonka tiet on kuitenkin kovin tutkimattomia ja hyvin, hyvin julmia. Ja turha tulla puhumaan ihmisen omasta valinnasta, ei kukaan lapsi valitse vanhempiaan. Ei traumoista kärsivä aikuinen valitse ikuista sydänalan puristusta, ikuista pelkoa itselleen joka päivä.

Et sinä mitään pahaa ollut tehnyt. Vanhempasi tekivät ja sinä olit uhri.

Eikä mikään sokea usko autakaan, mutta jos saa elävän yhteyden, mieleen laskeutuu rauha. Ei se todellakaan kaikkea korjaa, mutta paljon. Jos aiemmin mieli oli kaaoksessa kuin myrskyävä meri, sen jälkeen pohja vakautuu ja rauhoittuu ja jäljelle jää pinta-aallot ja hetkittäiset myllerrykset.

Osasit viimeisessä kappaleessa hienosti kuvata mielenrauhaa traumaattisen kokemuksen jälkeen. Näin minäkin sen nään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras korjaava kokemus on ollut elävä suhde Jumalaan. Toinen sellainen ihmissuhde, joka pysyi vuosikausia niin hyvänä, ettei tarvinnut pitää puoliaan lainkaan.

Jos jumalia olisi olemassa, olisi ihan kiva tietää, että mitä pahaa minä olin lapsena tehnyt kun sillä tavalla kohdeltiin. Ei ihan riitä mikään sokea usko johonkin kaikkivaltiaaseen, jonka tiet on kuitenkin kovin tutkimattomia ja hyvin, hyvin julmia. Ja turha tulla puhumaan ihmisen omasta valinnasta, ei kukaan lapsi valitse vanhempiaan. Ei traumoista kärsivä aikuinen valitse ikuista sydänalan puristusta, ikuista pelkoa itselleen joka päivä.

Et sinä mitään pahaa ollut tehnyt. Vanhempasi tekivät ja sinä olit uhri.

Eikä mikään sokea usko autakaan, mutta jos saa elävän yhteyden, mieleen laskeutuu rauha. Ei se todellakaan kaikkea korjaa, mutta paljon. Jos aiemmin mieli oli kaaoksessa kuin myrskyävä meri, sen jälkeen pohja vakautuu ja rauhoittuu ja jäljelle jää pinta-aallot ja hetkittäiset myllerrykset.

Osasit viimeisessä kappaleessa hienosti kuvata mielenrauhaa traumaattisen kokemuksen jälkeen. Näin minäkin sen nään.

Miten tuon rauhan saa? Vain jumalan avulla?

T. Meri myrskyää

En tiedä, auttaako muu kuin usko yhtä hyvin, mutta tällaisia voi kokeilla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on.

Koen itseni näkymättömäksi.

Tarvitsen todella turvallisen ja tasapainoisen suhteen tai menen riekaleiksi. En ole asunut kenenkään kanssa ja toisaalta se olisi suurin haaveeni. Oikeasti minusta ei varmaan olisi siihen ja jumitan etäsuhteisiin, jotka ovat mahdottomia etenemään.

Ikäsi?

46