Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.
Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Joo, työ on tehtävä itse, mutta lopputulokset ovat moninaiset. Eri ihmisillä on erilaiset voimavarat ja erilaiset kyvyt ja erilaiset sidosryhmät ja erilaiset tilanteet elämässä.
Kun ekaluokka koulussa alkaa, ei kahdentoista vuoden päästä putkahda ulos pelkkiä ällän ylioppilaita vaan erilaiset resurssit ja erilaiset luonteet ovat eriyttäneet aikaan erilaisia lopputuloksia.
Voidaanko kasin oppilasta pitää epäonnistujaluuserina, jos hän on ylittänyt itsensä tuohon saavutukseen? Entäpä, jos sama tyyppi olisi saanut heittämällä pelkkiä kymppejä, mutta ei vaivautunut?
Jollekin on saavutus se, ettei ole sairaseläkeläinen. Jollekin on saavutus se, että nousee joka aamu ja petaa sängyn ja menee töihin. Jollekin saavutus on kivitalo merenrantatontilla. Jollekin saavutus on se, että koti on siisti ja jaksaa ruokkia itsensä. Jollekin saavutus on se, että on hyvä avioliitto ja hyvinvoiva jälkikasvu.
Ainakaan minulla ei ole varaa ylenkatsoa niitä, joilla menee näennäisesti minua huonommin. Varmasti olisivat tehneet samoin kuin minä, jos olisvat osanneet tai kyenneet. Enkä myöskään ahdistu paremmin pärjänneistä. Heillä oli enemmän voimia tai paremmat tilaisuudet.
Kuka sitten ylenkatsoo? Ei tainnut kukaan muu puhua kivitaloista elämänsisältönä kun sinä.
Mutta jos ihminen oikeasti käyttää ajan ja energian siihen että aikuisuus on hyvä, ei hänellä ole aikaa eikä mitään mielenkiintoa rypeä siinä vanhassa kurjuudessa. Jos lähtee siitä että huonosta lapsuudesta aiheutuu huono aikuisuus, on maalannut itsensä nurkkaan, koska mennyttä ei voi muuttaa. Väite ei sitä paitsi pidä paikkansakaan, ja myös hyvän lapsuuden saaneet voivat elää katastrofaalisen aikuisuuden.
No ei se hyvin mene sinullakaan, kun ymmärrys on mikä on. Ystäväni joutui uhkaavan teon kohteeksi ja sen jälkeen ahdistui, jos samannäköisiä ihmisiä oli liian liki, vaikkapa kassajonossa.
Kun ihmisen hermosto ja aivot eivät ole saaneet edes kehittyä rauhassa vaan jääneet vajaiksi, onhan se vaan jonkinasteinen invaliditeetti. Verrataan sitä vaikka siihen, että olet sokea tai kuuro. Ei se tarkoita sitä, että itket sängyssä vuodesta toiseen sitä, ettet näe mutta sitä, että sinä nyt vaan et pysty kaikkeen samaan, mihin "muut" pystyvät ihan oletusarvona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaa persoonallisuushäiriö 👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.
Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Joo, työ on tehtävä itse, mutta lopputulokset ovat moninaiset. Eri ihmisillä on erilaiset voimavarat ja erilaiset kyvyt ja erilaiset sidosryhmät ja erilaiset tilanteet elämässä.
Kun ekaluokka koulussa alkaa, ei kahdentoista vuoden päästä putkahda ulos pelkkiä ällän ylioppilaita vaan erilaiset resurssit ja erilaiset luonteet ovat eriyttäneet aikaan erilaisia lopputuloksia.
Voidaanko kasin oppilasta pitää epäonnistujaluuserina, jos hän on ylittänyt itsensä tuohon saavutukseen? Entäpä, jos sama tyyppi olisi saanut heittämällä pelkkiä kymppejä, mutta ei vaivautunut?
Jollekin on saavutus se, ettei ole sairaseläkeläinen. Jollekin on saavutus se, että nousee joka aamu ja petaa sängyn ja menee töihin. Jollekin saavutus on kivitalo merenrantatontilla. Jollekin saavutus on se, että koti on siisti ja jaksaa ruokkia itsensä. Jollekin saavutus on se, että on hyvä avioliitto ja hyvinvoiva jälkikasvu.
Ainakaan minulla ei ole varaa ylenkatsoa niitä, joilla menee näennäisesti minua huonommin. Varmasti olisivat tehneet samoin kuin minä, jos olisvat osanneet tai kyenneet. Enkä myöskään ahdistu paremmin pärjänneistä. Heillä oli enemmän voimia tai paremmat tilaisuudet.
Kuka sitten ylenkatsoo? Ei tainnut kukaan muu puhua kivitaloista elämänsisältönä kun sinä.
Mutta jos ihminen oikeasti käyttää ajan ja energian siihen että aikuisuus on hyvä, ei hänellä ole aikaa eikä mitään mielenkiintoa rypeä siinä vanhassa kurjuudessa. Jos lähtee siitä että huonosta lapsuudesta aiheutuu huono aikuisuus, on maalannut itsensä nurkkaan, koska mennyttä ei voi muuttaa. Väite ei sitä paitsi pidä paikkansakaan, ja myös hyvän lapsuuden saaneet voivat elää katastrofaalisen aikuisuuden.
No ei se hyvin mene sinullakaan, kun ymmärrys on mikä on. Ystäväni joutui uhkaavan teon kohteeksi ja sen jälkeen ahdistui, jos samannäköisiä ihmisiä oli liian liki, vaikkapa kassajonossa.
Kun ihmisen hermosto ja aivot eivät ole saaneet edes kehittyä rauhassa vaan jääneet vajaiksi, onhan se vaan jonkinasteinen invaliditeetti. Verrataan sitä vaikka siihen, että olet sokea tai kuuro. Ei se tarkoita sitä, että itket sängyssä vuodesta toiseen sitä, ettet näe mutta sitä, että sinä nyt vaan et pysty kaikkeen samaan, mihin "muut" pystyvät ihan oletusarvona.
Totta, siksi onkin osattava olla itseään kohtaan armollinen.
Vierailija kirjoitti:
Marilyn oli ensimmäisiä mk ultran uhreja.
Siis minkä uhri?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.
Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Joo, työ on tehtävä itse, mutta lopputulokset ovat moninaiset. Eri ihmisillä on erilaiset voimavarat ja erilaiset kyvyt ja erilaiset sidosryhmät ja erilaiset tilanteet elämässä.
Kun ekaluokka koulussa alkaa, ei kahdentoista vuoden päästä putkahda ulos pelkkiä ällän ylioppilaita vaan erilaiset resurssit ja erilaiset luonteet ovat eriyttäneet aikaan erilaisia lopputuloksia.
Voidaanko kasin oppilasta pitää epäonnistujaluuserina, jos hän on ylittänyt itsensä tuohon saavutukseen? Entäpä, jos sama tyyppi olisi saanut heittämällä pelkkiä kymppejä, mutta ei vaivautunut?
Jollekin on saavutus se, ettei ole sairaseläkeläinen. Jollekin on saavutus se, että nousee joka aamu ja petaa sängyn ja menee töihin. Jollekin saavutus on kivitalo merenrantatontilla. Jollekin saavutus on se, että koti on siisti ja jaksaa ruokkia itsensä. Jollekin saavutus on se, että on hyvä avioliitto ja hyvinvoiva jälkikasvu.
Ainakaan minulla ei ole varaa ylenkatsoa niitä, joilla menee näennäisesti minua huonommin. Varmasti olisivat tehneet samoin kuin minä, jos olisvat osanneet tai kyenneet. Enkä myöskään ahdistu paremmin pärjänneistä. Heillä oli enemmän voimia tai paremmat tilaisuudet.
Kuka sitten ylenkatsoo? Ei tainnut kukaan muu puhua kivitaloista elämänsisältönä kun sinä.
Mutta jos ihminen oikeasti käyttää ajan ja energian siihen että aikuisuus on hyvä, ei hänellä ole aikaa eikä mitään mielenkiintoa rypeä siinä vanhassa kurjuudessa. Jos lähtee siitä että huonosta lapsuudesta aiheutuu huono aikuisuus, on maalannut itsensä nurkkaan, koska mennyttä ei voi muuttaa. Väite ei sitä paitsi pidä paikkansakaan, ja myös hyvän lapsuuden saaneet voivat elää katastrofaalisen aikuisuuden.
No ei se hyvin mene sinullakaan, kun ymmärrys on mikä on. Ystäväni joutui uhkaavan teon kohteeksi ja sen jälkeen ahdistui, jos samannäköisiä ihmisiä oli liian liki, vaikkapa kassajonossa.
Kun ihmisen hermosto ja aivot eivät ole saaneet edes kehittyä rauhassa vaan jääneet vajaiksi, onhan se vaan jonkinasteinen invaliditeetti. Verrataan sitä vaikka siihen, että olet sokea tai kuuro. Ei se tarkoita sitä, että itket sängyssä vuodesta toiseen sitä, ettet näe mutta sitä, että sinä nyt vaan et pysty kaikkeen samaan, mihin "muut" pystyvät ihan oletusarvona.
Totta, siksi onkin osattava olla itseään kohtaan armollinen.
Joo mitta sekään ei auta kun MUUT eivätcole armollisia.
Suomessa on ärsyttävä luulo että hyvinvointivaltiossa kaikilla on samat mahdollisuudet. Ei ole. Vaikka yliopisto on ilmainen niin käytänössä sinne menee vain hyväosaisten lapset.
Olen itse hirveästä väkivaltakodista,wt vanhemmat, kouluja vihaavia juntteja. Oli ihan HIRVEÄ taistelu kouluttaa itsensä kun juntit vanhemmat vastusti lukiota, kieltäytyi maksamasta kirjoja. Siivoustyöllä itse maksoin ja koulun jölkeen piti lähtteä väsyneenä töihin.
Yliopistoon lähtö yritettiin estää kaikin voimin js isä sanoi että jos menet niin hän kieltää minut lapsenaan ja tekee perinnöttömäksi. Noin suuri oli ”herraviha”.
Pääsin kuitenkin yliopistoon ja siihen loppui sitten vanhempien vähäinenkin yhteydenpito. Taas työllä rahoitin opintoja, heräsin viideksi kolaamaan lumia, iltaisin purin junakuormia (rahtia) ja siivosin. Samalla hyväosaiset opiskelukaverit bailasivat vanhempien rahoilla, monille isukki osti auton ja asunnon.
Olen nyt hyvissä töissä mutta kyllä oli kamppailu. Hyvän peeheen lapset saivt maratonin verran etumatkaa. Heidän ei tarvinnut herätä aamutöihin ja iltatöihin, saivat luentojen jälkeen levätä ja harrastaa. Vanhempien luo sai mennä (minä en saanut, vanhemmat ilmoittivt että heidän vastuu on ohi ja omillasi olet) joten tuttua oli minullekin kyyhöttää yksin kaikki pyhät opiskelijatalossa. Jouluisin oikeesti pelotti kun olin isossa kerrostalossa YKSIN!
Kyllä se vaan on niin että ero on aivan valtava hyvän perheen lapsen ja huonon perheen lapsen välillä. Eniten vaikuttaa se että hyvässä pwrheessä tuetaan ja kannustetaan, huonossa mitätöidään, opintoja estetään ja torpedoidaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä lellityt ja rakastetut ja kaiken ilmaiseksi tarjottimella saaneet lapset on juuri niitä jotka hokee seuraavia latteuksia:
- onnellisuus on omissa käsissä
- kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet
- voi itse valita olla onnellinen
- masennus lähtee kun päättää olla reipas
- jokainen saa työpaikan jos on työhalua
- lapsuuden voi jättää taakseen ja tilata onnea ja iloisia sattumia elämäänsä.
Sillälailla. Harmi vasn että mikään ei näistä pidä likimainkaan paikkaansa.
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Kuulkaa nyt kun pappa betalar lellikki julistaa!
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Ei lapsuus jää lapsuuteen. Hyvän kodin vanhemmat takaa asuntolainoja ja rahoittaa opintoja, tulee muuttoavuksi ja hoitaa lapsenlapsia, ostaa lahjoja ja soittelee, tulee jouluna kylään ja välittää.
Huonon kodon lapsi on upöyksin ilman vanhempia koko aikusuutensa. Ilman tukea, välittämistä ja apua. Esim itse en ole kuullut pihaustakaan vanhemmistani 20 vuoteen. Ei ole tullut apua, tukea, vieraita ristiäisiin, asuntolainan takausta tms niinkuin KAIKILLE MUILLE TUTUILLE ON, joilla hyvät kodit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vanhin lapsi. Minuun on vanhempien ja muun suvun taholta suhtauduttu todella eri tavoin kuin nuorempiin sisaruksiini. Nuoremmat sisarukset eivät tätä käsitä. Välillä tunnen repivää katkeruutta siitä, että miksi minun elämäni on ollut niin raskasta lapsesta asti, siinä missä sisarukseni ovat saaneet rauhassa olla lapsia.
Aikuisena asetelma on aivan sama. Minun pitäisi aina ymmärtää ja tukea kaikkia muita, mutta kukaan ei tue minua. En yksinkertaisesti enää jaksa tätä. Olen siksi päätynyt mielenterveyteni takia olemaan äärimmäisen vähän tekemisissä sukulaisteni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Ei kannata antaa trollille huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Hyväosaisen ei kannata tulla pätemään aiheesta josta ei ymmärtä mitään. Osoitat vain oman lapsellisen yksinkertaisuutesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Hyväosaisen ei kannata tulla pätemään aiheesta josta ei ymmärtä mitään. Osoitat vain oman lapsellisen yksinkertaisuutesi.
Hyvän tukiverkoston jo syntymässä saanut ei voi ymmärtää sitä, mitä traumaattinen suhde omiin vanhempiin lapsesta asti ihmiselle tekee. Ei ainakaan silloin, jos ei edes yritä hetkeksi hypätä toisen saappaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vanhin lapsi. Minuun on vanhempien ja muun suvun taholta suhtauduttu todella eri tavoin kuin nuorempiin sisaruksiini. Nuoremmat sisarukset eivät tätä käsitä. Välillä tunnen repivää katkeruutta siitä, että miksi minun elämäni on ollut niin raskasta lapsesta asti, siinä missä sisarukseni ovat saaneet rauhassa olla lapsia.
Aikuisena asetelma on aivan sama. Minun pitäisi aina ymmärtää ja tukea kaikkia muita, mutta kukaan ei tue minua. En yksinkertaisesti enää jaksa tätä. Olen siksi päätynyt mielenterveyteni takia olemaan äärimmäisen vähän tekemisissä sukulaisteni kanssa.
Jos yrittää hypätä pois itselle väkisin jo lapsena asetetusta vastuunkantajan roolista, niin saa kyllä kuulla kunniansa. Ainoa keino päästä roolista edes jollain tavalla eroon on kääntää selkänsä ihmisille, joille olet tärkeä ainoastaan hyödynnettävissä olevana resurssina, et omana itsenäsi.
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Lapsena kohdellaan huonosti kotona niin ei ikinä osaa olla ns. normaalin oloinen ihminen ja muutenkin säikkyy kaikkea. Joutuu kiusatuksi ja syrjityksi koulussa. Kukaan ei halua olla kiusatun ystävä eikä voi luottaa siihen, että kukaan ulkopuolinen aikuinen välittäisi. Kun ei ole kavereita ei saa normaaleja kokemuksia tai opi sosiaalisuutta senkään kautta. Kohta oletkin aikuinen ja vielä oudompi ihminen muiden silmissä. Sama kiusaaminen ja syrjintä jatkuu, jäät vaille normaaleja asioita ja kokemuksia. Hups, mites siinä nyt niin käy että syrjäytyi ja masentui ja ahdistui?
Voi v*ttu että mulla palaa päre näihin paremman väen hyväosaisiin pumpulipesässä kasvattettuihin kultapalleroihin.
Tulevat ”elämänkokemuksellaan” (joka on helppoutta, rakkautta ja yltäkylläisyyttä) neuvomaan ja pätemään. Oikeasti näillä ei ole pienintäkään käsitystä miten hirveissä olosuhteissa lapsia kasvaa, miten sadistisesti joitain lapsia kohdellaan ja miten vakavasti persoonallisuushäiriöisiä ja julmia osa vanhemmista on.
Näitä hyväosaisia leimaa aina ihme naiivi käsitys, että kun itsellä on hyvä perhe ja lapsuus niin kaikilla muillakin on, ja sitten jotkut vaan typeryyksissään ”kitisee ja rypee” kun eivät vaan tollot tajua että voi ihan vain päättää olla onnellinen!
*kops* *kops* (hakkaa päätä seinään kun turhauttaa ja suututtaa)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Lapsena kohdellaan huonosti kotona niin ei ikinä osaa olla ns. normaalin oloinen ihminen ja muutenkin säikkyy kaikkea. Joutuu kiusatuksi ja syrjityksi koulussa. Kukaan ei halua olla kiusatun ystävä eikä voi luottaa siihen, että kukaan ulkopuolinen aikuinen välittäisi. Kun ei ole kavereita ei saa normaaleja kokemuksia tai opi sosiaalisuutta senkään kautta. Kohta oletkin aikuinen ja vielä oudompi ihminen muiden silmissä. Sama kiusaaminen ja syrjintä jatkuu, jäät vaille normaaleja asioita ja kokemuksia. Hups, mites siinä nyt niin käy että syrjäytyi ja masentui ja ahdistui?
Näinhän se on. Ei aikuisuus tarkoita sitä, että silloin ihmiselle olisi jotenkin mystisesti yhtäkkiä itsestään kertynyt loistavat sosiaaliset valmiudet, jos ennen sitä vuosikausia on kohdeltu huonosti. Jos suljemme silmät kaltoinkohtelun uhreilta, niin yleensä kukaan muukaan ei auta. Tällöin tie aikuiseksi on hyvin kivinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Ei lapsuus jää lapsuuteen. Hyvän kodin vanhemmat takaa asuntolainoja ja rahoittaa opintoja, tulee muuttoavuksi ja hoitaa lapsenlapsia, ostaa lahjoja ja soittelee, tulee jouluna kylään ja välittää.
Huonon kodon lapsi on upöyksin ilman vanhempia koko aikusuutensa. Ilman tukea, välittämistä ja apua. Esim itse en ole kuullut pihaustakaan vanhemmistani 20 vuoteen. Ei ole tullut apua, tukea, vieraita ristiäisiin, asuntolainan takausta tms niinkuin KAIKILLE MUILLE TUTUILLE ON, joilla hyvät kodit.
Kuule enemmistö ostaa asuntonsa ihan itse. Juuri tuota tarkoitan, vieläkin kinutaan apua ja kadehditaan muita, vaikka ollaan aikuisia.
En minäkään paljon pitäisi yhteyttä vähintään nelikymppiseen "lapseen", joka yhä vaan haluaa apua, tukea ja lainan takauksia. Kasva aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsellisia tyyppejä ketju täynnä, juuri sitä "itselleen armollista" inisijää, jotka yhä vaan jaksavat laskea, että naapurin lapsi pääsi helpommalla, yhyy.
Miten aikuinen ihminen voi olla niin kujalla, ettei huomaa että lapsuus loppui aikoja sitten, ja että aikuisena meistä ihan jokainen ON oman onnensa seppä. Toki lähtökohdissa on eroja, mutta entä sitten? Ei maailmassa koskaan ole mitään takuuta, että kaikki saisivat samanlaisen elämän.
Ja hermot, totta kai ihminen hetken on säikkynä pahoinpitelyn jälkeen, mutta jos vielä vuosikymmeniä myöhemmin ei onnistu tavallinen elämä, kyse on mt-ongelmasta, ei lapsuudesta.
Rypekää sitten.
Ei lapsuus jää lapsuuteen. Hyvän kodin vanhemmat takaa asuntolainoja ja rahoittaa opintoja, tulee muuttoavuksi ja hoitaa lapsenlapsia, ostaa lahjoja ja soittelee, tulee jouluna kylään ja välittää.
Huonon kodon lapsi on upöyksin ilman vanhempia koko aikusuutensa. Ilman tukea, välittämistä ja apua. Esim itse en ole kuullut pihaustakaan vanhemmistani 20 vuoteen. Ei ole tullut apua, tukea, vieraita ristiäisiin, asuntolainan takausta tms niinkuin KAIKILLE MUILLE TUTUILLE ON, joilla hyvät kodit.Kuule enemmistö ostaa asuntonsa ihan itse. Juuri tuota tarkoitan, vieläkin kinutaan apua ja kadehditaan muita, vaikka ollaan aikuisia.
En minäkään paljon pitäisi yhteyttä vähintään nelikymppiseen "lapseen", joka yhä vaan haluaa apua, tukea ja lainan takauksia. Kasva aikuiseksi.
Milloinka viimeksi kävit vessassa? Kultalusikka niin syvällä suolistossa että varmasti ummettaa - ja turhauttaa.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Joo, työ on tehtävä itse, mutta lopputulokset ovat moninaiset. Eri ihmisillä on erilaiset voimavarat ja erilaiset kyvyt ja erilaiset sidosryhmät ja erilaiset tilanteet elämässä.
Kun ekaluokka koulussa alkaa, ei kahdentoista vuoden päästä putkahda ulos pelkkiä ällän ylioppilaita vaan erilaiset resurssit ja erilaiset luonteet ovat eriyttäneet aikaan erilaisia lopputuloksia.
Voidaanko kasin oppilasta pitää epäonnistujaluuserina, jos hän on ylittänyt itsensä tuohon saavutukseen? Entäpä, jos sama tyyppi olisi saanut heittämällä pelkkiä kymppejä, mutta ei vaivautunut?
Jollekin on saavutus se, ettei ole sairaseläkeläinen. Jollekin on saavutus se, että nousee joka aamu ja petaa sängyn ja menee töihin. Jollekin saavutus on kivitalo merenrantatontilla. Jollekin saavutus on se, että koti on siisti ja jaksaa ruokkia itsensä. Jollekin saavutus on se, että on hyvä avioliitto ja hyvinvoiva jälkikasvu.
Ainakaan minulla ei ole varaa ylenkatsoa niitä, joilla menee näennäisesti minua huonommin. Varmasti olisivat tehneet samoin kuin minä, jos olisvat osanneet tai kyenneet. Enkä myöskään ahdistu paremmin pärjänneistä. Heillä oli enemmän voimia tai paremmat tilaisuudet.
Kuka sitten ylenkatsoo? Ei tainnut kukaan muu puhua kivitaloista elämänsisältönä kun sinä.
Mutta jos ihminen oikeasti käyttää ajan ja energian siihen että aikuisuus on hyvä, ei hänellä ole aikaa eikä mitään mielenkiintoa rypeä siinä vanhassa kurjuudessa. Jos lähtee siitä että huonosta lapsuudesta aiheutuu huono aikuisuus, on maalannut itsensä nurkkaan, koska mennyttä ei voi muuttaa. Väite ei sitä paitsi pidä paikkansakaan, ja myös hyvän lapsuuden saaneet voivat elää katastrofaalisen aikuisuuden.