Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Minä en koe olevani jumissa lapsuudessa. Enkä ole kiinni vanhemmissa, eihän heitä edes ole. Mutta minulta puuttuu henkisiä kykyjä, jotka vanhempien olisi pitänyt opettaa minulle lapsena. En tiedä, kuka muu ne voisi minulle opettaa kuin turvallinen parisuhde enkä voi sellaista yksin perustaa.
Toki, olen oppinut kiertoteitä ja omia tapojani hoitaa asiat. Olen pärjännyt elämässä näennäisesti, mutta koska joudun tekemään asiat hankalimman kautta, energiaa ja osaamista ei riitä kaikkeen. Se huonontaa itsetuntoa ja psyykkistä hyvinvointia, vaikka näennäiset rakenteet ovatkin pystyssä.
Minä ainakin voin suoraan todeta, että ihmissuhteet ovat olleet hankalia yrityksistä huolimatta, kun kotona sai niin omituisen käsityksen sosiaalisista suhteista. Aikuisena ihmisten kanssa toimimista on sitten joutunut opettelemaan yritys ja erehdys -menetelmällä. Se on tehnyt toimivien ihmissuhteiden löytämisestä työlästä verrattuna siihen, jolla kodin perintö on toimivampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä narsistinen isä
Koskaan ei mikään riittänyt teki tai oli tekemättä mikään ei kelvannut eikä kelpaa vieläkään
Jatkuvia raivokohtauksia jonka mukaan tavarat myös lenteli. Pienempänä itkua pidätellen omassa huoneessa paossa.
Olin meidän perheen tytöistä se joka enemmän auttoi siivoilemisessa ja tiskaamisessa yms, silti oli koti mullin mallin kun kukaan ei tuntunut välittävän pitää siistinä taloa(meitä monta lasta),äitikään mikään siivous ihminen ollut. Hävetti kutsua ketään kaveria edes käymään, ei edes kunnon ruokaa ollut
Monesti olin myös vieraalta paikkakunnalta tultaessa aina auttamassa, silti ei apu kelvannut tai ei osattu arvostaa koska akkojen hommia noi...
Nykyään en enää välitä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, suuttua, itkeä en enää osaa
Sisarukset enää omaa elämäänsä, ei koskaan olla oltu läheisiä, vanhempi sisko samanlainen kuin isä
Näin meillä kirjoitti:
Meillä narsistinen isä
Koskaan ei mikään riittänyt teki tai oli tekemättä mikään ei kelvannut eikä kelpaa vieläkään
Jatkuvia raivokohtauksia jonka mukaan tavarat myös lenteli. Pienempänä itkua pidätellen omassa huoneessa paossa.
Olin meidän perheen tytöistä se joka enemmän auttoi siivoilemisessa ja tiskaamisessa yms, silti oli koti mullin mallin kun kukaan ei tuntunut välittävän pitää siistinä taloa(meitä monta lasta),äitikään mikään siivous ihminen ollut. Hävetti kutsua ketään kaveria edes käymään, ei edes kunnon ruokaa ollut
Monesti olin myös vieraalta paikkakunnalta tultaessa aina auttamassa, silti ei apu kelvannut tai ei osattu arvostaa koska akkojen hommia noi...
Nykyään en enää välitä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, suuttua, itkeä en enää osaa
Sisarukset enää omaa elämäänsä, ei koskaan olla oltu läheisiä, vanhempi sisko samanlainen kuin isä
Piti myös kirjoittaa että kaverisuhteet jäänyt lyhyiksi, itse kans suurin syyllinen, liian kiltti olen ja alistuva, ja henkisesti ollut raskasta pitää kavereita, mies suhteita ei koskaan ole ollut, nyt ensimmäistä kertaa seurustelen ja olen kohta 30,silti on/off suhde
Näin meillä kirjoitti:
Meillä narsistinen isä
Koskaan ei mikään riittänyt teki tai oli tekemättä mikään ei kelvannut eikä kelpaa vieläkään
Jatkuvia raivokohtauksia jonka mukaan tavarat myös lenteli. Pienempänä itkua pidätellen omassa huoneessa paossa.
Olin meidän perheen tytöistä se joka enemmän auttoi siivoilemisessa ja tiskaamisessa yms, silti oli koti mullin mallin kun kukaan ei tuntunut välittävän pitää siistinä taloa(meitä monta lasta),äitikään mikään siivous ihminen ollut. Hävetti kutsua ketään kaveria edes käymään, ei edes kunnon ruokaa ollut
Monesti olin myös vieraalta paikkakunnalta tultaessa aina auttamassa, silti ei apu kelvannut tai ei osattu arvostaa koska akkojen hommia noi...
Nykyään en enää välitä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, suuttua, itkeä en enää osaa
Sisarukset enää omaa elämäänsä, ei koskaan olla oltu läheisiä, vanhempi sisko samanlainen kuin isä
Mitkä ovat välit äitiisi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.
Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.
Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.
Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.
Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa.
Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.
Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.
Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.
Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.
Kuule tiedän se huonon lapsuuden ihan tarkkaan, ihan omasta kokemuksesta. Ja silloinkin osa hakee sitä hoivaa ja edes suunnilleen normaalia elämää sitten muualta, minä mm hain sitä ensin naapureista, sitten kavereiden perheistä. Sitten perustin oman perheen, jossa rakastetaan ja voidaan hyvin.
Ja toi jankutus, ettei ole äitiä....TAJUA että et ole enää lapsi, ET tarvitse äitiä. Eikä lapsuutta voi elää uudestaan aikuisena vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ellet usko, lue äitihullun kirjoituksia ja oivalla, että kuulostat vähän samalta, menneisyydessä elävältä.
Jäähän siihen lapsuuteen jumiin, kun ei edes mene eteenpäin. Mutta ihan oma valinta sitten.
Ettei olisi käytöksesi/ajattelumallia kuitenkin muokkaantunut lapsuutesi takia. Aika kivikovaa ja kieltävää tekstiä kun suollat. Ymmärrätkö myös, että me kaikki muut emme ole sinä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.
Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.
Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.
Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.
Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa.
Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.
Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.
Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.
Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.
Kuule tiedän se huonon lapsuuden ihan tarkkaan, ihan omasta kokemuksesta. Ja silloinkin osa hakee sitä hoivaa ja edes suunnilleen normaalia elämää sitten muualta, minä mm hain sitä ensin naapureista, sitten kavereiden perheistä. Sitten perustin oman perheen, jossa rakastetaan ja voidaan hyvin.
Ja toi jankutus, ettei ole äitiä....TAJUA että et ole enää lapsi, ET tarvitse äitiä. Eikä lapsuutta voi elää uudestaan aikuisena vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ellet usko, lue äitihullun kirjoituksia ja oivalla, että kuulostat vähän samalta, menneisyydessä elävältä.
Jäähän siihen lapsuuteen jumiin, kun ei edes mene eteenpäin. Mutta ihan oma valinta sitten.
Ettei olisi käytöksesi/ajattelumallia kuitenkin muokkaantunut lapsuutesi takia. Aika kivikovaa ja kieltävää tekstiä kun suollat. Ymmärrätkö myös, että me kaikki muut emme ole sinä?
Ajattelen samoin! Kieltäminen on yksi defenssi (vaikea asia ei muka tunnu miltään eikä enää vaikuta). Tällöin on dissosiaation avulla lohkottu kokemukseen liittyvät tunteet pois tietoisuudesta Ilmeisesti paljon asioita on tuolla kirjoittajalla jäänyt käsittelemättä, sen verran hyökkäävästi hän täällä käyttäytyy toisia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.
Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näin meillä kirjoitti:
Meillä narsistinen isä
Koskaan ei mikään riittänyt teki tai oli tekemättä mikään ei kelvannut eikä kelpaa vieläkään
Jatkuvia raivokohtauksia jonka mukaan tavarat myös lenteli. Pienempänä itkua pidätellen omassa huoneessa paossa.
Olin meidän perheen tytöistä se joka enemmän auttoi siivoilemisessa ja tiskaamisessa yms, silti oli koti mullin mallin kun kukaan ei tuntunut välittävän pitää siistinä taloa(meitä monta lasta),äitikään mikään siivous ihminen ollut. Hävetti kutsua ketään kaveria edes käymään, ei edes kunnon ruokaa ollut
Monesti olin myös vieraalta paikkakunnalta tultaessa aina auttamassa, silti ei apu kelvannut tai ei osattu arvostaa koska akkojen hommia noi...
Nykyään en enää välitä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, suuttua, itkeä en enää osaa
Sisarukset enää omaa elämäänsä, ei koskaan olla oltu läheisiä, vanhempi sisko samanlainen kuin isä
Mitkä ovat välit äitiisi?
Hyvät välit äitiin, äiti aika lempeä luonteeltaan, valitettavasti vain masentunut ja apaattinen isän takia, siksi eikai ne kotityöt oikein aina maistunut... Silti jonkin verran katkera äidille et miks ei ole ottanut avioeroa, ei kai pysty/uskalla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies31 kirjoitti:
Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön
Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä
Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.
Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT
En ole läpinäkyvä
Olen kaunis ja hoikka..miehet..eläimet ja pikkulapset lähestyvät minua hymyillen...miksi?
Voiko kaunis nuori ihminen tuntea itsensä näkymättömäksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niille, jotka kysyy uskomisesta: minulle se kiteytyy yksinkertaisesti siihen uskoon, että Raamatun mukaan Jumala on antanut minulle tulevaisuuden ja toivon. Silloinkin kun tulee traumatakaumia ja lähtee tippumaan niin tarrautuu siihen uskoon. Ei se ole varsinaisesti mikään tunnetila tms kokemus. Ennemminkin niin, että saan totuuden ja maata jalkojeni alle. Minulle on syötetty reippaasti pajunköyttä, esim valheellisia uskomuksia itsestäni - Totuus on silloin se vastavoima.
Itsekin toivoisin tulevani uskoon. Mitään ei kumminkaan ole tapahtunut vaikka rukoillut, raamattu on kuin hebreaa, ilman pyhää Henkeä se ei avaudu. Monta kertaa rukoillut jeesusta sydämeeni ja elämääni asumaan.
En välitä pilkkapuhujista kunhan vaan kuulisin jumalan ääneen ja läsnäolon, ikuisen turvan ja rakkauden
Rakkaus jumalaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niille, jotka kysyy uskomisesta: minulle se kiteytyy yksinkertaisesti siihen uskoon, että Raamatun mukaan Jumala on antanut minulle tulevaisuuden ja toivon. Silloinkin kun tulee traumatakaumia ja lähtee tippumaan niin tarrautuu siihen uskoon. Ei se ole varsinaisesti mikään tunnetila tms kokemus. Ennemminkin niin, että saan totuuden ja maata jalkojeni alle. Minulle on syötetty reippaasti pajunköyttä, esim valheellisia uskomuksia itsestäni - Totuus on silloin se vastavoima.
Itsekin toivoisin tulevani uskoon. Mitään ei kumminkaan ole tapahtunut vaikka rukoillut, raamattu on kuin hebreaa, ilman pyhää Henkeä se ei avaudu. Monta kertaa rukoillut jeesusta sydämeeni ja elämääni asumaan.
En välitä pilkkapuhujista kunhan vaan kuulisin jumalan ääneen ja läsnäolon, ikuisen turvan ja rakkauden
Olet itsekäs..sinun pitää lähteä m.uslimimaahan lähetys saarnaajaksi.
Kun keihäät lävistävät kehosi niin taivas aukeaa:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus jumalaan kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niille, jotka kysyy uskomisesta: minulle se kiteytyy yksinkertaisesti siihen uskoon, että Raamatun mukaan Jumala on antanut minulle tulevaisuuden ja toivon. Silloinkin kun tulee traumatakaumia ja lähtee tippumaan niin tarrautuu siihen uskoon. Ei se ole varsinaisesti mikään tunnetila tms kokemus. Ennemminkin niin, että saan totuuden ja maata jalkojeni alle. Minulle on syötetty reippaasti pajunköyttä, esim valheellisia uskomuksia itsestäni - Totuus on silloin se vastavoima.
Itsekin toivoisin tulevani uskoon. Mitään ei kumminkaan ole tapahtunut vaikka rukoillut, raamattu on kuin hebreaa, ilman pyhää Henkeä se ei avaudu. Monta kertaa rukoillut jeesusta sydämeeni ja elämääni asumaan.
En välitä pilkkapuhujista kunhan vaan kuulisin jumalan ääneen ja läsnäolon, ikuisen turvan ja rakkauden
Jumala täällä..kuuntele tarkkaan:
Anna kaikki mitä sinulla on köyhille.
Muuta luostariin, missä rukoilet aamusta iltaan
mitä..eikö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies31 kirjoitti:
Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön
Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä
Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.
Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT
En ole läpinäkyvä
Olen kaunis ja hoikka..miehet..eläimet ja pikkulapset lähestyvät minua hymyillen...miksi?Voiko kaunis nuori ihminen tuntea itsensä näkymättömäksi?
Kauneudesta on hyötyä.
Saa aikuisena sitä positiivista huomiota, jota vaille jäi lapsena.
Saa komean ja varakkaan miehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies31 kirjoitti:
Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön
Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä
Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.
Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT
En ole läpinäkyvä
Olen kaunis ja hoikka..miehet..eläimet ja pikkulapset lähestyvät minua hymyillen...miksi?Voiko kaunis nuori ihminen tuntea itsensä näkymättömäksi?
Kauneudesta on hyötyä.
Saa aikuisena sitä positiivista huomiota, jota vaille jäi lapsena.
Saa komean ja varakkaan miehen.
Kuvaisitko Marilyn Monroen eläneen onnellisen elämän? Traumatausta vaikutti häneen voimakkaasti kaikesta menestyksestä huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.
Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Miksi kuvittelet, etteivät toiset ponnistele yhtä lailla kuin sinä? Tulokset eivät välttämättä ole samanlaisia, mutta jokainen tekee voimiensa mukaan töitä päästäkseen eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies31 kirjoitti:
Kaunis nainen ei koskaan ole näkymätön
Kaikki tämän ketjun mammat ovat hieman pyöreitä pystynokkaisia lyhytjalkaisia rillipäitä
Eiköhän joku sosiopaatti kiusaaja löytänyt tiensä tänne kuin kettu kanatarhaan.
Sosiopaatit on huvittavia kun ne on toisaalta niin yksioikoisia ja läpinäkyviä. Aina samat jutut. OT
En ole läpinäkyvä
Olen kaunis ja hoikka..miehet..eläimet ja pikkulapset lähestyvät minua hymyillen...miksi?Voiko kaunis nuori ihminen tuntea itsensä näkymättömäksi?
Kauneudesta on hyötyä.
Saa aikuisena sitä positiivista huomiota, jota vaille jäi lapsena.
Saa komean ja varakkaan miehen.Kuvaisitko Marilyn Monroen eläneen onnellisen elämän? Traumatausta vaikutti häneen voimakkaasti kaikesta menestyksestä huolimatta.
Marilyn eli mielenkiintoisen itsensä nälöisen elämän.
Tapasi älykkäitä miehiä ja huippu urheilijoita.
Inspiroi edelleen ihmisiä.
Marilyn oli ensimmäisiä mk ultran uhreja.
Hyi teitä jotka viitsitte olla ilkeitä sille joka haluaa tulla uskoon ja löytää Jeesuksen? Eikö teitä hävetä! Aikuiset ihmiset, toisen usko ei ole teiltä pilkkaajilta ja naureskelijoilta pois
Olkaa niin paljon jumalattomia kuin haluatte mutta antakaa toisten uskoa niin paljon kuin toinen haluaa.
Menettekö naureskelemaan muslimeillekin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.
Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.
Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.
Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.
En ole tuo alkuperäinen kommentoija. Itsekin jonkinasteisen lapsuuden trauman läpikäyneenä kyllä sanon ettei ole paljon vaihtoehtoja. Vaikka kuinka se haastavaa onkin, niin itse se työ on tehtävä. Ei ollut minun syyni se, mitä tapahtui, mutta minä sen seuraukset kannan läpi elämäni. Mutta kukaan ulkopuolinen ei pysty minulta sitä taakkaa myöskään poisottamaan ellen itse sen eteen tee jotain. Vaihtoehtona on romahtaa ja rampautua loppuelämäksi, mutta mielummin sinnittelen rikkinäisenä ja yritän työstää sen, mitä pystyn. Olen haavoitettu, mutta uhriutuminen on aina saanut karvat pystyyn. Kaikki eivät helvetistä selviä tai pääse pois. Ne meistä, joilla on edes jonkinlaiset eväät käydä asioita läpi, kannattaa se tehdä. Itselläni on lapsi ja jo pelkästään hänen takiaan teen töitä itseni kanssa, koska en halua enää siirtää näitä sukutaakkoja eteenpäin. Se, jos mikä, on minun vastuullani.
Joo, työ on tehtävä itse, mutta lopputulokset ovat moninaiset. Eri ihmisillä on erilaiset voimavarat ja erilaiset kyvyt ja erilaiset sidosryhmät ja erilaiset tilanteet elämässä.
Kun ekaluokka koulussa alkaa, ei kahdentoista vuoden päästä putkahda ulos pelkkiä ällän ylioppilaita vaan erilaiset resurssit ja erilaiset luonteet ovat eriyttäneet aikaan erilaisia lopputuloksia.
Voidaanko kasin oppilasta pitää epäonnistujaluuserina, jos hän on ylittänyt itsensä tuohon saavutukseen? Entäpä, jos sama tyyppi olisi saanut heittämällä pelkkiä kymppejä, mutta ei vaivautunut?
Jollekin on saavutus se, ettei ole sairaseläkeläinen. Jollekin on saavutus se, että nousee joka aamu ja petaa sängyn ja menee töihin. Jollekin saavutus on kivitalo merenrantatontilla. Jollekin saavutus on se, että koti on siisti ja jaksaa ruokkia itsensä. Jollekin saavutus on se, että on hyvä avioliitto ja hyvinvoiva jälkikasvu.
Ainakaan minulla ei ole varaa ylenkatsoa niitä, joilla menee näennäisesti minua huonommin. Varmasti olisivat tehneet samoin kuin minä, jos olisvat osanneet tai kyenneet. Enkä myöskään ahdistu paremmin pärjänneistä. Heillä oli enemmän voimia tai paremmat tilaisuudet.
Noin vain perustit oman perheen? Hyvä juttu, jos olet jostain syystä saanut riittävän hyvät sosiaaliset valmiudet ihmissuhteisiin ja vieläpä löytänyt sopivan kumppanin. Nuo ovat yhdenlaisia onnenpotkuja. Kaikilla eivät asiat järjesty yhtä hyvin. Älä kiittele itseäsi siitä, jos olet sattunut olemaan jotain toista onnekkaampi.