Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen

Perusturvallisuuden puute on sitäkin, että et saa kunnolla unta, koska hermostosi on niin ylivirittynyt. Koet ahdistusta, pelkoa, paniikkia, fobiaa. On tunne, ettet selviä. Epäilys siitä, helpottaako elämäsi koskaan. Et uskalla pariutua, koska et luota olevasi rakkauden arvioinen tai selviäväsi siitä. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Minä elän kuplan sisällä. Näen itse sieltä ulos mutta en kuule enkä tunne mitään, ja muut eivät näe minua kuplan sisällä.

Minusta on aina omituista, kun joku muistaa minut, vaikka on vain kerran tavannut, vaikka jossain harrastusryhmässä joku tervehtii ja sanoo jotain edelliseen kertaan liittyvää. Tai joku työkaveri huomaa, että olen käynyt kampaajalla. Joskus ajattelen, että jos kuolisin, sukulaiset eivät puolen vuoden päästä enää muistaisi, että olen koskaan ollut olemassakaan.

Tämmöiseen elämään tottuu kyllä. Olen jo lähemmäs 50-vuotias, tällä mennään varmaan hamaan hautaan asti. Oletan tämän kaiken johtuvan kylmästä ja rakkaudettomasta lapsuudenkodistani. Itse olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman lämmin ja rakastava omalle lapselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tämä kirjoittaja ei nähtävästi ymmärrä ollenkaan, mistä ketju kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Et selvästikään tiedä mitään aiheesta, jota kommentoit. Kommenttisi on aivan turha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.

Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.

Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.

Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.

Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.

Näin se on. Eikä ihmisten kokemuksia ja selviytymistä myöhemmin elämässä oikein voi vertailla keskenään, koska joku on turvattomista vanhemmista huolimatta saattanut löytää muualta kuin kotoa sellaista turvaa, joka on taas toiselta jäänyt täysin saamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.

Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.

Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.

Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.

 Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen  itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.

Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tämä kirjoittaja ei nähtävästi ymmärrä ollenkaan, mistä ketju kertoo.

Mielenterveysongelmista tämä ketju kertoo, eikä lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.

Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.

Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.

Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.

 Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen  itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.

Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.

Miltä pohjalta heität näitä kommenttejasi? Väkivaltaisista käytös ämalleista eroon opettelu on vaikeaa, koska reaktiot tulevat suurelta osin automaattisesti selkärangasta stressitilanteissa. Niistä eroon opettelu ja toimivampien tunteiden ilmaisukeinojen opettelu vaatii mielettömän paljon psyykkistä työtä. Perehtyisit nyt edes aiheeseen jollain tasolla ennen kuin alat kommentoida. Perheväkivallan ongelmallisuuden hyssyttely on iso ongelma. Se jättää jäljet uhriksi joutuneisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tämä kirjoittaja ei nähtävästi ymmärrä ollenkaan, mistä ketju kertoo.

Mielenterveysongelmista tämä ketju kertoo, eikä lapsuudesta.

Vaikean lapsuuden laukaisemista mielenterveysongelmista. Ihmisistä, jotka ovat jääneet vaikeiden kokemustensa kanssa yksin ilman riittävää apua (jos ovat saaneet mitään apua).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.

Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.

Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.

Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.

 Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen  itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.

Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.

Miksi vähättelet vaikeiden lapsuudenkokemusten merkitystä mielenterveydelle? On huomattavasti epätodennäköisempää sairastua psyykkisesti, jos on elänyt hyvässä ja tasapainoisessa kasvuympäristössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.

Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.

Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.

Sitä varten, että niin kauan kun kiehuu siinä vihassaan, OMA elämä menee pilalle, ei sen vihan kohteen. Olipa viha oikeutettua, taikka ei.

 Kun päästää irti, pääsee irti. Osa ei halua päästää irti, koska sitten joutuisi ottamaan vastuun omasta elämästään ihan itse. On paljon helpompi vaan alisuoriutua ja syyttää muita. Kuin myöntää, että onkin enimmäkseen  itse tehnyt ne elämänratkaisunsa jotka ovat vieneet pieleen. Tai että onkin ehkä sairastunut ilman että voidaan luotettavasti osoittaa ketään syyllistä, että niin vaan kävi, ja olisi voinut käydä vaikka lapsuus olisi ollut täydellinen.

Ja että kun ei enää ole lapsi, ei ole mitenkään pakollista toistaa niitä lapsuudenkodin sairaita malleja, VOI ja kannattaa toimia ihan toisin. Se ei edes ole vaikeaa, on helppoa olla toisenlainen vanhempi kun ihan tarkkaan tietää, miltä tuntuu joutua esim täysin satunnaisen väkivallan kohteeksi.

Et enempää voi väärässä olla. Huonon kodin lapsi jos kuka ottaa vastuun! Itsestään ja vielä muistakin! Minäkin olen YLIsuoriutuja, menestynyt, uralla edennyt pitkälle - ja silti aivan rikki sisältä. Jos jotakin niin vastuunottoa on kaltoinkohdellun lapsen elämä. Itsestä piti kantaa vastuu jo taaperona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.

Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.

Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.

Kuule tiedän se huonon lapsuuden ihan tarkkaan, ihan omasta kokemuksesta. Ja silloinkin osa hakee sitä hoivaa ja edes suunnilleen normaalia elämää sitten muualta, minä mm hain sitä ensin naapureista, sitten kavereiden perheistä. Sitten perustin oman perheen, jossa rakastetaan ja voidaan hyvin.

Ja toi jankutus, ettei ole äitiä....TAJUA että et ole enää lapsi, ET tarvitse äitiä. Eikä lapsuutta voi elää uudestaan aikuisena vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ellet usko, lue äitihullun kirjoituksia ja oivalla, että kuulostat vähän samalta, menneisyydessä elävältä.

Jäähän siihen lapsuuteen jumiin, kun ei edes mene eteenpäin. Mutta ihan oma valinta sitten.

Niin no kun se EI OLE OMA VALINTA jäädä kiinni lapsuuteen. Mieli ei ole kuin lihas joka tottelee kun käskee. Mieli elää omaa elämää ja toistaa traumaa vaikka miten olisit aikuinen ja itsenäinen ja pärjäävä.

En minäkään tarvitse vanhempiani mihinkään ja väkit on olleet 20 vuotta poikki. SIITÄ HUOLIMATTA lapsuus vaivaa päivittäinen ja traumaoireet haittaavat elämää.

Vain kermaperse pumpulipallo lapsi voi luulla että trauma lähtee kun vaan ”päättää niin”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.

Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.

Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.

Kuule tiedän se huonon lapsuuden ihan tarkkaan, ihan omasta kokemuksesta. Ja silloinkin osa hakee sitä hoivaa ja edes suunnilleen normaalia elämää sitten muualta, minä mm hain sitä ensin naapureista, sitten kavereiden perheistä. Sitten perustin oman perheen, jossa rakastetaan ja voidaan hyvin.

Ja toi jankutus, ettei ole äitiä....TAJUA että et ole enää lapsi, ET tarvitse äitiä. Eikä lapsuutta voi elää uudestaan aikuisena vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ellet usko, lue äitihullun kirjoituksia ja oivalla, että kuulostat vähän samalta, menneisyydessä elävältä.

Jäähän siihen lapsuuteen jumiin, kun ei edes mene eteenpäin. Mutta ihan oma valinta sitten.

No, katsotaan sitten, jos tuo perheesi kuolee tai jättää sinut. Minullakin meni välissä ihan hyvin viitisentoista vuotta. Jaloilleenpääsy on ollut aika hidasta, mutta tapahtunee. 

Minä en koe olevani jumissa lapsuudessa. Enkä ole kiinni vanhemmissa, eihän heitä edes ole. Mutta minulta puuttuu henkisiä kykyjä, jotka vanhempien olisi pitänyt opettaa minulle lapsena. En tiedä, kuka muu ne voisi minulle opettaa kuin turvallinen parisuhde enkä voi sellaista yksin perustaa. 

Toki, olen oppinut kiertoteitä ja omia tapojani hoitaa asiat. Olen pärjännyt elämässä näennäisesti, mutta koska joudun tekemään asiat hankalimman kautta, energiaa ja osaamista ei riitä kaikkeen. Se huonontaa itsetuntoa ja psyykkistä hyvinvointia, vaikka näennäiset rakenteet ovatkin pystyssä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.

Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.

Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.

Kuule tiedän se huonon lapsuuden ihan tarkkaan, ihan omasta kokemuksesta. Ja silloinkin osa hakee sitä hoivaa ja edes suunnilleen normaalia elämää sitten muualta, minä mm hain sitä ensin naapureista, sitten kavereiden perheistä. Sitten perustin oman perheen, jossa rakastetaan ja voidaan hyvin.

Ja toi jankutus, ettei ole äitiä....TAJUA että et ole enää lapsi, ET tarvitse äitiä. Eikä lapsuutta voi elää uudestaan aikuisena vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ellet usko, lue äitihullun kirjoituksia ja oivalla, että kuulostat vähän samalta, menneisyydessä elävältä.

Jäähän siihen lapsuuteen jumiin, kun ei edes mene eteenpäin. Mutta ihan oma valinta sitten.

Valehtelet kertoessasi saaneesi hoivaa. Jos olisit saanut, sinulle olisi kehittynyt empatiakyky.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.

Höpö höpö, aikuinen on aikuinen eikä enää lapsi, aikuinen ei roiku vanhemmissa tai muissa ihmisissä.

Osa sitten jää sinne lapsen tasolle, koska kokee lapsena pääsevänsä helpommalla. Lapsella on lähinnä vain oikeuksia, aikuisella tulevat ne velvollisuudet, joita osa ei halua. Kuten sellainen velvollisuus, että oman huonon lapsuuden pohtimisen sijaan antaisikin hyvän lapsuuden omalle lapselleen. Osa ei koskaan pääse siitä pikkulapselle normaalista vaativuudesta ja itsekkyydestä eteenpäin.

Perusturvallisuus on hyvin kaksiteräinen miekka. Jos (vastoin todennäköisyyttä) kaikki elämässä menee vastoinkäymisittä, elämän hyviä asioita ei osaa lainkaan arvostaa, vaan pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Kun kerran on itsestään selvää, että jokaiselle kuuluu hyvä ja arvostettu työ, onnellinen parisuhde, loputon terveys, kauneus jne, niin ei tajua arvostaa sitä mitä itsellä jo on, vaan murehtii että naapurilla on enemmän.

Kun tulee niitä vastoinkäymisiä, kuten lähes kaikille tulee, romahtaa koko se maailmankuva, miten MINULLE voikin käydä vaikka niin, että sairastuu syöpään? No ihan vaan siten, että kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua kaikenlaista pahaa, myös omatta syyttä. Ei ole mitään perusturvallista maailmaa, ei muualla kun joidenkin mielikuvituksessa. 

Kun ei yritä vääntää maailmasta päässään jotakin turvallista ideaalia joka ei ole todellinen, elämä on paljon onnellisempaa.

Tiedätkö, että näille ihmisille lapsuus ei ole mikään laalaamaa, jossa voi vaan olla ja nauttia vaan äärimmöisen rankka paikka, missä on pitänyt selviytyä yksin ja yli voimien ja kykyjen. Kukapa sellaiseen haluaisi jämähtää.

Tunnelukkojen purkamisessa oli mielikuvaharjoituksia siitä, miten nyt aikuisena hoitaa sisäistä lastaan. Minulla kosahti siihen, koska en osaa turvata sitä sisäistä lasta, en ole lapsena osannut, mutta en ole myöskään oppinut niitä taitoja aikuisena.

Kun vauva tai taapero kokee riittävää perusturvaa, hän tutkii maailmaa. Lähtee liikkeelle ja kääntyy katsomaan tai fyysisesti palaa hetkittäin äidin luo. Turvaton lapsi hyytyy, on liian pelokas eikä uskalla edetä, koska hänellä ei ole äitiä, jonka luokse palata tankkaamaan turvaa. Ja tämä tunnetila voi jatkua aikuisuuteen, jos rakenteet ovat edelleen heikot.

Kuule tiedän se huonon lapsuuden ihan tarkkaan, ihan omasta kokemuksesta. Ja silloinkin osa hakee sitä hoivaa ja edes suunnilleen normaalia elämää sitten muualta, minä mm hain sitä ensin naapureista, sitten kavereiden perheistä. Sitten perustin oman perheen, jossa rakastetaan ja voidaan hyvin.

Ja toi jankutus, ettei ole äitiä....TAJUA että et ole enää lapsi, ET tarvitse äitiä. Eikä lapsuutta voi elää uudestaan aikuisena vaikka kuinka tahtoisi ja yrittäisi. Ellet usko, lue äitihullun kirjoituksia ja oivalla, että kuulostat vähän samalta, menneisyydessä elävältä.

Jäähän siihen lapsuuteen jumiin, kun ei edes mene eteenpäin. Mutta ihan oma valinta sitten.

Valehtelet kertoessasi saaneesi hoivaa. Jos olisit saanut, sinulle olisi kehittynyt empatiakyky.

Itse asiassa on ihan tutkittu juttu että hyväosaiset ovat empatiaKYVYTTÖMIÄ koska näkevät oman hyväosaisuuden johtuvan heistä itsestään, ovat niin erinomaisia että sen takia saivat hyvät vanhemmat ja hyvän kodin.

Samat ihmiset uskoo että huono-osaisius ja kaltoinkohtelu on kaltoinkohdellun omaa syytä kun on niin huono ja tyhmä.

Okeesti kuse on tuurista. Ihan arpaa synnytkö rakastavaa kotiin vai psykopaatin lapseksi. Siinä se erinomainenkin tulis äkkiä toisiin aatoksiin jos siirrettäisiin psykopaatin perheeseen.