Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden jäljet: tunne ettei ole olemassa tai todellinen
Miten tyypillistä on, että tällainen kokemus seuraa lapsuuden jäljiltä sitkeästi mukana aikuisuuteen? Lapsena ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua huonoon kohteluun. Aikuisena taas se nostaa nopeasti pintaan voimakkaita raivon tunteita ja minusta on tullut hyvin puolustautuva. Kipukohta on silti edelleen sama, vaikka reaktio on eri. Huono kohtelu herättää minussa tunteen siitä, että olen muiden silmissä arvoton eikä minulla ole mitään väliä. Toisinaan tuntuu siltä, etten ole edes oikeasti olemassa.
Kommentit (793)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin vihaan kuvatuksi tulemista. Jotenkin yritän aina kadota henkisesti ja silloin toki näytänkin aivan todella hirveältä, koska kasvot ja silmät ovat ilmeettömät enkä ole muutenkaan piirteiltäni kaunis.
Itse taas haluaisin, että minusta otettaisiin paljon valokuvia (jää niitä on vaikea saada toiset ottamaan). Jollakin tavalla niiden kautta koen muuttuvani todellisemmaksi. Kuvat ovat ikään kuin todiste siitä, että olen oikeasti olemassa.
Minusta ei ole paljoa kuvia. Olen adoptoitu, joten en ole koskaan nähnyt itsestäni vauvakuvaa. Enkä yksivuotiskuvaa (sellaista tuskin on edes olemassa). En tiedä, koska aloin kävellä tai mikä oli ensimmäinen sanani. Ihan kuin olisin tippunut tänne avaruudesta. Ainakin yhtä oudolta minusta koko ajan tuntuu.
Mutta niihin kuviin. En ole koskaan valmistunut miksikään, eikä minusta ole edes rippikuvaa. En ole kulkenut niitä oikeita polkuja, eikä kuvien puuttuminen auta asiaa yhtään. Joskus toivon, että joku haluaisi ottaa minusta edes yhden kuvan, tai yhteiskuvan, mutta sellaista ei ole tapahtunut. Joskus olen onnistunut saamaan hetkeksi kaverin, mutta someaikanakaan kukaan ei ole laittanut minusta ja itsestään kivaa mihinkään. En ole ollut yhdenkään päivityksen arvoinen.
En ole aivan varma olenko olemassa. Adoptiovanhemmillani oli paljon ongelmia, enkä täyttänyt heidän toiveitaan. Ihan Suomessa syntynyt olen, tänä vuonna täytän 37 ja elämäni on yhtä tasaista mitäänsanomattomuutta. En haaveile mistään, koskaan. En odota mitään. Vain pelkään, ahdistun, itken. Unetkin on painajaisia. En millään enää jaksaisi, mutta apua en saa. Olen eläkkeellä, eikä eläkeläiset kuulu minkään avun piiriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen esikoislapsi. Yhteensä meitä oli neljä (veli, kaikkein nuorimmaisin teki itsemurhan muutama vuosi sitten). Minä olen aina ollut se musta lammas. Minua pidettiin vauvasta asti pelkkänä riesana. Kotona hakattiin ja kun koulu alkoi, kiusattiin vielä koulussakin. Eikä mitään pientä piikittelyä, vaan koko henkisen ja fyysisen kiusaamisen kirjo. Mukana oli jopa opettajia?!? Ei välttämättä suoraan, mutta ei heitä liiemmälti kiinnostanut asioille mitään tehdäkään. Oudointa ei ollut edes se suora kiusaaminen. Oudointa oli, että minä olin se ainoa kiusattu meidän pesueessa. Jos minä tein jotain väärin, minua hakattiin remmillä. Kun sisarus teki saman asian, ei voitu hakata remmillä kun jokin tekosyy tähän. Minun nuoruus alkoi luottohäiriömerkinnällä. Jatko-opiskelujen kaikki opiskeluvälineet oli jätetty maksamatta, samoin kuin minun nimissä oli tehty kaikenlaisia tilauksia, ja jätetty nekin maksamatta. 18-vuotis syntymäpäivä lahjakirje tuli siis käräjäoikeudesta ja sittemmin ulosottomieheltä. Tuohon aikaan luottohäiriömerkinnät kesti vielä viisi vuotta. Elämän alkaminen oli siis erittäin vaikeaa reilusti yli kaksikymppiseksi asti. Yritin saada oikeusaputoimistosta asiaan apua, että minun tietämättä, minun nimilläni tehdyt laskut saataisiin kumottua. Eipä heitäkään kiinnostanut auttaa.
Opiskelin kuitenkin jopa menestyksekkäästi. Sain erinomaisia arvosanoja. Tykkäsin opiskella. Minua ei enää koulukiusattu. Tuntui, että elämä voisi jo pikkuhiljaa alkaa. Aikoinaan opiskelut kuitenkin päättyi, piti päästä työmarkkinoille. Olin innoissani. Minulla on hyvät paperit ja luottohäiriömerkinnätkin oli ehtinyt poistua. Paskat minä kelvannut muuhun kuin hanttiduuneihin. Samoin myös se maailma, missä ensimmäistä kertaa oli jotain oikeita ihmissuhteita, kavereita, katosi pois. Olin tai siis olen edelleenkin uskomattoman yksinäinen.
Sittemmin sairastuin. Minulla diagnosoitiin ensin vaikea masennus. Sittemmin diagnoosi suureni paljon pahempaan sairauteen, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen nykyisin sairaseläkkeellä. Käytännöllisesti katsoen täysin raunioina ja nykyisin jopa sairaalan hylkäämä? He eivät tiedä mitä minun kanssani enää tehdä, joten ei sitten tehdä enää yhtään mitään? Kärsin kuitenkin suunnattomasti, olen oikeasti yksin, enkä tänä päivänäkään ymmärrä mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Jos minua ei ole tänne alun alkaenkaan haluttu niin hittojakos synnytti minut sitten. Olisi tehnyt vaikka abortin tai ollu jakamatta alapäätään jokapuolella.
Voin kuitenkin edes etäisesti ymmärtää, miksi oma äiti ei minusta välitä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi kaikkialla, ympäristössä, aina tulee pelkkää kuraa niskaan. Joka paikassa hyljeksitään tai jopa suoraan kiusataan. Pääsi sentään eroon työkkäristä ja jatkuvasta karenssikoneesta.
Tämmöinen ei kuitenkaan ole mitenkään elämisen arvoista. Kaiken maailman hoitsut hössöttänyt jo vuosia, että kyllä se siitä kohta paranee. Minä kysyn, kuinka monta vuotta sitä mystistä paranemista pitää vielä odottaa. Tällä menolla ehdin kuolla vanhuuteen, ennen tätä outoa ihmeparantumista. Tiedän kuitenkin lääkkeen, joka parantaa koko ongelman kertaheitolla ihan varmasti. Köysi. Sanoin, että hauskaa kun lääke maksoi vitosen ja sen käyttö kestää pari minuuttia ja kaikki kipu ja kärsimys on sitten ohi. Ironista, ettei ne välitä psykiatrian puolella edes tuosta. Mutta se on vain hyvä asia. Eivätpä ole sotkemassa ratkaisua. Kun tähänkin asti ollaan oltu passiivisia, olkoot sitä kanssa loppuun asti.
Suurin osa ihmisistä (=laumaeläimistä) pelkää vähänkin erilaisia yksilöitä, jos oot kaltoinkohdeltu niin ne hyeenat huomaa sen. Valitettavasti! Ei väliä oletko kiltti vai ilkeä, teitpä mitä vaan niin kiusaaminen ja syrjintä jatkuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin vihaan kuvatuksi tulemista. Jotenkin yritän aina kadota henkisesti ja silloin toki näytänkin aivan todella hirveältä, koska kasvot ja silmät ovat ilmeettömät enkä ole muutenkaan piirteiltäni kaunis.
Itse taas haluaisin, että minusta otettaisiin paljon valokuvia (jää niitä on vaikea saada toiset ottamaan). Jollakin tavalla niiden kautta koen muuttuvani todellisemmaksi. Kuvat ovat ikään kuin todiste siitä, että olen oikeasti olemassa.
Minusta ei ole paljoa kuvia. Olen adoptoitu, joten en ole koskaan nähnyt itsestäni vauvakuvaa. Enkä yksivuotiskuvaa (sellaista tuskin on edes olemassa). En tiedä, koska aloin kävellä tai mikä oli ensimmäinen sanani. Ihan kuin olisin tippunut tänne avaruudesta. Ainakin yhtä oudolta minusta koko ajan tuntuu.
Mutta niihin kuviin. En ole koskaan valmistunut miksikään, eikä minusta ole edes rippikuvaa. En ole kulkenut niitä oikeita polkuja, eikä kuvien puuttuminen auta asiaa yhtään. Joskus toivon, että joku haluaisi ottaa minusta edes yhden kuvan, tai yhteiskuvan, mutta sellaista ei ole tapahtunut. Joskus olen onnistunut saamaan hetkeksi kaverin, mutta someaikanakaan kukaan ei ole laittanut minusta ja itsestään kivaa mihinkään. En ole ollut yhdenkään päivityksen arvoinen.
En ole aivan varma olenko olemassa. Adoptiovanhemmillani oli paljon ongelmia, enkä täyttänyt heidän toiveitaan. Ihan Suomessa syntynyt olen, tänä vuonna täytän 37 ja elämäni on yhtä tasaista mitäänsanomattomuutta. En haaveile mistään, koskaan. En odota mitään. Vain pelkään, ahdistun, itken. Unetkin on painajaisia. En millään enää jaksaisi, mutta apua en saa. Olen eläkkeellä, eikä eläkeläiset kuulu minkään avun piiriin.
Oletko täysin työkyvytön vai voisitko ajatella ehdottavasi psykiatrille hakeutuvasi johonkin työkkäri koulutukseen/kuntouttavaan työtoimintaan tms, jolloin et olisi enää virallisesti eläkeläinen ja voisit hakea Kelan terapiaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin vihaan kuvatuksi tulemista. Jotenkin yritän aina kadota henkisesti ja silloin toki näytänkin aivan todella hirveältä, koska kasvot ja silmät ovat ilmeettömät enkä ole muutenkaan piirteiltäni kaunis.
Itse taas haluaisin, että minusta otettaisiin paljon valokuvia (jää niitä on vaikea saada toiset ottamaan). Jollakin tavalla niiden kautta koen muuttuvani todellisemmaksi. Kuvat ovat ikään kuin todiste siitä, että olen oikeasti olemassa.
Minusta ei ole paljoa kuvia. Olen adoptoitu, joten en ole koskaan nähnyt itsestäni vauvakuvaa. Enkä yksivuotiskuvaa (sellaista tuskin on edes olemassa). En tiedä, koska aloin kävellä tai mikä oli ensimmäinen sanani. Ihan kuin olisin tippunut tänne avaruudesta. Ainakin yhtä oudolta minusta koko ajan tuntuu.
Mutta niihin kuviin. En ole koskaan valmistunut miksikään, eikä minusta ole edes rippikuvaa. En ole kulkenut niitä oikeita polkuja, eikä kuvien puuttuminen auta asiaa yhtään. Joskus toivon, että joku haluaisi ottaa minusta edes yhden kuvan, tai yhteiskuvan, mutta sellaista ei ole tapahtunut. Joskus olen onnistunut saamaan hetkeksi kaverin, mutta someaikanakaan kukaan ei ole laittanut minusta ja itsestään kivaa mihinkään. En ole ollut yhdenkään päivityksen arvoinen.
En ole aivan varma olenko olemassa. Adoptiovanhemmillani oli paljon ongelmia, enkä täyttänyt heidän toiveitaan. Ihan Suomessa syntynyt olen, tänä vuonna täytän 37 ja elämäni on yhtä tasaista mitäänsanomattomuutta. En haaveile mistään, koskaan. En odota mitään. Vain pelkään, ahdistun, itken. Unetkin on painajaisia. En millään enää jaksaisi, mutta apua en saa. Olen eläkkeellä, eikä eläkeläiset kuulu minkään avun piiriin.
Sama, mutta en ole adoptoitu ja ikää noin 10 v vähemmän kuin sinulla. Tuo että on kuin avaruudesta tippunut, sataprosenttisen täydellinen kuvaus ulkopuolisuuden tunteesta.
Vierailija kirjoitti:
Miettikää tarkkaan perheen perustamista - sieltä nimittäin tulee kaltonkohdellille lisää paskaa niskaan joka tuutista. Olen perheellinen ja saanut lapsuuteni takia paljon paheksuntaa (ikäänkuin se olisi mun vila).
Raskausaikana neuvola oli aivan pöyristynyt ettei isovanempia ole elämässä ollenkaan. Käski ”sopia” riidat. Selitti että PITÄÄ OLLA tukiverkko tai muuten joutuu seurantaan neuvolasta.
Seuraavana sit ristiäispappi pöyristyi kun ei yjtöön isovanhempaa ristiäisiin tulossa. Saarnasi anteeksiannosta ja käski kutsua isovanhemmat vaikka välit poikki jo 10 v ajan.
Sitten pöyristyi tarha, kun ei varahoitajaa isovanhemmasta eikä kukaan isovanhempi tullut isovanhemman päivänä.
Samoin pöyristyi ja ällisteli äititutu, ”miten teillä ei ikinä isovanhemmat hoida, meillä ne kilpilee kuka saa hoitaa”.
Sitten myös koulu ällistelee ja ihmettelee, kaikki tutut ihmettelee jne jne.
Siis voi v*ttu! Jokainen ijmettely ja pöyristyminen on muutenkin kuin puukko haavassa kääntyisi. Ihan kin en tiedä olevani eriöainen!! Ihan kuin en ITSE KÄRSISI jo valmiiksi siitä että sukiua ei ole ja yksin ollaan.Kerran äitikerhossa sit hermostuin ällistelyyb ja kerroin millanen lapsuus oli ja miksi välit on vanhempiin poikki. Koko äitikööri järkyttyi sanattomaksi ja sen jälkeen yhdessä hylkäsi ja eristi mut täysin. Oli liian hirveää kuultavaksi.
Joten on aika hiton vaikeaa trauma-kaltoinkohdeltuna perustaa perhe.
Erikoinen määrä pöyristelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeä on monen (kaikkien?) näkymättömien ninnien kohtalo. Lapsi, josta ei välitetä, häpeää olemassaoloaan ja tämä tunne on syvällä kehossa.
Te, jotka olette käyneet / käytte terapiassa: puhutaanko siellä kehollisesta lähestymisestä itseen ollenkaan, neuvotaanko esim. hoitamaan itseä fyysisesti?
Pystyn samaistumaan hyvin siihen, että oman nimen kuuleminen saa hätkähtämään. En ole vielä tottunut siihenkään, että poikani tyttöystävä käyttää minusta kutsumanimeäni. Hullua.
Tömäsin eilen tälläiseen sivuun, jossa puhutaan häpeästä, miten sitä kohti pitäisi mennä.
Vierailija kirjoitti:
Häpeä on monen (kaikkien?) näkymättömien ninnien kohtalo. Lapsi, josta ei välitetä, häpeää olemassaoloaan ja tämä tunne on syvällä kehossa.
Te, jotka olette käyneet / käytte terapiassa: puhutaanko siellä kehollisesta lähestymisestä itseen ollenkaan, neuvotaanko esim. hoitamaan itseä fyysisesti?
Pystyn samaistumaan hyvin siihen, että oman nimen kuuleminen saa hätkähtämään. En ole vielä tottunut siihenkään, että poikani tyttöystävä käyttää minusta kutsumanimeäni. Hullua.
Tömäsin eilen tälläiseen sivuun, jossa puhutaan häpeästä, miten sitä kohti pitäisi mennä.
Minä olen hävennyt itseäni lapsesta asti, ja vellonut häpeässä vähintään pari kertaa päivässä vuosikausia, sikäli ei henk koht ole ongelma etten pystyisi kohtaamaan häpeääni vaan ennemminkin se miten saisin eheytettyä minäni sellaiseksi että se ei koostuisi niin paljon häpeästä (ja syyllisuudestä ja pelosta ja vihasta, joita kaikkia edustaa eri persoonan osa) kuin nyt. Ongelmana ei dissosiaatioissa olekaan pelkästään yksittäinen hankala tunne vaan persoonan rakenteellinen hajonneisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen käynyt aiemmin puolentoista vuoden psykoterapian ja kognitiivisen lyhytterapian. Ongelman perussyy on olematon perusturvallisuus.
Ja höpö höpö. Ongelma on yksinäisyys ja mt-ongelmat, ja se ettei elämästä tullut lainkaan sellaista kun toivoo sen olevan.
Ratkaisu ei ole hakea jotakin älytöntä perusturvallisuutta. Maailma ei ole turvallinen, koska tahansa voi tapahtua myös jotakin pahaa, ihan kenelle tahansa ja lapsuudesta riippumatta. On ihan turha yrittää pakottaa itseään väkisin uskomaan ettei mitään pahaa voi tapahtua, koska järki sanoo että kyllä voi.
Ja ainoa mitä voimme, on elää parhaamme mukaan niitä hyviä hetkiä kun pahaa ei tapahdu. Ja ahkerasti työskennellä sen eteen, että elämään saa niitä arvostamiaan asioita.
Ratkaisu on hakea apua siihen fobiaan ja muihin konkreettisiin asioihin jotka elämässä ovat pielessä. Eikä luovuttaa parin yrityksen jälkeen. Hyvä lapsuus ei takaa hyvää aikuisuutta, ei likimainkaan.
Ei minullakaan olisi perhettä, kotia, ammattia ja työtä, ellen olisi yrittänyt uudelleen ja uudelleen, työnhaussa konkreettisesti yli sata kertaa. Sellaista se elämä vaan on.
Tässä kirjoittaa ihminen, jolla perusturvallisuus on kunnossa. Siksi täysin kykenemätön samaistumaan aiheeseen, ja neuvonsa ovat yhtä tyhjä kanssa, täysin hyödyttömiä. Ei edes ole sisäistänyt mitä perusturvallisuus on. Vie neuvosi toisaalle, sinun tarkoittamasi hyvä ei toimi täällä.
No anteeksi että kerroin miten minä selvisin väkivaltaisesta, sadistisesta vanhemmasta.
Ei maailmassa ole mitään turvaa, ei mitään takeita ettei huomenna voisi sairastua, vammautua, menettää puolisoa, jäädä työttömäksi jne.
Pointti on että hyväksyy elämän sellaisena epävarmana kun se todella on, etsimättä apua tai turvaa jatkuvasti ulkopuolelta.
Ja lakkaa vertaamasta omaa elämää muiden elämään, tai siihen mitä luulee muiden elämän olevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen käynyt aiemmin puolentoista vuoden psykoterapian ja kognitiivisen lyhytterapian. Ongelman perussyy on olematon perusturvallisuus.
Ja höpö höpö. Ongelma on yksinäisyys ja mt-ongelmat, ja se ettei elämästä tullut lainkaan sellaista kun toivoo sen olevan.
Ratkaisu ei ole hakea jotakin älytöntä perusturvallisuutta. Maailma ei ole turvallinen, koska tahansa voi tapahtua myös jotakin pahaa, ihan kenelle tahansa ja lapsuudesta riippumatta. On ihan turha yrittää pakottaa itseään väkisin uskomaan ettei mitään pahaa voi tapahtua, koska järki sanoo että kyllä voi.
Ja ainoa mitä voimme, on elää parhaamme mukaan niitä hyviä hetkiä kun pahaa ei tapahdu. Ja ahkerasti työskennellä sen eteen, että elämään saa niitä arvostamiaan asioita.
Ratkaisu on hakea apua siihen fobiaan ja muihin konkreettisiin asioihin jotka elämässä ovat pielessä. Eikä luovuttaa parin yrityksen jälkeen. Hyvä lapsuus ei takaa hyvää aikuisuutta, ei likimainkaan.
Ei minullakaan olisi perhettä, kotia, ammattia ja työtä, ellen olisi yrittänyt uudelleen ja uudelleen, työnhaussa konkreettisesti yli sata kertaa. Sellaista se elämä vaan on.
Tässä kirjoittaa ihminen, jolla perusturvallisuus on kunnossa. Siksi täysin kykenemätön samaistumaan aiheeseen, ja neuvonsa ovat yhtä tyhjä kanssa, täysin hyödyttömiä. Ei edes ole sisäistänyt mitä perusturvallisuus on. Vie neuvosi toisaalle, sinun tarkoittamasi hyvä ei toimi täällä.
No anteeksi että kerroin miten minä selvisin väkivaltaisesta, sadistisesta vanhemmasta.
Ei maailmassa ole mitään turvaa, ei mitään takeita ettei huomenna voisi sairastua, vammautua, menettää puolisoa, jäädä työttömäksi jne.
Pointti on että hyväksyy elämän sellaisena epävarmana kun se todella on, etsimättä apua tai turvaa jatkuvasti ulkopuolelta.
Ja lakkaa vertaamasta omaa elämää muiden elämään, tai siihen mitä luulee muiden elämän olevan.
Perusturvallisuuden tunne ei tarkoita harhaista uskoa siihen, ettei itselle voi ikinä sattua mitään pahaa. Se tarkoittaa uskoa siihen, että vaikka jotain pahaa sattuisikin, siitä selviää, sen sijaan että on jo valmiiksi niin turvaton, ahdistunut tai sekava olo, että mikä tahansa pienikin vastoinkäyminen ajaa hulluuden partaalle, tai vaihtoehtoisesti on niin lamaantunut, ettei mikään tunnu missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jos oma turvallisuuden tunne on kunnossa, ei tietenkään tarvitsekaan etsiä jatkuvasti turvaa ulkopuolelta. Jos taas ei ole, on vain mielelle hyväksi pyrkiä etsimään sitä, sillä ei se ilmasta tule vaan muista ihmisistä= lapsi tarvitsee siihen vanhemman/muun huoltajan, ja jos huoltaja ei hoida hommiaan, joutuu lapsi turvautumaan defensseihin kuten dissosiaatioon. Tämä turvallisuuden tunteen puute ja muu vaillejääminen korjataan aikuisena, jos ei kukaan ole lapsena antanut eväitä, yleensä muiden ihmisten kuten terapeutin tai onnekkaiden tapauksessa parisuhteen, ystävien jne avulla.
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Kerro nyt mitä niitten vanhempien pitäisi tehdä?! Et tunnu osaavan antaa mitään rakentavaa ja toimivaa palautetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Kerro nyt mitä niitten vanhempien pitäisi tehdä?! Et tunnu osaavan antaa mitään rakentavaa ja toimivaa palautetta.
Ohis: todeta, että he ovat totaalisesti ryssineet elämänsä tärkeimmän tehtävän. Ymmärtää se, että anteeksiantoa heille ei välttämättä sen takia ole luvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Kerro nyt mitä niitten vanhempien pitäisi tehdä?! Et tunnu osaavan antaa mitään rakentavaa ja toimivaa palautetta.[/quote]
Ohis: todeta, että he ovat totaalisesti ryssineet elämänsä tärkeimmän tehtävän. Ymmärtää se, että anteeksiantoa heille ei välttämättä sen takia ole luvassa.[/quote]
Minun mielestäni anteeksipyyntöön jo sisältyy se että myöntää virheensä ja katuu, koska eihän ihminen joka ei myönnä virheitään edes pyydä anteeksi. Siitä että myöntää virheensä ja pyytää anteeksi lähtee se oman vastuun ottaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Kerro nyt mitä niitten vanhempien pitäisi tehdä?! Et tunnu osaavan antaa mitään rakentavaa ja toimivaa palautetta.
No ihan ekaksi voisivat vaikka tarjoutua maksamaan nuo pirun kalliit hoidot, lääkkeet ja terapiat. Siis hehän syyllisiä asiaan ovat. Ottakoot konkreettisen vastuun tekemisistään.
Ehei... ennemmin helvetti jäätyy kuin luonnevikainen hakkaajavanhempi myöntää toimineensa väärin.
Meillä kanssa sadistinen isä hakkasi kolmea lastaan, välillä henkihieveriin, välillä lievemmin mutta yhtä kaikki nyrkki/remmi/risu/mattopiiska/sähköjohto/harjanvarsi viuhui ja paukkui.
Muutenkin kohtelu oli hirveää, jatkuva haukkuminen ja raivoaminen ja alistaminen koko ajan. Meillä kellään ei ole AINOATAKAAN hyvää muistoa isästä. Siis oikeesti ei yhtään, täysi ihmisperse koko ukko.
No, nyt sattumalta ei oikein kukaan lapsista hslua olla tekemisissä. Kukaan ei halua ciedä lapsiaan kylään vanhemmillemme tai kertoa mistään omista asioista.
Paskapää isä ei näe yhtään yhteyttä omiin tekoihin. Katkerana syyttää miten hirveät aikuiset lapset hänellä on, miten kiittämättömiä ne on, miten hän on epäonnistunut kun kasvatti noin piittaamattomat lapset. Haukkuu ja sättii ja arvostelee ja muille heittää marttyyritarinaa miten hän ”kaikkensa on tehnyt ja ilkeät lapset kiittämättömät paskat on hänet hylänneet”.
Siis voi v*ttu mikä itsepetoksen määrä. On kätevästi ”unohtanut” tekosensa ja kiistää tietenkin kaiken. Syyttää vaan lapsiaan päästäkseen itse pälkähästä. Tyypillinen luonnevikaisen ”denial” on juuri se että omista teoista syyttää muita.
Eiköhän kusivaippavanhuus odota jossain esperissä. Ihan oikein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelevatkohan jotkut vanhemmat, että kun he pyytävät anteeksi, niin asia on sillä selvä. Ja ollaan kavereita. Kun joku pilaa oman lapsensa lapsuuden, niin ei sitä voi pyytää anteeksi. Minusta vanhempi, joka pyytää tuollaista asiaa anteeksi, on edelleen samanlainen, lapsestaan piittaamaton ja häntä vähättelevä ihminen.
Kerroppa sitten mitä niiden vanhempien pitää tehdä miten korjata ja hyvittää? Anteeksipyytäminen on osoitus että myöntää virheensä ja katuu, ellei myönnä virheitään eihän silloin pyydä anteeksikaan. Siitähän kaikki lähtee että _myöntää_ virheensä.
Hmm... Minusta nuo tuollaiset vanhemmat vain haluavat saada itselleen synninpäästön. Mutta miksi ihmeessä ihmisen, jonka lapsuus on pilattu, pitäisi antaa anteeksi. Ne kauheat tapahtumat ovat muokanneet häntä huonoon suuntaan tosi paljon. Ja ikäviä muistoja putkahtelee mieleen. Vanhempi saisi anteeksi ja elää porskuttaisi entiseen malliin. Alkaisi jopa ehkä uudelleen yrittää alistaa lastaan.
Kerro nyt mitä niitten vanhempien pitäisi tehdä?! Et tunnu osaavan antaa mitään rakentavaa ja toimivaa palautetta.
No ihan ekaksi voisivat vaikka tarjoutua maksamaan nuo pirun kalliit hoidot, lääkkeet ja terapiat. Siis hehän syyllisiä asiaan ovat. Ottakoot konkreettisen vastuun tekemisistään.
Tuo olisi hienoa, mutta meillä eivät vanhemmat edes käsitä (=suostu myöntämään itselleen) itse kärsivänsä pahoista mielenterveysongelmista / persoonallisuushäiriöistä. Eipä heiltä siis oikein voi odottaa tässä asiassa saavansa tukea, vaikka onkin pahasti lapsuuden traumatisoima.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen käynyt aiemmin puolentoista vuoden psykoterapian ja kognitiivisen lyhytterapian. Ongelman perussyy on olematon perusturvallisuus.
Ja höpö höpö. Ongelma on yksinäisyys ja mt-ongelmat, ja se ettei elämästä tullut lainkaan sellaista kun toivoo sen olevan.
Ratkaisu ei ole hakea jotakin älytöntä perusturvallisuutta. Maailma ei ole turvallinen, koska tahansa voi tapahtua myös jotakin pahaa, ihan kenelle tahansa ja lapsuudesta riippumatta. On ihan turha yrittää pakottaa itseään väkisin uskomaan ettei mitään pahaa voi tapahtua, koska järki sanoo että kyllä voi.
Ja ainoa mitä voimme, on elää parhaamme mukaan niitä hyviä hetkiä kun pahaa ei tapahdu. Ja ahkerasti työskennellä sen eteen, että elämään saa niitä arvostamiaan asioita.
Ratkaisu on hakea apua siihen fobiaan ja muihin konkreettisiin asioihin jotka elämässä ovat pielessä. Eikä luovuttaa parin yrityksen jälkeen. Hyvä lapsuus ei takaa hyvää aikuisuutta, ei likimainkaan.
Ei minullakaan olisi perhettä, kotia, ammattia ja työtä, ellen olisi yrittänyt uudelleen ja uudelleen, työnhaussa konkreettisesti yli sata kertaa. Sellaista se elämä vaan on.
Tässä kirjoittaa ihminen, jolla perusturvallisuus on kunnossa. Siksi täysin kykenemätön samaistumaan aiheeseen, ja neuvonsa ovat yhtä tyhjä kanssa, täysin hyödyttömiä. Ei edes ole sisäistänyt mitä perusturvallisuus on. Vie neuvosi toisaalle, sinun tarkoittamasi hyvä ei toimi täällä.
No anteeksi että kerroin miten minä selvisin väkivaltaisesta, sadistisesta vanhemmasta.
Ei maailmassa ole mitään turvaa, ei mitään takeita ettei huomenna voisi sairastua, vammautua, menettää puolisoa, jäädä työttömäksi jne.
Pointti on että hyväksyy elämän sellaisena epävarmana kun se todella on, etsimättä apua tai turvaa jatkuvasti ulkopuolelta.
Ja lakkaa vertaamasta omaa elämää muiden elämään, tai siihen mitä luulee muiden elämän olevan.
Perusturvallisuuden tunne ei tarkoita harhaista uskoa siihen, ettei itselle voi ikinä sattua mitään pahaa. Se tarkoittaa uskoa siihen, että vaikka jotain pahaa sattuisikin, siitä selviää, sen sijaan että on jo valmiiksi niin turvaton, ahdistunut tai sekava olo, että mikä tahansa pienikin vastoinkäyminen ajaa hulluuden partaalle, tai vaihtoehtoisesti on niin lamaantunut, ettei mikään tunnu missään.
Täysin totta. Ehkä ei edes ylipäätään ole koskaan mahdollista saavuttaa samanlaista perusturvallisuuden tunnetta traumataustalla kuin toimivassa perheessä kasvaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis olen käynyt aiemmin puolentoista vuoden psykoterapian ja kognitiivisen lyhytterapian. Ongelman perussyy on olematon perusturvallisuus.
Ja höpö höpö. Ongelma on yksinäisyys ja mt-ongelmat, ja se ettei elämästä tullut lainkaan sellaista kun toivoo sen olevan.
Ratkaisu ei ole hakea jotakin älytöntä perusturvallisuutta. Maailma ei ole turvallinen, koska tahansa voi tapahtua myös jotakin pahaa, ihan kenelle tahansa ja lapsuudesta riippumatta. On ihan turha yrittää pakottaa itseään väkisin uskomaan ettei mitään pahaa voi tapahtua, koska järki sanoo että kyllä voi.
Ja ainoa mitä voimme, on elää parhaamme mukaan niitä hyviä hetkiä kun pahaa ei tapahdu. Ja ahkerasti työskennellä sen eteen, että elämään saa niitä arvostamiaan asioita.
Ratkaisu on hakea apua siihen fobiaan ja muihin konkreettisiin asioihin jotka elämässä ovat pielessä. Eikä luovuttaa parin yrityksen jälkeen. Hyvä lapsuus ei takaa hyvää aikuisuutta, ei likimainkaan.
Ei minullakaan olisi perhettä, kotia, ammattia ja työtä, ellen olisi yrittänyt uudelleen ja uudelleen, työnhaussa konkreettisesti yli sata kertaa. Sellaista se elämä vaan on.
Tässä kirjoittaa ihminen, jolla perusturvallisuus on kunnossa. Siksi täysin kykenemätön samaistumaan aiheeseen, ja neuvonsa ovat yhtä tyhjä kanssa, täysin hyödyttömiä. Ei edes ole sisäistänyt mitä perusturvallisuus on. Vie neuvosi toisaalle, sinun tarkoittamasi hyvä ei toimi täällä.
No anteeksi että kerroin miten minä selvisin väkivaltaisesta, sadistisesta vanhemmasta.
Ei maailmassa ole mitään turvaa, ei mitään takeita ettei huomenna voisi sairastua, vammautua, menettää puolisoa, jäädä työttömäksi jne.
Pointti on että hyväksyy elämän sellaisena epävarmana kun se todella on, etsimättä apua tai turvaa jatkuvasti ulkopuolelta.
Ja lakkaa vertaamasta omaa elämää muiden elämään, tai siihen mitä luulee muiden elämän olevan.
Perusturvallisuuden tunne ei tarkoita harhaista uskoa siihen, ettei itselle voi ikinä sattua mitään pahaa. Se tarkoittaa uskoa siihen, että vaikka jotain pahaa sattuisikin, siitä selviää, sen sijaan että on jo valmiiksi niin turvaton, ahdistunut tai sekava olo, että mikä tahansa pienikin vastoinkäyminen ajaa hulluuden partaalle, tai vaihtoehtoisesti on niin lamaantunut, ettei mikään tunnu missään.
Täysin totta. Ehkä ei edes ylipäätään ole koskaan mahdollista saavuttaa samanlaista perusturvallisuuden tunnetta traumataustalla kuin toimivassa perheessä kasvaneet.
Ei välttämättä ole, uskon/toivon kuitenkin että sellainen taso on mahdollinen, millä perusolotila on suhteellisen turvallinen, ilman tarvetta paeta minnekään joko mielen sisä-tai ulkopuolella. Siitä haaveilen. Tällöin olisi energiaakin paljon enemmän, kun se ei kulu pelkästään itsensä kasassapitämiseen vaikkei mitään akuuttia uhkaakaan olisi. Minulla yksinäisyys aiheuttaa dissoa enemmän kuin seurassa olo, mutta koska olen sekopää, kukaan ei halua olla seurassani.
Tästä pitäisi ehdottomasti puhua paljon enemmän.