Onko avioero ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa?

Ap, olin kirjoittamassa, että kysy suoraan miksi hän on sinulle niin ilkeä, mutta on selvää että vastaus olisi, että koska sinä olet (hänen mielestä) ärsyttävä, provosoiva golddigger. Sinuna eroaisin. Muuten ehkä sinnittelisin vauvavuoden mutta tuo lapselle raivoaminen nostaisi mun ahdistusta niin, etten pystyisi. Olet yrittänyt kaikkesi teidän suhteen eteen ja hän ei yhtään. Se on siinä.

Onko teillä muuten avioehto?

Unohdin sanoa että olen miehelle monesti sanonut että vaikka firma menisi konkurssiin, vaikka oltais pennittömiä niin mitä väliä, meillä on terveet lapset ja toisemme. Minulla on työ mihin palata, mies voisi sitten jäädä vaikka kotiin vauvan kanssa jos häneltä menisi työ. Mies sanoo vaan että jos tulee konkurssi niin häneltä menee kaikki, aivan kaikki. Ja minä jankkaan että mitä väliä, kunhan me pidetään toistemme puolia, me pärjätään aina. Eli miehelle se olisi pahin painajainen menettää omaisuutta, mutta silti syyttää minua että olen vaan rahan ahne. Se että minulla on unelmia, ei tarkoita että vaatisin niitä asioita. Meillä olisi aivan hyvin varaa ostaa kesämökki, vaikka joku pienikin, mutta mies sanoo ettei ole missään nimessä varaa siihen. Olenkin itse pohtinut että sitten kun palaan työelämään, ja jos olemme miehen kanssa yhdessä ja mies edelleen sanoo kaikkeen ei, minä hankin sen mökin sitten itse. Onpahan se jokin asia mistä unelmoida, kun tuntuu että miehen negatiivisuuden ja kaiken kieltämisen jälkeen minulla ei ole enää lupaa edes haaveilla mistään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap, olin kirjoittamassa, että kysy suoraan miksi hän on sinulle niin ilkeä, mutta on selvää että vastaus olisi, että koska sinä olet (hänen mielestä) ärsyttävä, provosoiva golddigger. Sinuna eroaisin. Muuten ehkä sinnittelisin vauvavuoden mutta tuo lapselle raivoaminen nostaisi mun ahdistusta niin, etten pystyisi. Olet yrittänyt kaikkesi teidän suhteen eteen ja hän ei yhtään. Se on siinä.

Onko teillä muuten avioehto?

Juu, on, kirjoitin tuonne aiemmin jo että minä halusin avioehdon kun menimme naimisiin kun minulla ei ollut omaisuutta lainkaan (miehellä firma, sijoituskämppä jne). En siis koskaan ole ajatellut että mieheni omaisuuden takia hänet valitsin, vaan puhtaasti rakkaudesta. Mies syyttää silti että olen tässä koska _hänellä_ on omaisuutta.

Ja siis äitiysloman sekä hoitovapaan aikana en maksa kuluistamme penniäkään vähempää kuin mies. Olen säästänyt rahaa siihen että voin hoitaa tämänkin vauvan jopa 2 v asti kotona jos haluan, ja silti pystyn maksamaan kaikesta puolet. Ja tietty teen silti kotityöt jne.

Ap

Saattaa pettää sinua. Näin ainakin meillä juuri tuohon aikaan kun vauva oli pieni. Luin jostakin, että suurin riski pettämiseen yleensä pikkulapsivaiheessa tai lasten muuttaessa kotoa. Sittemmin petin itse myös tätä samaa petturimiestäni ja huomasin että pettäminen saa oman kumppanin näyttämään kaikessa ihan surkealta vaikka tietäisi tätä rakastavansa eikä haluaisi erota. Sitten kun oma kumppani tuntuu surkealta ja itsellä on syyllisyyttä niin tulee kiukuteltua tavallista enemmän. 

Teitä on liitossa 2 eri ihmistä. Mutta- teillä on perhettä. ei niin että sinulla olisi perhettä, muksut ja mies joka pitää sinua "äitinä", jonka kuuluukin hoitaa kaikki kotiasiat yksin.

Kysy häneltä, mitä hän tosiaan haluaa elämässään. Yrityksen joka on riippuvainen hänestä, vai perheen. Sen yrityksenkin kanssa kun on niin, että ilman tulevan polven huoltamista kummastakaan lapsesta on turha kuvitella myöhemmin jatkajaa.

-Voitteko saada kahdenkeskistä aikaa mitenkään, keskusteluille ja ihan vain toistenne kanssa olemiseen? Vaikka niin että toinen jakaa yrityksessään hommia muillekin eikä yksin yritä "kiivetä vuorelle". Ja toinen kylmästi tilaa kotityö-, tai/ja lastenhoitoapua, esimerkiksi viikonlopuksi silloin tällöin?

-Omat muistoni lapsiajasta ovat kivoja. Ja muistan hämmentyneeni kovin, kun mies oli tilannut lastenhoitajan, ja käski kyytiin- tuuletuttiin kahden mm. elokuvissa sillä tyylillä muutamia kertoja. Saatiin keskustella ihan aikuisten asioita, ja ihan vain olla, ja miettiä miten olimme muuttuneet kun perhettä tuli.

Avioliitto ei ole pikkujuttu. Sitä on turhaa repiä pois, jos asioita ei ole edes molemminpuolin yitetty selvittää. Ensinnäkin miehesi tarvitsee irtiottoa työasioistaan, mutta miksi hän ei koe että perhe on voimavara? Näkeekö sen vain velvollisuutena, ja lisätaakkana? Tätäkin voisit kysyä mieheltä. Se mitä nyt päätätte sijoittaa- aikaa, vähän rahaa- avioliittoon, tulee takaisin elämänilona, ja voimavaroina, niin että kummankin arki sujuu- paremmin.

Vaikka sitten edelleenkin tukisit miestäsi yrittämisessään tekemällä kotona enemmän, niin olisit jo oppinut ettei kaiken tarvitse aina kiiltää, ja ettei vauva ole mihinkään este, korkeintaan hidaste. Minä en silloin aikoinaan osannut millään olla pelkkä "äiti". Kävin kansalaisopiston kursseja, ja tykkäsin touhuta eläinten, ja jopa miehen auteremonttiasioidenkin mukana, jne. Pakkasin muksut mukaan, aina kun tunsin että nyt on liikaa olla erossa miehestä, ja menin remontin kylkiäisiksi. Tuttipulloa, vaippoja ja iloista mieltä mukana. Ei mies poiskaan ajanut- Lapsemme oppivat ajan kanssa tarpeellisia taitojakin noin, kasvaessaan.

Moni asia on ajattelun kanssa sovitettavissa arkeen ihan kätevästi. En ole muksuilta sittemminkään kysynyt, kärsivätkö he jostain kun elämä oli sitäkin ettei joka päivä oltu koko päivää kotona. Jos et miehen kanssa löydä mitään yhteistä säveltä, etsit itsellesi ainakin henkireiän. Ja kotiapua!

Vierailija kirjoitti:

Unohdin sanoa että olen miehelle monesti sanonut että vaikka firma menisi konkurssiin, vaikka oltais pennittömiä niin mitä väliä, meillä on terveet lapset ja toisemme. Minulla on työ mihin palata, mies voisi sitten jäädä vaikka kotiin vauvan kanssa jos häneltä menisi työ. Mies sanoo vaan että jos tulee konkurssi niin häneltä menee kaikki, aivan kaikki. Ja minä jankkaan että mitä väliä, kunhan me pidetään toistemme puolia, me pärjätään aina. Eli miehelle se olisi pahin painajainen menettää omaisuutta, mutta silti syyttää minua että olen vaan rahan ahne. Se että minulla on unelmia, ei tarkoita että vaatisin niitä asioita. Meillä olisi aivan hyvin varaa ostaa kesämökki, vaikka joku pienikin, mutta mies sanoo ettei ole missään nimessä varaa siihen. Olenkin itse pohtinut että sitten kun palaan työelämään, ja jos olemme miehen kanssa yhdessä ja mies edelleen sanoo kaikkeen ei, minä hankin sen mökin sitten itse. Onpahan se jokin asia mistä unelmoida, kun tuntuu että miehen negatiivisuuden ja kaiken kieltämisen jälkeen minulla ei ole enää lupaa edes haaveilla mistään.

Ap

Miesrukka, ihan hukassa elämässään. Ja sinä -rukka myös kun joudut tuota katsomaan! 

Kuulostaa siltä että hänellä on sekä arvot hukassa (materia ennenkaikkea, sitä pitää olla valtavasti turvaa antamaan) että hän on sairas (todellisuudentaju kadonnut, jos ei näe että teillä on riittävästi sitä materiaa, ja jos ei usko sinua kun sanot, että se ei ole sinulle tärkeintä)

Ehdottomasti mies yksilöterapiaan NYT! Toivoa on, jos mies suostuu saamaan apua ja hoitoa.

Tsemppiä!

Vauva nukahti, joten pikaimuroinnin ja pyykkien ripustamisen jälkeen otan tässä nyt oman hetken, olkoonkin se sitä että kirjoitan tänne vauvapalstalle.

On totta että olen jollain tavalla uhriutunut kotiäidin rooliin. Olen niin hulluna lapsiini ja rakastan äitinä olemista, että olen kuvitellut että tämä kotiäitiys riittäisi minulle. Toki äitiyden ihanuutta on hiukan syönyt tämä hankala kuopus, mutta silti, nautin ihan hirveästi siitä että saan olla äiti tyttärilleni. Siksi ihmettelen -vaikka tajuan että olemme kaikki erilaisia- kun mies ei nauti perheestä. Kysyin eilen tai toissapäivänä että eikö hän näe tätä perhettä voimavarana ja että hänellä olisi periaatteessa kaikki mitä ihminen onnellisuuteen tarvitsee: terveet lapset, koti, puoliso. Että monella ei ole mitään, ja meillä olisi edellytykset vaikka mihin, ellei mies olisi niin sokea kaikelle hyvälle mitä hänellä on. Hän näkee kaiken mustana ja synkkänä ja toivottomana.

Vauva nukkui viime yön yhdellä heräämisellä, joten olen saanut levätä. Jopa ihan tämä että nukuin 6 tuntia putkeen (!!!) Ja siihen päälle vielä muutama tunti lisää, tuntuu kuin olisin saanut hirveän määrän energiaa.

Nämä viimepäivien keskustelut miehen kanssa ovat olleet rankkoja ja minun on ollut vaan pakko tajuta se että hänen ajatusmaailmaansa mahtuu pelkästään työ. Kysyin häneltä että mikä hänelle on tärkeintä elämässä: hän vastasi että työ. Kysyin perään että eikö perhe ja lapset johon mies sitten änkytti että niin juu kyllä se on tärkeintä. Oikeasti hänelle tärkein asia on työ. Kysymys onkin kuinka kauan minä ja tytöt suostumme olemaan toisella sijalla miehen elämässä. Olen vuosia seurannut vierestä, miehen yrittäjän uraa ja vaikka firmalla menisi loistavasti, hän puhuu konkurssista. En siis oikein osaa enää ottaa vakavasti noita puheita. Olen itse talouspäällikkönä melko isossa yrityksessä ja tarkastelin miehen yrityksen kirjanpitoa jne. Kerroin suoralta kädeltä mitä kuluja karsimalla ja millä muutoksilla firma säästäisi heittämällä tuhansia euroja kuukaudessa. Mies sanoo vaan että ei onnistu. ja jatkaa valitusta. Olen siis omasta mielestäni antanut kaikkeni mitä tässä tilanteessa pystyn?

Ap

Ap, musta tuo vaikuttaa siltä että mies on vain itsekäs kusipää ja hälytysmerkkejä miehen itsekkyydestä on ollut nähtävissä jo pitkän aikaa, ehkä olet vain luonteeltasi niin itsenäinen ja positiivinen että et ole oikein huomannut miten pahasti miehen ajatusmaailma on vinksallaan. En usko että voit tehdä enää mitään suhteen hyväksi jos mies ei pysty edes keskustelemaan asioista.

Jaksan ihmetellä näitä, jotka tulevat hokemaan "puhukaa ottakaa yhteistä aikaa, minunkin mies hommasi hoitajan ja sitten juteltiin oikein"-neuvojaan, että ettekö te yhtään ole lukeneet, mitä ap kirjoittaa??

Ap, vaihtoehdot tuntuvat näin vierestä, tietenkään asiaa oikeasti tuntematta, aika karuilta.

1. Mies on oikeasti jotenkin täysin sekaisin ja vailla mitään perspektiivejä. Elää siis jotain päänsä sisäistä todellisuutta, jossa on uhkia ja pelkoja, kuten konkurssi tai se, että sinä hassaat hänen kalliit (heh) rahansa turhiin mökkeihin ja pihamaihin. Tähän ei kyllä auta kuin terapia, jos sekään. Jos ei mies mitenkään näe ongelmaa itse, ei ole tehtävissä mitään muuta kuin pelastaa itsensä ja lapset.

2. Hän haluaa jostakin syystä avioeron, hinnalla (jälleen heh) millä hyvänsä. Syy voi olla klassisesti toinen nainen tai sitten niinkin yksinkertainen kuin se, että estättehän te olemasta sen rakkaimman, eli työn kanssa. Jos perhe ei roikkuisi jalassa, ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka nukkuisikin työmaalla. Mutta hyvänä miehenähän hän ei myönnä haluavansa avioeroa vauvavuotena, joten voitko ystävällisesti hoitaa, kuten muutkin asiat, aihetta sinulle on tässä parhaan mukaan yritetty antaa.

Olkoot asia miten päin hyvänsä, olen samaa mieltä muutaman kanssa, jotka ovat täällä viitanneet miehen töihin myös siinä mielessä, että minkähänlainen tämä kaveri oikeasti pomona siellä on. Ei käy kateeksi työntekijöidensäkään asema.

Oletko muuten jutellut siellä kenenkään kanssa, mitä siellä ollaan mieltä? Eivät nyt varmaan suoraan sano oikein mitään, mutta saisiko sieltä suunnasta mitään vinkkiä, missä mennään?

Tottakai tilanne muutuisi, kun lapset viettäisivät osan ajastaan isänsä luona. Esimerkiksi joka toinen viikonloppu olisi tällöin sinulla vapaa. Toki varmasti pelottaa päästää lapsia vihanhallinnan puutteesta kärsivän ihmisen huollettaviksi.

Ap, mitä miehesi tuumaa kun puhuit terapiasta? Ono vastaanottavainen, vai defenssit niin vahvasti päällä etei moiseen suostu nöyrtymään?

Melkein sanattomaksi vetää. Tärkeintä olisi nyt kuitenkin saada ne lapset turvaan. En voi sanoa että olisi samanlaisia kokemuksia, mutta samantapaisia ehkä. Vanhemmat ovat riidelleet koko elämäni ajan, ja suurin osa lapsuus muistoista liittyy riitelyyn. Äiti on väkivaltainen ja isä alistuva. Antaisin mitä vaan, että olisivat eronneet ja pelastaneet meidät. Itse olen jo muuttanut kotoa, mutta varsinkin pienimmän sisaruksen kohdalla mietin usein, että hakisinko esim huoltajuutta tai keksisin jonkun ratkaisun, että saisin turvaan. Vanhempien jatkuva riitely, toisen alistaminen ja manipulointi jne. Jättää tosi pahat jäljet lapsiin. Tarvisin itsekin terapiaa ja apua että saisin nämä asiat käsiteltyä ja en toistaisi samoja virheitä itse. Joten vie ne lapset turvaan, ihan se ja sama miten sen teet, mutta älä aiheuta niille loppuelämäksi ongelmia. Oikeesti, vie ne turvaan.

Vierailija kirjoitti:

Melkein sanattomaksi vetää. Tärkeintä olisi nyt kuitenkin saada ne lapset turvaan. En voi sanoa että olisi samanlaisia kokemuksia, mutta samantapaisia ehkä. Vanhemmat ovat riidelleet koko elämäni ajan, ja suurin osa lapsuus muistoista liittyy riitelyyn. Äiti on väkivaltainen ja isä alistuva. Antaisin mitä vaan, että olisivat eronneet ja pelastaneet meidät. Itse olen jo muuttanut kotoa, mutta varsinkin pienimmän sisaruksen kohdalla mietin usein, että hakisinko esim huoltajuutta tai keksisin jonkun ratkaisun, että saisin turvaan. Vanhempien jatkuva riitely, toisen alistaminen ja manipulointi jne. Jättää tosi pahat jäljet lapsiin. Tarvisin itsekin terapiaa ja apua että saisin nämä asiat käsiteltyä ja en toistaisi samoja virheitä itse. Joten vie ne lapset turvaan, ihan se ja sama miten sen teet, mutta älä aiheuta niille loppuelämäksi ongelmia. Oikeesti, vie ne turvaan.

Jos sisaruksiasi asuu vieläkin tässä sairaassa ilmapiirissä, tee ihmeessä lastensuojeluilmoitus! 

Olet ihan liian kiltti ja kiva tuolle miehelle. Hänen kuuluisi olla teille tueksi tuossa tilanteessa. Hän pakenee asioita tuonne työhön. Hänen juttunsa kuulostavat harhaisilta. En tarkoita sillä tavalla, että näkee harhoja, vaan että pitäytyy pinttyneissä käsityksissään, vaikka hänelle sanottaisiin muuta. Tai muut realiteetit puhuisivat muuta. Parastahan olisi, teille kaikille, jos mies ymmärtäisi hakeutua pitkäaikaiseen terapiaan. Täytyisi vain toivoa, että terapeutti olisi tarpeeksi hyvä. Tajuaisi puuttua myös siihen, miten mies kohtelee teitä. Voi olla, ettei mies tajua hakeutua terapiaan tai yhtään mihinkään, ennen kuin jätät hänet. Jos silloinkaan.

Voi tietysti olla, että mies tuntee itsensä jäätäväksi surkimukseksi sinun edessäsi, kun olet niin kiva ja tasapainoinen ja pärjäät omillasi ja olet uppoutunut äitiyteen ja noin pienen vauvan hoitoon niin kuin kuuluukin. Ja jäätävä surkimushan hän onkin, koska käyttäytyy noin. Mutta tätä ei voi tietää, jos ainoa, mitä hänestä tulee ulos, on että sinä olet harakka, joka vaatii sitä ja tätä ja hän päätyy kadulle ja konkurssi tulee jne. jne. jne.

Mies on myöntyväinen parisuhdeterapiaan, jopa innokkaammin kuin minä. Hän on siellä jotenkin vapautuneempi kuin minun kanssani, tosin se yksi käynti (kaksi kertaa olemme käyneet) oli sitä miehen jaarittelua työstä.

Mies elää tosiaan omaa todellisuuttaan jolla ei ole realismin kanssa mitään tekemistä. Sen myönsi eilen että ei kestä sitä häpeää mitä epäonnistumisesta tulisi eli ilmeisesti tästä helvetin konkurssista mistä on puhunut maanisesti vuosia. Sanoin miehelle että jokainen menestyvä liikemies on tehnyt virheitä, joutunut konkurssiin, ei kukaan ole täydellinen. Mies vaan on hirvittävän huono kommunikoimaan ja valitettavasti tämä näkyy hänen johtamistavassaan. Mies ei pysty enää olemaan suora esimies niin monelle ihmiselle ja jokaisella osa-alueella firmassaan mutta kun ehdotan jonkun palkkaamista hänen ja henkilöstön väliin mies sanoo vaan ettei ole rahaa. Sitten hän sanoo että ihan sama kuka niitä apinoita johtaisi, kaikki ovat ammattitaidottomia. Tarkoittaa alaisiaan. Kysyin kuka ne ihmiset on sinne palkannut, niin mies sanoi että hän mutta ei voinut palkata osaavia koska "vain näihin oli varaa". Eli kaikkeen on aina joku tyhmä selitys, eikä mies ota edes työasioissa vastuuta mistään.

Olen itse esimiesasemassa ja näen täysin selkeästi mistä se johtuu että miehellä ja alaisillaan on kärhämää. Mies on maailman huonoin henkilöstöjohtaja, hän on omalla alallaan nero ja uskomattoman idearikas, mutta ei hän osaa ihmisiä johtaa lainkaan. Mutta minkäs teet, kun vastaus jokaiseen ideaani on "ei ole rahaa". Ei silloinkaan vaikka osoittaisin hänelle mistä säästämällä hän pystyisi saamaan rahat heittämällä yhden hyvän johtajan palkkaamiseen. En jaksa enää hakata päätä seinään joten annan asian olla, ei mies minua kuuntele niin ei kuuntele.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olet ihan liian kiltti ja kiva tuolle miehelle. Hänen kuuluisi olla teille tueksi tuossa tilanteessa. Hän pakenee asioita tuonne työhön. Hänen juttunsa kuulostavat harhaisilta. En tarkoita sillä tavalla, että näkee harhoja, vaan että pitäytyy pinttyneissä käsityksissään, vaikka hänelle sanottaisiin muuta. Tai muut realiteetit puhuisivat muuta. Parastahan olisi, teille kaikille, jos mies ymmärtäisi hakeutua pitkäaikaiseen terapiaan. Täytyisi vain toivoa, että terapeutti olisi tarpeeksi hyvä. Tajuaisi puuttua myös siihen, miten mies kohtelee teitä. Voi olla, ettei mies tajua hakeutua terapiaan tai yhtään mihinkään, ennen kuin jätät hänet. Jos silloinkaan.

Voi tietysti olla, että mies tuntee itsensä jäätäväksi surkimukseksi sinun edessäsi, kun olet niin kiva ja tasapainoinen ja pärjäät omillasi ja olet uppoutunut äitiyteen ja noin pienen vauvan hoitoon niin kuin kuuluukin. Ja jäätävä surkimushan hän onkin, koska käyttäytyy noin. Mutta tätä ei voi tietää, jos ainoa, mitä hänestä tulee ulos, on että sinä olet harakka, joka vaatii sitä ja tätä ja hän päätyy kadulle ja konkurssi tulee jne. jne. jne.

Melkein tulee kyyneleet silmiin kun kehut minua, siitä on niin kauan aikaa kun joku on sanonut minusta jotain kivaa ❤️ En oikeasti ole aina kiva ja positiivinen, helppo ja rakastettava, minulla on äärimmäisen pitkä pinna mutta kun minut saa kilahtamaan niin se on sitten melkoinen show. En koskaan suuttuisi verisesti lasten edessä, vaikka mieli tekisi kun miehen kanssa vääntää. Tasapainoisesta en tiedä, ehkä olen sitä pääsääntöisesti mutta nyt kun tilanne miehen kanssa on tätä ihme vääntämistä, koen itseni puolihulluksi ajoittain.

Ap

No kyllähän se konkurssi tuolla tavalla todellakin tulee, jos mies kuvittelee apinalaumaa johtavansa. Nyt näyttää tosiaan klassiselta tilanteelta, jossa ihminen on itse pahin vihollisensa, mutta ei suostu sitä näkemään.

Hirveän vaikea sanoa, mitä voit tehdä. Monet täällä (minäkin) jotenkin ajattelee, että jos sen rakkaan työn kautta saisi mieheen yhteyden, vaan eihän se onnistu, jos siellä on samat harhat (muut ovat apinoita ja hän vain osaa) edessä.

Sano miehelle suoraan, että hän on niin egomaanikko ja harhainen, että haluat avioeron. Sano, että et jää katselemaan, kun hän ajaa firmansa vängällä konkurssiin ja itsensä sinne kadulle. Että et aio ottaa tähän toimintaan enää hetkeäkään osaa, vaan pyörittäköön hullun pyöräänsä minne lystää.

Sano, että keskustelut nyt on käyty ja terapiassa ei sinulla tehdä mitään, mies voi hyvin jatkaa yksilöterapiassa, koska sitä hän todellakin tarvitsee. Mies ei hyödy pariterapiasta yhtään sinua enemmän, sillä ei hän ole parisuhdettaan hoitamassa missään vaiheessa.

Yksi kirjoitti tosi hyvin siitä, miten kaikista ei vaan ole yrittäjiksi ja senkin me kaikki tiedämme, että kaikista ei ole johtajiksi. Se on vain totuus, mutta sinä et sitä miehesi päähän saa, joten menkööt sinne sitten kantapään kautta.

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän se konkurssi tuolla tavalla todellakin tulee, jos mies kuvittelee apinalaumaa johtavansa. Nyt näyttää tosiaan klassiselta tilanteelta, jossa ihminen on itse pahin vihollisensa, mutta ei suostu sitä näkemään.

Hirveän vaikea sanoa, mitä voit tehdä. Monet täällä (minäkin) jotenkin ajattelee, että jos sen rakkaan työn kautta saisi mieheen yhteyden, vaan eihän se onnistu, jos siellä on samat harhat (muut ovat apinoita ja hän vain osaa) edessä.

Sano miehelle suoraan, että hän on niin egomaanikko ja harhainen, että haluat avioeron. Sano, että et jää katselemaan, kun hän ajaa firmansa vängällä konkurssiin ja itsensä sinne kadulle. Että et aio ottaa tähän toimintaan enää hetkeäkään osaa, vaan pyörittäköön hullun pyöräänsä minne lystää.

Sano, että keskustelut nyt on käyty ja terapiassa ei sinulla tehdä mitään, mies voi hyvin jatkaa yksilöterapiassa, koska sitä hän todellakin tarvitsee. Mies ei hyödy pariterapiasta yhtään sinua enemmän, sillä ei hän ole parisuhdettaan hoitamassa missään vaiheessa.

Yksi kirjoitti tosi hyvin siitä, miten kaikista ei vaan ole yrittäjiksi ja senkin me kaikki tiedämme, että kaikista ei ole johtajiksi. Se on vain totuus, mutta sinä et sitä miehesi päähän saa, joten menkööt sinne sitten kantapään kautta.

Olet niin oikeassa kaikessa mistä kirjoitat.

Miehen lähtökohdat eivät ole olleet helpot elämään, hän oli hirveä kouluhäirikkö, nuorisorikollinen jne ja vasta löydettyään alansa hän kouluttautui huippuarvosanoin, mitä kukaan ei olisi hänestä uskonut. Kun hän sitten perusti yrityksensä, oli kaikki sitä mieltä että metsään mennään ja lujaa, ei miehestä ole siihen. Ja kun hän saikin yrityksensä rullaamaan, työllistää useita ihmisiä ja on (hyvin marginaalilla) alallaan huippuasiantuntija, hän kokee ettei voi luovuttaa, vaan haluaa jotenkin näyttää kaikille miten häiriköstä ja nuorisorikollisesta tulikin menestyjä. Ja vaikka hän kovasti on nyt saanut päähänsä tämän köyhäilyn, on hänelle se materia ja että hän on johtaja Jotenkin pakkomielle.

Puhuin äsken miehen kanssa puhelimessa ja yllättäen hän kertoi varanneensa työterveyshuollon kautta lääkärin ja aikoo puhua siellä "solmusta mikä hänellä on sisällään ja mistä hän ei vaan osaa oikeilla sanoilla puhua minun kanssani". Olin todella yllättynyt tästä, että hän on ottanut askeleen siihen suuntaan että hakee apua mm. Raivokohtauksiinsa.

En osannut oikein sanoa mitään hänelle puhelimessa tästä, sillä olin kuin puulla päähän lyöty.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän se konkurssi tuolla tavalla todellakin tulee, jos mies kuvittelee apinalaumaa johtavansa. Nyt näyttää tosiaan klassiselta tilanteelta, jossa ihminen on itse pahin vihollisensa, mutta ei suostu sitä näkemään.

Hirveän vaikea sanoa, mitä voit tehdä. Monet täällä (minäkin) jotenkin ajattelee, että jos sen rakkaan työn kautta saisi mieheen yhteyden, vaan eihän se onnistu, jos siellä on samat harhat (muut ovat apinoita ja hän vain osaa) edessä.

Sano miehelle suoraan, että hän on niin egomaanikko ja harhainen, että haluat avioeron. Sano, että et jää katselemaan, kun hän ajaa firmansa vängällä konkurssiin ja itsensä sinne kadulle. Että et aio ottaa tähän toimintaan enää hetkeäkään osaa, vaan pyörittäköön hullun pyöräänsä minne lystää.

Sano, että keskustelut nyt on käyty ja terapiassa ei sinulla tehdä mitään, mies voi hyvin jatkaa yksilöterapiassa, koska sitä hän todellakin tarvitsee. Mies ei hyödy pariterapiasta yhtään sinua enemmän, sillä ei hän ole parisuhdettaan hoitamassa missään vaiheessa.

Yksi kirjoitti tosi hyvin siitä, miten kaikista ei vaan ole yrittäjiksi ja senkin me kaikki tiedämme, että kaikista ei ole johtajiksi. Se on vain totuus, mutta sinä et sitä miehesi päähän saa, joten menkööt sinne sitten kantapään kautta.

Olet niin oikeassa kaikessa mistä kirjoitat.

Miehen lähtökohdat eivät ole olleet helpot elämään, hän oli hirveä kouluhäirikkö, nuorisorikollinen jne ja vasta löydettyään alansa hän kouluttautui huippuarvosanoin, mitä kukaan ei olisi hänestä uskonut. Kun hän sitten perusti yrityksensä, oli kaikki sitä mieltä että metsään mennään ja lujaa, ei miehestä ole siihen. Ja kun hän saikin yrityksensä rullaamaan, työllistää useita ihmisiä ja on (hyvin marginaalilla) alallaan huippuasiantuntija, hän kokee ettei voi luovuttaa, vaan haluaa jotenkin näyttää kaikille miten häiriköstä ja nuorisorikollisesta tulikin menestyjä. Ja vaikka hän kovasti on nyt saanut päähänsä tämän köyhäilyn, on hänelle se materia ja että hän on johtaja Jotenkin pakkomielle.

Puhuin äsken miehen kanssa puhelimessa ja yllättäen hän kertoi varanneensa työterveyshuollon kautta lääkärin ja aikoo puhua siellä "solmusta mikä hänellä on sisällään ja mistä hän ei vaan osaa oikeilla sanoilla puhua minun kanssani". Olin todella yllättynyt tästä, että hän on ottanut askeleen siihen suuntaan että hakee apua mm. Raivokohtauksiinsa.

En osannut oikein sanoa mitään hänelle puhelimessa tästä, sillä olin kuin puulla päähän lyöty.

Ap

Nämä ovat tosi hyviä uutisia! Siis hän kuitenkin tiedostaa, että nyt tämä on hänestä itsestään kiinni.

On ikävää, että menneisyys pitää meitä niin tiukasti otteeseen. Ja pakko sanoa, mutta miehen pitäisi nyt ymmärtää, että tässäkin kohtaa, vieläkin, hän tekee koko ajan samaa valintaa: kumpi hän on, alaisistaan vastuullinen johtaja + perheestä välittävä aviomies vaiko häirikkö, joka syytää p*skaa joka suuntaan, kun vtuttaa (tai pelottaa, tai mitä siellä sisällä nyt vellookaan).

Haluaako hän eroon häirikköminästään sen vuoksi, että hän ei halua olla sellainen ihminen vai onko vain ollut tärkeää näyttää, että huolimatta siitä hän pärjää. Nämä ovat toivottavasti möykkynä hänenkin mielessään.

Todellakin kuulostaa siltä, että menneisyyden pelot siellä miehellä pyrkii pintaan. Ja kuulostaa hyvältä merkiltä, että hän on varannut ajan.

Jotenkin hänen pelkonsa saa käyttäytymään juuri niin, että se ajaa pelon toteutumista kohti. Hänestä tulee ikään kuin syrjäytynyt. Jos ei halua tulla sellaiseksi, hänen pitäisi alkaa käyttäytyä niin kuin hyvin menestyvän firman johtaja, jolla on hyvässä asemassa oleva vaimo ja kaksi lasta ja joista pitää hyvää huolta.